Part 4

— Suurempi, suurempi, lapseni. Siellä on puu puun vieressä, korpea kohisevaa loppumattomiin, niin korkeaa, ettei latvoja erota... Ja kaukaa kuuluu karjankellot ja ylt'ympäriltä lukemattomien lintujen viserrys... Ja tuuheahäntäiset oravat hyppelevät oksalta oksalle ja maassa pitkäkorvaiset pupujussit, ja metsot ja teeret pyrähtelevät lentoon lepikosta ja...

Jussi pysähdytti sanatulvansa ja huokasi syvään.

— Miten kaunista, isä! Kerro vielä, pyysi lapsi. — Oliko sinun kotisi todella sellainen, niin ihana?

— Niin, sellainen oli minun kotiseutuni, sanoi Jussi hiljaa. — Se muistuttaa minua elämäni onnellisimmista päivistä, jolloin paimenpoikana Suoperän torpan lehmiä huhuilin, pajupillillä soittelin ja tuohitorvella töröttelin...

— Ja nyt, miksi emme ole siellä? Minäkin tahtoisin pajupillillä soitella! Miksi olemme täällä?

— Miksi, miksi? Sitä olen minäkin monesti itseltäni kysynyt. Ihminen on nuorena levoton. Olin nuorin poika, ja torppa tuntui ahtaalle.

— Ahtaalle? Vaikka oli sellainen summaton metsä juoksennella, kummasteli Marja. — Täällä on vain tällainen nurkka ja kapea piha. Minä en olisi sellaisesta paratiisista lähtenyt pois, en vaikka mikä, vaikka olisi ajettu. Olisin lymynnyt siihen suureen metsään, jossa sinäkin olit niin onnellinen...

Jussi silitteli tyttärensä päätä.

— Sinä et sitä asiaa ymmärrä, lapsi. On monta seikkaa, joille oppii panemaan arvoa vasta kun ne kadottaa, sanoi hän kuin itsekseen.

Näin haastelivat isä ja tytär kauan aikaa. Kummallinen silta alkoi rakentua heidän välilleen, ja Jussista tuntui melkein siltä, kuin ei hän olisikaan puhunut lapsen kanssa, vaan täysikasvuisen naisen, niin, aivan kuin Selma-vainajansa kanssa, kuin olisi hän löytänyt sydänsalaisuuksilleen vihdoinkin ystävän.

Ja yöllä uneksivat Jussi ja Marja molemmat suurista humisevista metsistä ja pienestä vanamonkukasta.

Aamulla oli Suoperän Jussi omituisen kärtyisä, ja sitä tyytymätöntä oloa jatkui pitkin päivää. — Kaikki vaivasi häntä.

— Miksi täällä on niin tukala ilma, murisi hän, — tämähän ei ole enää ilmaa ollenkaan, vaan ikivanhaa, ulos- ja sisäänhengitettyä haisua!

— Itse taidat enimmin haista, vanha rankkitynnyri! tiuskattiin hänelle vastaan.

Siihen ei Jussi vastannut mitään, alkoipahan vain asetella ylleen ulosmennäkseen.

— Isä, muistutti Marja, — minä pidän kiinni lupauksestasi. Tänään se toinen joululahja: ilta yhdessä minun kanssani.

— Tavallisesti ei joululahjoja anneta pitkin viikkoa, riittää aattona annettu, mutta olkoon menneeksi, mutisi Jussi. — Lähdetään yhdessä ulos tästä ilettävästä pesästä!

Isä ja tytär harhailivat kauan ilman päämaalia kaduilla, ja kun Marjaa alkoi väsyttää, talutti Jussi häntä kädestä. Siitä oli kauan, kun hän näin oli tehnyt. Ja tuo pieni kätönen, joka turvaa etsien värisi kuin lämmin linnunpoikanen hänen suuressa kourassaan, vaikutti hänessä oudon mielenliikutuksen. Näin oli hän ennen Selma-vainajansa kanssa kävellyt. Hänkin oli välistä näin lapsellisen turvaa-anovasti pidellyt kädestä kiinni, tuo pieni, hentoinen Selma, joka oikeastaan, kaikesta hauraudestaan huolimatta, oli ollut hänen väkevyytensä ja turvansa. Selman kuoleman jälkeen oli kaikki alkanut mennä alaspäin, aste asteelta, tahdonvoima, työkyky, ansiot, elämänusko...

