Part 1

UUSI KEVÄT JA MUITA RUNOJA

Kirj.

Lauri Pohjanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

Uusi kevät

I TÄHTIÄ KOHTI

Poutapilvet Vanha puu Veljen haudalla Salamanteri-sydän Eksynyt lintu Kaksi sokeaa Lemminkäisen äiti Aamu ja ilta Erakko Yli salmien Lopputili Tähtiä kohti Rukous

II HARPUN SURU

Harpun suru Hänen nimensä Mirjam Batseba I, II Mitä tapahtui? Ulkopuolella Olin itkenyt itseni nukuksiin Köyhä Metsän puhelu Miks sattuu näin elo kohtalot Raajarikko Ole luonani silloin Valkea armeija Punainen tähti Elämän jälkeen

III MAAN LAULU

Hämeen laulu Paavo Cajanderin haudalla Sävelten virsi Kanteletar Maan laulu IV METSÄN SATUJA Suven kuussa Jänikset Muurahaisten riimikronikasta Hanhen konsertti Maailman meno

UUSI KEVÄT

Taas vesiltä, mailta tuhannet sävelet helää, taas kaikki versoo ja kukkii ja elää, elää!

Soi riemuin soinnut laulavat yltä, alta, on läsnä ja luo nyt elämän kaikkivalta.

Taas luonnon rinnassa kevään unelmat herää: jo kukat, katsohan, päivässä tekee terää.

Purot kuorona kohisten laulavat: lähti jo kirsi ja lakehen taivaan kirmaa kiurun virsi.

Ja päivä paistaa ja taivas siintäen hohtaa ja sätehet siltoina taivaasta maahan johtaa.

Kuin kiurun virsi sielussa sävelet helää: on ihana taivas ja maa, on ihana elää!

I TÄHTIÄ KOHTI

POUTAPILVET

Poutapilvet, poutapilvet liitää, leijailee, sinikantta kilvan ajaa, kiitää, karkelee,

hymyy, leikkii, läikkyy, loistaa hohtain hopeaa, lymyy, leijaa taivaanrannan kultaporttein taa...

niinkuin onnen kirkkaat päivät haihtuu, häviää — surut yksin maahan lankee, surut yksin jää.

VANHA PUU.

Sano, vanha ja viisas ja harmaa puu, min varjossa vuossadat uneksuu, mi nähnyt oot elämän ennen miespolvien monien mennen,

min ohitse kuolohon kulkenut ja sun iäistä virttäs kuunnellut on kerran taaton taatto, sukupolvien pitkä saatto, —

ne oliko outoja päällä maan, ne näkikö unta valveillaan, taa kaihoten taivaanrantain ja kaipuuta kummaa kantain?

Ne suriko salaa, harmaaks pään, ne itkikö yksinäisyyttään ja kärsivät hiljaisesti? — Sano, kuinka ne loppuun kesti?

VELJEN HAUDALLA.

Kuoleman suureen, autioon maahan nuorena mennyt oot, — nuorena mennyttä haavat haudalla iäti murehtikoot.

Sammui rusko sun aamujes taivaan sammui hymyissään, — päivää, mi noussut ei koskaan, kaste iäti itkekään.

Saavu et jälleen, kuinka jos kutsun, kuinka jos vuottanut oon. Kirkkaudesta niin kirkkauteen sun henkes vaeltakoon!

Kerran, ah kerran on kaartuva päivä multaan kirkkomaan. Suuressa rauhassa mullan alla kerran kohdataan.

SALAMANTERI-SYDÄN

Niin leimuten, niin loimuten mun yli liekki lyö ja säkeninä säihkyen se sydäntäni syö.

Ja kerran minut tuhoaa se tulin hulmuvin, mut tulta kaikki-polttavaa rakastan sittenkin.

EKSYNYT LINTU.

Se väristen lensi mun luokseni, kuin tuskassa turvaa anoin, sen silmissä suru oli pohjaton, jota ei voi sanoa sanoin.

Se oli niin sairas ja väsynyt ja joutunut hätään suureen, sen katse kuin armoa rukoili kun kuoli se jalkaini juureen.

