Part 2
Tällainen paussi saattaa tietysti esiintyä vain kahden sanan välissä, mutta ei sanan sisässä. Yleensäkin runojalan tavujen varsinaisen laajuuden samoinkuin koronkin muuttaminen paremmin on sallittava, milloin se tapahtuu — samassa jalassa — kahden sanan, etenkin yksitavuisen, rajalla kuin useampitavuisen sanan sisässä. Säkeistä
Tuikah|tavat, | sammuvat
ja
Lämmin|tä ei | niistä lähde
jälkimäinen on rytmiltään parempi.
Voiko näillä ehdoilla ja myönnetyillä vapauksilla kaikissa mitoissa aina välttää lyhyen tavun panemista pitkän sijaiseksi, meillä kun on lyhyitä tavuja, pääkorollisiakin, niin runsaasti? Ken on yrittänyt sepittää ensi- eli perustrokeista tai -daktylista mittaa, on huomannut, että on melkein mahdotonta nousuun aina saada sijotetuksi pitkä tai pitkän arvoinen tavu. Jos juuri voikin kielemme siten pukea pakkopaitaan, niin jää silloin tavallisesti sanomatta ainakin osa siitä, mitä oli sanottava, ja sisällön puutteellisuus on toki pahempi kuin muodon.
Meillä on onneksi vielä keino saada pitkäin tavujen vastineita, tavallisesti paljoa puollettavampi kuin lyhyen käyttäminen sellaisena. Tarkotan sitä, että yksi pitkä tavu korvataan kahdella lyhyellä. Muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset jo käyttivät tätä tapaa, joten se ei ole mikään uusi keksintö. Eikä se olisi vaikea keksittäväksi nykyäänkään, koska on huomattu kahden lyhyen tavun pituudeltaan yleensä paljon paremmin vastaavan yhtä pitkää kuin yhden lyhyen. Kuitenkaan tätä nykyiskansain runoudessa ei paljoa ole otettu seurattavaksi, kumma kyllä. Esimerkiksi ruotsalaisessa runoudessa tätä muinaisten kansain tapaa on jotenkin tarkoin kartettu, jota vastoin se Tanskan ja Saksan runoudessa ei ole niin harvinainen.
Meidän runokielessä on tapa osaksi saanut jalansijaa. Kansanrunoudessamme se jo varhain on esiintynyt. Säkeiden ensi jalkana tapaamme Kalevalassa trokeen sijaisena silloin tällöin viidennen daktylin. Esim.
Vesi on | vanhin voitehista.
Salliipa kansanrunous tässä kohdin suurempaakin vapautta, joten pitempiä daktyleja ja peonejakin, pitkiäkin tavuja sisältäviä, tavataan trokeiden sijaisina, samoinkuin perusdaktylien sijaisina on pitkätavuisiakin peoneja.
Näin paljon pitemmät sijaisjalat eivät ole nykyisessä taiderunoudessa hyväksyttävät, vaikka niitä siinä käytetään. Sitä vastoin seuraavien-laiset säkeet hyvin sopivat trokeiseen mittaan:
Onko | vapaus vaiko orjuus.
Useimmat käsittänevät sanan [vapaus] kolmitavuiseksi, vaikka äänneyhtymää _au_ tässä voi pitää diftonginakin.
Ah niin, kirkas | Jumalalan|poika.
Edellä on jo esitetty sekä hyviä että huonompia esimerkkejä sellaisista säkeistä, joissa daktylien sijaisjalkoina on peoneja. (Viite [3] ed.)
Hyviä tällaiset varsinaisia monitavuisemmat sijaisjalat ovat, kuten sanottu, jos niissä kaksi vierekkäistä lyhyttä tavua on vastaamassa yhtä varsinaisen jalan pitkää, — tietysti tässä kuten muualla edellyttäen, ettei korkoa, runomittamme tärkeintä tekijää, vastaan rikota.
Mainitsin, että esim. tanskan- ja saksankielisessä runoudessa tällaisia sijaisjalkoja viljellään. Kun otamme huomioon mainittujen kielten ja omamme erilaisuuden, myönnämme, että meidän kielemme on paljoa sopivampi näiden sijaisjalkojen käyttöön kuin mainitut germaanilaiset. Ovathan meidän lyhyet tavut enimmäkseen lyhyemmät kuin germaanilaisten kielten, nämä kun usein — konsonanttipäätteisinä — vastaavat paremmin meidän puolipitkiä; pitkät taas ovat yleensä yhtä pitkät kuin meidänkin. Kun siis esim. _Goethe_ voi panna sellaisen muodon kuin _himmlischen_ perustrokeen sijaan, pitäisi meidän erinomaisesti voida hyväksyä perustrokeen sijaiseksi viides daktyli.