— Kuinka tätä talvea riittää, jupisi hän itsekseen, — kesällä on helpompi toimeentulo.

— Puhutaan taas kesästä, virkkoi Marja.

— Mitä se puhumisesta paranee. Parempi kun ei muistele ja kuvittele turhia.

Varovasti irroitti silloin Marja nuttunsa alta haltiattaren taikayrtin.

— Mikä kumma se sieraimiini rupesi äkkiä tuoksumaan aivan kuin heinäniitulla astelisi? sanoi Jussi.

— Tämä se on, isä.

Ihmeissään katseli Jussi kukkaa.

— Mutta sehän on apila, ilmetty apila!

— Onko niitäkin siellä suuressa metsässä?

— Voi lapsiparka, kun et sitäkään tiedä! Apila kasvaa niityllä. Se on ketojen makea manna, jonka voima antaa lehmille maidon ja hevosille karvan, kiiltävän kuin silkki...

— Niitty! Onko sekin niin summattoman suuri, niin suuri kuin... kuin tuo kenttä?

Marja osoitti toriaukeamaa heidän edessään.

— Suurempi, suurempi, lapseni. Se lainehtii kukkaa ja korkeata ruohoa kuin merenselkä...

— Minkävärisiä kukkia?

— Kaikenvärisiä. Aikaiseen keväällä keltaisia, kruunupäisiä leiniköitä, valkoisia villikuminanharkkoja, sitten heliseviä sinikelloja, nauravia keltavalkoisia harakankukkia ja punaisia horsmia ja kaikenkirjavaa apilasta... Niin, ja kun heinäväki heittäytyy ruokalomalle ruohikkoon, surisee heidän ympärillään mettiäisten, perhosten, kaiken maailman korentojen ja pörriäisten ja siivellisten mehiläisten miljoonaorkesteri ja heinäsirkkojen sirritys... Niin, ja kun päivä laskee ja työ loppuu, pannaan jossakin tyhjässä vajassa tai riihessä toimeen iloiset talkoopolskat, ja viulu ja hanuri soi yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin...

— »Yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin...» kertasi Marja jännittyneesti. Kerro, kerro vielä!

— Ja tytöillä on posket punaiset kuin mansikat ja poikien jäsenissä on tulta ja rautaa... Sinne olisi äitivainajasikin pitänyt päästä saamaan punaa poskilleen....

— Miksi et vienyt häntä sinne, isä?

— Miksi, miksi? Siksi, että olin tyhmä. Luulin, ettei hänen heikko terveytensä kestäisi maalaistyötä, että hänen käsivartensa eivät jaksaisi nostaa vesisaavia ja heiluttaa kuokkaa ja viikatetta. Hän oli kaupungin lapsi, mukavuuteen tottunut. Täällä oli kaasut, sähköt, vesijohdot ja kraanat ja hanat jos jommoisetkin. Mukavuudet, hahaa! Kuinka paljon epämukavuutta ne tuovatkaan tullessaan! Ne pumppuavat likaista vettä, niukkaa valoa, tulta, joka ei lämmitä! Mutta voivatko ne pumputa aurinkoa, voimaa, elämää sammuvaan vereen? Voivatko purnuta leipää? Ei, eivät voi. Hengen ne vievät. Veivät Selmaltakin.

Pelästyneenä kuunteli Marja isänsä kiihkoisaa puhetta.

— Isä, kuiskasi hän, — lähdetään pois täältä, lähdetään sille niitylle, jossa kasvaa niin paljon kauniita kukkia...

Jussi puristi lujasti Marjan kättä ja nosti hänet syliinsä. Ja niin he vaelsivat enää sanaakaan puhumatta siihen loukkoon, jossa heitä odottivat kaupunkilaiskortteerin »mukavuudet».