Mitä tunsi se, mitä kärsi se? Ah, puhua voinut ei se! Ja kärsimyksensä salaisen sen kanssansa hautaan vei se.

Sa eksynyt, sairas lintunen, niin samanlaiset on tiemme: syvin surumme mykkä ja sanaton on ja sen kanssamme hautaan viemme.

KAKSI SOKEAA.

Ei koskaan päivän valoa he nähneet, ei koskaan ihanuutta ilman, maan, ei koskaan kasvojakaan toisiensa — kaikk' kuitenkin he näkee sieluissaan.

»Kas kuinka taivas tänään onkin seijas», näin virkkaa toinen, »nuorta nurmi, maa, kas, päivä paistaa aamun kastehelmiin, kas, tuuli kukkasia huojuttaa.»

Ja toinen nyökkää: »Näänhän, nään sen kyllä», hän kättä toisen hiljaa silittää, »oi kuinka ihanaa on sentään elää! — sa mitä luulet, muut ei tätä nää!»

He hymyilevät salaisuudellensa, näin käsityksin tietä vaeltain ja kuiskaellen korvaan toisiensa: »Sa kuinka olet kaunis, armahain!»

LEMMINKÄISEN ÄITI.

Kiitos, sain sinut jällehen, kultakutrini, kuopuksen', toiselta puolen kuolon rantaa rakkaus vielä voi kantaa.

Kauas eksyit sä maailmaan, maailmalta sait tuskan vaan, maailma on niin kylmä ja karmas, lämmin vain äidin on parmas.

Muut sua kiros, ma siunasin. Tähtesi varhain harmenin — koskaan ei suurimman surunsa lasta laata voi rakastamasta.

Paljon jos sinä rikoitkin, kiitos, kun tulit takaisin! — rakkaus kaikki peittää ja kantaa kärsii ja anteeksiantaa.

AAMU JA ILTA.

— Katos kultaiset pilvet taivahilta ja kaste kukkasilta.

— Nous päivä, sä taukosit uneksimasta, nyt alkoi elämä vasta.

— Mikä äsken viel' oli purppuraa, kultaa, se nyt on maata ja multaa.

— Käy sauvaas, loppui unelma, taru, tosi alkoi kova ja karu.

— Näin kovaks ja karuks en tiennyt matkaa, miten kauan jaksanen jatkaa?

— Kuka sanoi, että kevyt on elämän taakka, se kanna loppuun saakka.

— Miks käy niin autioks ympärilläni, ja autioks sydämessäni?

— Min murhees kuorma kasvaa, karttuu, sen sinussa mies vain varttuu.

— Miks ystävä käy niin kaukaiseksi ja syön vilun-yksinäiseksi?

— On kohtalos yksin elää ja kuolla, olla yksin tähdissä tuolla.

ERAKKO.

Yöt päivät mietin korvess' erämaan ma turhaan arvoitusta elämäni, nyt, valkopäänä, vuottain hetkeäni, ma tulin ihmiskyliin kuolemaan.

On ilta, viljat keinuu edessäni, mies palaa työstä, hiki otsallaan, ja katsoo laihoaan ja lapsiaan. Ah, aukes arvoitus mun syömessäni:

Sa elä! se on elon tarkoitus, tee työtä miettimättä enemmän, nää jälkipolvistasi suurta unta!

Mun ylitsein on haudan unhoitus. Kuin oksan kuivan, hedelmättömän mun ottaa vastaan kuolon valtakunta.

YLI SALMIEN

Yli salmien kaukana siintäväin jo syttyi päivänkoitto, sitä tervehti kuorona helkähtäin tuhatkielinen metsäin soitto

ja lahdella aaltojen laulu soi ja läikyt kullassa hohti, terälehtensä kukkaset auki loi hymyillen päivää kohti,

etäiset vaarojen rintehet ne säihkyi purppuroissa ja koivut kastehentuoksuiset kimalsi aamun koissa.

LOPPUTILI.

Ma tahdoin suurta ja syvää, ylös pilviin ylettyvää unen linnaa rakensin, —

mut tein vain sirpaletyötä, mi hukkuu ennen yötä ja hajoo tuulihin.

