Part 3
Miks kuihdut, ja poskesi valju miks on, Kuin kukkanen heltehess' auringon? Miks henkesi liekkivi himmeenä vaan Kuin lamppu, jost' öljy on kuivillaan? Miks nuorena riutuen raueta pois, Kun elämän aamua vielä sull' ois?
Sun pettikö elo niin aikaisehen, Kaikk' toivosi murskaksi musertaen, Pois kuplina särkien unelmat nuo, Joit' ilmoille mielesi pyörtehet luo? Sun hylkäskö armahas? Tai josko hän Lie eelläsi jättänyt tään elämän?
Niin kylmä on nukkua talvinen maa, Ja siellä sun henkes ei rauhoa saa; Ain' itkevät ystävät uudellehen Ne valveelle kutsuvat kummusta sen, Ja hautaasi kyynelin kastaessaan Niin sulle ne kertovat tuskia maan.
Pois kuolkohot vanhukset, juotuahan Elonmaljan viimeiseen pisarahan! On riemua siinä, jos haavojakin -- Ja ääriin se sullekin täytettihin -- Jos pinnalta siitä sä tuskia sait, On viisainta, pohjalta riemun kun hait.
1892.
Olis aika armastaa.
Vieläkö, kultani, kauankin Kylmänä kestät sä mulle, Vaikkapa tulisin tuntehin Lempeni hehkuvi sulle?
Kauanko kaartaen väistyt pois, Kun sua etsin mä milloin? Etkö jo taipua, armas, vois? Päättäisit huoleni silloin.
Meill' on nyt suvinen lämmin sää, Kukkaset nurmia peittää; Kohta ne verhoovi talven jää, Laulunsa lintuset heittää.
Luonnonkin sydän sykkäilee, Kunnes sen hyytävi halla; Ihmisrintakin kylmenee Talvisen vaipan alla.
Aik' olis meillä nyt armastaa, Nauttia lempyen säätä, Ennen kuin vuodet ja vanhuus saa Kylvää syömmehen jäätä.
1892.
Kihlautuneille.
(A. N:lle ja M. H:lle.)
Suven aika armahainen Meille taasen tullut on, Päivänsäde kultahellä Maan on luonut loistohon.
Ihanampi maa se teille Unelmissa aukeaa, Lemmen pyhän loistehessa Toivon aamu kajastaa.
Yksin lemmessä on kevät Lämmin nuoren elämän, Varjot väistyy eestä syömmen Rakkaudesta sykkivän.
"Minä hänen, hän on minun Lempi teki taijan tään -- Edessäni elontiellä Rauhaa, sointua ma nään."
Rauhaa, sointuisuutta aina Elämänne olkohon; Rakkauden Jumalalta Onni, siunaus tulkohon!
Toisihinne liittyneinä Aalloin, sieluin, sydämmin, Lempi teitä ikuisuuden Saattakoon hääpitoihin!
24.6.1888.
Sormuksia vaihtaessa.
Kultaa huuhtomahan virtojen pohjalta, Vuorten uumentojen kätköistä kaivamaan Rientää ihmeno-Iapset Kiihkoll' ahnahan ahmurin.
Kullan kiiltelevän valtahan nostavat, Sille uhroavat nuoret ja vanhatkin Puhtaan tuntehen rauhan, Onnen maisen ja -- taivaankin.
Kulta herrana on puuhissa maailman, Kaikki häikäisevi helposti hohteellaan, Vaikka kiiltävä multa Ajan pellossa onkin se.
Sormeen toistemme nyt sormukset kultaiset Painaen, liitymme me kultoa huuhtomaan, Elon virrasta etsein. Elon kultoa oikeaa.
Kallis ystäväni! Rinnassa tahdomme Aina niin kuni nyt kirkasna säilyttää Lemmen puhtahan kullan, Aarteen kaikkein kalleimman.
Liekin hohteessa tään käymme me elämään, Kalliimpaa mikä on kultaa kiiltelevää, Juurta oikean onnen, Katoovaisuutta korkeampaa.
