Part 2

Mies vieras on tuo, jota katson nyt, hän joskus on juhlissa hymyillyt, hän liekkuman herkut on tiennyt, on heleissä helmoissa uinunut öin ja lemmessä levännyt ruusuisin vöin ja kätensä varsille vienyt. Oman onnensa tahtoi hän valloittaa ja hän tahtoi kauvas vuorien taa, mistä kunnian kukkulat väikkyi ja aattehen salamat säikkyi. Hän lännen siivillä tahtoi pois kuin kuuman verensä valtijas ois, ja mielensä lauloi ja läikkyi, hän nauroi ja hehkui ja hullaantui, kävi vuoria, kovia koskia ui ja kaihosi kaukaista tulta. Hän vaaralle nous, missä kotka sous, näki poltetun metsän vaan ja hiiltyvän mustan maan, missä jalkoja poltteli multa, näki peninkulmien savuiset salot ja tuhassa toiveet ja tulessa talot, jotka etsijän tietä sulki.

Hän taivaan tulille nyrkkiä pui ja kolkkoa korpea kammoksui, luuli tulevan maailman viimeisen yön, näki turhiksi taistot ja turhaksi työn, taas laaksoon hän murheella kulki. Nyt näki hän elämän erämaan. -- -- Hän elämän uness' oli kulkenut vaan, sen itse huviksi poltti hän näin öin kulkeissa virvaliekkejä päin.

Hän itki, itki ja kulki pitkin kuin hullu houreissa soista siltaa ja muisti lempensä ensi iltaa, myös epätoivonsa viime yötä ja monta syksyistä synnin työtä. Hän muiston yrttejä yössä kitki, ne poimi tähteen ja löysi lähteen. Hän itki kotia, kotimaataan ja muisti äitiä, muisti taataa, ja sydän paatunut heltyi, taipui, hän lähteen reunalle vaipui.

Niin yksin, yksin siin' istui hän ja tunsi ikuisen ikävän, hän katsoi alas ja silmää salas... Hän huomas kasvonsa kuihtuneiksi ja huulet janosta kuivuneiksi; hän lähteen silmästä joi ja joi ja katso, -- kukkia reunat nousi ja pilven varjot ne pintaa sousi ja puissa iloiset linnut soi, hän raudan raikasta voimaa maistoi, hän nosti päänsä ja päivä paistoi ja nukkaa vihreän vihantaa taas nosti elämän erämaa. Hän tilit taivahan kanssa laittoi ja vanhat valheensa poikki taittoi ja yöstä rintansa rauhattuuden hän tunsi syntyvän aamun uuden, hän kulki lähteeltä riemuretkiin ja luomislaulunsa suuriin hetkiin.

5/VI 1901.

MAALAISSOINTUJA

TUULAN TEL

Tula, tuulan, tuli, tuli, tei, emme erkane konsana, ei, mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun, paras aarteeni oot, sinä mun, minä sun, mitä toivoisin minä muuta!

Tula, tuulan, tuli, tuli, tei, oma onni se yhtehen vei ja tulkohon hallat, harmit ja muut, meillä toiveissa loistaa päivät ja kuut ja kirkas on ihana ilta!

SAARIRETKI

Suvilauvantai-iltana, kun oli Hennan syntymäpäivä.

(sävel: Hvila vid denna källa.)

Katsos, kun karit kiiltää ja meidän ruuhet vettä viiltää sillalla kahden taivaan, kun laine laitaan liplattaa! Henna, sun silmäs päilyy, kun limo keulan yli häilyy, sievästi soudat aivan. Kas, sorsa kaislaan sukeltaa pois perheineen; nyt päiväs kunniaksi ma laulun teen! Katsos, kun karit kiiltää ja myllyn siivet heloittaa, Toitotus... harjulta heloittaa!

Suntio ruuhta johtaa ja mela molskii, lumpeet hohtaa, vilkuvi Sanna Heikkiin ja Joki-Tuomas Anniin päin. Tiirat ne luodon eestä nyt kirkuu, vaajat välkkyy veestä, päivässä lahna leikkii; ma kaukaa pienen mökin näin, siell' yksinään vain asuu Kala-Aapo, jo talaan nään. Suntio ruuhta johtaa ja lippalakki varjostaa, Toitotus... silmää se varjostaa.