Vailla rakkautein oli rantaa, oli tahtoni antaa, antaa mun rikkaudestain, —

vain iskuja, syytöksiä, iät kaiket kirveleviä, ma jaoin ja itse sain.

Sävel heljin sielussa sousi, runot kultaiset kupli ja nousi mun syvällä syömessäin, —

epäsoinnuin on kantele soinut, en koskaan laulaa voinut sitä kauneinta säveltäin.

Ma kurkotin tähteä maineen, yli loistais mi kuoleman laineen taa aikojen kaukaisten —

nyt halajan unhoitusta, yli hautani kirjoitusta: tässä lepää ihminen.

TÄHTIÄ KOHTI.

Kuin uhrin tuoksu nouskohon kiitos Sulle mun syömeni rauhan onnesta täyden nyt, ma kiitän siitä, että mä elämän sain ja sen tuntea tuskan ja riemun sielussain ja että on syömeni väkevänä sykkinyt. Ma kaikesta kiitän, mit elämä antoi mulle.

Nyt nään minä hetkenä aivoitustesi pohjaan ja tunnen tuskassa, riemussa elämän lain, on hyväksi ollehet kohtalot kärsityt: surut muiden on kuin tuntea voisin nyt, ma kiitän, että tän hetken viel' elää sain ja langeta etehen sen, joka kohtalot ohjaa.

Yks määrä lävitse tuskan ja yön mua johti: iankaikkisiin tähtihin päin, yhä ylöspäin! Ja jos eksyinkin ja jos suru mun maahan kaas, se määrä suurena silmähän siintää taas, uus elämä versoo ja kukkii mun syömessäin kuin kevät aueten päivää ja taivasta kohti.

RUKOUS.

Mua kuljeta kuoleman teitä läpi syväin vesien, suo onnettomaks mun tulla ja pilkaks ihmisten, jos tahdot, riisu kaikki multa lahjat elämän ja kuiluihin minut syökse ja syvälle häpeähän, vie multa muistot kalliit, ota pois, mihin kiintynen, kun niin yhä kasvais, varttuis vain minussa ihminen, kun ain yli henkeni paistais tää armos suuri ja sees, kun vain se jäädä saisi, Sun rauhaas, kirkkautees.

II HARPUN SURU

HARPUN SURU.

Sen maine muinen lensi kuin siivin yli maan, se korvaamattomin, kallein oli aarteista kuninkaan, hääsaleissa säihkyvissä sen helkkyi sävelet ja tenhosi nuorten mielet ja sytti sydämet — nyt on se hukkunut ammoin meren kuiluun kuultavaan, sitä soittele ihmiskäsi ei enää milloinkaan.

Sen joskus tyynin illoin meren pohjalla nähdä voi, mut vaiti on kultakielet, kuin ennen se enää ei soi, niin mykkänä, lohdutonna se kantaa murhettaan ja muistaa mennyttä aikaa ja linnaa kuninkaan ja hämyssä vihreäin salein meren kansa käy ympäri sen; ikipäiväkskö vaikes laulu sen harpun kultaisen?

Ei, joskus, joskus se sentään muistoistaan havahtaa ja sen hurjana hyrskivän laulun meren kansa kuulla saa ja taivailta tähdet lankee läpi aaltojen läikkyväin, meren haudoista kuolleet nousee avosilmin ja vehrein päin ja laivat ja ihmiset hukkuu, meri meuruu, mellakoi, kun kuiluista kaukaa, kaukaa sen hillitön itku soi.

HÄNEN NIMENSÄ. (Arabialainen laulu.)

Nimen sen jos tahdotte tietää, ken on minun armahain, sitä muistelkaa, kenen tautta ma enimmin kärsiä sain.

Se jos unhottui, tai koskaan sitä ette kuulleetkaan, kuin suuteloon huulenne viekää, nimi sen niin lausutaan.

MIRJAM.

Yötaivas säihkyy sadoin timantein. Ma ootan Mirjamia, ystävääni, kun helkkyy puistoss' satakielen ääni ja kaikki ruusut palaa terassein.