Herra taivahinen liittomme siunatkoon! Hän jos johtoa ei retkelle anna vaan, Kestää pursi ei saata Voimaa aaltojen ankarain.
1892.
Aprillipäivänä.
Aprilli-narrina toisiaan Ne saada koittavat juoksemaan Nyt nuoret ja vanhemmatkin.
Ei hän ole narri yksin vaan, Jot' aina vauhkona narrataan; On narria narraajatkin.
Ain' onnen haamua yhtenään Tapaamaan miehissä riennetään -- Aprilli! onni se matkii.
1893.
"Merkki" sai.
-- "Ken, Hilja, huultes purppuraa Suudella ensin saa?" -- "Se, joka lempen' ainaisen Omakseen saavuttaa."
Nyt pöydän alta vikkelään Pien' "Merkki" tuivertaa Ja Hiljan helmaan hyppäjää Ja -- suuta suikkajaa.
1891.
Syystuulella.
Sä syksyn myrskyisä tuuli, Sä konsa jo rauhoitut, oi! Sua kuolinlauluksi luulin, Kun kalmaa virtesi soi.
Jos äidin lailla sa hellän Unen helmahan heijailisit Tuon kelmeän, kuihtuvan luonnon, Sen kuolosta suojailisit!
Oi miksi et sääliä tunne? Miks armotta tallajat vaan Vihoviimeisen kukkasen kainon, Joka nousisi juureltaan?
Kevätmielisen rintani miksi Niin täytehen hyytä sä loit, Ja kolkon säveles' kaijun Mun syömmeni tunteille soit?
1887.
Onni.
Niinkuin sulorusko iltataivaan Äyräilt' ilman luoden kultiaan Salojärven tyyneen pintaan, aivan Niin on onni syömmeen suruisaan.
1888.
Vuoden vaiheessa.
Katoavaisuus maassa vallitseepi, Ja aikakaudet unheen järveen vaipuu, Ja ihmistyöt ja harrastukset haipuu, Yl' kaiken vaiheen Luoja hallitseepi.
Mut ihmisrinnan täyttää kumma kaipuu, Kun huomaa kuinka vuodet virtaileepi, Elämä, nuoruus joutuin pakeneepi, Ja hautaa kohden matkansa jo taipuu.
Hän kaihokatsein etsii toista rantaa, Miss' saisi turvan tuonen valtaa vastaan, Miss' onnen kestäväisen taivas antaa. Ei Herra heitä hukkumahan lastaan! Ja kansansa Hän kotkansiivin kantaa, Taltuttaa Jordan-aallot kuohunnastaan.
1893.
Äidin haudalla.
Hiljaa! Hiljaa! Nukkumaan Äiti armas lasketaan! Kohtunsa jo aukas hauta, Ruumist' ympäröipi lauta; Poveen maan Rauhaisaan Äiti armas suljetaan.
Miks sun vierii poskillen Kuuma virta kyynelten? Sikskö, että peittää multa Puhtahimman lemmen sulla, Ystävän Hellimmän Tuoni vei jo myötähän?
Kenties muistat, kuinka hän Aamupuhteell' elämän Heikkoo, neuvotonta lasta Väsynyt ei vaalimasta, Riemuiten Antaen Kaikki tähden pienoisen.
Maailmaan kun kuljit sa Etsimähän onnea, Hän se hellimmällä miellä Askeleitas seuras siellä; Vaiheitas, Vaarojas Valvoi kallis kantajas.
Riemuitsi sun onnelles, Taikka vuoksi murhettes Huolien vietti yötä monta, Itki lasta onnetonta; Eestäsi Taisteli Niinkuin muinen Jaakoppi.
Aattes parhaat hältä sait, Siveyden, tunnon lait; Mieleesi hän painoi yhä Herran vaatimusta pyhää, Rakkauden Taivaisen Istutti sun syömmehen.
Vieri, vieri kyynel vaan; Äiti hautaan lasketaan! Usein vierii suotta aivan Tähden turhan huolen, vaivan; Haudalle Äitimme Turhaan et sä virtaile.