Tyyntä, jos katson minne, jo puihin piilee kirkonrinne, luhdalta leppätorvi se kaiken karjan yhteen vie. Rantaan jo juoksi uuhet ja nienten taa käy maitoruuhet, kuuntele herkin korvin: on kaiku iltalaulun tie! Oi, Henna, oi, sun tähtes luonto loistaa ja leikamoi! Tyyntä, jos katson minne ja päivän kuva kimmaltaa, Toivotus... lahdesta kimmaltaa.

Käännä jo rannan kautta, niin sivu soljuu tukkilautta, puomilta airot taipuu ja yli köyden ruuhi käy! Juo, juo nyt äyskäristä ja leilinsuuhun tappi pistä; mailleen nyt päivä vaipuu, -- ei kirkkoristin kultaa näy! On ihanaa, kun lämmin rintaa liehtoo ja laulaa saa! Käännä jo rannan kautta, kun hieno tuulenhenki käy, Toitotus... väreissä tuuli käy!

Ruuhell' on reitti auki, taas puskee niinkuin vanha hauki piirissä kultajuomun, kun pilvisaaret viherjöi; tummuu jo siniverhot, ja veellä tanssii vesiperhot kiiltäissä kalansuomun. Kas, Aapo rantaan tulta löi, taas tuohta tuo, ja tervaskannot räiskyy ja loimun luo! Ruuhell' on reitti auki ja meille nyökkää saarenpuut, Toitotus... koivut ja seljapuut.

Airoille armahaiset ja hyvät mäkitupalaiset, väyläänsä Aapo näyttää ja kättä huitoo, minkä voi! Janne se kovin kolskaa, taas koittaa martinvapunpolskaa, sylkee ja kättä käyttää, jo pilli pienen äänen toi, nyt keulassaan hän puhkaa, polkee jalkaa niin innoissaan. Airoille armahaiset ja kukin tempoo tuhdollaan, Toitotus... tuimasti tuhdollaan!

Suntio ohjas rantaan ja vene sinkui kauvas santaan, tulille nuori kansa, nyt meill' on ilon lauvantai! Tervepä Aapo ukki, myös terve Aapon vanha pukki, kaikki on ennallansa, vain pukki uuden parran sai! Tuo kätes, noin sun, Henna, pilviin nostaa ma yksin voin! Suntio ohjas rantaan ja ruusun antoi Hennalle, Toitotus... heljälle Hennalle.

SATEELLA.

Sataa, sataa pitkin päivää, tippuu yksitoikkoisesti, tippuu räystäät, tippuu sangot, kaivonmiekat, viiritangot, jo viikon sadetta kesti.

Yli järven sumusaariin kulkee sateen sankka kuuru, touvot tallas, heinät kasti, harmaata on pilviin asti ja maasta nousevi huuru.

Purot loiskii, soissa solskaa, tiellä lokaa, laihot maassa, lampaat lyöttyy ladon suojaan oottain päivää, ilon tuojaa ja ruuna nuokkuvi haassa.

Pärekatto pärpättävi, ullakolla tuuli nyyhkii. Torpan vaimo tuutii lastaan, taata katsoo akkunastaan ja hikihelmiä pyyhkii.

VIHREÄ VERÄJÄ.

Ma muistan vihreän veräjän, olin pieni piltti ma silloin, kun alta sen vanhan pihlajan ma katselin pilviä illoin.

Ma katselin punaisten vuorten taa, mistä kajasti taivaan kaaret, siell' unteni haahdet harhaili, sieltä siinti onnelan saaret.

Ma muistan sen vihreän veräjän, kun ystävän askelta vuotin, kun taivaan tähdistä arvailin ja sinisiin silmiin luotin.

Ma muistan kellojen kuminan, kun emo mun syliinsä sulki, kun veräjän kuuset kumarsi, pois kirstussa taatto kulki.

Ma muistan, kun pihlajan oksasta ma veistin kulkurisauvan, kun kotini veräjää hyvästelin ja vieraissa viivyin kauvan.

Ma muistin ne kiiltävät saranat, ne naristen nauroi ja paukkui, mua vierahat veräjät ilkkuivat ja likaiset koirat haukkui.

Ma muistin pihlajan suhinan, kun mieronmatkoilla näännyin, kotiveräjän vesissä silmin näin, kun tutuille tanhuille käännyin.

Ma kuulin äitini kuolleeksi ja kodissa vierahat asui, koiruoho se peitti aittatien ja nokkoset kodassa kasui.

Se heleämarjainen pihlaja pinopuiks' oli pilkkoeltu, ja se vanha vihreä veräjä oli mustaksi maalaeltu.