Jos vertaa toisiinsa muotoja: halvan (murteell. hal(a)van) ja halavan, taloon ja talohon, halvaksi (hal(a)vaksi) ja halavaksi j.n.e., niin huomaa kaksi lyhyttä laajuudeltaan hyvin sopivan yhden pitkän vastineeksi.
Täten voisi kaksi lyhyttä panna pitkän sijaan sekä nousuun että laskuun, ei kuitenkaan samaan jalkaan useamman kuin yhden pitkän sijaiseksi, jottei jalan varsinainen luonne liiaksi muuttuisi. Peoneissa tuskin ollenkaan on sopivaa tätä tapaa seurata, viisitavujalat kun tuntunevat liian oudoilta, ainakin toistaiseksi.
Tällaiset sijaisjalat ovat vielä sopivat estämään yksitoikkoisuutta, joka muuten voi haitata joitakin, etupäässä samoista jaloista kokoonpantuja mittoja, joten ne siltäkin kannalta ovat suositettavia. Kuten muutkin sijaisjalat ne ovat mahdollisuuden mukaan otettavat rytmimaalauksen palvelukseen.
Vielä on näkökohta, joka puhuu näiden sijaisjalkain puolesta. Suomenkieli on, kuten luonnollista, vielä pitkäveteistä verrattuna vanhempiin sivistyskieliin. Käyttämällä edellä esitettyä menettelytapaa runokielemme tulisi tiiviimmäksi, täyteläisemmäksi, jota seikkaa ei ole aivan vähäksi arvattava. On suotavampaa, että runoratsumme ottaa silloin tällöin pari lyhyttä juoksuaskelta, kuin että se kompastumalla pidentää liian lyhyttä askelta tahtia tyydyttäväksi. Mikä etu tästä olisi runoja suomennettaessakin, on ilmeistä. Sitenhän voisi alkuperäisellä runomitalla ja lyhyydellä tyhjentävämmin suomentaa kuin nykyään, jolloin runokielemme on tarpeettomasti pidennettyä, sanojen oikea aikamitta (tempo) pitkien tavujen sijaisina olevissa lyhyissä hidastettuna.
Säveltäjille tällaiset varsinaisia jalkoja monitavuisemmat sijaiset eivät tuottane vaikeutta. Kaikissa tapauksissa ne yleensä ovat laulun lausutukseenkin nähden paremmat kuin nykyään käytännössä olevat, joissa yksi lyhyt tavu vastaa pitkää.
Mitä tulee lyhyitten tavujen sijaistavuihin, kelpaavat sellaisiksi puolipitkät, kuten ennen jo on sanottu.
Pitkä tavu sitävastoin ei kernaasti sovi lyhyttä korvaamaan. Varsinkaan sellaista tavua, jossa on pitkä vokaali, ei saisi lyhyen sijaan asettaa. Helpommin sujuu — laulaessakin — lyhyen arvoisena pitkän diftongin, varsinkin i-päätteisen, sisältävä tavu.
Koska yksi pitkä tavu pituudeltaan vastaa kahta lyhyttä, saattaa kahden vierekkäin olevan lyhyen asemesta kolmi- ja nelitavujaloissa käyttää yhtä pitkää, niinkuin yleisesti on tehtykin kolmitavujalkojen laskussa sekä vanhain että nykyiskansain runoudessa.
Samassa jalassa ei kernaasti käy tekeminen yhtä useampia laajuuden muutoksia eikä samassa säkeessäkään kuin vain harvoissa — ei vierekkäin olevissa — jaloissa. Poikkeuksia voi esiintyä, mikäli mitan perusrytmi ei niistä sanottavasti kärsi tai milloin rytmimaalaus niitä oikeuttaa. Rytmin varsinainen luonne saakoonkin yleensä olla määräämässä, kuinka usein tilapäiset poikkeukset ovat luvallisia. Tässä on sanojen väliset paussit y.m. poljentoon vaikuttavat seikat otettava huomioon asianhaarain mukaan.