Seuraavana päivänä oli Suoperän Jussi kovin levoton. Aamusta varhaisesta hän käveli yksin kaupungilla. Hänellä oli tarve olla yksin.

Kuitenkin tapasi hän sattumalta eräitä vanhoja ryyppykavereita, jotka houkuttelivat häntä mukaansa yhteiseen ilonpitopaikkaan. Haluttomana ja hermostuneena hän seurasi mukana. Mutta tuskin oli hän päässyt kynnyksen toiselle puolen, kun jo jokin tuntematon voima kiersi hänet ympäri.

— Sellaista rähjäämistä! ärähti hän.

— Häh, mikä sinun on? kysyivät toverit.

— En siedä tuota myrkyllistä hajua, se kääntää mieltä.

— Mistä asti on Suoperän Jussin nokka käynyt noin herraskaiseksi? ivailivat muut. — Taidat olla päässyt vetävämpiin lemuihin!

— Niin olenkin, sanoi Jussi yksikantaan ja jätti seuran.

Hän muisti Marjan. Siellä se poloinen myrkyttyi ja kalpeni kuin Selma, kuin hän itse, mutta vielä pahemmin, vielä varmemmin.

Juoksujalkaa kiiruhti hän kotiinsa ja sulki pikku tyttönsä syliinsä kuin aarteen, jonka hän oli ollut kadottamaisillaan. Jumalan kiitos, että oli vielä elossa. Mutta kuinka kauan?

Riemusta loistavin silmin katseli Marja isäänsä. Tällaisena ei hän vielä koskaan ollut palannut tuosta pahasta kaupungista.

— Tulin tuomaan sinulle, lapsi, sen kolmannen joululahjan, josta oli puhe, sanoi Jussi, — ja saat tästä lähtien tällaisia lahjoja vaikka kuinka monta. Tämän illan ja kaikki muut illat tahdon tästälähin olla sinun kanssasi!

— Vielä on minullakin sinulle yksi lahja, virkkoi Marja vetäen esiin haltiattaren kolmannen yrtin. — Tiedätkö tällekin nimen?

— Se on suopursu, lapseni. Se on väkevin yrtti maailmassa, koskemattoman korven ja rämeen ruusu, joka kutsuu väkeviä käsivarsia palvelukseensa, maan käyttämättömän voiman villi kuningatar, joka viittaa tietä valtakuntaansa. Se on kullankaivajien kukka, lapseni. Sillä kun aika on täytetty, muuttuu suo kultaiseksi viljapelloksi, keltaisiksi elokuhilaiksi, jotka elättävät ihmisenlapsia...

— Miten ihania satuja sinä osaat, isä, jokaisesta kukkasesta kertoa, kuiskasi Marja. — Ja miten surullista, ettei minulla enää ole ainoatakaan kukkaa... ja että sadut loppuvat...

— Sinä itse olet minun paras kukkaseni, sinä olet minun sydämeni vieno vanamo, makeampi kuin niittyjen manna ja väkevämpi kuin suon väkevin yrtti... Ei, satujen ei tarvitse loppua... Ja satujen — ei tarvitse olla vain satua... Jos sinä tahdot, että lähdemme sinne, suurien metsien ja niittujen ja soiden syliin, niin, me lähdemme. Se on nyt sanottu.

Marja kalpeni. Hän painoi käsillään sydäntään. Aivan henki tahtoi salpautua ylenpalttisesta mielenliikutuksesta.

— Ah, miten hyvä sinä olet, sai hän vain äännetyksi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät alas hänen laihoilta poskipäiltään.

— Paha minä olen ollut, mutta älä itke enää. Kaikki muuttuu nyt hyväksi. Vanki minä olen ollut nämä vuodet. Oman seikkailuhaluni, mukavuudentarpeeni vanki ja viinan orja. Sairas minä olen ollut täällä ja juureton ilman kosketusta synnyinmultaan. Ja sydämetön olen minä ollut vanhalle isäukolle ja siskolle, jotka siellä korvessa veljien kuoltua ovat saaneet raataa yksin, ja sydämettömin sinua kohtaan, sinä sydämeni kukkanen. Mutta älä itke enää! Kaikki muuttuu nyt... niin totta kuin elän!

