Part 3

Hän suoritti tutkintonsa, saarnasi vaalisaarnansa, pääsi papiksi, sai oman puustellin ja sen turvissa vaimon ja perheen. Mutta hän oli edelleenkin köyhä mies, ja hänen täytyi edelleenkin puurtaa ja ahertaa aamusta iltaan. Hän vihki ja hautasi, saarnasi ja hoiteli kirkonkirjoja, peri saatavansa luonnossa ja muutti ne rahaksi, kävi myllyllä ja möi jauhoja, oksasti omenapuita ja pani perunaa, sanalla sanoen, täytti uutterasti velvollisuutensa eikä unohtanut oikeuksiaankaan. Sen syvemmältä ei hän silti asiaa ajatellut. Ei ehtinyt.

Aikaa myöten hänen ahkeruutensa kantoi hedelmää. Hän vaurastui, yleni virassa, tuli kirkkoherraksi ja sai apulaisen, joka toimitti pitkän viikon arkihommat ja hyvän joukon pyhäisiäkin.

Ja äkkiä hänelle tuli aikaa ajatella.

Se tuntui ensin oudolta ja peloittavalta. Hän horjahteli puoleen ja toiseen kuin lapsi, joka opettelee kävelemään. Hänen täytyi pakostakin turvautua toisten apuun, antautua johdettavaksi, ja niinpä hän alkoi etsiä tukea ja tienviittoja kirjoista. Ja silloin muuttui ajatteleminen hänelle yllättäväksi, mukaansa tempaavaksi hurmioksi.

Hän luki lukemasta päästyäänkin, ei teologiaa, ei hebreaa eikä kreikkaa, joihin hänen opiskelunsa ennen oli supistunut, vaan kaikkea muuta, kaikkea sitä, mitä hän säännöstellyn, työteliään nuoruutensa aikana ei ollut ehtinyt.

Hänet valtasi tiedonhalu, joka oli kuin raivoisaa janoa ja nälkää. Hän syventyi tutkimaan luontoa ja ihmistä ympärillään, kaikkeuden ja elämän kehitystä ja avaruuspallojen syntyä kaikilta niiltä puolilta, miltä niitä luonnonhistoria, geologia, tähtitiede, vertaileva anatomia, biologia ja kemia kaikkine mullistavine uudenaikaisine keksintöineen saattoivat valaista.

Ne avasivat hänelle kuin uuden maailman kansoittivat hänen aivonsa kummallisilla jättiläismäisillä näyillä ja aavistuksilla eteen- ja taaksepäin ajassa. Ne avarsivat hänelle tuntemattoman totuuden äärettömyyden, joka hajoitti hänen pienen, kutistuneen pappis-omantuntonsa tuhansiksi sirpaleiksi.

Hän ei ollut enää oma itsensä, eivätkä muutkaan tunteneet häntä entiseksi, kotiväki ei varsinkaan. Hän oli käynyt niin hajamieliseksikin, että aterioidessaan perheensä kanssa häneltä monesti unohtui lusikka tai veitsi käteen ja ruoka jäi jäähtymään lautaselle, hänen lainkaan kuulematta toisten huomautuksia tai kyselyjä. Ja maantiellä hän saattoi jäädä seisomaan pitkäksi kotvaksi paikalleen kuin patsas näkemättä ohikulkevia seurakuntalaisia ja tervehtimättä heitä. Ja mikä kaikkein pahinta: hän ei enää kirkossa ollut varma saarnoissaan, sanat lipsahtelivat hänen suustaan miten sattuivat. Hänen omituinen unitilansa saattoi mennä niinkin pitkälle, että hän sekaantui yksin Isämeidässä ja änkytti Herran siunausta lukiessaan. Tällöin hänen katseensa harhaili avuttomana ympäri, aivan kuin olisi musta kaihi hetkellisesti pimittänyt häneltä kaikki nuo tutut muisti? kuvat, joita hän koko elämänikänsä oli viljellyt.

