Part 2
Ken taitais kertoa riemua sen, Kun aukee silmä jo pienoinen, Ja henki hentonen akkunastaan Himmeesti tuikkavi häntä vastaan.
Ja toivoa täynnä se rintakin Nyt aaltoo puhtahin tuntehin; Rukoillen silmä se kohoaapi, Ja syömmen tuntehet sanoiks saapi:
"Sun lahjas, Luoja, tää lapsi on, Sen mulle uskoit Sä hoitohon; Oi auta häntä Sä vaarain alta Ja suojaa huonolta maailmalta!"
Näin äiti eellehen rukoilee Ja pienoistansa hän lemmitsee, Ja kultalankaa hän toiveissansa Kehrääpi katsellen armastansa.
* * *
On vuosi mennyt, ja pienoinen, Tuo aarre kallihin äidillen, Sen sinisilmä ja kultahapsi, Sen rukousten ja toivon lapsi;
Hän myrttiseppele kulmillaan Nyt nukkuu kylmänä vuoteellaan, Ja kuolon enkeli harson heitti, Sill' lapsen viehkeät kasvot peitti.
Tuoss' äitikin suruhunnussaan Nyt saapuu kuollutta katsomaan; Taas aaltoo korkeelle äidin rinta, Mut aaltoo tuskoa haike'inta.
Ja kauvan piirteitä rakkaita Hän katsoo kuollehen kasvoissa; Ei väiky niillä nyt hymy hieno, Tuo äidin sydämmen riemu vieno.
Nyt äidin toivo jo mennyt on; Sen riisti kuolema armoton. Miks sammui elo niin alussansa, Ei äiti käsitä tuskassansa.
Vaan vihdoin ikkunasta sulaa jää; Se kyynel virtana vierähtää, Ja yöhön synkkähän koittaa päivä, Min eestä väistyvi usvan häivä.
Hän muistaa selvähän päivän sen, Kun suotiin hälle tää pienoinen, Ja rukouksenkin huokaamansa, Kun silloin katseli armastansa.
"Suo anteeks, Isäni armoinen, Kun rakkauttas minä huomaa en; Nyt osan parahan hälle annoit, Ikuiseen taltehen luokses kannoit!"
Näin, nöyrästi vaipuen polvilleen, Nyt äiti haastavi Luojalleen, Ja saaden lohtua poies kulki Ja rakkaan vainajan hautaan sulki.
1891.
Osat vaihtuivat.
Maailmaan saapui lapsonen, Vaikeita itki ailuitahan, Mut isä sekä äiti sen Ne riemuitsivat onnessahan.
Vaan kuollen jätti lapsi maan Ja onnen hymy kasvoillansa Elohon muutti parempaan -- Vanhemmat itkee murhettansa.
1894.
Kusti kinkerillä.
Käv' Kusti ensiksi kinkerillä, Kun kuudes vuos' teki kulkuaan; Kirkkaasti loistavi silmä sillä Taas kotitöllihin saapuissaan.
Näet ensi laakerit tiedon tiellä Hänellä nyt oli saalisnaan, Kun "Isämeitä" se luisti siellä Ja "Uskontunnustus" rentonaan.
Se Kustin rintahan innon nosti Koht' uutta taitoa hankkimaan; Siin' onnistuikin hän mainiosti, Kuin leikin lasku se kulki vaan.
"Sinusta pappikin voisi tulla, Jos kouluhun sinä pääsisit", Niin pastor' lausuvi hymysuulla, Kun taas ol' tienohon kinkerit.
Ja talvikausia kinkerillä Se Kusti kulkevi riemuiten Katkismus kaikki on päässä sillä Ja virsikirjakin puolehen.
Ja suuren raamatun kaksi kertaa Luk' ensi lehdestä viimeiseen. Ei työtä seudulla sille vertaa; Sen kaikki kuulivat kummakseen.