Sun huules on kuin ruusut terassein, kuin viini huumaa hengitykses pääni, sun kanssas tänä yönä vietän hääni, sa nuori riemu nuoren sydämein.

Mut katso, on kuin kohta aamu ois, lie satakielen laulut vaienneet — miks saavu et, miks odottaa sain suotta?

Ah, muistan: olet ammoin kuollut pois ja mun on hapseni jo harmenneet, sua odottanut lienen sata vuotta.

BATSEBA. (Daavidin yksinpuheiua.)

I

Teen väärin, teen väärin, sen mulle mun sieluni sanoo, ja kuitenkin huultes suudelmaa yöt päivät huuleni janoo.

Teen väärin, teen väärin! En katua voi, en saata. Teki suloinen synti mun vangikseen, siit' en voi luopua, laata.

Se järkeni vei mun, se huumaa ja autuutta uhoo, se hulluuttaa ja se hukuttaa, se surmaa, se tappaa, se tuhoo.

II.

Olen suudellut monta naista, sua kerran ainoan, — sun suutelos maljassa juoda sain elämän, kuoleman.

Siin' yhtyi haavehet hullut ja toivoni toivoton, eron villi, viiltävä tuska ja kaipaus sammumaton.

Tulenliekkinä polttaa, tuhoo joka hetki se sieluain, ma voihkin ja riehun ja raivoon, revin maata tuskassain.

Ei mahdit maan, ei taivaan voi liekkiä sammuttaa, yhä huudan ma pimeydestä: mulle Batseba antakaa!

Hänen tauttaan surmata voisin tuhat kertaa Uurian. Ma vaihdan kruununi, maani sylinantiin Batseban!

MITÄ TAPAHTUI?

Mitä tapahtui? Kesken ilon tuli tuskan hiljaisuus, niin oudosti sydän särähti, löi, yli päämme ilmassa väräjöi kuin enne, kuin onnettomuus.

Mitä tapahtui? Sana vain julma, sana tappava sanottihin, mi erotti iäksi ihmistä kaksi, mi sulle, sydän, oli kuolemaks. Meni hetki, taas hymyiltihin, kuin mitään ei ollut oisi, ei mitään tapahtunut.

Ei mitään tapahtunut.

ULKOPUOLELLA.

Näin juhlijain saaton saapuvan, pois vaunujen vierivän näin, oli kartano valoa tulvillaan, sävel soi, ilo helisi kirkkainnaan — ma ulkopuolelle jäin.

Ma katsoin ja katsoin akkunaan syysyössä yksinäin, oli mieleni autio, ankea, niin paljosta, niin paljosta ma ulkopuolelle jäin.

Mun kerran ollutta onneain ma muistin mielessäin: oli onni kuin valaistu kartano, sen kutsuen soi ilo kirkkain jo — ma ulkopuolelle jäin.

Sa astuit sisään onnehes, mun pieni ystäväin, nyt toisen huolta huojennat ja toisen lasta laulatat — ma ulkopuolelle jäin.

Sua soimaa en, sua syytä en, sua siunaan syömessäin, ma sulta mun suruni suuren sain kun orvoks jäin suuresta onnestain, kun ulkopuolelle jäin.

OLIN ITKENYT ITSENI NUKUKSIIN...

Olin itkenyt itseni nukuksiin ja heräsin keskiyöllä, mua puristi tuska tuima niin kuin rautaisella vyöllä.

Nous parahdus sairaasta syömestäin miks näin kävi, miksei toisin, kaikk' katos hetkenä mielessäin kuin yöhön pois syöksynyt oisin,

kuin pitkä ei ollut ois elämä lain ja täytetty tuskalla, työllä, olis ollut vain hetki, parahdus vain ypöyksin, keskiyöllä.

KÖYHÄ

Köyhällä oli yksi ainoa ilo, mutta se köyhälle riitti, köyhän majassa helisi laulu ja köyhän onnea kiitti.

Rikkaitten riemuksi ryöstettiin se köyhän onnen muru, lakkasi laulu, köyhän majassa asuu mykkä suru.