HIDAS HIPPO.

Hän panee tupakan ja on niin kauvan vait kuin ei ois kiirettä, jo istui tiiman kait ja imee piippuaan ja katsoo salaa, kun väki pirtinpäässä illastaa. "-- No, mitä Hippoon kuuluu?" "Siinä keikkuu!" -- "Kai teidän maili' on kohta ohranleikkuu?" "Niin -- -- mitäs meillä!" -- "Kylvöt kai jo itää?" "He, itää ne! Ei oisi hätää mitään... mut meidän mökki parast'aikaa palaa!"

MUSTALAISIA TALOSSA.

Ne tulivat ryveten ryysyillään kuin maantieltä pölyinen puuska, kumuvankkuri vapisi liitteissään, kävi ontuen hevospariluuska, ja aisankello se rämisten soi, väki musta se mankui ja mellakoi.

Ne toivat lapsia laumottain, kiils kattilat, vasket ja vanteet, jäless' astui Feti ja katseli vain, miten lainehti Tainan lanteet, ne tulivat markkinamatkoiltaan läpi lämpöisen metsän ja aukean maan.

Hevoshuijari huima ja pulskea mies oli vienyt sen pienen piian, joka nuotion loisteessa laulaa ties: "hai lustike, hai, hiu diija, hiu dussa krankane aahheaa, au friiaves bolibosgi stramaa!"

Suom. mustalaiskieltä:

hei, hauska on aika, sylissä on hyvä olla, tule maailman rantaa kiertämään!

Nous musta vaari jo kuormalta pois, kun akka jo pirttihin viisti ja pouvas kuin kohtalo korteissa ois ja syrjästä nisuja niisti, ukonrehju se hymähti hyvyyttään ja vajasta näpisti heiniään.

Lapsjoukko se pihalla piehtaroi ja toistensa leluja raastoi, mut kujassa hilpeä kuiskutus soi, siellä Feti se Tainalle haastoi, sinitumma oli tukka ja silmä kuin yö, helis suolivyötäillä remettivyö.

Kyläpuodin pöydälle rahan hän löi, Feti kiiltävät kihlat osti, ja Taina se tirskui ja makeita söi, yli aidan kun sulhanen nosti, ja puulta puulle luikertain he seisoivat varjossa vavahtain.

Fetin elkeitä muori jo vilkuili ja kuistilta tiuski ja riuhtoi, Fetin ääni se haasta vain ilkkuili ja hän koivunvitsalla viuhtoi: "piti muori, muori ja hui, helei, ota kiinni jos saat, sen tuuli vei!"

Ja muori se voihki ja käsiä vääns: "ne nuoret on hunningolla!" mut vaari se poskelta mälliä kääns ja sanoi: "no, annahan olla, kas, luonto se tahtoo parasta vaan, taas nälkä ne käskee varastamaan!"

POIS MENI PÄIVÄ.

Taivas se oli kuin kirjava huntu ja hattarat vienosti väilyi, illansuussa ne kuuset kuiski ja oksat lammissa päilyi, lehto se oli kuin onnessaan, ja hymy suli äärihin taivaan ja maan.

Mieleni oli niin hilpeän heljä kuin viidakkovirran juoksu, saarilta sousin ja raidoista virtasi tuhansien kukkien tuoksu, airot loiski, ma laineita luin ja onneni määrää ma oudoksuin.

Pois meni päivä kuin morsio kruunuin, kun isänsä majan hän jättää, surren seisoi mäellä mänty ja ojensi kuivaa kättään, maahan katseli kukkainen ja metsä se huojui huokaillen.

Niin oli aatos kuin allani virta mutaisten mujujen vyössä, sannan solske ja riutuva loiske, kuin hillitty itku yössä, kolahti airo ja kaisla soi, ja rauhaton laine mun rantaan toi.

NIMISMIES.

Että nimismies juo, sen lapsikin ties, kyllä juorullajuoksijat laukkaa, hän on leikkisä mies ja hyvälle hymylle arvon hän suo ja joskus hän joutessa naukkaa.

Mitä irti hän saa, sen tuhlaa hän pois, jo usein hän loisia säästi, hän ei ruoskia vois pahan maailman pahinta pakanaa, monen reppurin metsään hän päästi.

Ei kiero hän lie, hän ei vaivaista syö ja virkansa toimet hän täyttää, hän nyrkkiä lyö, kun on vieru ja sannaton pitäjäntie ja junnit puukkoja käyttää.