Mut tiedon nälkäpä Kustin vielä Se "auran kurjesta" kouluun vei; Nous vuori esteitä sillä tiellä, Mut Kustin tarmo se laannu ei.
Kuin köyhä, vihdoinkin saatuansa Kaikk' herkut runsahat rikkahan, Niin tiedon aarteilla sieluansa Ravitsi Kustikin uutteraan.
Nyt Kusti pappina kinkereitä Taas noita kiertävi tuttuja, Mut mielestänsä ei koskaan heitä Menneitä lapsuuden aikoja.
Ja kinkerillä se silloin vasta On Kusti-pastori innoissaan, Kun monta löytävi töllin lasta, Joill' luku luistavi rentonaan.
1892-4.
Neuloja.
Hän neuloi mattoa huoneessaan, Sinilankaa pohjahan valkeaan; Punasella ja vihreellä kukkasia Hän siihen laittavi kauneimpia.
Ja säije se suikavi sukkelaan -- -- Mut aatos eellä se kirjaa vaan Elonkankaan säikeillä loistavilla, Sinisillä, vihreillä, punasilla:
"Kun saan minä valmihiks maton tään, Niin alkaa joutua myöskin hään'; Mä vihkityynylle polvilleni Käyn tälle vierehen Vilhoseni.
Tää kangas on puhdasta valkeaa, Mut lempeni Vilhoon on puhtaampaa, Ja uskollisna kuin taivaan sini Myös Vilho katsovi silmihini.
Elonsaari se vihreenä kangastaa, Kun lemmen antaa ja lemmen saa; Punaruusuja rakkaus tielle luopi. Taivaalle kirkkahan päivän tuopi.
Tää matto, jos kuinkakin vahva se ois, Hajoaapi, ja itse mä kuolen pois -- Kun kulkee tunnolla puhtahalla, On helppoo nukkua nurmen alla.
Kelt' ennen ystävyyttä mä sain, Ne muistavat mua kuoltuain; He kumpun peittävi kukkasilla Sinisillä ja vihreillä, valkoisilla."
1893.
Lämpömittari.
Mä ostin lämpömittarin Ja akkunaan sen kiinnitin: Työn oivasti se täytti; Se aina kaiken talvea Noin neljäkymment' astetta Pakkasta mulle näytti.
Jok' aamu sitä tarkastan, "Huu, kun on kylmä!" huudahdan, "Kauanko kestää tuota? Jos kevätpäivän paistaissa Ei kohoo elohopea, En sinuun, narri, luota."
Niin saapuu suvi, sulaa jää, Sen alta aalto vaahtopää Elohon virkoaapi; Ja vaaran vieret vihannoi, Ja laitumilla kellot soi, Ja verhon metsä saapi.
Ja muiden lämpömittari Kohoopi oikein runsaasti, Mun ompi itsepäinen; Se vaan ei nuorru nousemaan Alhaalla pysyy ainiaan, Kuin olisi se jäinen.
Mä mietin kauan säälien, Mi hyyti kirkkaan sydämmen Mun lämmön minun rinnalta. Kun tahdoin häntä nuhdella, Niin silloin tämä veitikka Näin haastaa akkunalta.
"Sun ompi syysi; sulle vaan Kylmyytt' on luotu maailmaan, Ei lemmen lämpimyyttä; Elosi kylmyydellähän Myös multa poistaa lämpimän -- Sa moitit mua syyttä."
1892.
Rannan Helka.
Vuosi sitten vielä rannan Helka, Huoletta kuin heinä heiluen, Hyppi, nauroi, jotta raikui ranta, Poskillaan ol' paiste nuoruuden; Silmät suuret leimus lemmentulta Luonaan hällä oli oma kulta.
Hetken onnee empimättä nautti. Ääntä viettelijän luuli hän Ääneks uskollisen ystävänsä; Sille käänsi korvan kerkeän: Kuiskeita sen mairehia kuuli, Onnellinen olevansa luuli.