Seurakunta oudosteli kirkkoherraansa, joka näytti kadottaneen sanan lahjan. Ja kirkko tyhjeni viikko viikolta ihan silmissä.

Kotona yritti vaimo salaa tuon tuostakin piilottaa ja hävittää noita tuhoa tuottavia maallisia kirjoja, joiden syyksi hän pani miehensä rasittumisen. Mutta silloin aina joutui kirkkoherra kuin ruman hengen valtaan. Hän ärtyi tolkuttomasti, kimmasteli ja vimmasteli kuin mieletön, ja sellaisen kohtauksen jälkeen paheni hänen tilansa huomattavasti. Vaimon ei siis auttanut muuta kuin alistua kärsimään pahaa, jota hän ei voinut auttaa. Se oli onnetonta elämää. Mies istui yksin huoneessaan, ja vaimo vietti päivänsä hiljaisessa itkun tuherruksessa.

Näin meni hyvän aikaa. Mutta sitten sattui sarja tapahtumia, jotka yht'äkkiä saattoivat kirkkoherran nimen kaikkien suuhun.

Ensimmäinen sattui rippikoulussa. Kirkkoherra piti parhaillaan kuulustelua maailman luomisesta. Hän teki sen koneellisesti. Eikä siinä mitään ihmeteltävää ollut, sillä niin oli hän jo kauan suorittanut virkatehtävänsä. Suu teki totuttua työtään, mutta siinä näin kysellessään ja vastauksia kuunnellessaan oli hänen henkensä kaukana raamatun tekstistä. Hän eli kyllä hengessä mukana saman, mutta omalla tavallaan. Hän ajatteli kaikkea sitä ihmeellistä, mitä hän viime aikoina oli lukenut valonsäteen siittävästä voimasta ja eläinrotujen miljoonavuotisista polveutumisista. Hän oli näkevinään edessään alkumaailman tulipallon, sen hehkuvista höyryistä syntyneet ensimmäiset vedet ja ensimmäisen eliön pienessä jäähtyvässä vesipisarassa. Edelleen: jättiläis-sauruksien temmellyksen, lajien raivoisan taistelun olemassaolosta, vihdoin Neanderthalin karvaisen ihmisen ja sitten katkeamattoman sarjan barbariaa ja kulttuuria, kulttuuria ja barbariaa, jotka kaikki olivat tuntevinaan Jumalan ja erosivat toisistaan jumaliensa kautta. Joka ajalla oli jumalansa ja joka jumalalla aikansa. Mitä kaikkea olikaan ihminen tehnyt Jumalastaan! Tulijumalan ja kivijumalan, vihan jumalan ja rakkauden jumalan, kostavan Jehovan ja lempeän sijaisuhrin, inkvisitsionin ruumista silpovan jumalan ja kirkolliskokousten kultakansiin kytketyn dogmijumalan, näkymättömän jumalan ja näkyväisen jumalan, lastensatujen partasuu-ukkojumalan, yhteisöjen ja järjestöjen kone- ja rahajumalan, joka polki yksilön, mutta teetti ihmisellä tekoja, häntä itseään suurempia, tiedon ja järjen jumalan, joka otti asunnon yksilön aivoissa ja sai hänet luomaan yhä uusia ja uusia maailmoja, kuolemasta kuolemattomuutta... Tätä kaikkea miettiessä kirkkoherran huulet äkkiä värähtivät, aivan kuin jokin vieras voima olisi niitä liikuttanut, ja hän lausui harvaan ja hartaasti, kuin itsekseen:

— Niin, lapset, niin se on, ihminen loi Jumalan omaksi kuvakseen, omaksi kuvakseen hän sen loi...

Hän havahtui todellisuuteen kuullessaan rippikoululasten äänekkään tirskumisen. Ja kummako tuo, kun pappi itse osasi läksynsä huonommin kuin oppilaat!