METSÄN PUHELU

Mielettömänä mä metsään juoksin, kaivaen pääni sammaleen, päästin kaukana ihmisistä suruni vihdoin vallalleen hillittömästi itkein.

Kukkaset heristi korviansa, siellä ja täällä nous pieni pää, toistensa puoleen ne kallistuivat sipisten hiljaa keskenään: katsokaa, ihminen itkee!

Orvokit nousivat varpaillensa toistensa takaa vilkuillen, kellokukkaset viestiä veivät, kohta ties koko metsä sen: ihmettä, ihminen itkee!

Vanha ja maailmaa nähnyt lintu lauloi verkkaan oksaltaan: »Hiljaa, vaiti, kun ihminen itkee, ihminen itkee suruaan, hälle on pahoja oltu.»

»Pahoja», kertasi kukkien kuoro. »Mitä sä oikein sanoitkaan? Mitä on suru, mitä on paha? Sanohan vielä uudestaan, kuulimme sanat vasta.»

»Älkää kysykö», lauloi lintu, »paras kun ette voi ymmärtää; jokainen ihmisten kaupungeissa salaa itkee ja nyyhkyttää, jokaisella on suru.»

Vaikeni lintu, vaikeni kukat päätänsä pientä puistaen, niinkuin salaista vaaraa vastaan liittyi ne lujemmin yhtehen ja katseli säälien mua.

MIKS SATTUU NÄIN ELON KOHTALOT

Älä sano, mitä sanoivat silmäsi, älä sano, älä koskaan toista! Miks sattuu näin elon kohtalot: en rakasta sua, vaan toista!

Jos muistelet mua, pien' ystäväin, älä muistele vihaamalla — on kaukana hän jota rakastan ja toisten tähtien alla.

On kaukana hän jota rakastan, nämä tähdet ei siellä loista — miks sattuu näin elon kohtalot: hän ei rakasta mua, vaan toista!

RAAJARIKKO.

Niin viisas ja hyvä on hymy, jota huules hymyää, syvä silmäs kauas katsoo, sinä näät, mitä muut ei nää, miten on sun otsasi kaunis ja kätes sielukkaat, — sinä itse et pyydä mitään, sinä annat vain ja ja'at.

Sinä olet niin yksin, — kaikki sinut onnessa unhottaa, surun tullen kädet arat taas oveas kolkuttaa, pääs harmaa vastaan nyökkää kuin kaikki ymmärtäin, kuin lausuin: tiesinhän sun nyt tulevan, ystäväin.

Monen surun olet lohduttanut, monen pyyhkinyt kyynelen, sinä olet niin viisas ja hyvä, sinä olet niin onnellinen. Mut ah, surun kyyneleillä oma onneskin ostettu on, sinä olit niin lohduton kerta, sinä olit niin onneton.

Olit nuori ja nuorta unta kuin me sinä uneksit, sinä myös osas onnesta tahdoit, sinä myöskin rakastit. Kuka katsoo raajarikkoon! Ken tajus tuskas sun ja taiston sydämessä sun ruumiis ruhjotun!

Tuli talvi kukkien yli ja suru sydämees. Tuli häät ja hyljättynä sa kuulit huoneesees miten viulut lauloi ja itki sen sulle rakkahan kun tanssihin onnellisna vei valkea morsian.

Sinä yönä talven lunta tuli suortuvilles sun, sinä yönä sun kyyneleesi sa itkit loppuhun, sinä yönä sait viisaan hymyn, jota huules hymyää, opit elämän vaikean taidon, opit vaiti kärsimään.

OLE LUONANI SILLOIN ...

Ole luonani silloin, rakkain, kun viime hetkeni lyö, kun elämä kerran jättää ja joutuu pitkä yö.

Minä tahdon katsoa silmiis ja kaikki unhottaa mitä kahden kärsiä saimme, mitä kaikki kärsiä saa.

Minä tahdon katsoa silmiis ja muistaa ainoastaan: oli kerran kaksi lasta, jotka rakasti toisiaan,

jotka vielä rakkaudessaan oli hyvät ja onnelliset, kun ei sanottu sanoin vielä, mitä sanoi katsehet.

