Part 3
Sataa lunta oksille ja kaikkiall' on lunta, hiljaisuuden hivellessä täällä sais kai unta.
Läpi metsän huurteisen käy sinertävät siimat, poissa täält' on ahdistus ja poissa kivut, kiimat.
Ilta lykkää syöstävää ja yö se lankaa jatkaa, katajien kapsahtaissa utu-tyttö matkaa.
Hiihtää taikasauvoineen ja oksat tieltään siirtää, katsoo silmin sumuisin ja pilkut lumeen piirtää.
On kuin sydän valkeneis ja suloinen ois piina, pääni alus kannel ois ja kinos paariliina.
AURINGONKUKKA.
Töllin töyräällä kalveessa kasvoit kuin heleä auringonkukka, päivässä hienoksi huoliteltiin sun poskesi samettinukka.
Elämänlanka se seinää kiers', soi räystäältä pääskysen ilo, hentoina nousi sun povesi kummut ja silmissä paloi kilo.
Aholla kuljit yksin aina ja haastelit kukkies kanssa, koivunranka ja mäellä mänty ne näki sun iloissansa.
Siell' olet majassa matalassa vain virsikannelta kuullut, elämänsurujen suhinaa olet honkien humuksi luullut.
Siell' olet käynyt kuin keiju kaino kotoisen koivun alla, ei sua tahrannut maantien tomu, ei koskenut huolien halla.
Niin sinut kulkija kaukainen näki kalveessa harmaan kuistin, lempeitä silmiäs katseli ja kauvan sinua muisti.
MELLAKKA KIEVARIN RAITILLA
eräänä syysaamuyönä.
(Sävel: Undan ur vägen se hur...)
Kievari kiltti, no, aukase nyt ukkikulta, täällä on Puuska ja pari muuta kai, Tamb... hys, hiljaa Jussi, iske tulta, Lassi se tarjoo, kun eilen varsan sai! Liekki jo liehuu... nyt on oikein peikkoin yö, -- ken siellä riehuu ja kujassa lyö?
Tienviitan varjossa seisoo tukkimiestä kuusi, seipäitä viskoo ne saunannurkan taa, Tamb... voi, kuka siellä avuks huusi? Lassi on kauhea, kun hän kampittaa, iske, ei auta, Jukka, Heikki päälle käy, suutarin nauta, et missään näy?
Hieroja voihkii ja kuistiin hiipi Henna, Taava, kievari juoksee ja huitoo tapillaan, Tamb... "seis miehet, saiko kukaan haavan?" "auta sun armias, kun sen kiinni saan!" Vankkurit ryskii, kievari se pampun tuo, noituu ja yskii, mut Jussi juo.
Yks veti puukon ja tuokin, joll' on vihreet liivit, häijysti nauraa ja Hennaa tirkistää. Tamb... Jos Liisa ohi läävän hiivit, saat sanan voudille, älä viikoks jää! Hallikin haukkuu, kuule tupen rapinaa, ovissa paukkuu ja vonkuu maa!
"Vouti on kirkolla!" Juokse ukki kellariisi, -- ponttoolle junnit jo juoksujalkaa läks, Tamb... "en pelkää, vaikka viel' ois viisi!" piilosta piiat nyt tulkaa tännemmäks! Vein puukon heiltä, missähän nyt Puuska lie? Koskaan ei meiltä ne naista vie. --
Raitilta Jussi se jumppii niinkuin voinsa myynyt, kujasta viulun hän rikkinäisen toi, Tamb... -- "juo haarikasta, ettäs tyynnyt!" -- eikä sen kielet nyt kantta vasten soi, purpuripolkkaan ei ne vedä jalkaa, ei, kolkasta kolkkaan ne nuoret vei.
Katsos, jo sorsatkin lentelevät pitkin rantaa, airot ne loiskii ja sumussa on maa, Tamb... ja palkovene lipuu santaan, lautalta punainen tuli loimottaa, lippu jo vilkkuu, vorokilla nauraen juutakset ilkkuu, ma muistan sen!
Henna on poissa, kai kuorsailee jo kievarukko, Jussi se rippinsä varmaan kuulee nyt, Tamb... jo kylässäkin kiekui kukko, rusko on taivaalle hiljaa hiipinyt. Kyntäjä herää ojennellen jalkojaan, kuokkansa kerää ja käy unissaan.
Tiehaaran mättäällä Puuska istuu, yksin nyyhkii, -- tintit ja varpuset puissa piipittää -- Tamb... hän viulunrokaa hellään pyyhkii, taivasta katsoo ja kerran hymähtää. Äänet jo hukkuu, Puuskan korvaan soitto soi, nurmelle nukkuu, kun paistaa koi.