Hän katsoi nuoreen seurakuntaansa omituisen tyhjin, hämmentynein katsein. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei voinut ottaa sanojaan takaisin. Sama vieras voima, joka äsken oli liikuttanut hänen huuliaan, salpasi nyt hänen kurkkunsa. Ainoastaan vaivoin saattoi hän ääntää:

— Saatte mennä kotiin, lapset, tällä kertaa, olen sairas...

— Pappi on tullut vähän höperöksi, sanoivat rippikoululapset.

Sinä iltana oli kirkkoherra todellakin niin heikko ja levoton, että hänen täytyi paneutua vuoteeseen tavallista aikaisemmin. Ja kirkkoherran emäntä lähetti hädissään hakemaan erästä lähellä asuvaa vanhaa mummoa, josta kerrottiin, että hänellä oli voima auttaa ahdistettuja sieluja. Hän oli hoivannut kirkkoherraa tämän lapsena ollessa, ja kerran oli kirkkoherra leikin päin nimittänyt häntä rakkaaksi antimuorikseen. Siitä oli hän saanut antimuorin nimen, joksi häntä yleensä sanottiin. Hän toimitti sekä papin että lääkärin virkaa tai oikeastaan korjasi heidän jätteensä, sellaiset kurjat, jotka sekä Jumala että ihmiset olivat parantumattomina hyljänneet. Mutta tällä kertaa ei kirkkoherran emäntä arastellut antimuorin puoskari-mainetta. Suuressa tuskassaan ei hän hävennyt turvautua antimuorin apuun.

— Mikä sinun on, poikani? kysyi antimuori kirkkoherralta.

— Minä pelkään, vastasi pappi vavisten.

— Mitä sinä pelkäät?

— Pelkään, että jouseni jänne katkeaa.

— Älä pelkää, se on Jumalan kädessä, poikani.

— Pelkään, että järkeni syöksyy tyhjyyteen.

— Älä pelkää, tyhjyyttä ei ole, kaikkialla on Jumala.

— Pelkään, että etsin Jumalaa sieltä, missä häntä ei ole.

— Älä pelkää. Joka etsii, se löytää.

»Se löytää...», kertasi kirkkoherra hiljaa. Näihin sanoihin hän nukahti. Antimuorin olemuksen syvä rauha ja hänen äänestään soinnahtava vankkumaton varmuus olivat tuokioksi tuudittaneet hänen katkeamaisilleen jännitetyt, kipeät hermonsa rauhaan.

Mutta yöllä hän näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan kutsuttu lohduttamaan kuolevaa. Ja se kuoleva olikin vanha antimuori. Hän alkoi puhua tälle Jumalan suuresta armosta ja taivaasta ja enkeleistä... Mutta sitten alkoikin taas se outo lennättää, eikä hän saanut enää sanojensa virmoista ratsuista kiinni. Ne tulvivat hänen huuliltaan hurjasti ja vastustamattomasti kuin nelistävät sotajoukot. Ne puhkoivat koko tähtitaivaan, sen miljaardit auringot ja nebuloosat. Ne kuvailivat syttymistä ja sammumista, valon lentämistä tähdestä tähteen, vielä sammuttuaankin, ja sielua, joka siirtyy samoin kosmillisten aaltojen ikuisessa ajossa... Kun hän oli lopettanut, kuuli hän antimuorin sanovan: »Poikani, kaikki sinä tiedät auringon liitoista ja yhtymistä, mutta Jumalasta et tiedä mitäkään.»