Epäsointua, vuosien tuskaa kuin ei olis ollutkaan — olis ollut vain kaksi lasta, jotka rakasti toisiaan.

VALKEA ARMEIJA. (Jouluyönä 1916.)

Jo jyly tykkein vaikeni ja laulu shrapnellein, ja loimot raukes kaukana palavain kaupunkein, jo viihtyi voihke kuolevain, jo tummuu, tyventyy, ylitse kenttäin kylmänä yötaivas tähdittyy.

Kuin vereenkastettuna kuu käy yli raunioin ja sortuneitten muurien, hylättyin kaivantoin; kaikk' kattaa hiljaa hiutaleet kuin käärinliina yön, kuin armahtava unhoitus ylitse kuolontyön.

Mies nuori kesken kuolleitten viel' oottaa kuolemaa, on rinta rikki ammuttu, se vielä liikahtaa, tulena polttaa pakkanen, yön kylmiin tähtihin hän taukoomatta tuijottaa kuin kuolleen katsehin.

Hänestä on kuin vieläkin kuin äsken taisto sois, kuin vielä laulais shrapnellit ja tykit salamois, ja on kuin kentät kuoleman ne vitkaan liikahtais, tuhannet valjut vainajat elämän taasen sais.

Ne nousevat, ne kulkevat pois silmänkantamiin, kuu välkähtääpi painettein ja miekkain tutkaimiin. On saatto niiden määrätön, ei loppua sen näy, ammoisten sotain vainajat riveissä niiden käy.

Näin kuollehitten kuoro soi ylitse öisen maan: »Jo tulla meidän vuoro voi, elävät vaviskaan! Lyö kalvat kaikki kuolleitten edestä elämän, edestä ennen ollehen ja syntymättömän.

Niin kauan kuin ei koittanut oo kansain vapaus, niin kauan kuin ei voittanut oo ihmisoikeus — niin kauan emme rauhaa tee, on täyttymättä työ, niin kauan kuolleet taistelee, maan alta miekat lyö.»

Mies nuori katsoo kauhistuin, mut saatto kulkuaan yhäti jatkaa täyttäen jo taivahan ja maan, hän nousee, huutaa, nyrkkihin kätensä: puristuu, hän kaatuu keskeen kuolleitten ja lumiin uppouu.

PUNAINEN TÄHTI. (Leconte de Lisle.)

Taivaan avaruuksissa on kerran suuri punainen tähti nimeltä Sahil. (Rabbi Aben-Ezra.)

Yli kuolleen maan meren aallokko väsynyt lyö äänettömyyden ja yön läpi aution, miss' elämän viime väristys kulkenut on, ja punainen Sahil, mi öistä on ylennyt, se verta vuotaen katsovi aaltohon.

Läpi autiuden, läpi ilmojen alastomain vilun-värjyin ja yksin aurinko kylmennyt, elon kuoltua kaiken hiipunut, hiiltynyt meren synkentäin ja pilvet tummentain avaruuteen katsoo, yössä mi nukkuu nyt.

Nero, tuska ja viha ja valhe, rakkaus, kateus, epätoivo ja autuus ja Taivas, Maa — kaikk', kaikk' oli hetken harhaa katoavaa. Yli Ihmisen, Elämän tarun on unhoitus, yli sen verenvälkkyvä tähti loimottaa.

ELÄMÄN JÄLKEEN.

Kuka tietää, veljeni tähdet, ma elinkö milloinkaan — sun helmassas, Yö-äiti, kenties näin unta vaan.

Ma kurkotin haurasta kuplaa, joka särkyi käsiin mun, kuin lapsi leikkihin uuvuin ja heräsin itkuhun.

III MAAN LAULU

HÄMEEN LAULU.

Me saimme suuren Hämeenmaan, me saimme Suomen rintamaan, haat helkkyvät, veet välkkyvät, maat, metsät lauhat lempeät me saimme kauniin maan.

Tyranni sit' ei sortanut, ei orjan jalka polkenut, se kaksi valtaa tunnustaa: vain Jumalan ja ruhtinaan — me saimme vapaan maan.