— Ilostahan minä vain itken, nyyhkytti Marja onnellisena.

Ja Jussi piti sanansa. Kaikki muuttui.

Sillä kun kevät tuli ja muuttolinnut palasivat, palasivat Suoperän Jussikin ja Marja niiden kera salojen syliin, suuren luonnon armoille parantumaan ja askartelemaan.

Ihmiset ihmettelivät ja sanoivat, että pikku Marja oli saanut tämän äkkikääntymyksen aikaan. Mutta Marja itse tiesi, että hänen tästä uudesta onnestaan oli kiittäminen haltiattaren taikayrttejä.

PATMES PAHANTEKIJÄ JA TABU TAIVAANPOIKA

Kaukana Itämailla asui muinoin köyhä köydenpunoja nimeltä Kefim. Enemmän kuin köyhyys painoi häntä kumminkin suru siitä, ettei hänellä ollut yhtään lasta, josta olisi tullut hänen vanhuudenpäiviensä turva. Suuri oli senvuoksi hänen ilonsa, kun hänelle vihdoin syntyi poika. Ja niin köyhä kuin hän olikin, kutsui hän riemuissaan kaikki tuttavansa jopa tuntemattomatkin ristiäispitoihin.

Tällöin tuli häneen majaansa myös mies, jota kansa nimitti Tabuksi eli Taivaanpojaksi, koska hän puhui Jumalan suulla ja hänelle oli annettu voima tehdä ihmeitä ja tietää salattuja asioita.

— Sinä olet aina ollut hurskas mies ja olet tänään kestinnyt minua kuin ystävää, sanoi Tabu Kefimille, — siksi tahdon minä myös puolestani tarjota sinulle vastalahjan. Toivo kolmea asiaa pojallesi, ja toivosi on täyttyvä!

Kefim vastasi:

— Minä olen elämänikäni ollut köyhä, oppimaton ja halveksittu ja tiedän, että se on kovaa. Toivoisin siis pojalleni rikkautta, älyä ja valtaa, että hän menestyisi elämässä.

Tabu pudisti päätään.

— Parempi olisi ollut, sanoi hän, — jos olisit toivotellut pojallesi nöyryyttä, hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, sillä ilman niitä on loistavinkin menestys kirouksen kylvöä ihmisen tiellä.

Aika kului.

Kefimin poika, jonka nimi oli Patmes, kasvoi ja varttui. Hänestä tuli älykkäin ja kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähty, mutta hänen sydämensä oli kova kuin kivi; hän ei tuntenut myötätuntoa ketään kohtaan eikä rakastanut ketään muuta kuin itseään.

Jo lapsena hän huvikseen repi siivet kärpäsiltä ja pisteli eläviä perhosia neuloihin. Ja mieheksi tultuaan oli hänen suurin ilonsa pyydystää ja vangita loukkuun ihmisiä ja kiduttaa heidät hengiltä.

Hän alkoi harjoittaa kauppaa ja keinotella, ensin varastetulla tavaralla, sitten ryöstö- ja kiristysomaisuudella ja vihdoin ihmisten sieluilla. Hän vetosi ihmisten heikkouksiin ja langetti heikot paheellisiksi. Sitten vetosi hän paheisiin ja saarsi onnettomat heidän omien himojensa verkkoon. Hän perusti pelisaleja ja juomatupia, joissa he kadottivat omaisuutensa ja hukkasivat elämänsä. Kaikki raha virtasi Patmeksen kukkaroon, kaikki alistuivat vähitellen hänen orjikseen.

Ihmiset vihasivat häntä, mutta palvelivat häntä kuitenkin. Patmes oli kuin jättiläissuuri mustekala, joka imi tyhjiin jokaisen, joka lähelle sattui, ja jonka lonkeroista ei kukaan voinut vapautua.