Tähän ääneen, joka soi hänen korvissaan kuin tuomiopasuunan ääni, hän heräsi eikä voinut sitten enää nukkua. Koneellisesti hän vain toisti itselleen: »Jumalasta et tiedä mitäkään, Jumalasta et tiedä mitäkään...» Seuraavana päivänä piti hänen vihkiä nuori pariskunta kylässä. Hän oli raukea ja väsynyt ja pelkäsi jälleen itseään. Hän tunsi olevansa kuin kaksoisolento ja elävänsä kaksoiselämää. Samalla kuin hänen suunsa kertasi tuttuja sanoja raamatusta, kuiski se outo hänen korvaansa tuntemattomia. Ja hän tiesi, että »se» hyökkäsi hänen kimppuunsa aina juuri arimmalla hetkellä, silloin, kun hänen piti esiintyä Herran palvelijana. Tämä tieto teki hänen pelkonsa ja epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Huojuvin askelin astui kirkkoherra sisälle häätaloon. Hänen silmäteränsä olivat luonnottomasti laajentuneet ja hänen äänensä epävakainen ja sammalteleva. Jäsenet eivät tahtoneet totella aivojen määräyksiä. Hänen tervehdykseen ojentuva kätensä hapuili ja mittasi väärin välimatkan.

Siellä täällä kuiskailtiin:

— Kirkkoherra on ottanut hyvän hiprakan!

— On sillä hatussa enemmän kuin pää kantaa!

— Kirkkoherra on ruvennut juomaan!

Tämä luulo vahvistui yhä, mitä pitemmälle vihkimistoimituksessa tultiin. Ja kun päästiin kohtaan, jossa pappi tekee sulhaselle ja morsiamelle tuon juhlallisen kysymyksen, hämääntyi hän lopullisesti. Hän aloitti moneen kertaan kompastellen ja tavaillen: »Kolmiyhteisen... yhden pyhän yhteisen... kaiken... Jumalan... Herran nimessä...» Häätuvasta alkoi kuulua köhimistä, jalkojen tömistystä, supattelua, naurun hihitystä.

Kirkkoherra oli valkoinen kuin vaate. Sitten hän vapisevin sormin etsi lievetaskustaan esiin kirkkokäsikirjan, alkoi alusta ja luki ilmeettömällä, tuskin ymmärrettävällä äänellä asiaan kuuluvat sanat. Senjälkeen hän poistui heti häpäisevien pilkkasanojen ja pahansuopaisten sutkausten ja siunailujen sadellessa hänen jälkeensä.

Sinä iltana ei häntä saatu paneutumaan vuoteeseen. Hän ei uskaltanut. Hän istui vain pää käsien varassa pöytänsä ääressä. Hän pelkäsi unta ja hän pelkäsi todellisuutta. Hän tunsi olevansa sisäisesti hajalla ja murtunut. Hän ei ajatellut mitään, joskus vain hänen huulensa höpisivät kuin jonkin kammottavan häpeän muistoa: »kolmiyhteisen... yhden pyhän yhteisen...» Siihen hän kuitenkin lopulta nihkiuupuneena torkahti.

Taas näki hän unen:

Hän oli ajavinaan reellä yksin pilkkopimeässä metsässä synkkää talvista tietä. Äkkiä kolme varjoa, joiden silmät paloivat kuin kekäleet, salpasi häneltä tien. »Keitä te olette... mitä tahdotte... ja miksi käytte kaikin kolmisin yhden kimppuun?» kysyi hän. Silloin rähähti hänen päänsä päällä nauru kuin tuhannen harakan räkätys ja ääni huusi:

»Me tahdomme leipää, leipäpappi, elämän leipää! Me olemme yksi pyhä yhteinen seurakunta. Mutta sinä itse olet kolme! Hahahaa! Päältäpäin yksi, leuan alta kaksi, vatsavyöltä rasvainen rovasti!» Hän hypähti kauhuissaan pystyyn, ja tuskan hiki valui virtanaan hänen päältään.

Kolmas päivä oli sunnuntai. Vaimonsa rukouksista ja kieltelyistä huolimatta hän tahtoi pitää jumalanpalveluksen. Hänen täytyi se tehdä, hän tunsi sen. Muuta keinoa ei ollut. Hän tahtoi painia Jaakopin painin »sen» kanssa, vielä viimeisen kerran. Hän tahtoi näyttää, että hän vielä kykenisi, ettei hän ollut vielä kokonaan lakannut olemasta itsensä herra. Jos hän siitä taistelusta suoriutuisi voittajana, olisi se hänen pelastuksensa. Jos ei, niin... Ei, sitä mahdollisuutta ei saanut ajatella...