Isämme sen on viljelleet, sen eestä kerran kaatuneet ken jousellaan, ken aurallaan, me käymme heidän hautojaan — me saimme pyhän maan.

Sen sydän niinkuin meidän soi, niinkuin vain yksi veri voi, humina Hämeen hongikon kuin henki hengestämme on — se maa, se meidän on!

Se maa, se meitä odottaa, ken kuulis ei sen kutsuntaa ja rientäis riemuin kaatumaan ken jousellaan, ken aurallaan, kun vaatii pyhä maa!

Se maa, se meitä odottaa, sen kasvoin eessä vannokaa: jos oli sodan, rauhan työ, sen eestä viime veri lyö! Sen eestä tarmo, työ!

Tää ota vala, Hämeenmaa! Siis ylös, taisto alkakaa sen eestä isäin hautojen, Sen eestä vanhan vapauden ja tulevaisuuden!

1913.

PAAVO CAJANDERIN HAUDALLA. (19.4.1913.)

On murhe yli Hämeenmaan kun menit meiltä pois, on niinkuin Hämeen runotar sun kanssas kuollut ois.

Mut ei! Viel' elää laulu sun ja sydämissä soi ja sytyttää ja salamoi — se eihän kuolla voi.

Sun jälkeen pitkän päivätyös levätä helppo on kun ennen yötä valmihiks sai työsi Pantheon.

Sen veistänyt oot marmoriin — se seisoo aikain taa. Muu Suomi sun jos unhottais, ei koskaan Hämeenmaa.

SÄVELTEN VIRSI. (Jean Sibeliuksen II sinfoniaa kuunnellessa.)

Omistettu Jean Sibeliukselle

Pois yli aineen, pois, ylös aurinkohon! Kuin meren laineen määrätön matkamme on!

Kauas kuin kantaa kaipaus polttava vaan: ilmojen rantaan, ilmojen rantain taa

viirimme häilyin retkeä riennättää; päivässä päilyin panssarit kimmeltää.

Silmissä rusko taivasten aukenevain, sankari-usko rinnassa voitokkain, —

tietä mi näyttää — kuljemme päivähän päin; taivahat täyttää virtemme helkähtäin.

Riemua raikuin kiirivät sävelet sen, kiitosta kaikuin elämän voitollisen,

elon, joka surmaa, elon, joka synnyttää, huumaa ja hurmaa, turtaa ja jäädyttää,

riemuja kantaa, sortaa ja murtaa ja syö, autuuden antaa, tuskalla rammaksi lyö,

elon, joka nostaa taivasten taivaihin, kaataa ja kostaa, syöksevi syvyyksihin.

Kiitosta soikoon laulumme lahjasta sen, riemuita voikoon eestä sen antimien:

kiitetty päivä, kiitetty murhe ja yö, surujen häivä, riemu ja tuska, mi lyö,

kaikki mi kukkaan nous elon aurinkohon, kaikki mi hukkaan elossa kukkinut on.

* * *

Pois yli aineen, pois, ylös aurinkohon! Kuis meren laineen määrätön matkamme on!

Kauas kuin kantaa kaipaus polttava vaan: ilmojen rantaan, ilmojen rantain taa

viirimme häilyin retkeä riennättää; päivässä päilyin panssarit kimmeltää.

KANTELETAR.

Erämaitten, metsäin maassa, missä korven saartaa korpi, rimmen rimpi, syntyi niinkuin ujo valkolilja Suomen laulu, Kanteletar-impi.

Metsä vain ja metsän yllä tähti syntymänsä salaisuuden näki, hymys tähti, kumarsivat hongat, saapui lahjoinensa metsän väki.

Saapui satain kukkain saatto kaukaa, kastepäärlyt käsissänsä kantain, suitsuttaen tuoksun myrrhamia, lahjojansa kurottaen, antain.

Kukkui käki hälle hopeitansa — siitä äänen hopeainen helke; kultiansa kuu ja päivä toivat — siitä kutriensa kullan välke.

Itse Luonto antoi rakkautensa — siitä otsan armaus ja hyvyys, Surutar toi kyyneleitten lahjan — siitä silmiensä surun-syvyys.

