Part 2

Ja se työs, se on vaaksalta vaaksa maa viljellä, valloittaa, työs kanssa elää tai kuolla sun muistos ja mainees saa, jos pieninkin töistäsi kenties on maalle voitto uus, se sulle sankarityö on. ja kuolemattomuus.

Sen vaeltaja kuulee yön hetkinä, yksinään, kun päivän äänet on poissa, kylät hukkuu hämärään, niin outo ja autuas tunne vavahtaa sielussaan ja hän elämisen onnesta kiittää, laps ihanan, kukkivan maan.

Ja katsohan: syttyy taivas yli metsäin säihkymään, maa loistaa purppuroissaan ja kastehelmissään, ja aamutuuli soittaa yön varjot väistyy pois, yli tienoon kirkkaus häilyy kuin jumala lähellä ois.

Ja metsä ja nouseva päivä ja sielu ihmisen ja kaukaiset ilmojen ääret soi kuorona kerraten: jos pieninkin töistäsi kenties on maalle voitto uus, se sulle sankarityö on ja kuolemattomuus.

IV METSÄN SATUJA

SUVEN KUUSSA

Väräjöivä päivänsavu yli suvisen veen ja maan. Miten tuoksuu pihka, havu ja huumaa lemullaan, miten loistaa metsän syvyys ja välkkyy lehti, puu, ja päivän iki-hyvyys maan yli siunaantuu!

Mikä riemu taivahalla ja maassa loputon! Joka vihreen korren alla maailma kätköss' on, joka kukka hohtaa, hymyy kuin ihme outo, uus, joka ruohon taakse lymyy uus satu, salaisuus.

Koko metsä helkkyy, helää ja soi ja visertää, koko metsä liikkuu, elää, värähtää, hengittää — yli kaiken hymyilet sä, pyhä päivä suven kuun, — minut ota riemuus, metsä, sun riemuus salattuun!

JÄNIKSET.

Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa kun poikineen isä teki talvimajaa.

»Se tulee», huus emo ja ilmaa haukkas ja huohottain yli kantojen laukkas.

»Mikä?», ärähti isä, »no, tulla anna!» — Mitä tollotat, poika, käy kiinni ja kanna!»

— »Vielä kysyt», jo suuttui emo, »no Raiku ja pamaus, tiemmä, ja haiku ja kaiku.

Se tulee jo suolla, sen näki rastas.» — »Ei meillä pelätä», isä vastas —

»sull' aina on, äiti, se hätä ja hoppu», isä pystyyn nous, »siit' on tehtävä loppu.»

Putos haavasta lehti ja tuli polun poikki — isä-jussi kuin ammuttu viitaan loikki.

MUURAHAISTEN RIIMIKRONIKASTA.

Miten kauan, on ratkaista vaikeaa, lie muurahaisten ollut maa, siit' tiede on viel' eri mieltä. Ratk' selvää kertovat kieltä kaikk' kaivaukset jo kuitenkin: vie juurem' juur' aikaan loittoon, histoorian aamunkoittoon.

Jo alkuisämme ammoisin alamaiseks muurahaiskultuurin maailman laskea tahdoit ja sen myös tehdä mahdoit; sen mahdoit he järjen neuvoin ja vahvoin muurahaisleuvoin.

Työ heidän on jälkipolvilta yhä tullut täydennetyksi kunis maa niin navalle navalta on valtakunta yksi, kunis kaikk' alamaisiks on langenn' ja kuuliaisiks sangen.

Pahin voittaa yks oli vihamies, jost' aikakirjat kertoa ties, ja yks oli taistelu vaikein ja sen muisto juur' julmin ja haikein.

Tuli kerran — sen vanhat muistaa kai, yli hetken sen jotka elää sai — iso hirviö kaupunkimme luo, kovin peljättävä oli nähdä tuo: suur' ruumis sill' oli, pieni pää — pien'päiset on heikot järjeltään —, kaks silmää päässä sen hiilui ja vimmaa, kiukkua kiilui; vain kaks sillä myös oli jalkaa. Ja ennenkuin kukaan aavistaa se jo pitkillä tuntosarvillaan hävittää, tuhota alkaa.

Se tuntenut ei sotalakeja lain, se surmas ja polki kuin peto ain, ratk' ilkiäst' hyökäten päänäns, kuin kärppä se käänteli häntäns. Se ennätti jo liki palatsin kun reservikin tuli aseihin, kuink' ehdim', purra me koitim', ja kuin urhot me sodim' ja voitim.

Pois läks kovan tappelun jälkehen se haavoin kuolettavaisin; sitä nähty ei sitten laisin. Koko lajikin pian sukupuuttohon sen kanssa kai kohta jo kuollut on. Se lajins' oli laitimmaisin.

On tiedemiehemme tutkineet sen, oli alkueläin se ihminen.

Jos voitim', myös sotahautausmaa kuin neulasta täynn' oli vainajaa, sukupolvien työ, kuin laastu kans, rakettava kaikk' oli kohdastans.

Ja hiell' ja väell' myös rakettihin ylös taas se aikain mennen, kunis mahti muurahaiskultuurin oli korkiamp' kuin ennen. Sen hetken jälkeen alkaa juur' kukoistusaikam' ylväs, suur.