Mutta vanha Kefim huokaili:

— Parempi olisi ollut, ettei minulla olisi poikaa ollutkaan, tai sitten, että hän olisi ollut köyhä ja oppimaton, kuin että hän on tullut maailmaan ja oppinut tekemään pahaa. Ennen me köyhät olimme kaikessa halpuudessamme kuitenkin ihmisiä. Nyt, kun Patmes hallitsee, me olemme orjia, eläimiäkin kurjempia!

Ja vanha Kefim kuoli kurjuuteen, mutta enemmän vielä sydämen suruun.

Silloin eräänä päivänä ilmestyi Tabu Taivaanpoika Patmeksen eteen.

— Tiedätkö, Patmes, kysyi hän, — että sinä olet surmannut sen, jota sinun on kiittäminen elämästäsi?

— Hohoo, nauroi Patmes, — elämästäni saan kiittää ainoastaan itseäni. Syntymässä sain vain hengen, halvan kuin koira, mutta elämäni olen tehnyt itse, omalla älylläni ja voimallani. Iloa ja yltäkylläisyyttä olen luonut ympärilleni.

— Iloa itsellesi, surua muille, yltäkylläisyyttä itsellesi, kurjuutta ja nälkäkuolemaa muille. Koko onnesi on varkautta, muilta väkivallalla tai viekkaudella ryöstettyä.

— Minä olen kauppamies ja olen menestynyt, siinä kaikki, hymyili Patmes sivellen tyytyväisenä pujopartaansa.

— Kadotuksen kauppias sinä olet, pahana tekijä, joka pahennat ihmisten elämän...

— Olen todellisuuden mies ja otan elämän sellaisena kuin se on. Tiedätkö, mikä on onnistumiseni salaisuus: se juuri, että edellytän kaikista pahaa, enkä siis koskaan pety. Minä tunnen ihmisen: ei ole ainoatakaan, jota ei rahalla voisi ostaa ja joka ei himoaisi rahaa rypeäkseen kuin eläin...

— Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, lausui Tabu. — On suuri rikos särkeä Jumalan kuva ihmisen sielussa. Sinä olet tehnyt matkan vaikeaksi ja pitkäksi Jumalan luo, jonne kuitenkin jokaisen täytyy vaeltaa.

— Ala sitten jo painella sinne kiireimmän kyytiä! huusi Patmes kärsimättömänä, potkaisten Tabun alas kivisiä portaita.

— Minä tarkoitan vain parastasi, sanoi Tabu hiljaisesti. — Patmes, kummipoikani, ojenna minulle kätesi, että pääsen pystyyn.

Patmes sivalsi Tabua ruoskallaan.

— Siinä on sinulle kädenojennus, sinä hävytön kulkuri, tekopyhä jaarittelija! Sellaista ihmistä ei ole syntynytkään, joka toisen parasta ajattelisi!

Tabu Taivaanpoika nousi ja kohotti ihmeitätekevän sauvansa.

— Se, joka on kadottanut uskon hyvyyteen, hän on kadottanut kaiken! jyrisi hänen äänensä. — Saat aloittaa siis vaelluksesi alusta. Kirouksen ja alennuksen tietä, hyljeksittynä ja potkittuna täytyy sinun vaeltaa siihen asti, kunnes löydät sellaisen ihmisen, joka omasta vapaasta tahdostaan tarjoaa sinulle sen kädenojennuksen, minkä minulta äsken kielsit. Ainoastaan elävä hyvyys voi sinut vapahtaa. Siihen asti saat olla kaiken hyvyyden kerjäläinen...

Tabu hävisi.

Ja samassa oli Patmes muuttunut vanhaksi ja rumaksi, kammottavan näköiseksi nilkuksi kerjäläiseksi, jonka hänen omat palvelijansa, häntä tuntematta, kivittivät ulos linnan portista.