Mutta heti alttarille päästyään tunsi hän, että hänen voimansa alkoivat pettää. Pelko sai taas hänessä vallan. Hän pelkäsi itseään ja muita, Jumalaa ja Rienaajaa ja seurakuntaa, ja hänen sielunsa ja ruumiinsa vapisivat kuin vilutaudissa. Hampaat löivät loukkua hänen suussaan, ja hänen silmissään alkoi lennellä kuin pieniä kipunoita. Hän olisi tahtonut suin päin syöksyä pakoon. Vain suurella ponnistuksella hän sai tutisevat jalkansa naulatuksi alttarin jalustaan. Mutta ajatuksiaan hän ei voinut naulata. Ne suhisivat kuin pyörremyrsky ympäri hänen päätään. Ja hän kyseli koko ajan itseltään: »Miksi, miksi minä tässä seison? Leikin vuoksiko, tavan vuoksiko, taikauskoisen itsepetoksen orjanako? Ja muiden pettäjänäkö, levittämässä valoa, joka vie valon taakse?» Taas välähtivät kipunat hänen silmissään alkaen hurjan karkelon erilaisten ihmisuskomusten fetishien irvistelevänä kaleidoskooppina. Pyhien tiikerien, oinaiden, Apishärkien ja manalan koirien ulvova parvi näytti kiertävän karitsaa, hostiat ja rukousnauhat, shamaanin noitarummut, paavilliset San-benitot risteineen, helvetintulineen ja piruineen heilahtelivat villissä tanhussa neitsyt Maarian taivaansinisten helmojen kanssa... »Tällaisia näkee», sanoi hän itselleen, »uskonsa menettänyt pappi! Menettänytkö? Kuinka voi menettää sellaista, jota ei ole koskaan omistanutkaan! Ei, vaan petkuttaja, rahakeinottelija, leipäpappi, pahempi epäuskoista! Uskontunnustusta lukemassa...» Taas sai se outo vallan hänestä. Se hypnotisoi hänet. Se nytkäytti hänen huuliaan, se värväytti hänen kasvojaan, ensin irvistykseen, sitten... Hyvä Jumala! Pappi nauroi! Nauraa hohotti...!

Kirkossa syntyi sopotusta, sitten hälinää ja liikettä, joka yltyi sekavaksi kohinaksi, kun pappi lisäksi suurella äänellä huusi: »Tunnustakaamme yhteinen kristillinen taikauskomme...»

Ihmiset siunailivat, tyrkkivät toisiaan. Kuului huudahduksia:

— Pahahenki puhuu hänen suunsa kautta!

— Hän on pirun riivaama!

— Hän häväisee kirkkoa!

— Hän herjaa Jumalaa!

— Ulos ruma henki Herran huoneesta!

Useimmat nousivat ja pakenivat ulos heittäen siihen paikkaan kirkon ja sen perkeleen pauloihin langenneen palvelijan. Toiset istuivat pää painuksissa ja rukoilivat palavasti, manatakseen pois kiusaajan.

Mutta pappi oli vaipunut polvilleen kivipermannolle ja itki niin, että hartiat nytkähtelivät.

Tämän jälkeen tiesi koko pitäjä, että kirkkoherra oli kirottu. Hänestä lähetettiin valitus piispalle ja hänet pidätettiin virantoimituksesta. Kaikki karttoivat pappilaa kuin noidan kehää. Tiedettiinhän, että kurja sielunpaimen oli tehnyt sen ainoan suuren synnin, jota ei Jumala eivätkä ihmiset voi antaa anteeksi: synnin Pyhää Henkeä vastaan.