Kanteletar, metsän rakastettu, kasvoi metsän korkeassa koissa, leikkilöissä luona terhen-neitten, sinipiikain kuudan-karkeloissa.

Harhas hajahapsin vuorta, viitaa, kulki kukkain mesi-kekkerissä, juoksi kilpaa metsäpuron kanssa, kylpi niinkuin keiju lähtehissä.

Katsoi suurin, syvin lapsen-silmin metsän, maan ja ilman ihanuutta, taikka unten valkopursin sousi pyörryttävää sini-avaruutta.

Kuunteli, kun kertoi satakieli onnen öistä etäisistä ennen, tai kun hongat hiljaa humisivat unelmistaan satain vuotten mennen.

Joskus kuuli kauhuin myrskyöinä kuinka pauhas taivaan ukkos-urut, niinkuin huutanut ois vuorten tuska, kaikki itkeneet ois ihmissurut.

Mutta aamulla taas kaste tuoksui, loisti auringossa korvet, kuilut, kiurun virsi kohos korkeuksiin, ahomailla lauloi paimenhuilut.

Joskus salosta nous sinisavu, savun alla sauna, uutispellot, nuorta onnea soi lapsen laulu, raikui kirves, kaikui karjankellot.

Korven onni katos niinkuin uni. Nousi verisenä vainon miekka: kylmä hiilos oli uutissauna, punaisena rannan valkohiekka.

Metsän rinnasta sen impi näki, juoksi suot ja maat ja lymys lehtoon, itki armautta elon päivän, itki ankaruutta kuolon-ehtoon.

Niin hän kasvoi ikimetsän koissa, yleni kuin päivä kunnahilta, kasvoi kaunihiksi niinkuin aamu, lempeäksi niinkuin suvi-ilta.

Kunnes kerran korpi kasvattinsa huhui ihmekauneuden julki, lensi maine loitos merten taaksi, Kanteletar kunniaansa kulki.

Oli kullassa hän kuun ja päivän kuningattaria kaunihimpi, valtain saleihin kun saatettihin Suomen laulu, Kanteletar-impi.

MAAN LAULU.

Niin moni laulu soinut on ihmisen rintahan läpi elämän pitkän päivän aina kehdosta hautahan: yks onnen valkea laulu, se elämän riemua: soi, ja murheen musta virsi sen huolta mi vaikeroi,

sävel riemukas lemmenunten mi helkkyi helisten, työn, taistelun ankara laulu ja mainehen seppelten, yli kaiken yks oli laulu, yli kaiken yks sävel vaan iät päivät huminoinut mi on mullasta, alta maan.

Niin moni laulu soinut on ihmisen rintahan, ja vaiennut pitkällä tiellä aina kehdosta hautahan, maan laulu sielussansa ei vaiennut milloinkaan, sen kuuli hän syntyissänsä ja kuolontaistossaan.

Se soi kuin unten takaa ja aavistuksien, kuin kaukaa aikojen yöstä yli vuotten tuhanten, kuin haastanut tuvilta Tuonen ois valkeat vainajat, jo ammoin Manalle menneet, ja isät harmajat.

Sitä laulaa maa ja metsä sitä järven laine lyö, sitä soittavat sateet taivaan sitä tohisee tuuli ja yö, sitä kertoo rannan kaisla ja kuiske kukkasten ja vilkutus yöllisen tähden läpi kotikoivujen.

Sen vaeltaja kuulee yön hetkinä, yksinään, kun päivän äänet on poissa, kylät hukkuu hämärään, kun ympärillään valvoo vain kesäyön valkeus ja metsäin sylistä kaukaa soi rastaan rukous.

Näin hiljaa sieluhunsa maan laulu humajaa: maa sinut on synnyttänyt, sinut jälleen vaatii maa, sen äidin-tuutulaulu sun kehdollasi soi ja vihdoin viime untas se kerran vartioi.

Ikihengestänsä henki sun olentosi on, sen tehdä suurta työtä sun työsi olkohon, iankaikkinen luonto on yksin ja sen luomistyö, sinä et, siit' alkaa työs, mihin ehti sukupolvet mennehet.