Nuku, äiti, rauhaisaan! Yli yösi valvomaan Isän silmä hellä jääpi, Aamun tullen herättääpi Jällehen Lapsosen Sunkin eloon uutehen.
1894.
Ei ole taivas kaukana.
Kun kuljin katua kerran, Pari pientä lasta ma näin; Ja toinen kättähän nostaa Yläkertahan kauniisen päin.
-- "Ei tuo ole taivas, Kaarlo," Hän virkkavi toimessaan. -- "Sano mikä se muu sitten oisi?" -- "Yläkertahan onkin vaan."
-- "No missä se sitten on taivas?" -- "On kaukana, kaukana niin..." -- "Ei, eipähän kaukana ookkaan!" Niin siinä nyt väiteltiin.
Miten lienee päättynyt kiista, En kuullut ma loitompaa; Vaan kaukaa taivasta lasten Ei tarvitse tavoittaa.
Tie lyhkäinen se on heillä Luo Luojan ja enkelten, Vaan etsein lapsien lailla Tien mekin löydämme sen.
1894.
Taistelua ja lepoa.
Sielussan' kovat raivoo taistelut, Ja pyörteet kuumat siellä pauhoaapi; On sydän eksyin kauan harhaillut, Milloinka runneltu se levon saapi? Milloinka, tyyntynevi myrskysää, Ja aamu kirkas mulle välkähtää?
Mun joskus pyörteisiinsä eksyttää Jo perin pyytää himo halpa, mainen, Täht'-tarhain taakse toiste lennähtää Se haluaisi henki hehkuvainen; Mut siip' ei kanna, pian katkeaa, Ja uuden tuskan rinta raukka saa.
Ja, tiedon, taidon aarteet ihanat Myös tahtois sielu omaksensa voittaa, Ja kunnian ja maineen kukkulat Se ponnistuksin saavutella koittaa; Kun niit' ei heikko taida tavoittaa, Niin siksi sydän kuohuu, aaltoaa.
Mut alta aaltoin joskus ääni soi: "Mun luoksen' riennä, työtätekeväinen! Ikeeni rauhan sulle tuoda voi; Ei rasita mun kuorman keveäinen. Nöyryyttä, siveyttä opi vaan, Niin syömmes raukeavi raivostaan!"
Tuot' ääntä kuunnellessa tosiaan Jo asettuvi aaltoileva rinta, Ja sydän levähtävi taistostaan, Ja sielu nauttii rauhaa suloisinta. Jos taistelu taas alkais riehua, Suo äänes silloin, Herra, kuulua!
1888.
Papinvirkaan asettamisen johdosta.
(Luettu päivällisillä pastori Aukusti N:n luona hänen virkaan-asettamispäivänään Rantasalmella.)
I.
Sä ihmislaps, on määrä jalo sulla, On kutsumukses suuri, verraton! Elämän maalle asukkaaksi tulla Se määräsi, se kutsumukses on. Vaikk' olet täällä vieras matkalainen, Asunto vartoo sua taivahainen Ja isänmaja, rauhan kaupunki.
Tuo toivon maa, sun matkasi päämäärä, Se hurskahitten kirkas koti on, Sen pyhistöön ei pääse kenkään väärä, Vaan yksin, mi on puhdas, saastaton. On saastaisuutta kyllä paljon sulla, Mut puhtaaksi jos haluat sa tulla, Sun puhdistavi Herran rakkaus.
II.
Katso ympär', ihmislapsi, Kaunis ompi maa min näät! Lehto nuori tuoksuu tuolla, Tääll' on kummut kukkapäät.
Kalvot tuhatjärviemme Sini-taivon kuvastaa, Parvet laululintujemme Avaruutta samoaa.
Jos sä kysyt, mistä kaikki Ompi tämä kauneus, Kukkakin jo vastaa, sulle: "Mun toi Herran rakkaus."
Tämä Herran rakkaus jalo Luonnonherraks sinut loi, Ihanamman maan kuin tämän Sulle asunnoksi soi.