Sentähden painoikin Herran käsi raskaana koko pitäjää, niin kauan kuin tuo kirottu vielä oli pappilassa. Kaikki merkit viittasivat taivaan vihaan. Vilja, joka tähän asti oli antanut hyviä toiveita, kuivui tähkäänsä. Hevoset loukkaantuivat sirpin teriin tai laukkasivat pillastuneina itsensä piloille sivuuttaessaan papin asunnon. Karjaan ilmestyi outoa tautia, ja lehmät ehtyivät. Monesta talosta kuoli poikaesikoinen, ja vaimot synnyttivät vain tyttölapsia. Ja ennen niin sopuisten naapurien kesken vallitsi riita ja kateus.

Tästä kaikesta he syyttivät kirottua kirkkoherraa. He osoittelivat sormellaan papinemäntääkin, ja pojanviikarit heittelivät kivillä hänen lapsiaan.

Kirkkoherran hento vaimo ei kestänyt tätä suurta surua ja häpeää. Hän riutui ja kalpeni päivä päivältä ja eräänä aamuna löydettiin hänet vainajana.

Kukaan ei rohjennut tai ei ilennyt tulla saattamaan poismennyttä hänen viimeiseen leposijaansa. Virkaheitto pappi siinä vain asteli antimuorin taluttamana yksin viimeiseen virantoimitukseensa...

Hän risti kätensä viimeiseen jumalanpalvelukseen, minkä hän elämässään enää oli toimittava.

Värisevällä, sortuneella äänellä hän kuiskutti:

— »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jeesus Kristus Vapahtajamme — — —» Siinä hän pysähtyi. Hänen silmänsä alkoivat taas palaa, kätensä täristä. Hänen kurkkunsa kävi käheäksi, ja sydäntäsärkevällä äänellä hän parkaisi:

— Voi, hän ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!

Sitten hän vaipui tajuttomana haudan partaalle.

Haudankaivaja risti silmänsä, kuoppasi säikähdyksissään hätimmiten vainajan, ja yhdessä antimuorin kanssa kantoivat he kirkkoherran pois kirkkomaalta.

Kun he saapuivat pappilaan, oli sen ovelle lyöty vankka rautasalpa.

Silloin he kuljettivat tuon onnettoman antimuorin tölliin, jonne hän jäi.

Hän makasi kauan tiedottomana. Viheriä visva vain valui suusta, joka oli herjannut Jumalaa.

Mutta tajuttomuuden tilassakin näytteli alitajuinen edelleen tuolle poloiselle kauhunkuvia.

Hän oli makaavinaan syvässä haudassa vaimovainajansa vierellä. Paksu lieju sitoi heidät yhteen. Turhaan yritti hän siitä irtautua. Läpitunkemattoman pimeyden äänettömyys vain pauhasi hänen korvissaan kuin kuolleiden taivaanpallojen autio jyrinä. Mutta äkkiä leimahti viheriä fosforinen valojuova tähän pimeyteen ja sen keskellä näki hän jättiläismäisen luurankokäden, joka ojentui häntä kohti ja piteni joka hetki; sen aavemaiset, koukistuneet sormet lähenivät hitaasti ja varmasti. Kuin kumeasta kuopasta kajahtivat sanat: »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus Vapahtajamme ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!» Samassa tarttui luurankokäsi hänen päähänsä ja murskasi sen...

Seuraavana päivänä levisi tieto, että kirottu kirkkoherra oli tullut raivohulluksi.

Kun asiaa kysyttiin antimuorilta, vastasi tämä: — Ei se ole niin, ystävät. Ei hän ole raivo eikä kirottu. Jumala on ainoastaan ottanut hänen kapinoivan järkensä vangiksi, ettei se saisi käyttää vapauttaan väärin, leikannut siivet hänen sielultansa, ettei se lentäisi pois Jumalasta.

Kului vuosia pari. Jumalan vanki istui yhä pimeydessä, murskatuin aivoin, leikatuin siivin...

Mutta eräänä kauniina kevättalven aamuna hän yht'äkkiä loi auki silmänsä, ihmeissään ja arastelevasti kuin unesta heräävä lapsi, kuin mies, joka nousee kuolleista.