ERI RUNOMITTOJA.
Eri runomittoja saamme esittämäni mukaan kolme päälajia: kaksitavu- eli trokeemittaa, kolmitavu- eli daktylimittaa ja nelitavu- eli peonimittaa. Nämä jakaantuvat eri jalkojen mukaisesti alalajeihin. Meillä säkeet ovat jaloiltaan siksi kirjavat, että mallikelpoisia alalajeja harvoin tapaa edes perusmittojen esimerkeiksi, vaikka kaikki säkeemme oikeastaan ovat olevinaan perusmittoja. Olen niiden joukosta kuitenkin löytänyt muutamia esitahdittomia ja esitahtisia, jotka kelpaavat valaisemaan eri runomittojemme alalajeja.
TROKEEMITTOJA.
Ensi- eli perustrokeinen säe:
Tuos' on | lampi | lahti|nensa.
Toistrokeista mittaa on:
Pylväät | ryskää, | räystäät | särkyy.
Kolmastrokeinen säe on esim.:
Vial|linen | veri.
Neljästrokeinen säe olisi esim. seuraava:
Taas | herää, | herää | eloon | jo.
DAKTYLIMITTOJA.
Ensi- l. perusdaktylinen säe:
Sortuvi | niin kuni | juureton puu.
Toisdaktylinen säe on seuraava:
Niin | musta, niin | synkkä yö | syksyinen | lie.
Kolmasdaktylista mittaa:
Sua | kutsuu se: | jälleen se voita, jos voit.
Viidesdaktylista mittaa olisi esim. seuraava säe:
Se oli | ihana | elämän | kevät. J.n.e.
PEONIMITTOJA.
Ensi- l. peruspeonista mittaa olisi esim. seuraava:
Tätä myrskyä ja | viuhinata, | taistelua | tuimaa.
Yhdeksäspeoninen säe:
Minä olin | kivellä ja | kivi oli | sileä. J.n.e.
Näitä kolmea päälajia ja kutakin niiden alalajia sopii nimittää _yksinkertaisiksi mitoiksi_, jos niissä ei ole muuhun pääryhmään kuuluvia jalkoja muualla kuin silloin tällöin varsinaisten jalkojen sijaisina ja säkeiden liitekohdassa. Jos taas säkeessä on muun, tavallisimmin viereisen runojalkaryhmän jalkoja enemmän, itsenäisinä jalkoina, niin se on _yhdistettyä_ eli sekamittaa.
Olen edellä esittänyt kaksi-, kolmi- ja nelitavujalat, jotka hyvinkin voivat runoudessamme esiintyä, vieläpä muodostaa eri mittoja. Kun kuitenkin perusmitat, joissa korko- ja laajuussuhteet ovat niin sanoakseni yhteistoiminnassa, toinen toistaan tukemassa, ovat rytmiltään voimakkaimpia, on luonnollista, että juuri näitä etupäässä viljellään. Muut harvoin ovat suositeltavia yhtenäiseksi, esim. koko runoa muodostavaksi mitaksi. Mutta ettei meidän kielemme mukaista ole viljellä ainoastaan perusmittoja, siitä olen jo myöskin puhunut. Eikä muidenkaan runojalkojen ja -mittojen käyttäminen ole mikään rytmillinen rikos, päinvastoin omansa elähyttämään poljentoa, kunhan ne vain osataan asettaa sopiviin kohtiin.
Koska jo olen käsitellyt seikkoja, jotka sijaisjalkoja valitessa mielestäni olisivat huomioon otettavat, en enää erittäin puhu siitä miten luulisin perusmittojemme rytmin saatavan nykyistä paremmaksi. Sen sijaan on vielä sanottava muutamia sanoja sekamitoista.
Voimme jakaa sekamitat kahteen päälajiin: sellaisiin, joissa toisen jalkaryhmän jalkoja on eri säkeissä kuinka monta ja missä kohdin kulloinkin, ja sellaisiin, joissa on vain määrätty luku niitä ja ne aina määrätyssä säkeenkohdassa. Edellistä voisimme nimittää _vapaaksi_, jälkimäistä _sidotuksi sekamitaksi_.