Vaikka kiusaaja sun saatti Luojas tahdon rikontaan, Sua eksynyttä lasta Herran lempi holhos vaan;
Holhos, johti, kautta aikain Armollensa valmisti, Kunnes Isän lempiteot Kallein lahja kaunisti.
Lahja, jonka, maailmalle Pojassansa antoi Hän Harhaan käyneet johtaaksensa Lähtehille elämän.
Isän rakkauden tuli Pojassakin salamoi, Siksi rakkauden uhriks Verensä Hän vuotaa soi.
Kansan näki edessänsä Jumalasta luopuneen, Eksyneen päämäärästänsä, Perintönsä tuhlanneen.
Mutta tätä kansaa varten Laskeutui Hän taivaastaan, Sille laittaa seuraajansa Sovintoa saarnaamaan.
Rakkaudesta maailmahan Laittoi valtakuntansa, Jossa puhdistettu kansa Jälleen löytää Luojansa.
III.
Ja viljat kypsyvät jo vainiolla, Ja elomies ne talteen kokoaa, Ja syys ja yö saa vallan kaikkialla, Ja kukkain maan se hanki verhoaa. Mut tyvenillä mielin ompi peltomies, Kun sulon, lämmön hälle tarjoo kotilies -- Hän rauhaa nautitsevi myrskysäällä.
Vaan elomiehet hengen vainiolla Ne talvirauhaan ei saa yhtyä; Jos päiväks yö jo muuttuis kaikkialla Niin sitten vois he vasta tyytyä. Mut hengen mailla myrskyt vielä rajumoi, Ja puhur ankarata uhkavirttä soi -- On paljon pimeyttä taivon alla.
Vaan kiitos Herran! Pimeyden valta On murrettuna kautta Kristuksen, Ja ihmissuku turmeluksen alta Voi vielä nousta ikikirkkauteen. Jos synnin, kuolon vallat kuinkin rajumoi, Niin Herran sanakin se kirkkahana soi -- On Herran Sionilla vartijoita.
Kun uudet maat ja uudet taivaat kerran Jumalan voimall' esiin kutsutaan, Avaruus loistaa kunniata Herran, Ja vartijoille palkat maksetaan. Ei synnin, kuolon vallat silloin rajumoi, Vaan autuaiden pyhäin kiitoslaulu soi -- On onni, rauha, rakkaus kaikkialla.
V.
KÄÄNNÖKSIÄ
Kuolon enkeli.
(J. O. Wallin.)
Sä suku Aatamin, maa min kantoi Ja sulkee kohtuhuns' uudestaan! Mun, kuolon, alle sun Luoja antoi, Kun ensi synti tul' maailmaan. Tien' idät kohtaa Ja lännet laajat. Mä sulle johtaa Voin viestit taajat, Joill' ilma, liekki ja mer' ja maa Jumalan tahtoa kuuluttaa.
Kuin sirkut ootte. -- Ne rakennellen Pesänsä lehtohon vihreään Ja turvass' oksalla riemuellen Visertää hetkisen virsiään; Mut riemu sirkun Suruksi vaihtuu, Ja linnun virkun Viserrys haihtuu, Kun myrsky metsässä möyryää Ja pesän oksalta riistältää.
Kuin kyyhky, huokailet murhemieltäs Vuoks huomisen, jot' et ehken nää; Maa halkee kuiluhun silloin tieltäs, Sä suistut sinne -- ja huoles jää. Niin joutuisasti Se hauta aukee -- Ja siitä asti Sun muistos raukee. Kuun uuden luodessa valoaan Jo toiset rientävi unholaan.
On riemu, rehke ja äänen kaiku, Kun tanssin pyörteissä heiskaatte; On myrtin tuoksu ja soiton raiku... Mä silloin ilmestyn ukselle: Ja riemu, soitto Ja kukkain tuoksu Ja posken koitto Ja tanssin juoksu Ne laantuu loppuhun synkeään, Ja naurut itkulla päätetään.