Nyt ei raiju rannan Helkan nauru, Eikä paista päivyt poskiltaan, Silmänsä on itkuinen ja vaisu, Rinta täynnä pettymystä vaan; Katse ompi luotu kohden maata, Varjoaankaan katsoa ei saata.
Elontaival eessä langenneella On niin kolkon kolkko, iloton; Murhe äidin, ihmisien moite Lisäpaino rikokselle on. Se, min luuli parhaaks ystäväksi, Petti, jätti, muille maille läksi.
Ääni heikko kuuluu kätkyestä, Helkan mieltä viiltää, kirveltää; Lapsen silmä viattoman kirkas Hälle muistuttaapi pettäjää; Sydän, hoitaissansa pienokaista, Kiehuu vihaa, lempee polttavaista.
1894.
Keinutuoli.
Suuri keinutuoli On jo ikäpuoli, Väsyä jo alkoi heiluntaan; Ennen virkeätä Tunsi elämätä, Nyt ol' kaikki raukeata vaan.
Iltasilla vielä Joskus, kaihomiellä Kaukaisuuden äärtä katsellen, Siinä nuori Silja Keinueli hiljaa. Pudotellen puulle kyynelen.
Mist' on moinen huoli, Puinen keinutuoli Kelvon tuot' ei tahdo ymmärtää, Mutta kohta tälle Kauan eläjälle Arvoitus jo vallan selviää.
Kerran onnessahan Keinuun istumahan Syliin sulhon Silja istahtaa: Lemmen hellyydellä Silloin Silja hellä Sykkimähän puunkin syömmen saa.
Suuri keinutuoli, Vaikk' on ikäpuoli Sulhon armastaissa Siljoaan, Muistaa riemuissansa Entist' onneansa, Nuoreks puuksi nuortuu uudestaan.
On kuin kasvais vielä Koivikossa siellä Vihannoiden kummun kaltaalla, Linnut laulujansa Soittais latvassansa, Päivä lehtiin loisi kultia.
1893.
Kerjuri.
"Pois kurja kerjuri kulje, Sua en mä kärsiä voi; Tuo suusi kunnoton sulje, Mi ruikutusta vaan soi.
Mä itse leipäni hankin Ja samoin tehkösi sa! On onnen peruste vankin Oma toimesi uuttera."
Niin lausui mahtava Pekka, Pois ylpeä käännähtää, Ja vastahan kerjuri Jukka, Tuo salvattu, äännähtää:
"Näin talvisin varpua pientä Kun nälkänsä ahdistaa, Se auman kylkehen rientää Ja jonkun siemenen saa.
Ma lailla varpusen kurjan Sun luoksesi kiirehdin, Mut mieles nähtyä nurjan Pois täältä mä riennänkin.
Ken varpus-raukkoa huoltaa Yl' talvisen taipaleen, Ei salli nälkähän kuolta Mun puutteesen vaipuneen."
Niin lausui; kyynele kiilsi Hänen himmistä silmästään, Ja murhe mieltähän viilsi, Nous huokaus syömmestään.
Pois kääntyi; taivalta kulki Hän nöyrästi kerjäten vaan; Hält' uksena moni sulki, Moni tarjosi hoitoaan.
Nyt jalk' on puutunut hältä Ja kattoa yllehen Ei saanut hän elämältä, Vaan kuolema antoi sen.
Mut onnen vilppiä surra Vuorostaan Pekka nyt saa Ja mieron leipeä purra Ja taivalta tallustaa.
1890.
Jouluna.
Tulet akkunoista loistaa, Tähdet luovat valoaan, Pimeyttä kauhut poistaa, Rauhan henki valtaa maan.
Joulun juhlahämärässä Jono kirkkomatkaajain Teillä ompi rientämässä, Temppelihin kiiruhtain;
Kynttilät jo siellä hohtaa, Tähtein lailla kimmeltää, Kellon ääni kutsuu, johtaa, Kauas kaikuin väräjää.