Kun on sunnuntai, häntä väistyä saa, koska kiiltävi virkanappi, häntä naurattaa koko saarna, kun leskeltä lehmän sai toraveikkonsa tuikea pappi.

Mut arkena taas, kun ei kiirettä näy, hänen naamansa naurusta paistaa, hän naapuriin käy, joka tyttären häiksi metsänsä kaas, ja olutta onneksi maistaa.

Hän on vanha kuin koi ja hän joukossa juo, hän ei vetehen tahdo kuolla, hän tuttuja tuo ja lukkarin lukuja pistellä voi kotitalossa rannalla tuolla.

Kun on naurussa suu ja pikarit soi, hän kuluneen huilunsa noutaa ja hän soittaa voi, kun lahti on tyyni ja himmeä kuu ja usvia kaislassa soutaa.

Hän on nuorekas näin, hän ei muistelekkaan, että onnehen onttoon hän luotti, hän on halteissaan ja pullein poskin ja hytkyvin päin hän soittaa ja huima on nuotti.

"Hui, lukkari, hai, mihin jouduttiin, mull' on koiran virka ja villat! Jäin yksin... no niin, -- sinä virrenvetäjä tiedät kai, miten pitkät on talviset illat.

Minä tiedän sen. -- On valhetta vaan, mitä korkea oikeus säätää, minä sakkoja saan, salapolttajan kanssa kun maistelen, kai maantielle kerran ne häätää.

Mut surtaisko, ei, ja papista viis, vaikka huomenna soittaa se suutaan, sen vieköhön hiis, nyt pikarit täyteen ja juokamme, hei!" niin nimismies humaltuen huutaa.

PUUSKAN SURULAULU.

Kipinteonvaarin haudalla.

(Sävel: Purpuri N:o 2).

Taitava mies olit Kipinteon vaari, joka teit hongasta luikuripuun, hautaan jo virsillä vietihin paari, nyt ajat kepeään kullassa kuun mustaan rantaan, miss'ei enään soittaa voi, missä kuolon kulkuset vain soi.

Usein sä veit minut tarujen tarhaan, sieltä ma iloisen intoni sain, metsässä harhasin aamusta varhaan, lintuja matkin ja säveliä hain, pieni piltti olin silloin kasvussain, kun ma pajupilliis soittaa sain.

Sitten ma astelin maailman rantaa, luikurin äänestä maantie soi, viuluni mainetta sain minä kantaa, polkuni hyvän talon tanhuille toi, kussa paimen yhteen kutsuu karjojaan, kussa neidot poimii marjojaan.

Kun humuhäissä ma soittelin illoin, unhotin itseni, taivaan ja maan, nyökytit, vaari, sä päätäsi silloin, sua minä taatana muistella saan, kiitos, vaari, annoit mulle elämän, rintaan sytytit sä kipenän.

Orava se oksilla polskia johti, kerkkiä kiiti ja latvoja sous, allikon pinnalla pilvet ne hohti, soma puna kallion kulmille nous, sinikellot kiilsi kultakasteessaan, kaikki marjat keinui varsissaan.

Muistelin iltaa, kun huoleni jäivät, suru suli, outona onneni näin, muistan ne nuoruuden päilyvät päivät, kun suloneitosen näin edessäin, kukan antoi, itki, hiljaa hiipi pois, niinkuin mua rakastanut ois.

Sammuu se lempi ja onnikin haihtuu, pysty on usein kulkijan tie, elämän kirjavat purpurit vaihtuu, tänne ne paraankin taiturin vie. Koleasti haudan kuuset huminoi, taivaan harput heleämmin soi.

Viuluseppä sä ain olit oiva, elämään sait sinä kuolleen puun, siksi on soittoni muistoas soiva, sua minä siunaan varjossa kuun; itke Puuska, itkun imee ahne maa, mitä elämä on? -- kaiku vaan.

TOISELLA PUOLEN LAHDEN.

Kuloteitä ma kuljeksin ja soittelen luikuripuuta, kuulisko kultani yli lahden, vai aattelisko se muuta?

Siellä päivän paisteessa mun kultani maja väikkyy, aalto se kaislan kahinassa niin lempeästi läikkyy.

Sieltä ne saunan sauhut käy ja puuntaa se pilven lonka, varjossa täällä ma vaeltelen ja kohisee kolkko honka.

Soitan uneni uuvuksiin ja katselen yli lahden, tulisipa ystävä yksinään, niin saisimme olla kahden.