Pitkiä vuosia vaelsi Patmes kaupungista kaupunkiin, ovelta ovelle. Turhaan ojenteli hän avutonta kättään ihmisille. Kukaan ei siihen koskenut. Kaikki pelkäsivät ja epäilivät tuota hirveän näköistä ukonkänttyrää. Sillä kaikki se pahuus, ilkeys, rikollisuus, petos ja julmuus, jonka hän entisen elämänsä aikana oli kätkenyt kauniin ulkokuoren naamion alle, paistoi nyt räikeänä esiin joka piirteestä. Hänen ruumiinsa vaelsi nyt valepuvussa, mutta hänen entinen sielunsa oli riisuttu pöyristyttävän alastomaksi. Turhaan koetti hän polttavalla katumuksella ja itsesyytöksillä, kauniilla ajatuksilla ja hyvillä töillä pestä puhtaaksi tuota poistyöntävän rikoksen leimaa kasvoiltaan. Turhaan odotti hän elävää hyvyyttä niiltä, jotka hän itse oli kovettanut pahoiksi. Ihmiset hänen ympärillään olivat muuttuneet sellaisiksi, joksi hän heidät ennen oli kuvitellut.

Hyvyyttä ei ollut missään, ja kuitenkaan ei Patmes voinut lakata siihen uskomasta ja sitä etsimästä, koska se oli hänen vapahduksensa ainoa avain.

Niinpä hän tällä toivioretkellään eräänä iltana nihkiväsyneenä saapui komean linnan portille vaipuen puolitajuttomana kivipaadelle sen eteen.

Tulipa siihen samalla puutarhan käytävää pitkin nuori tyttö, joka talutti valkeaa vuohta nuorasta. Hänen silmänsä olivat lempeät kuin iltatähden. Horroksissaankin tunsi kurja kulkija niiden hyväätekevän loisteen. Rukoilevasti kohotti hän kätensä.

Tyttönen riensi nopeasti kerjäläisen luo ja ojensi kätensä auttaakseen... Mutta nähdessään Patmeksen kamalat piirteet parahti hän kauhusta ja vetäytyi pois.

Patmes lyyhistyi maata vasten, ja syvä nyyhkytys pääsi hänen rinnastaan.

Silloin tyttö tuli murheelliseksi ja lähestyi häntä arasti.

— Kuka sinä olet ja miksi sinä itket? kysyi hän.

— Olen Patmes Pahantekijä, kirottu ihminen, joka ei löydä vapahdusta. Itken entisen elämäni rikoksia, jotka ovat niin suuret, ettei yksikään ihminen uskalla ojentaa minulle kättään, et sinäkään... En pyydäkään sitä... En ansaitse sitä. Yhtä vain anon: viivy vielä pieni tuokio! Anna silmiesi lämmön hetkinen levätä ylläni! Ne ovat ensimmäiset hyvät silmät, mitkä elämässäni olen nähnyt. Katseesi vuodattaa balsamia haavoihini!... Mikä lieneekään nimesi?...

— Olen Taisa, tarhurin tytär, vastasi tyttö. — Mutta hyvä minä en ole, koska murhetutin sinuakin ynseydelläni. Voi minua, kuinka saatoinkin olla niin paha sinulle, joka olet noin onneton! Enhän minä pelkää sinua, Patmes, en ollenkaan...

Ja voittaen vastenmielisyytensä alkoi Taisa hiljaa silitellä Patmeksen harvaa, takkuista tukkaa, suurien, kirkkaiden säälin kyynelten vieriessä hänen silmistään.

Ja katso! Jokainen kyynel, joka Taisan silmistä putosi Patmeksen päälaelle, huuhtoi pois jonkin ruman piirteen hänen kasvoistaan...

Kuu kohosi leppoisana metsän takaa kirkastaen seudun.

— Sinä murrat minut hyvyydelläsi, Taisa, huokasi Patmes. — En kestä sitä. Sinä olet nuori ja kaunis, minä vanha ja ruma, sinä puhdas ja vapaa, minä elinkautinen vanki! Älä koske minuun! Saastutat itsesi, lapsi! Mene pois, mene pois! Jumalan tähden pakene minua!