Sinne rientää ihmislapset Sadottain ja tuhansin, Nuorukaiset, harmaahapset, Köyhä niinkuin rikaskin.
Bethlehemin seimen luota Siunausta toivotaan; Harvat tahtoo lahjan tuoda, Kaikk' on valmiit ottamaan.
Urkuin kanssa heläjääpi Äänet monet ihmisten, Sävel nousee... kiirehtääpi Taakse tähtitarhojen.
Tämän kuulee taivaan Herra, Laskeutuupi katsomaan Kansaa, joka taas on kerran Tullut Hälle juhlimaan;
Sydän josko sillä oisi Bethlehemin paimenten, Että siihen panna voisi Rauhan, onnen, autuuden.
Näkee siellä Herra taivaan Monta, joiden sydämmet Kaukana on Hänest' aivan, Kädet, huulet saastaiset.
Pois Hän murhemielin heistä Toisten luokse kääntyvi, Etsii tänne rientäneistä, Tokko niitä löytyisi,
Joissa puhdas lapsen mieli Aukee Herran armolle, Sydänkin, ei yksin kieli Juhlavirtlä veisaile.
Siit' ois riemu taivahassa, Enkel'-laulu raikahtais; Jouluvirsi myöskin maassa Kaijun kaunihimman sais.
1891.
Enkelinlaulu-vuori.
Se kohoaa juhlallisna erään Savon sinijärven helmasta. Lännessä, pohjoisessa ja idässä laskee se koleat kallionsa jyrkänteenä syvään veteen; etelässä vajoaa se loivasti penger penkereeltä ja yhtyy takanaan olevaan niemimaahan.
Tällä pengermaalla kasvaa puita, petäjiä ja koivuja, onpa lievepuolella joku pihlajakin. Nurmi tällä metsäisellä sivulla on kukkaisa. Siinä ne kasvavat keväällä seudun ainoat vuokot. On siinä lemmikkiä ja mataroita ja koko joukko muita kukkia. Mansikoita siellä saa myöskin poimia, mutta lillukoita on kaikkein enimmän.
Ylhäällä vuoren vankalla harteella ei menesty kasvit. Lohkonaisia kallioita töröttää siellä. Näiden lomasta kohoaa muutamia noin miehen korkuisia petäjän käkkyröitä.
Syviä, pohjattomia halkeamia ja onkaloita aukenee ylhäältä vuoren sisään, ja ajan kuluessa ilmestyy niitä siihen aina uusia. Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori, pirskahtelee kuin nauris -- niin kansa haastaa -- ja sen onkaloista kuuluu suruinen hyminä, ikäänkuin kaikuna maan-alaisten hengetärten laulusta.
Eteläiseltä sivulta on pääsy vuorelle helppoa. Eikä kadu vaivojaan se, ken sinne kiipeää.
Siinä on silloin silmäin edessä kaunis palanen ihanata isienmaata. Alhaalla vuoren juurella lipajavat pienen Pyhäselän laineet. Suurempi selkä aukeaa tuolla tuonnempana saariryhmän takana.
Oikeanpuoliset rannat verhoaa tumma kuusi- ja petäjämetsä. Vasemmalla on ahoja, lehtoja ja viljamaita talojen ympärillä. Loitolla kylän peltojen takana kulkee siellä Savon radan rautainen latu, jolta tarkkakorvainen kuulija voi tajuta rautahevon puhkumisen ja junan pauhaavan kolinan.
Vuosisatoja aikaisemmin vallitsi vuoren ympärillä erämaan rauha. Veden kalvoa ei liikutellut muu kuin sisämaan tuulen röyheltämä laine, loiskiva kala ja vesilintujen lukuisa liuta. Maat rannikkojen takana olivat synkkänä salona, missä villi metsänkarja ihmisen häiritsemättä kävi keskinäistä sotaansa. Kontion luihea vihellys kaijutti kallioita paikoilla, joissa nyt kuuluu uudenaikaisen veturin kirpeä hujellus.