— Missä minä olen? kysyi hän hiljaa.

— Pitkällä matkalla olet, poikani, vastasi antimuori.

— Mistä minä tulen ja minne minä menen?

— Jumalasta sinä tulet ja Jumalaasi menet sinä jälleen takaisin, vastasi vanhus.

Onnellinen hymynhäive valaisi hetkeksi nuo harmaantuneet lapsenkasvot. Sitten retkahti pää alas kuin taittuneen kukan.

Antimuori sulki hellävaroin hänen silmänsä ja polvistui hänen viereensä.

— Jumalan vanki on nyt vapaa, kuiskasi hän, — hän on päässyt kotiin...

TAIKAYRTIT ELI KOLME JOULULAHJAA

Suoperän Jussin Marja oli kalpea ja hentoinen tyttö ja monessa suhteessa onneton.

Jos hän täysin olisi ymmärtänyt onnettomuutensa mitan, s.o. jos hänen nuoressa elämässään olisi ollut tilaa vertauskohdille, olisi hän osannut selittää, että hänkin tavallaan oli sosiaalisen kurjuuden uhri, suurkaupungin köyhälistö-ahdingon riutuva, kitukasvuinen vesa, jonka elinjuuret turhaan kaipasivat rakkautta ja iloa, aurinkoa ja ilmaa ja — ravintoa. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin tämän saman kostean, lika- ja rihkamatäyteisen takapihan ilottomine muureineen, tämän saman kolkon, vieraiden ihmisten kansoittaman kamarin, joka oli kuin hollitupa aina vaihtelevine, tilapäisine asukkaineen, jossa joka neliömetri lattiasta oli vuokrattu, jossa maattiin öin ja päivin, synnyttiin ja kuoltiin, sairastettiin ja voihkittiin, riideltiin ja räiskittiin, joka oli täynnä tupakan ja viinan katkua, ruoan käryä, ryvettyneistä työmiehistä ja kuivuvista pikkulasten vaatteista uhoavaa ellottavaa, untunutta löyhkää.

Täällä asui hän isänsä kanssa erään nurkan vuokralaisena, ihmisten jaloissa, kaikkien tiellä ja töykkimänä, värjötellen risaisena ja viluisena kuin pieni, arka, siipirikko linnunpoikanen häkissä, jossa hän koetti ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista.

Tosin muisti Marja himmeästi, että joskus, kauan sitten, häntä oli ympäröinyt lempeämpi, lämpöisempi ja puhtaampi ilmakehä, että joskus hellät silmät olivat illoin kumartuneet hänen ylitseen ja pehmeä käsi hivellyt hiljaa hänen kutrejaan. Mutta se oli kuin unennäköä. Marja oli ollut niin pieni äidin kuollessa. Äidin kera oli hävinnyt koti ja sen sijaan tullut tällainen vieras nurkka, joka sekin joka hetki nyttemmin uhkasi nostaa katon pois heidän päänsä päältä, kun isältä yhä useammin ja useammin uupuivat vuokrarahat.

Sillä Suoperän Jussi joi. Ja se oli ainakin sellainen onnettomuus, jonka Marja ymmärsi, jonka tuskan hän tajusi, aavisti koko herkän, varhaisvanhan pikku olentonsa joka hermolla. Se oli kuin kaamea painajainen, joka varjosti hänen sieluaan yötä ja päivää. Se oli kuin levoton luonnonvoima, joka paiskeli häntä hetkittäisen autuuden ja pohjattoman epätoivon välillä, riippuen siitä mielentilasta, missä isä kulloinkin oli ja millä tavoin hän suhtautui tyttäreensä. Väliin oli hän kyynelherkkä ja puhelias, väliin kummallisen tylsä ja ynseä, aivan kuin sieluton automaatti, kuin uppo-outo, kuin luontokappale, joka levitti ympärilleen selittämätöntä turvattomuuden tuntoa. Kaunis ja ruma, hyvä ja paha oli isä Marjan mielestä, mutta aina sentään yhtä rakas, ah, niin äärettömän rakas...