Minulla valta on voimakkaalla, Siks kunnes saapuvi vahvempi. Ja vuorten huipuilla, maankin alla Mun kylmä henkeni huokuvi. Ei muurit estä, Ja tarmossansa Ei kilvet kestä, Kun uhriansa Tähtääpi puuskaus saastainen, Kun rutto riehuvi hirmuinen.
Mä myrskyn pohjaisen taltan siivin Ja tyynnän kuohuvan merten veen. Mä muodot valtioin rikki riivin, Lyön vaajan kourasta Pauanteen. Kuin suvanteessa Levähtää laine, Niin jalkan' eessä Masentuu maine, Ja aikakaudet ja ihmistyöt Ne vierähtää kuten kesäin yöt.
Ei voima järjen, ei miekan norjan, Ei tieteen, taitehen auta, ei; Vapauteen päästän mä elinorjan, Luon kahleet valtijatahdollei. Käyn sotarintaan -- Kuin ruoho, lankee Maan huurmepintaan Armeija ankee, Eik' elvy äänestä rummunkaan, Vaan vasta tuomiopasuunan.
Vaan kättä viittaan -- niin laastaan maata: Ken henkii, sinne jo matkautuu, Miss' ääntä korva ei kuulla saata, Ja vastausta ei anna suu. Mun käyskellessäin Valt'istuin sortuu, Ja kääntyessäin Palatsit murtuu, Ja Aleksanterit kaatuvat, Ja Bonapartet ne maatuvat.
Te maassa alhaalla käytte kiistaa Suvusta, kullasta, arvosta; Mut kaikki ootte te kummun riistaa, Sen alle vaivutte vertaisna. Ei synkäst' yöstä Teit' aarteet auta, Ja mainetyöstä Ei huoli hauta, Ne hetkeks riemua teille toi, Mut kuolo muille ne saaliiks soi.
Maan päällä täällä ei turvallista Voi linnaa löytyä, matkaajat! Ei maahas vieraasen luottamista, Vaikk' kiinnekirjasi kuulutat; Ja liinat lauhat Ja hunnut, lakit Ja tähdet, nauhat Ja arkilakit Ne toisten päähän ja kaulaan jää Ja toisten rintoja lämmittää.
Te tulleet -- menneetkin tuokiossa Ei teillä tääll' ole suojaakaan: Kaupunkiin joudutte pieneen, jossa Ei kuu, ei päivä luo valoaan. Ja köyhä pääsi Jo päivätöistä, Ken niitä sääsi, Pääs kilpilöistä Ja syömmen, vankien kahlehet Kuin ruoko tuuless' on murtuneet.
Miss' äitis, puolisos ompi rakas? -- He tietä tuot' ovat mennehet, Jot' eivät jällehen saavu takas', Jot' itsekin pian kulkenet... Siis kalliiks muista, Mit' taivas antaa: Ne luotas luistaa Koht' kuolon rantaa... Ne poistuu hiljaa, ne tuoni vie; Tilille niistä on sulla tie.
Ei enää Herralta silloin kuulla: Miss' on sun veljesi, vertaises? Sull' ompi veljenä, pilkkasuulla, Tuo toukka, raastava kauneutes! Kun kuolo milloin Myös senkin voittaa, Uus tuska silloin Vaan sulle koittaa. Ja vaiva sammu ei milloinkaan, Vaan kalvaa tuntoas ainiaan.
Se sua vartovi, kylmyydellä Kun toisten kurjuutta katsot sa, Maas, uskos myöt sekä röykkeydellä Voit pyhän, kallihin pilkata! Kuin lain sa väännät, Viet harhaan mielet Ja saastaan käännät Sa tunnot, kielet! On sulla surku, kun vastahan Käy haamu kalpea kostajan.
Sua, valheen miestä, se vartoaapi Tuon kieles vuoksi niin liukkahan, Vilpittyys myrkyn kun sulta saapi Ja maahan tallajat kunnian; -- Vaan vasten kalpaan' Min voivas luulet? Sun hautaan salpaan. Ja pilkkahuulet, Kun taas he päästävät lausehen, On eessä tuomarin viimeisen!