Vapaa sekamitta on paljoa helpporakenteisempi, ollen myöskin varsin sopiva rytmimaalaukseen. Se onkin hyvin yleinen meilläkin. Esim.:
On | poissa | Kustavi | suuri — hepo | juoksee | haltia|ton — ja | puhtahan | uskon | muuri hänen | kanssaan | murtunut | on.
Ettei tämä ole sidottua sekamittaa, näemme muista värsyistä, esim. seuraavasta, jossa itsenäiset trokeet ovat toisissa säkeenkohdissa:
Eräs | urhosa | poika | Suomen on maassa | haavois|saan; ei | koittane | uusi | huomen tuon | silmähän | milloin|kaan.
Kuten näistä esimerkeistä näkyy, voi vapaissa sekasäkeissä olla milloin yksi-, milloin useampitavuinen esitahti, olematta pituudeltaan toisia vastaava. Saattaapa vapaus näissä mennä vieläkin pitemmälle, joten esitahti jää toisissa säkeissä kokonaan pois, toisissa taas on yksi- tai useampitavuinen esitahti.
Yhtä suositeltava kuin nykyään suosittu ei vapaa sekamitta kuitenkaan ole, ainakaan säveltäjän kannalta katsottuna. Varsinaisessa laulurunoudessa näyttäisikin olevan syytä tyytyä etupäässä vanhempaan sekamitan lajiin, sidottuun sekamittaan, joka kukoisti jo muinaiskreikkalaisten ja roomalaisten runoudessa ja jota heidän esimerkkiään seuraten nykyiskansatkin ovat runsaasti viljelleet. Tämä laji on sävellettäväksi edellistä paljon sopivampi, kun kaikissa säkeistöissä vastaavat kohdat ovat todella toisiansa vastaavat, samallaiset. Sidottuja sekamittoja olivat Sapphon, Asklepiadeen ja Alkaioksen säkeet ja säkeistöt ynnä monta muuta kaksi- ja kolmitavujaloista muodostettua säe- ja säkeistölajia. Ne olivat sangen vaihtelevia säännöllisestä rakenteestaan huolimatta. Niiden poljento oli niin soitannollinen ja täsmällinen ja säkeistöjen muoto poljennolla niin määrätty, että nykyiskansain runojen tavalliset kaunistuskeinot, eri sointulajit, olivat tarpeettomat. Klassillisessa runoudessa ei käytettykään alku- eikä loppusointuakaan kuin joskus aivan satunnaisesti.
Vanhain kansain esimerkkien mukaisia uusiakin sidottuja sekasäkeistöjä on monellaisia, myöskin loppusointuisia. Esimerkkinä sidotusta sekamitasta mainittakoon Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet", jonka ensi värsy kuuluu:
"El', | armas Annani, | vaale|ne, jos | Pyörtäjä|koski | pauhaa; sen | voimaa | en tosin | vallit|se, ei | löydä se | koskaan | rauhaa, mut | kellä sen | kalliot | tiedoss' | on, niin | sille se | nöyr' on ja | voima|ton."
Saman kaavan mukaan menee koko runo. On nautinto lukea näin rytmikästä runoa, jossa laajuus on siihen määrään otettu huomioon, ettei yksikään nousutavu ole lyhyt, paitsi säkeiden lopputavuina olevista muutamat harvat. Nämätkään eivät riko rytmiä, koska jokaisen jälkeen on selvä paussi. (Kts. [2] ed.). Laskutavujen laajuus on myöskin yleensä moitteeton. Korkoa sen sijaan on joissakin paikoin loukattu.
Näytteeksi siitä, millä vapaudella meillä nykyään sekasäkeiden erilaisia jalkoja liitetään vierekkäin, pantakoon tähän joitakin säkeitä:
On | louhikko harmaata | kive|ä.
Yks | oli, | yksi, mun | kohta|loni.
Terve, | taistelo | tasa|pää.