ILTAPUHTEET.
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, ne hämärät iltapuhteet ja isännän ilkku ja naisten naurut ja emännän nurjat nuhteet!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, kun ajatus hämärään hukkuu, ma kehräsin viimeiset villani loppuun ja tuvassa väki jo nukkuu!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, ken koskisi oven salpaa; jos kyläinen vieras viivähtääkin, ei katso se neitoa halpaa!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, ja voi mua onnetonta, on kultani maailman kylillä ja sinne on virstaa monta!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, kun hanki on kylmä ja syvä. -- Voi, tulispa kulta ja kolkuttais, niin mieleni taas olis hyvä!
TALVI-ILTAHÄMÄRÄSSÄ.
Ajaa myöhäinen matkamies, pohjassa liehtoo punainen lies ja vaihtuu vihreään juopaan, hämärä laaksohon laskeutuu, lumiset kentät aukeat, aavat hiiltyvän, himmeän sinensä saavat, pimeät petäjät huokaa ja huopaa ja tummuu punainen virstapuu.
Tiuvut kiiltää ja musta on tie, ruuna se korvansa taakse vie ja katsoo pellolle salaa. Jonossa multakuormat käy, viidasta vilahti valkoinen siipi, hiiren ajohon repo jo hiipi, ojassa ryömii ja ladolle palaa, kun haukku käy, vaan kylää ei näy.
"Hyp, hyp, paranna, ruuna, hoi!" Hakokirves jo pihalta soi, ja piiska käänteessä läiskyy, kavionkengät ne tulta lyö, näkyy jo sekaisin talojen sarjat, höyryvi kuuraiset ometan harjat, pajankin suulla säkenet räiskyy ja tähtihin puhkee musta yö.
"Hyvää iltaa... noo, ruuna siin';" -- Tutuille tanhuille jouduttiin, kai pata jo tulella kiehuu, pihall' on sumuista sauhua; kuu se paistaa kuin lomasta seulan kullaten jokaisen männynneulan, saunasta päreen valkea liehuu, ja tallista kuuluvi laulua.
Ajaa kujassa matkamies, silmissä lämmin on kotoinen lies, ja hämärän haltia nyökkää, -- "soh, soh, Ruuna, seiso jo... ptruu!" Kuistilla Mirri jo kyljellä kyrrää, Halli hyppää ja rukit ne hyrrää, reelle lapset luikaten hyökkää ja kaikill' on puhetta: hupu.. pupuu!
HIIHTÄMÄSSÄ.
Huurussa on kyläkunta, sinisauhut kaarestaa, yli aitain järvenjäälle hiihdän hiljaa talaan taa, kaikkialla siintää lunta, kaukaa Tellu haukahtaa, vonkuu jää ja paukahtaa.
Rannan raitaa peittää huurre, jääss' on joka avanto, ranteell' laajan lumivaipan vierii virran suvanto niinkuin sinimusta uurre; ulapoilta tuuli käy, eikä taivaanrantaa näy.
Sieltä kolme saarta hohtaa soutain päivänsilmää päin, lumitähdet välkehtivät yli hangen kimmeltäin, sinne nuori latu johtaa, hiihdän, että humajaa, sauvat jäähän kumajaa.
Pieni pilkku ladun päässä saaren varjoon kiemuroi, rintaan virtaa vilvas ilma, nuori veri viehkuroi, kun ma soljun vastasäässä, on kuin joka jänne sois, ponnahdan kuin poukka pois.
Kylän rannat kauvas jäävät, tuvan tulet himmenee, varislauma laitatuulta pellon poikki leijailee, savuun häipyy riihet, läävät; tiellä tukinvetäjät nään ja rinteen petäjät.
Syöksyn ohi saaritöyryn, päivä puhkee pilvistään, kukkulat ja kentät kiiltää hopeisissa helyissään, auringossa kuultaa höyry, pillistöön jo ennätän, eessä nään ma hiihtäjän.
Päivä paistaa iloissansa, paistaa silmist' impyen, raikas puna poskipäill' on, hymynsä on herttainen, huurteessa on kiharansa. Kummasta ma kompastuin, siin' on -- Henna naurusuin!
VERÄJÄN-MIKKO.
Ojalla istuu veräjän-Mikko, sokeansuopea raajarikko.
Viisto on veräjä, vanha ja harmaa, harmaampi, huonompi Mikko on varmaan.
Eihän ne kulkijat veräjää siedä, vastus on Mikkokin vaikkei hän tiedä.
Almuja antaa kulkeva kansa, Mikko se kopeloi sauvallansa.
Ei ole Mikolla iloa muuta, hyväillen silittää veräjänpuuta.
