Part 3

Mitä erityisesti tulee sellaisiin loppusointuihin kuin syksyllä — elämä — kevättä, joita parhaatkin runoilijamme viljelevät, ne täyttävät perin huonosti tehtävänsä. Puhumattakaan nyt siitä, että loppusoinnuiksi paraiten sopivat sellaiset sanat ja tavut, joilla muutenkin sana-, mieluimmin pääkoron, ja lausekoron vaikutuksesta on huomattavampi asema kuin vain pelkän runokoron antama — kuten alku- ja puolisointukin ovat tällaisissa kohdissa vaikuttavimmat — puhumattakaan siis tästä ovat esimerkkeinä mainittujen kaltaiset loppusoinnut aivan liian lyhyet. Niiden keksimiseen uhrattu vaiva on jotenkin tuloksetonta, sillä mainittavaa soinnun vaikutusta ne tuskin tekevät. Pääasiallisesti juuri foneettisesta syystä lyhyet yksitavuiset riimit olisivat hylättävät meillä, kuten ovat enimmäkseen hylätyt muuallakin. Eivät siis sellaisetkaan tavut kuin esim. _ma — tuulilla_ eivätkä edes vastakohtaiset _se — he_ ole riimeinä oikein hyväksyttävät, vaikka ovatkin paremmat kuin ainoastaan runokorolliset tavut.

Yksitavuisia sanoja, jotka paraiten sopisivat yksitavuisiksi loppusoinnuiksi, on meillä vähän. Edellä esitetyn mukaan olisi näidenkin kuten muiden yksitavuisten loppusointujen käyttöä vielä rajotettava. Täten niiden muutenkin pieni määrä yhä pienenee. Kun useimmat jäljelle jääneistä harvoista jo väkisinkin tuntuvat liian jokapäiväisiltä, pitäisi siis turvautua muihin keinoihin. Yksinkertaisin sellainen olisi tietysti jättää miespuoliset riimit ilman muuta kokonaan pois. Muutamat näyttävätkin suosivan sitä menettelyä, että käytettäisiin vain etupäässä kaksi- ja useampitavuisia loppusointuja. Kieltämättä nämä, etenkin kaksitavuiset, ovatkin paljoa paremmin kielemme mukaisia kuin yksitavuiset. Kun kuitenkin runon luonne usein vaatii säkeen loppuun nousutavun eikä kahta jalkaa täyttäviä loppusointujakaan ole näihin kohtiin varsin viljalti sovitettavissa, voi tällaiset säkeet useassa tapauksessa vahingotta jättää ilman loppusointua, tietysti silloin runon kaikki vastaavaiset säkeet. Tämä käy hyvin laatuun esim. milloin alkusointu on otettu erikoisesti rytmin palvelukseen. Sellaisissa tapauksissa, jolloin kaksi- tai useampitavuinen loppusointu selvästi päättää säejakson, säe niinikään riimittömänäkin sopivasti liittyy kokonaisuuteen jakson osana, varsinkin lyhyissä perioodeissa. Esim.:

Ja kolme veljestä voittaja | nyt näki tuotavan tuomitta|vaksi. Oli yksi jäykkä ja ylpe|ä, mut nöyrää, kalpeeta | kaksi.

Täten voisi säästää yksitavuiset loppusoinnut tarpeellisempiin kohtiin, etupäässä säejaksojen loppuun, milloin jakso loppuu nousutavulla. Esim.:

Päivän viime säteet | lankee yli tutun piha|maan. Mieleni on ahdas, | ankee kuin ei ennen konsanaan.

Etenkin jos säejakson muut säkeet ovat loppusoinnuttomat, tuntuu yksitavuinen riimi jakson nousutavuilla päättyvissä loppusäkeissä tarpeelliselta. Esim.:

Ma yksin kannelta | soitan, niin hiljaa hiipii | yö; niin kummasti sävel | värjyy, niin oudosti sydän | lyö.

Riimin tehtävä ei ole ainoastaan rytmillinen, säkeitä toisistaan erottava ja samalla niitä säejaksoiksi ja säkeistöiksi yhdistävä, vaan se on myös ja ennen kaikkia musiikillinen ja tyylillinen. Milloin näistä tai muista syistä yksitavuisiakin riimejä pitäisi runsaammin käyttää, saattaisi sellaisiksi joskus vastaavaisiin kohtiin hyväksyä edellä esitettyjä lyhyitäkin, esim. siten vahvistettuina, että pannaan edellisen jalan täyttävä puolisointu niiden eteen. Esim. _aamusi — saapuvi_ tuntuu täyteläisemmältä kuin _aamusi — pääsevi_, joskaan viimeinen tavu ei edellisessäkään tapauksessa tule sen huomatummaksi.

Loppusointumme eivät tavallisesti ole niin vaikuttavia kuin muiden kielten painokkaat riimit, meillä kun kielemme luonnon mukaisesti niinä runsaasti viljellään sivukorollisia ja sanakorottomiakin tavuja. Mutta väärin olisi, jos tässäkin taas asetettaisiin vieraat kielet määräämään, mikä meillä on kelvollista, mikä kokonaan hylättävää. Joskin riimimme yleensä ovat heikommat, on kielellämme sen sijaan muihin verraten useita sekä rytmillisiä että soitannollisia ja tyylillisiä etevämmyyksiä. Näitä kun taitavasti käytellään, loppusointumme kernaasti voivat ollakin miedompia kuin muilla. Liian heikkoja ja tyhjiä ei tietysti sovi viljellä. Ne ovat yhtä tarpeetonta ja paheksittavaa voiteen haaskausta kuin sekin, että asetetaan riimit liian etäälle toisistaan tai muuten mutkallisesti, jotteivät kuulijaan tee muuta kuin kiusallista vaikutusta.

_Puolisointu_ (assonansi) ei useimpien maiden taiderunoudessa ole oikein hyvässä maineessa. Romaanilaisten kansain, etenkin espanjalaisten runoudessa se kuitenkin on yleinen kaunistuskeino. Saattaisi mahdollisesti tämäkin sointulaji meillä olla armoihin otettava. Etenkin sellaiset puolisoinnut, joissa vokaalit ovat keskenään täydellisessä soinnussa, näyttäisivät meidän vokaalirikkaan kielemme mukaisilta. Yksitavuiset puolisoinnut esimerkiksi voisivat joskus olla paikallaan, miespuolisten loppusointujen puutetta korvaamassa. Tällöin tulisivat kysymykseen pitkävokaaliset tai -diftongiset tavut, sellaiset kuin _saan — maat_, _pois — loi_ j.n.e. Nämä sopisivat ehkä paremmin säkeiden loppuun kuin lyhyet loppusoinnut, koska pitkät tavut lopussa tuntuvat pontevammilta. Laulussakin säe usein loppuu pitkällä sävelellä. Puolisoinnut olisivat vain pantavat vastaaviin kohtiinsa runon alusta alkain, jotteivät vaikuttaisi puutteellisilta loppusoinnuilta.

Jälkilause.

Näin kosketeltuani muutamia runomittakysymyksemme eri kohtia, mielestäni nykyään sen tärkeimpiä, olenkin jo sanottavani sanonut ja samalla esittänyt joitakin uuden runomittaopin alkeita. Toivon vain, että esitykseni onnistuisi kaikista puutteistaan huolimatta tai ehkäpä juuri niiden johdosta saada osakseen edes joitakin asiallisia arvosteluja, joista kysymyksen myöhempi käsittely hyötyisi.

Virtain Toisveden kansakoululla marraskuussa 1907.