Kuten huomaa näistäkin esimerkeistä, eivät parhaatkaan nykyiset runoilijamme ole tarkkoja rytmin suhteen. En tiedä, millä pätevillä syillä tällaista vapautta puolustetaan tai voidaan puolustaa. Kun ylimalkaan kaikissa säkeissä pitemmät jalat etupäässä määräävät tempon silloinkin, kun niitä on vain harvoja, täytyy esimerkkeinä olevien tapaisissa säkeissä pitkänousuistenkin trokeiden oikeata tempoa lukiessa vähän hidastuttaa. Että lyhytnousuiset, jotka yksinkertaisissakin säkeissä usein tuntuvat pitkänousuisten rinnalla liian lyhyiltä tai muuten rytmiä liiaksi muuttavilta, esimerkkisäkeidenlaisissa vielä huonommin täyttävät paikkansa, on selvä. Vieläkin kehnommin sopivat lyhytnousuiset trokeet sellaiseen sekasäkeeseen, jossa on sekä kaksi- ja kolmi- että nelitavujalkoja, esim.:
Sen minä | sanon sulle | neitoni | rakas, että | elä ole | sure|vainen.
Esimerkin viimeisen edellinen jalka on tässä yhteydessä aivan liian lyhyt. Jos viimeisen sanan sijalle panisimme _itkeväinen_, olisi rytmin kompastus pienempi, mutta vasta sana sellainen kuin _kaipaavainen_ soveltuu rytmiltään tähän säkeeseen.
Vapaiden sekamittojen luontoisia ovat tähän asti yleensä olleet yksinkertaisetkin runomittamme, niissä kun on sekaisin hyvinkin erilaisia saman jalkaryhmän jalkoja, jotka eivät rytmiltään sovi varsinaisten sijaisiksi. Tällaisten vapaiden _sekatrokeisten, -daktylisten_ ja _-peonisten_ mittojen sijaan olisi etenkin varsinaisten laulurunojemme rytmin parantamiseksi saatava _sidottuja_, joten siis samankin ryhmän erilaiset jalat pantaisiin vastaaviin määrättyihin kohtiinsa. Minkälaiset runojalat ja missä järjestyksessä täten sopivat kunkinkertaiseksi runomitaksi, sen määräävät runon sisällön mukaiset poljennolliset näkökohdat, joihin musiikin rytmiteoriakin osaltaan luo valaistusta, asettaen omat vaatimuksensa.
SÄE, SÄEJAKSO JA SÄKEISTÖ.
[Nimet samansuuntaisesti esitetty »Virittäjän» 5. n:ossa 1908.]
_Säettä_ eli _runoriviä_ nimitetään myöskin _värsyksi_ (latin. versus). Tavallisesti meillä värsy sanalla kuitenkin tarkotetaan säkeistöä. Lieneekin selvintä käyttää sitä vain siinä merkityksessä, joka kerran on niin yleistynyt.
Säkeistöä muutamat sanovat _säejaksoksi_. Tämä nimitys sopii minusta paremmin merkitsemään kahta tai useampaa toisiinsa läheisesti liittyvää säettä, jotka yhteensä muodostavat säkeistön alaosan. Tällä käsitteellä ei vielä ole omaa vakaantunutta nimeään. Säejakso sopii siksi, se kun hyvin vastaa käsitteen vieraskielistäkin nimeä _perioodi_. Säejaksoja voi säkeistössä olla kaksi tai useampia, sekä _pää- että sivusäejaksoja_.
Täten on Oksasen "Eräs nälkätalven kuvia" nimisessä runossa kolme _säkeistöä_ eli _värsyä_ (stroofia). Kukin niistä sisältää kaksi nelisäkeistä pääsäejaksoa, joista kumpikin jakaantuu kahteen sivujaksoon (viite [4] jälj.):
Oli kolkko; mä kangasta kuljin, lumi singoten silmihin lyö; | jop' on päiväkin maillensa mennyt, pian joutuvi jouluinen yö. — || Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla maantietä mun eelläni päin? | Koto kaukana lienevi sillä, joka matkall' on tuiskussa näin! |||
Säkeen lopussa on säännöllisesti pienempi tai suurempi pysähdys, jota nimitän _säkeeneroksi_. Säe saattaa kuitenkin joskus liittyä seuraavaan niin läheisesti, ettei niiden välillä ole mitään varsinaista pysähdystä. Tällaista säkeiden yhtymistä (enjambement) kutsun _säkeensito_ nimellä. Esim.:
Jo lempeäll' illalla poski (s-sito) impeni kelmenee.
Säkeeneron rinnalla on muutamia ulkonaisempiakin keinoja, joiden avulla säkeen loppu selvemmin esiintyy. Sellaisia ovat säkeen viimeisen jalan vaillinaisuus ja loppusointu.