Nimetönnä silloin vuori vielä kohotti seudun yli uljasta, pilviä tavoittelevaa päätään. Myrskyt ja tulvat tunsivat, että niille oli siinä horjumaton vastustaja, joka uhmalla kohtasi jokaista luonnonvoimien telmettä. Ei se notkunut eikä väistynyt niiden mahtavuutta. Mutta hiljaiset laineet olivat sen juurelle ihmeen pitkien vuosien vieriessä lokeroita kaivertaneet.
Ihmiset, jotka vuorelle antoivat verrattoman kauniin nimensä, saapuivat ensin tuonne vasemmalle länsirannalle. Siellä kajahteli metsä uudisasukkaan kirveenkalskahduksista. Hän kaatoi maahan kaskeslehdon. Tämän laitaan ilmestyi pienoinen pirtti asujineen.
Kaski poltettiin, tuhka siemennettiin, ja siitä leikattiin seudun ensimmäinen viljakulta. Sänki käännettiin ylös-alasin, muokattiin pysyväksi pelloksi, jonka laidassa suojukset kasvoivat vauraaksi kartanoksi.
Useampia pälvipaikkoja alkoi ilmestyä salon sydämessä. Kasken sauhu tuprusi sieltä täältä. Peltoja ja kartanoita ilmestyi niiden jälkeen. Karjan kellojen kalkutusta kaikuu kesä-illoin vuorelle saakka, kaikuu karjan paimenen hellämielinen laulu, kaikuu tuohitorven kumea törähdys... Erämaan luonnon-ääniin oli ihminen pysyväisesti voittoisat sävelensä liittänyt.
Eikä ihmisen valloitushimoa maa ja metsä tyydyttänytkään. Se anasti järvenkin aarteineen itselleen. Se rakensi rantaan purtensa, jolla viiletteli laineiden yli, rakensi lahdelmaan katiskansa, johon eksytti rehellisen, oveluuteen tottumattoman kalaparven. Nuottamiehet molskuttivat siellä ja tuulastaja kuljetti kummituksen tavoin pimeinä syys-öinä tultaan syvyyden yli.
Rannalla oli pyhä lehto, jossa toimitettiin kummallisia uhrimenoja maan ja veden haltijavoimille. Siitä alettiin järveäkin Pyhäseläksi sanoa.
Ja kun kristin-usko voittoisana kulki yli maan, rakennettiin tuonne suuren selän rantamalle kirkko taivaan Jumalalle. Kirkon sivulle yleni korkea kellotapuli, jonka latvaan asetettiin riippumaan kaksi suurta vaskista kelloa. Ensi kerran niitä soitettaessa kajahti jo niiden sävel vuoren kylkeä vastaan.
Vuori huomasi uuden elämän kaikkialla ympärillään, elämän, johon ihminen painoi leimansa. Mutta tämä elämä ei liikuttanut vuoren sydäntä. Tuhansien vuosien lumi ja jää, tuhansien talvien tuimat pakkaset olivat sen koventaneet ja jäätäneet. Ei koskaan koittanut niin lämmintä kesää, että vuoren kivinen sydän olisi sulanut.
Kesä loi kukkiaan vuoren ympäristöllä. Syystuuli murskasi ne. Yhä uusi lintuparvi viserteli vuoren huipulla ja rakenteli pesiään sinne. Rajusää kaatoi pesän ja paiskasi vikisevät pojat mäsäksi vuoren rotkoihin. Sukupolvi sukupolven perästä souteli ihmisiä sen juurella. Nämä kaikki vanhenivat ja kuolivat, kuni kelmeät syksyn kukkaset. Nyt ne ovat kaikki multana kirkonviereisessä tarhassa... Vuori vaan oli aina samoilla annoillaan. Tämä kaikki ei siihen koskenut vähäistäkään, ei niin vähäistäkään.