Oi kuolevaiset, te punnitkaatte Pelolla sielunne pyytehet, Ja mielin puhtahin huutakaatte Sen luo, ken tuntevi ihmiset! Te paikkaan kyllä Saavutte kerran, Joss' oven yllä On päätös Herran: _Jokainen tänne se matkajaa, Vaan täält' ei palata kenkään._
Maan saaliiks töinenne kerran jäätte, Jos niinkuin lauhkeat lännen säät Sit' eläissänne te elvytätte Tai hävitätte kuin tuulispäät -- Ja silloin jäivät Nää riennot maiset! Kaikk' eilispäivät Ja alkavaiset Ja työn, mi teille tääll' uskottiin, Ne tuntee Hän, joka kaikkikin.
Min vaatii Herra, Hän sulle näyttää; Hän kulkus mittasi, Ihminen! Min voit sa kantaa ja minkä täyttää, Ne kaikki antoi Hän sinullen. Voimankin saanut Oot Jumalasta; Ei koskaan laannut Hän ohjaamasta, Jos taivuit nöyränä seuraamaan Sä Hengen ylhäisen ääntä vaan.
Jos Hengen ääntä sä kuulet aina, Käyt suorin katsehin toimissaan, Ei tuonen pelko sun mieltäs paina, Et kaipaa kiitosta maailman. Kun kutsumukses Sä täytät huolla, On lohdutukses Ylhäällä tuolla! Niin, siellä siintävi oma maa, Sun sinne enkeli johdattaa.
Kun kuljet voimalla tahdon jalon Läp' aijan vaivan ja murhetten, Voi mailma viedä sult' onnen valon, Ei rauhaa tunnon ja sydämmen. Ja ruumiin sulta Ne multaan luopi, Mut Kristus kuulta Sun henkes suopi: _Kun kestit asti sä kuolohon, Nyt sulla palkkasi taivaass' on!_
Tee oikein aina, ja murheen taakka Ja kurjuus liennä, miss' suinkin voit! Totuutta puolla sa kuoloon saakka, Ja parhain kostit, kun anteeks soit! Jos palkkaa maista Ei kenkään anna, Et kuihtuvaista Seppeltä kanna; Ijäinen, puhdas ja saastaton Perintö autuahitten on.
Mit usko ois, jos ei helmi hienoin, Mi syömmes pohjalla piileilee Ja taivoon tähtääpi katsein vienoin, Kun kuori aikanans' aukenee? Kun välkkää piilu, Jo loppuu vaivas: Kun lavas hiiluu, Niin kohta taivas Jo sulle, marttyyri, aukeaa, Ja Sovittaja sun kruunoaa.
Mit' oisi kunto, jos henki juuri Kuin sä'en sammuisi mullassa? Sä ensi Kustaa! Sä toinen, Suuri! Ja Engelbrektikin urhoisa! Ja nero, mieli, Joit' auvostaapi Tääll' ihmiskieli -- Ja unhottaapi! Mit' oisi hellyys ja voimakaan, Jos kaiken määrä ois hauta vaan?
Mit' oisi kunnia, joka vaatii Velvollisuudesta hengenki, Jos rahvas ahne sen säännöt laatii Tai vallanpyytäjä ahneempi? Kyll' aika pauhaa Ja nostaa saastaa, Mut sentään rauhaa Sit' ei voi raastaa, Mi päilyy kunnian kulmilta, Täht'-tarhain kautta sen kulkeissa.
Mit' oisi onni ja riemu hellä, Min piiri rakkaitten teille soi, Jos, piirin murtuissa, yhdistellä Sit' ette valossa toivon voi? Mi syömmeen toisi Tääll' lohdutusta? Elämä oisi Niin kolkko, musta! Ois Uriankirje vain armoton, Mi teille myötähän pantu on.
Ja Jakob hukkaapi Josefinsa, Jonatan Davidist' eroaa; Ja rinta raukeepi huolihinsa, Kun hoivahdusta ei mistään saa! Ja Rakel huutaa Vaan lapsiansa, Ei taida muuta Hän tuskassansa, Kun turma vei, mitä kalleinta Voi olla äidille elossa.