Kaikissa säkeissä ei joka runojalka ole täydellinen, vaan saattaa niissä myöskin olla vajanaisia jalkoja, joista puuttuu joko nousu tai lasku. Tätä jalan vaillinaisuutta (katalex) nimitän _runojalanvajaksi_. Sellainen vajanainen jalka, jossa ei ole nousutavua ollenkaan, on esijalka l. -tahti. Säkeen lopussa taas on usein vajajalka, jossa ei ole muuta kuin nousutavu. Vielä voi joskus säkeen sisälläkin olla tällainen vajajalka. Sekä säkeen sisällä että lopussa olevan vajajalan muodostaa siis yksi ainoa, nousussa oleva tavu. Säe, jossa on jalanvaja sekä keskellä että lopussa, on esim. pentametri:
Sinne mun kultani | jäi, | sinne mun ystävän' | myös.
Voidakseen rytmiltään sopia säkeeseen saa vajajalan nousutavu lukiessa hidastetun tempon tai jälkeensä paussin, tahi yhtyvät nämä molemmat rytmin täydentäjät.
Säe, jonka kaikki jalat ovat täydelliset, on _täysijalkainen_ (akatalektinen). Jos säkeessä on vajajalkoja, on se _vajajalkainen_ (katalektinen). Näillä nimillä (akatalektinen ja katalektinen) tarkotetaan tavallisesti säkeen lopussa olevaa vajaa.
Näin säkeen alku ja loppu voi olla vajajalkainen, jos katsotaan irtosäettä. Mutta kun säkeet yhtyvät toisiinsa rytmilliseksi kokonaisuudeksi, vajanainen loppujalka voi saada täytteensä seuraavan säkeen esijalasta, esim.:
Kuin Väinämö nuori sä lasket | vain päin | unten ja toivojen saarta.
Säkeiden liitekohdissa varsinainen rytmi usein muuttuu, runojalkojen joko lyhetessä tai pidetessä. Joskaan se näissä kohdin ei ole niin loukkaavaa kuin säkeen sisällä, koska säkeen muutenkin enimmäkseen tulee esiintyä vähän muista erottuvana, on kuitenkin katsottava, ettei säkeen liittäminen toiseen liiaksi koettele rytmin kimmoavaisuutta.
Kuten säkeen jälkeen tavallisesti on pysähdys, säkeenero, niin säejaksonkin jälkeen on vielä yleisemmin pysähdys, edellistä suurempi: _säejaksonero_. Harvoin esiintyy _säejaksonsito_, esim.:
Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan (sj-sito) sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan.
_Säkeistönero_ on säejaksoneroakin sekä yleisempi että suurempi pysähdys. _Säkeistönsitokin_ on joskus paikallaan, joskin se on vielä harvinaisempi kuin säejaksonsito. Sillä pitääkin olla pätevät perusteensa. Esimerkki säkeistönsidosta — muista sidoista tässä välittämättä:
Jos tuikutella voisin mä kielin sataisin tai kiurusena öisin kohoova pilvihin, (säk-sidos)
niin aina kiitteleisin suloista Suomea, ja Jumalalle veisin ma huokauksensa.
Tämäkään ei ole aivan hyväksyttävä säkeistönsito, koska esiintyy heti runon alussa, tässä kun säkeistöjen muoto ei vielä ole selvinnyt runoa kuulevan tajunnalle, joskin sitä näkevän. Vasta kun tällainen sito on säännön poikkeuksena ja muuten oikeutettu, saattaa sillä olla hyvä, voimakaskin vaikutus.
Säkeistöt voivat tietysti rakenteeltaan olla hyvin erilaiset. Lähemmin puuttumatta niihin teen vain yhden yleisen huomautuksen. Kun säkeistön tarkotus on muodostaa muista erottuva kokonaisuus, tulee sen muodoltaankin olla sellainen, että sen runoa kuulevakin helposti siksi huomaa. Hyvin tavallisia kuitenkin ovat sellaiset säkeistöt, jotka yhtä hyvin voisi käsittää kahdeksi tai useammaksi. Niinpä edellä esitetty Oksasen värsy[4] kuulijasta hyvinkin saattaa pääsäejaksojen mukaan tuntua kahdelta eri värsyltä.
Runosepolla on kyllä useita eri keinoja voidakseen sepittää säkeistöt kiinteämmät, jos hän vain kiinnittää huomionsa tähän kylläkin tärkeään seikkaan.