Mutta kun vuori oli noin tunnoton, ei se mitään nimeä saanut. Kukapa tahtoisi mainitakaan sitä, jota ei säälitä elämän ihanuuden katoaminen.
* * * * *
Mutta vuori ansaitsi nimensä vielä.
Lahden poukamassa, ei kovin kaukana vuoresta, oli herraskartano. Eräs majurin leski eli siinä kasvatustyttärensä Ainin kanssa.
Oli majuri jättänyt jälkeensä pojankin, Yrjön, joka nyt oli luutnanttina Savon jääkäreissä.
Aini oli majurin rouvan lapsuuden-ystävän tytär, jonka majuri rouvansa esityksestä oli puutteesta pelastanut, ottamalla hänet hoitolapsekseen. Hän olikin armas lapsukainen, suloinen ja kaunis ja yleni oikeen soreaksi immeksi. Hän oli kasvatusvanhempainsa ilo ja ihastus. Hän lauloi heille heleällä äänellään nuoruutta ja raitista elämäniloa uhkuvia säveliä ja lumosi heidät kokonaan olentonsa herttaisuudella.
Entä Yrjö sitten? Hän oli muutamia vuosia Ainia vanhempi, vakaa ja mieheväluontoinen nuorukainen. He olivat yhdessä kasvaneet, leikkineet ja oppineet. Heidän sielunsa olivat eroittamattomasti kiintyneet toisiinsa. Kun he kulkivat toistensa rinnalla, näytti kuin keväinen paiste ja salaperäinen kuutamoyö vieretysten vaeltaisi.
Majuri kuoli lasten vielä ala-ikäisinä ollessa. Yrjö meni jo 16-vuotisena sotapalvelusta oppimaan. Pitkät ajat vietti hän kuitenkin kotona vuosittain äitinsä ja Ainin luona.
Yhdessä silloin Aini ja Yrjö seudulla liikkuivat. Kesä-illoin he usein nousivat tuon vuoren huipulle asti ja ihailivat sieltä seudun armautta. Käsi kädessä istuivat he siellä samalla paasilohkareella, välistä äänetönnä, sydän täynnä hartautta, jota herätti luonnun mahtava kauneus yhdessä rakkaimman olennon läsnäolon kanssa, välistä keskustellen. Toisinaan lauloi Aini siellä hopeankirkkaalla äänellään. Silloin kuunteli Yrjö henkeään pidätellen ja seurasi sydämellään sävelten kulkua, jotka norjana virtana vierivät laineiden yli ja kaikuivat takaisin vastaisen rannan kukkuloista.
Eivät he olleet tunnustaneet vielä toisilleen lempeään, eivät sanaakaan rakkaudesta puhuneet; mutta he tunsivat sydämessään molemmat, että he kuuluivat yhteen, etteivät voi toisittaan elää.
* * * * *
Syttyi sota. Suomen joukko meni vihollista vastaan, Yrjö muassa. Taistelussa sai hän luodin rintaansa ja kaatui.
Ei kenkään voi kuvata Ainin surua, ei mikään kynä kertoa tuskaa, joka raateli hänen mieltään saadessaan kuolin-sanoman. Nyt vasta tunsi Aini, miten hän oli rakastanut Yrjöä. Nyt vasta oivalsi hän, miten Yrjö oli hänelle kaikki kaikessa. Kun Yrjö oli poissa, kadotti elämä arvonsa, taivas kävi selkeämättömästi pilveen, rajaton tyhjyys oli kaikkialla.
Surun sortama, lohduton impi kulki toivotonna kaikissa niissä paikoissa, joissa oli ennen Yrjön kanssa ollut. Eräänä iltana nousi hän vuorellekin.