— Mutta sinähän olet nuori ja kaunis! huudahti Taisa. — Miten illan usva äsken hämärsikään silmäni peikkoja näkemään!

Ja todellakin, niin oli asia.

Patmes seisoi Taisan edessä jälleen entisensä kaltaisena. Ja linnan, jonka portilla hän seisoi, tunsi hän omakseen. Loihdun kärki oli taittunut. Ja kaikki, mikä oli takana, oli vain kuin paha uni.

— Astu linnaasi, Taisa, se on sinun, sanoi Patmes. — Sillä talolla oli ennen huono haltia. Olkoon sillä tästä lähin hyvä haltiatar. Minun tieni vie jälleen maantielle. Minun täytyy maksaa velkataakkaani ihmisille, rientää parantamaan niitä, joita ennen olen pahentanut.

Näin tuli Patmeksestakin »Taivaanpoika». Ja hänen elämänsä oli nyt niin täynnä hyvyyttä ja uhrautuvaa rakkautta, että kansa tarinoitsi hänestä, ettei hän ollutkaan ihminen, vaan Jumala, joka oli muuttunut ihmiseksi tehdäkseen ihmiset jumalankaltaisiksi.

Mutta Patmeksen linnan portilla seisoi nuori Taisa vuodesta vuoteen odottamassa, varmana siitä, että kerran oli tuleva aika, jolloin vielä hänkin oli saava osansa jalon Patmeksen rakkaudesta.

MIEKKA, RAHA JA RUKOUSNAUHA

Oli hiljainen jouluyö. Erään yksityisasunnon pienessä museohuoneessakin oli kuin ihmeen vuoksi hetkisen hiljaista.

Luulette kai, hyvät ihmiset, että museoissa muinaiskalujen keskellä on yleensäkin aina hiljaista, mutta se on suuri erehdys. Siellä käydään samaa taistelua kuin muuallakin maailmassa. Kaikki nuo vanhat, menneiden sukupolvien magnetisoimat esineet jatkavat yhä entisten kantajiensa intohimoja, ne kiistelevät ja kinastelevat keskenään arvosta ja vallasta ja jos jostakin, aivan kuin kerran ovat tehneet ne ihmiset, jotka ovat ne omistaneet.

Pahimmat riitapukarit tässä pienoisessa museohuoneessa, josta nyt on kysymys, olivat Miekka, Raha ja Rukousnauha. Kukin näistä luuli edustavansa maailman suurinta mahtia ja kukin niistä vetosi kunniakkaaseen menneisyyteensä.

Miekka rehenteli sillä, että se oli supisuomalaista tekoa ja että se oli ollut mukana kuuluisalla Armfeltin retkellä Norjassa, josta se oli kaivettu esiin suomalaisten soturien yhteisestä hankihaudasta. Se oli yltiöpäinen natsionalisti.

Raha väitti olevansa vielä suurempi ja vanhempi harvinaisuus, oikein aito firenzeläinen floriini, mutta siitä huolimatta sen kunnianhimona oli pysyä uuden ajan tasalla ja modernien virtausten vireessä, ja sen suuri maailmantuntemus oli tehnyt siitä demokraattisuuteen kallistuvan kosmopoliitin.

Rukousnauha sensijaan oli taantumuksellinen aristokraatti, jonka suurin ylpeys oli se, että se kerran oli kulunut oikean aatelisnaisen käsissä, puhdasverisimmän, mitä milloinkaan mikään birgittiläisluostari on sulkenut muuriensa sisään, vakuutti se.

Nuo kolme eivät voineet sietää toisiaan. Pienimmästäkin aiheesta puhkesi heidän välilleen ilmi sota. Niinpä nytkin.

— Minua tämä hiljaisuus hermostuttaa, mutisi Miekka itsekseen.

Siitä sai Raha heti aiheen ivailuun.

— Se on totta, ihmisten toimettomuus on kuolemaa, virkahti se, — ja tänä yönä on maailma ympärillä todellakin kuin hauta. Mutta silloinhan siinä juuri pitäisi viihtyä sinun, joka ennenkin olet haudassa maannut...