Ojalla syö ja ojalla makaa, nousee kuin kummitus veräjän takaa.
Myöhään ja myötään hän horjuen avaa: "kost jumal, kost jumal!" änkäten tavaa.
Pyörien töminään nukkuu ja herää, maantientomusta roponsa kerää.
Kerran se veräjä poikkehen joutaa, kerran ne Mikonkin kirkolle noutaa.
Silloin hän kuolemankaupungin rajaa kultavaunuissa taivaaseen ajaa.
Pietari pyhä se hymyillen tavaa: "kost jumal, kost jumal!" porttinsa avaa.
TALVITIELLÄ.
Kuin ahjossa lounas loimuaa ja säkenöi säteiden langat, suon silmässä katajat kuultaa, kuin tuess' on risut ja rangat. Niin hiljaist' on kaikkialla, humu hempeä lehdossa soi, veriruskean pilven alla salo talvessa unelmoi.
Siell' levossa talvisen metsämaan on hämärän utuista unta ja huurteisin hopeakruunuin puut pudottavat nuorta lunta, hilehiuteet kuin valkeat perhot ne kiihkotta kisaan käy, salon tiellä on sinertävät verhot, eikä loukoista loppua näy.
Jo kuuluvi kellojen kilinää kuin haltia matkalla ois, kuin huurtehen ravistessa nyt tuolla, nyt täällä se sois, kuin kantelon helke se lankee ja kaiku se kiinni saa, se hiipii himmeään hankeen ja katajaan kahahtaa.
Noron aukosta lintu kyyhättää ja valkea rinta hohtaa; hepo astuvi metsätietä, joka harmaalle ladolle johtaa, ja heinäkuormaltansa mökinpoika se hyräilee sitä talvista loiluansa, kun kulkusta kuuntelee.
Reen rehtoihin varvut raksahtaa, jääpuikot pensaissa helkkyy, ja metsän lumiset linnat ja valkeat holvit välkkyy. Sydänsurujaan poika laulaa, tien kuuset ne kumahtaa, jänis kääntää kiireessä kaulaa ja seisaalta kuulostaa.
Hän laulavi harmaita huoliaan, miten tummat on talvipuhteet, hän isätön iloa kaipaa ja kylmät on vieraan nuhteet, ei viherry kukkasen kuori, lumi hautasi puolukan, ja se puolanpoimija nuori on matkoilla maailman. --
Idän raukeat rannat tummenee ja lunta tupruten tuiskaa ja sinisessä siimeksessä vain kulkusen ääni kuiskaa, rekivirsi vitihin hukkuu, lumi peittää jäljen ja reen, kesäheinille poika nukkuu, hepo hölkkivi hiljalleen.
TUKKIHERRA.
Simo Holja oli ennen vorokkimies ja ponttoolla hoikkana sousi, Simo Holja se junnien juonensa ties ja tukkiherraksi nousi.
Nyt kulkee hän supsiniturkissaan ja puhe on simaa silkkaa, povitasku on arvosta pullellaan ja massissa hopeat kilkkaa.
Hän ajaa taloista taloihin ja rikkaita neitoja kosii, puumerkkinsä piirtää hän saloihin ja jakaa metsiä osiin.
Hän metsiä raiskaa ja sahat soi, talonpoikia nylkee ja kostaa, hän luulee, että hän rahalla voi joka miehen kunnian ostaa.
Hän vauhkoa Valkkia siimalla lyö ja kievarin kuistihin töytää, hän herrojen joukossa juo ja syö käsivarttaan nojaten pöytään.
Hän suurista summista kerskailee ja ruokaliinalla huiskii, hän pöhnässä vennosti venskailee ja morsiamistaan kuiskii.
Hän solkkaa: "tässä on herra, he, Simo Holja se tarjota jaksaa, minä... yhtiö... sama se... selvä se, mitä sampankalja maksaa!
On taloni parhaita Suomenmaan, sitä rahaakin on kuin roskaa, on klaverit, kirjat kullassaan, vaan niitä en lue minä koskaan.
Kuka Holjan rinnalla rimpua vois, näin, näinhän ne rikkaat röyhii ja Holja kun lähtee talosta pois, niin kuokkijat patjoja pöyhii --!"
Hän lähtee talosta aamulla taas ja moukkia pihalla pilkkaa, joiden maat hän polkuhinnasta kaas joiden massissa kuparit kilkkaa.
Mut yksin kankaita ajaissaan ei saa Simo tunnonrauhaa, hän piiskaa vaahtohon Valkkiaan, taas kievarin pihoilla pauhaa.
Ja yöllä hän voihkivi vuoteellaan kuin miettisi väärää valaa, on kaamea kolkkous sielussaan vaikka kynttilä pöydällä palaa.