Hän istui paasilohkareelle, jolla oli usein ennen istunut Yrjön kanssa. Hän katseli kauas ympäristöä, katseli niin kauas, kuin kantoi surun samentama silmä.
Siinähän se oli maa, jota puoltaessa Yrjö oli kaatunut. Ilta-aurinko kultasi sen lehtoja, joita syksykin jo alkoi kellastaa. Laineet alhaalla vuoren juurella olivat päivän mellakasta väsyneinä lepoon asettuneet. Kaikki oli niin hiljaista ja juhlallista kuin suruhuoneessa.
Katsellessa tätä liukeni hieman murheen harkko Ainin sydämestä. Hän muisti hetket, jotka oli täällä viettänyt, laulut, joita oli laulellut. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Melkein tunnottomiksi jähmettyneet sydämen kielet alkoivat väristä.
Hän lauloi.
Ei hän ollut ennen koskaan laulanut sitä laulua, joka nyt virtasi hänen sydämestään. Sävelenkin loi hetken tunnelma. Laulu hävisi iltailmaan niinkuin oli itsestään syntynytkin. Sävelen toisintoja kuulee vielä lauluissa: "Tuoll' on mun kultani", "Syntymistään sureva" ja "Turvaton". Sanat taisivat olla seuraavaan tapaan:
"Oi miksi orvoksi maailmaan Niin jäin kuni varpuun pienyt, Jolt' oksakumppanin rinnaltaan On harmaa huuhkaja vienyt!
Oi miksi raukka niin yksin jäin Kohtaamaan myrskyjä säiden! Ken johtaa minun venhettäin Yl' aaltojen vaahtopäiden?
On aallon loiskina vilvakkaa, Ja kylmää koskien hyrsky; Mut kuumin pyörtehin pauhoaa Mun mielen' rauhaton tyrsky.
Oi tullos tuoni taita pois Tää riutuva rannan kukka! Se ainoa toivoni vielä ois Mull', onneton tyttö-rukka.
Kun kuljen kumpuja tuonelan, Kaivattun' saapuvi vastaan, Eik' enää luopua koskahan Hän tarvitse armahastaan."
Päätettyään kuulosti Aini hiljaa ja säikähti omien säveleittensä kaikua, joka surullisesti hymisi vuoren onkaloissa ja järventakaisissa rannoissa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vuoren laulullaan eloon herättänyt. Sen juuret ikäänkuin rutisivat tuskissaan, ja tuo humu sen halkeamissa oli niin kummallinen.
Hän kuunteli sitä arasti. Silloin tuli vieno tuulenhengähdys ja puhalsi hänen laajalieriseen hattuunsa, jota ei millään päähän oltu kiinnitetty. Se kirposi kulmilta ja vierrä lengerti penkereitä myöten vuoren niemenpuoleiselle juurelle. Outo tunne rinnassa alkaa Aini laskeutua alas saavuttaakseen hattunsa. Hän saavuttaa sen... ja oudommaksi vaan mieli muuttuu. Vihreä seppele lillukan varsista on kiertynyt hatun ympärille kuin huolellisen ihmiskäden sovittamana.
Hän katseli ympärilleen, nosti hatun sinään päähänsä ja alkoi astua kotiinsa käsittämättömissä suruhaavelmissa.
-- Missä olet ollut, lapseni, ja mitä varten olet seppelöinyt hattusi? kysyi portaalla vastassa oleva Yrjön äiti.
-- Rakas täti, vuoren haltija on minut seppelöinyt kuolemaan!
Naiset sulkeutuivat toistensa syliin ja heidän silmistään virtasi tulvanaan kuumia kyyneleitä.
* * * * *
Samana syksynä vielä vietiin Ainin ruumis suurella kirkkoveneellä vuoren sivutse hautausmaahan.
Myrsky kaataa useimmin ihanimmat kasvit.
* * * * *
Mutta vuori oli jo silloin saanut nimensä.