Milloin säkeistöt ovat olevinaan toisiaan muodoltaan vastaavia, on vastaavaisuutta mielestäni vaadittava nykyistä paljoa tarkemmin, ainakin mitä varsinaiseen laulurunouteen tulee. Lukurunoja sepittäessä voi kyllä käyttää monellaisia vapaampia runomittoja ja säkeistömuotoja. Kun säkeistöt eivät korko- ja laajuussuhteiltaan ole toisiaan vastaavia, ei säveltäjienkään sovi niitä sellaisina käsitellä.
SOINNUISTA.
Soinnuista on meillä _alkusointu_ (allitteratsioni) vanhin ja omaperäisin. Se oli vanhassa kansanrunoudessamme myöskin ainoa sointulaji, jota yleisesti viljeltiin runokielen kaunistuskeinona. Ovatpa jotkut arvelleet, että vain se on nykyisenkin runokielemme kaunistuskeinoksi sopiva ja sellaiseksi muka hyvin riittäväkin.
Alkusointu on taitavasti käytettynä oiva tyylillinen kaunistuskeino. Se voi esiintyä myöskin rytmillisenä keinona, säkeitä ja säejaksoja toiselta puolen rajottavana, toiselta puolen yhdistävänä. Näin oli alkusointu rytmin palveluksessa muinaisskandinaavialaisessa runoudessa. Myöskin nykyisessä taiderunoudessa se joskus esiintyy tällaisenakin. Säkeet
Ikkunat verhoo jo illan harmaja hämy
tuntuvat pelkällä alkusoinnulla rytmillisesti rajotetuilta, säkeiden ensimäinen ja viimeinen sana kun alkavat samalla äänteellä. Mahdollisesti täten hyvinkin sopisi alkusoinnulla ulkonaisesti merkitä esim. loppusoinnuttomain säkeiden loppua.
Säkeitä yhdistävänä alkusointu voi esiintyä monella tavalla, esim. siten että säkeessä muutamat sanat, etenkin viimeinen, ja seuraavassa joku tai jotkut, varsinkin ensimäinen, ovat alkusoinnussa keskenään, tai siten, että yhteenkuuluvat säkeet tai säejakson kaikki tai äärimäiset säkeet alkavat samoilla äänteillä. Esimerkkinä säkeistöä sitovasta alkusoinnun käytöstä olkoon seuraava säkeistö:
Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan.
Kun alkusointu rytmillisen tehtävänsä ohessa vielä hyvin täyttää varsinaisemman, tyylillisen tarkotuksensa, kuten edellisessä esimerkissä, jossa _äännemaalausta_ (onomatopoieesis) on taitavasti käytetty, on vaikutus vielä parempi.
Rytmillisine ja tyylillis-soitannollisine edellytyksineen alkusointu hyvinkin pystyy korvaamaan loppusoinnun puutetta useissa tapauksissa, etenkin vaihtelevien, poljennollisessa suhteessa täsmällisten runomittojen yhteydessä, jolloin loppusointu ei aina ole oikein paikallaan.
_Loppusointuakaan_ (l. riimiä) ei toki sentään ole syytä hylätä, kuten jotkut vaatisivat, joskin meillä olisi paljon rajotettava ja parannettava sen viljelemistä.
Runojalkojen laajuussuhteista jo olen kyllä puhunutkin, mutta en malta olla sanomatta niistä pari sanaa tässäkin yhteydessä, koska niiden halveksiminen loppusoinnuissamme ilmenee sikäli suuremmassa määrässä kuin lyhytalkuiset, varsinkin kaksitavuiset loppusoinnut ovat saaneet enemmän jalansijaa. Kun saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavaisina riimeinä on _näen (väen) — aatteet (vaatteet)_, joista edellinen laajuudeltaan on vain puoli jälkimäisestä, niin se ei suinkaan tunnu hyvältä eikä seurattavalta. Samoin muodot _loisto|si — vois_ ja _turun — poistaa — hyvyys — voisi_ ovat laajuudeltaan liian kirjavat sopiakseen saman runon vastaavaisiksi riimeiksi. Sisällyskään ei tee täyttä vaikutustaan jos muotoa vastaan näinkin paljon rikotaan. Täysin hyväksyttävinä ei näet mitenkään voi pitää sellaisia vastaavaisuuksia.