On Herra rakkaus. -- Rauhoitusta Sydämmet sorretut siitä juo! Tuo siemen, peittämä mullan mustan, Se kultatähkiä kerran luo. Vaikk' armaas kuollen Sun yksin heitti, Hänt' itkit huollen, Ja maa sen peitti; Ei siltä hukkunut henki sen, Luo Isän ijäisen muuttihen.
Elämän lähde Hän ompi parhain, Hän voima, valkeus kirkkain on; Ja lempein huolin Hän hiljan, varhain Kaikk' sulkee hellähän hoitohon. Kun toivon armaan Luot puolehensa, Hän vievä varmaan On huoneesensa Lapsensa sunkin; mut sinnes vaan Tee luottain, tunnolla toimet maan.
Jesuksen jalkoihin vaipuneena Ain' ollos lailla sa Marian! Ristille silmää kuin Magdalena, Sielt' armo katsovi katuvaan. Pääs Herran puoleen, Johannes, paina! Lastensa huolen Hän päättää aina, Ne viepi autuuden rauha'an, Vapauteen vallassa taivahan.
Ken täällä pyrkivi jälkeen parhaan, Totuutta, lempeyttä harrastaa, Rakastaa paljon, vaikk' eksyy harhaan, Hän paljon anteeksi myöskin saa. Ei pääse maassa Hän määrään asti, Vaan taivahassa On armoisasti Merkitty, veljiä hiukankin Ken auttoi uskossa Mestarin.
He ottaneet ovat ohjeeksensa Vaan Herran pelvon ja yksin sen, Ja pesneet verellä vaattehensa, Mi saastat poistavi syntien. Niin taisto päättyy, Synt' anteeks saadaan, Rauhattuus häätyy, Itkusta laataan -- Suur' Isä lapsia nimeltään Syliinsä kutsuvi lepäämään.
Ja Herrassansa he nukkui tyynnä Ja päivää Herran he toivovat. Nyt taa on murhe jo jäänyt ynnä Kaikk' vaihteet kohtalon oikkuisat, Ja siteistään he Kaikk' irti pääsi; Pääs siirtymään he -- Niin Herra sääsi -- Orjuuden vaivasta rauhalaan, Ja työnsä heill' ovat seurassaan.
He saapuneet ovat kaikki varhain Nyt isänhuoneesen oikeaan: On kotikaupunki heillä parhain, Min päivä yöksi ei vaihdukaan. Kun kirkkaudella Auringon hohtaa Hän istuimella Ja siitä johtaa Armossa kaikkia katseellaan Ja jakaa eloa, autuuttaan.
On sija kaikille taivahassa, Ken taisteli uskoin ja toivoen. Kun puitten lehti on puhkeemassa, Te suven saapuvan tiedätten: On tiettävänne, Kun ilta varjoo, Ett' ystävänne Lähestyy, tarjoo Asunnon sen, minkä taivaassaan Hän teille valmisti kuolollaan.
Kun aijan ilta se varjollansa Yl' maitten harmajan hunnun luo, Hän, suuri armossa, voimassansa, Hän saapuu silloin ja päästiin tuo. Hetkessä haipuu Nyt voima mainen, Ja silmä vaipuu Nyt nuikeevainen... Mut hetki toinen kun saavuttaa, Se uuteen toivohon aukeaa.
Ja uutta taivasta, maata uutta Uus asuu kuoloton ihminen. Hän kodin jäänehen raihnaisuutta Ei niissä muistele kaihoten. Jäi murheen mannut, Uus päivä koitti, On taisto laannut, Ja usko voitti! Teill' arpa lankesi kauneimpaan; Sit' arvaa ei halut halvat maan.
Ei silloin kirvellä tuskat mieltä, Ei silloin virtaile kyynelvuo, Ei kuolo kammitse ihmiskieltä, En paarten eellä käy haudan luo; Vaan kiitos raikuu Istuimen eessä, Ja autuus kaikuu Sen säveleessä... Mä myöskin, enkeli ikuinen, Elämän laulua laulelen.