— Vaiti, te jumalattomat, pyyteli Rukousnauha. — Ettekö tiedä, että tämä yö on pyhä yö, hiljaiselle hartaudelle ja rauhalle vihitty... Tämä on minun yöni. Tänä yönä hallitsen minä maailmaa, tänä yönä rukoilevat kaikki...

— Sinä turhamainen narri, sinä typerä raukka, hymähti Raha. — Jos vähääkään tietäisit maailman menosta, niin ymmärtäisit, että maailma on suuren suuri ja sinä pienen pieni, niin pieni, että suurin osa ihmisistä ei tunne sinua edes nimeltä. — Siitä ei ole kysymyskään, vastasi Rukousnauha loukatulla arvokkuudella. — Nimettömänä ja näkymättömänäkin hallitsen minä kaikkia sieluja, jotka rukoilevat. Minä olen näes symboli. Itse olet typerä, kun et tuota tajua!

— Miksi en sitä tajuaisi, tiuskahti Raha, — mutta suotta sinä sillä ylpeilet! Nimettömänä ja näkymättömänä hallitsen minäkin kaikkia, jotka kauppaa käyvät. Ja suurimmat raha-asiat toimitetaan ilman rahan kuvaistakaan. Symboli olen minäkin! Sellaisia me olemme kaikki, mutta kuinka suuria, siitä on kysymys!

— Minun suuruuttani ei ainakaan voida epäillä, innostui Miekka. — Sillä minä olen maailman ikuisen sodan symboli, käytiin sitä sitten pommeilla tai tykeillä, myrkyllisillä kaasuilla tai myrkytetyillä nuolilla, ilmalaivoilla tai tankeilla, pistimillä tai torpedoilla, maan päällä, meren syvyydessä tai ilmojen korkeudessa tai ihmisten aivoissa ja sydämissä. Minä olen ja pysyn kaiken taistelun vertauskuvana. Henkisenkin. Sen kunnian ovat runoilijat jo ammoin antaneet minulle, ja syystä kylläkin. Minun nimeni on ainakin tunnettu. Sitä lauletaan ja ylistetään kautta koko maailman...

— Vanha pöyhkeilijä, keskeytti Raha, — voisit pitää vähän pienempää suuta. Ainakaan ei sinun sovi puhua henkisyydestä ja sivistyksestä, sinun, joka aina olet ollut hengen riistäjä ja sivistyksen vihollinen ja joka edustat väkivaltaa. Nykyaikainen sivistynyt yhteiskunta voittaa älyllä eikä raakuudella, ja minä olen silloin tuhat kertaa tehokkaampi sota-ase kuin sinä!

— Te olette kumpikin synnin palveluksessa, te edustatte toinen tappamista ja toinen pettämistä, jotka molemmat Jumala on kieltänyt, huokasi Rukousnauha.

— Hohoo, huusi Miekka, — kenen nimessä on niin paljon tapettu kuin Jumalan nimessä! Ja mitä ovat uskovaiset rukoilleet niin paljon kuin vihamiestensä pään menoa ja miekan voittoa. Minua he ovat kumartaneet ollen kumartavinaan Jumalaa, ristit rinnoillaan, ettäs sen tiedät, sinä tekopyhä hurskastelija!

— Ja ketkä ovat pettäneet niin paljon ihmisiä kuin nuo samaiset rukousten hymistäjät! lisäsi Raha. — Omien etujensa tavoittelun he vain ovat verhonneet pyhyyden valemantteliin. Minua he ovat palvelleet eivätkä Jumalaa. Rahaa ovat rukoilleet ihmiset ennen, ja rahaa he rukoilevat nyt. Minä olen sodan ja rauhan herra. — Minulla on joka maassa isäntävalta.

Miekka kimmastui:

— Ei tässä maassa ainakaan. Verellä ja tulella on tämä maa luotu ja vapaaksi lunastettu eikä rahalla.

— Sotien pohjimmaisin vaikutin on aina kapitaali!