Tuona ihmeellisenä iltana, jolloin Aini lauloi sen huipulla joutsenlaulunsa, oli toisella rannalla olleet kalastajat kuulleet sen. Hellästi valittava sävel oli jo kohta alussa liikuttanut naiden luonnonlasten sydäntä, se oli tunkeutunut luihin ja ytimiin. He pysähtyivät toimessaan ja jäivät hiljaisen hartaana kuuntelemaan tyynen järven yli kuuluvia säveliä.
He katsoivat vuorelle päin ja erottivat laskeutuvan auringon säteiden kirkastamana laulajan haamun.
-- Enkeli laulaa siellä, sanoivat he toisilleen. Ja kotiin saavuttuansa kertoivat he kuulleensa enkelin laulua.
Tämä puhe kulki ympäri tienoolla.
Saatiin kyllä sitten selville, kuka laulaja oikeastaan oli. Mutta Ainin rakastettu olento, hänen syvä surunsa ja aikainen kuolemansa saivat aikaan, että hän säilyi jonkinlaisena hyvänä enkelinä seudun asujanten mielessä. Ja vuorta, jolla hän oli laulanut, ruvettiin sanomaan Enkelinlaulu-vuoreksi. -- -- --
Ainin surullinen laulu ja syvä murhe oli vihdoinkin liikuttanut vuoren kivistä sydäntä. Täst'-edes se ei enää ollut aava, tunnoton kivimöhkäle. Se suri maansa tytärten surua.
Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori tuskasta, pirskahtelee kuin nauris -- niin kansa haastaa -- ja sen onkaloista kuuluu surullinen hyminä ikäänkuin kaikuna maanalaisten hengetärten laulusta.
-- Savon tyttöjen suojelushenget ne siellä valittavat, kun sulhot sotaan sortuvat, sanoi minulle soutajani viime kesänä Enkelinlaulu-vuoren sivu kulkiessani. Nyt sieltä taas tyynillä öillä hyminää kuuluu, ja rakojakin siihen on ilmestynyt uusia...
-- Ja sotaako se ennustaa? kysyin minä.
-- Niin. Sotaa se ennustaa.
1893.
IV.
TUNTEITA JA MIETELMIÄ.
Ruusun umput.
Mun huoneessani tuuhee kasvaa kukka, Se altis umput luopi, ruusurukka; Ja suureksi ne paisuu joutuisaan, Teräänsä eivät vaan saa aukeemaan.
Jok' aamu, kun ma nousen vuotehelta, Tarkastan huolla umput ruususelta, Mut turhaan -- kahleitaan ei katkaise, Vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.
Se surullisen kuvan mulle näyttää Toiveista, jotka ihmisrinnan täyttää; Myös nekin kerkeet ovat kasvussaan, Mut harvat pääsee oikein kukkimaan.
1892.
Ystävälleni.
Olet kaukana siellä mun ystävän', Olet murheen murtama synkimmän, En voi minä luoksesi tulla; En lohtua sulle ma lausua saa, Povellein ma en voi sua painaltaa, Siks riutuvi rintani mulla.
Sua heimosi ylpeä vartioi, Ettei sinun korvahas ääntä soi, Joka kuiskais nimeni sulle; Sinun sielusi tuoksehen hienoimman, Sinun rintasi ruususen vienoimman Ei soisi ne tuoksuvan mulle.
Puhtoisena, kuin sinivuokkonen Juo kunnahan kaltaalla kastehen, Niin syntyi lempemme hellä; Niin täynn' oli toivoa aamu sen Kuin tähkiä vainio kultainen... Sitä sortaa syöntä on kellä?
Jos sortavat sen, olet kuihtuva Elonkankaalla kelmeenä kukkana, Mikä kuivana vaipuvi maahan. Ikipäiväni itken mä armastain, Puhtoista ja vienoa ruusuain, Sinis itsekin vaivun ma maahan.
1890.
Kuihtuva impi.