Nyt muurahaisten kauppatie maan äärestä niin ääreen vie, karavaanimme kultaa kuljettaa Ja taide ja tiede myös kukoistaa. On tutkittu muinaistavat, maan kuoret ja vuoret ja navat, kivikirjoitukset ja leukaluut ja alkueläinten seikat muut. On tungettu syvälle alle maan, on kiivetty honkaan korkeimpaan, yhä eemmäs pyrkiä koitam', kaikk' tiedäm' ja tunnem' ja voitam'. Maanpiirin ratki me hallitsem' ja kaikk' juur' viisaast' vallitsem'.

Me mahdit ja vallat ja valtiaat, me luonnon kruunut ja kuninkaat.

HANHEN KONSERTTI.

Ihan kaiken iltaa ja yötä oli kuulunut suolta: klak klak klakaa.

Jo nyt ihme: vain sama klak klak klakaa

Se alkoi jo kummalta kuulostaa. Harakka, jok' aina on myötä, tuli huomenis ensinnä metsän taa, tapas tikan, joka teki puutyötä. »Mikä lie...?», puhe vuolas kohta pääs harakalta, »me kuultiin yöllä, nääs...» — »Mikä lie», tikka vilkas vain kerran ja jatkoi hakkuutaan.

Mitäs siitä, harakka läks eteenpäin, näki närhin, kaluunaherran, joka noitui ja kiros vihan vimmoissaan. »Hyvää huomenta, serkku ei kuullut kai..?» — »Brääsh, tomppeli sinä, vai en kuullut, vai, on hermoni ihan päin helkkariin, brääsh, mutta kyllä minä näytän kun nään sen, krääsh, sain maatuksi tunnin verran ja sen pahaa unta näin!»

Oli räkättirastas puussa, se tietysti joukkohon, tuli peippo ja kerttu ja käki, yks' kaks' sen puolen väki jo melkein koossa on, ja täydennykseks luvun lähetystö varpussuvun oli saapunut kauempaa, – viho viimein, korsi suussa, varis tulla kahnustaa.

On kaikk' yli metsän, viidan syyn kuulleet närhin riidan.

»Hyvät herrat, istukaas!»

Siin' istua oli suon laitaa ja puuta ja maata ja aitaa.

»Mitä sanoin», harakka samassa huus, »mitä sanoin, se kuuluu taas!»

Tuli hetkeks ankara hiljaisuus.

Totisesti taas kuului: klak klak klakaa.

Sitä kuunnellaan, päät kallellaan, sitä syvästi ja tuimina tuumitaan. Yhä suolta vain kuuluu: klak klak klak ...

»Kvaa», pani varis ja pudotti korren, »kvaa!»

— »Mitä, mitä?», kysyi muut, »mitä tiedät?» — » Ahaa, se on hanhi» jo arvas ja julistaa ties varis-vaari, viisas kuin lautamies.

Kuink' ollakaan, ihan parhaiks vaan emo hanhi siihen suolta tuli taapersi toimessaan. Muut iskivät silmää: tuolta jo varman vastuun sai, — kovin vähän vain järjenpuolta sill' on, tuli hauskaa kai!

Harakka jo päänä ja suuna se syvään kumartaa: »Kas, päivää, rouva, nyt teitä, ihan teitä nyt tarvitaan. Me tässä säveleitä ihanaisia kuunnellaan, niin kauniita päivänä, kuuna ei liene kuultukaan; — yks askarruttaa meitä täss' aatos tärkeä vaan, jota turhaan arvaillaan. Teillä varmaan on tiedon lisä; kuka laulaa, jos kysyä saa?»

Emo hanhi niias ja hyrähtäin hymyyn koki peitellä paljaita jalkojaan lymyyn.

»He, kukas muu kuin meidän isä siellä veisata lurittaa. Voi tokkiisa, vallat ja väet, voi rakkaat rastaat ja käet, miten kauniisti laulu sen kantaa, ihan sydäntä puristaa ja nenää turistaa. Se yötä ja päivää laulaa ja tuskin kastaa kaulaa, — se meinaakin laulajaks, näet, ja huomenna konsertin antaa se tahtoo ja tarkottaa.»

Sitä riemun remua, rähinää, sitä kohinaa, sitä kähinää, johon hanhen juttu katkes. Koko seura nauruhun ratkes.

Vai konsertin, matkasi käki, taas nauroi koko väki.

Vai konsertin, räkätti rastas, uus naurukuoro vastas.

Ihan hulluina kerttu, peipponen, ne maassa pyristeli. Tssrr, tirskui käteensä varpunen, sotaherra sadatteli.

Varis-vaari päätään puisti, yli pellon hiljaa luisti.

MAAILMAN MENO. (Kansantarina)

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa varis lahden poikki päin vastarantaa.

”Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”, varis sanoo, ”jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua, kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?”

– ”En”, vastaa poika, ”sun jäädä annan.” – ”Ketä kannat sitten?” – ”Ma poikaani kannan.”

Varis huokaa harmaille aatoksille: ”Se on maailman meno, minkäs sille.”