Oli aaton aatto ennen joulua. Isä oli ollut kauan poissa, ja Marja tiesi kokemuksesta, miten tällaiset retket päättyivät. Hän painoi nenänsä tiukasti kylmään, kosteaan ruutuun ja tirkisteli lasittunein, suur-avoimin silmin lumisohjoiseen pihaan. Hän seisoi ja seisoi ja odotti ja odotti, kunnes jokin kova kädenliike heitti hänet nurkkaan vuoteelle, johon hän vihdoin nukkui itkuunsa.

Silloin Marja näki ihmeellisen näyn. Hänen eteensä ilmestyi haltiatar — haltiattaret ilmestyvät nähkääs ainoastaan pikkutytöille ja niistäkin ainoastaan harvoille — joka sanoi hänelle:

»Minä olen nähnyt sinun murheesi ja tahdon auttaa sinua. Sentähden annan sinulle nämä kolme taikayrttiä. Ne sinun tulee antaa isällesi yksi kerrallaan, kolmena iltana perättäin. Pyydä häntä vetämään sieraimiinsa niiden tuoksua ja kertomaan sinulle, mitä ne haastavat hänelle. Minä puhun isällesi niiden tuoksussa ja autan sinua.» Ihmeekseen löysikin Marja seuraavana aamuna kädestään kolme kukkaa, jollaisia hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja toivoa pamppailevin sydämin odotti hän iltaa.

Suoperän Jussi oli koko jouluaaton alakuloinen ja raskasmielinen. Kun ilta alkoi lähestyä ja joulupukki alkoi pukea turkkia ylleen muistaakseen kilttejä lapsia, otti Jussi Marjan polvelleen ja virkkoi vavahtelevalla äänellä:

— Sinun luoksesi, lapsirukkani, ei joulupukki tule, vaikka oletkin hyvä lapsi, mutta sinulla on huono isä... Kaikki rahani olen menettänyt...

— Minä haluaisinkin sellaisen joululahjan, joka ei maksa mitään, sanoi Marja, — vain lupauksen.

— Jonka voin antaa, mutta jota en jaksa täyttää, yhtä vähän kuin ennenkään, huokasi Jussi.

— Sinä voit sen tehdä! huudahti Marja.

— Lupaa minulle ainoastaan viettää kolme iltaa yhdessä minun kanssani, vain kolme, tämän jouluajan...

— No sen voin toki luvata sinulle, rakas lapsi, vakuutti Jussi.

— Se on paras joululahja, minkä voin saada, virkkoi Marja iloisesti. — Mitä me köyhät ihmiset voimme antaa toisillemme muuta kuin itsemme ja rakkautemme! Minullakaan ei ole sinulle muuta kuin tällainen pieni kukka.

Ja Marja ojensi haltiattaren yrtin isälleen.

Suoperän Jussi otti käteensä hennon kukan, joka tuskin pysyi hänen isoissa, epävarmoissa hyppysissään.

— Tunnustapas, kuinka hyvälle se tuoksuu, kehoitti Marja.

— Mitä ihmettä, tämähän on vanamo, minun kotiseutuni varpu, sanoi Jussi.

— Mikä se on, isä?

— Etkö, lapseni, todellakaan tunne sitä? Niin, mistäpä sinä tuntisit! Kauan, kauan on siitä, kun minäkin sen näin.

— Se kasvoi sinun kotonasi, ikkunalla, niinkö?

— Ei, vaan suuressa metsässä, korkeiden havuholvien alla.

— Kuinka sinä sen sieltä suuresta metsästä keksit, kun se on noin pieni?

— Niitä on siellä paljon, satoja, miljoonia niitä on. Ne peittävät lehtiseppelnauhoillaan ja tuoksuvilla tähdillään kivet ja mättäät ja kannot... kuin kaunis matto...

— Metsä on siis hyvin suuri, isä? Onko se niin suuri kuin kaupungin suurin puisto?