Kuiskuttaisin ma kullallein ja paimentulille veisin, sinisiin silmiin katsoisin ja ilosta soitteleisin.

-- Ei soi luikuri ystävättä, ei kajahda vuohensarvi, kulolla hyypiöt hyräilee ja niitä on pitkä parvi.

Mieleni on kuin musta lintu, se liitävi avovettään, lahdelta ei soi iltalaulu ja taisi jo ystävä pettää.

Ei soi iloinen iltalaulu, ei riudu se kylän rantaan, siellä se viekas kyntäjäpoika kultani sormusta kantaa.

VIINAKURRI.

(Puuskan kompalaulu).

Vanha, viekas viinakurri, joka kierrät herrain lait, kultaa sull' on kukkarossa, siitä myit sa sielus kait. --

Sull' on kaivo pihan päässä, senpä ohi kuormas käy korpiroinaa kuljettaissas, kun ei lautamiestä näy.

Sull' on paljon ystäviä, vierainas ne salaa juo, niill' on aina reima ryhti, kunnes eukot kotiin tuo.

Kaiken kylän joutohonkit ovestasi sukeltaa, viinakurrin kunniaksi kannuja ne kallistaa.

Tuikun tullen hämärissä sulle kurri kuiskataan, että sull' on pukinjalka, vaikk' oot viinakurri vaan.

KOTIPOLULLA.

Ma metsän helmaan pakenin ma tahdoin huolet häätää, syyslehdet maassa kahisi ja pensaat puisti päätään.

Mua vanha metsä vierasti, puut syytti, sammal moitti, pyyn haasialta peloitin, kun yksikseen se soitti.

Mua näreiköstä närhi huus, ja kylmä ääni ilkkui, ja alta mustan juurakon kyyn häijyt silmät vilkkui.

Puut, kannot minä manasin, maan madot, tulet taivaan ja salon pohjaan pimeimpään ma hautaa tahdoin kaivaa.

Ma kuljin metsäpolkuja ja ihmisvihaa kannoin, ne monen vuoden valehet ma hornan holoon vannoin.

-- Niin tulin kylän kuuluviin ja astuin riihtä kohti, näin humaliston huojuvan, puiss' omenat jo hohti.

Ma kuulin kellon kilinää ja haassa karja ammui, ja taakse tuvan tummuvan pois päivän silmä sammui.

Näin savun, lämmön laikkuvan, ne hiipi harjahirttä, ja takaa seinäsammalen ma kuulin vanhaa virttä.

Näin vaimon aittaan astuvan, ja kyyhkyset sai viljaa, näin harmaan hapsen välkkyvän, hän kulki aina hiljaa.

Kuin pyhä kuiske kultainen soi kotiseutuvilta, kuin uni mulle kajastaa se leuto syyskuun ilta.

Taas hyräilin ja hymyilin ja uneksin kuin lapsi, kuin äiti viel' ois elänyt ja musta ois sen hapsi.

ENSI LUMEN TULLESSA.

Nouse muorikulta, kyllin näit jo unta, pistä pesään tulta, pane pöty pöytään, nyt ei elämä oo enään ennallaan! Katsos, tulee lunta, pilven alta töytää, tupruu tulvillansa pirtin akkunaan!

Katsos muori sentään lumihöytäleitä, perhoina ne lentää, nyt ne maata syyti niinkuin tuhmat lampaat kautta hevoshaan! Pitkin pihateitä kulkee kylmä kyyti, talven kirkkaat kellot sill' on kaulassaan.

Nyt se talvi alkaa, sill' on tuima puhti, peittää kattomalkaa, peittää peltomaita, kannot katoavat villavaippoihin, lumessa on luhti, riihi, risuaita, umpeen kiristyi jo kirkkopolkukin.

Syksyn selkää pestään, talvi sillat laittaa, nyt se keli kestää, nythän päästään metsiin, halonhakkuu alkaa, luistaa tukkityö. Juokse muori aittaan, lammasturkki etsi, naapukka ja kintaat, tuo myös rantuvyö!

Ruunan vien nyt pajaan, ryijyt päivänvaloon, kesävaljaat vajaan! Kas jo hiirikollaan naapuri jo reellä kylään ajaa voi appivaarin taloon, siellä työssä ollaan, rengit valtatieltä lunta lapioi.

Ensi pyhän suussa aamukuutamolla, kun on kuura puussa, ajaa saat jo reessä niinkuin pulski ruustinna saat liukua, heh, on hauska olla, ruuna reutoo eessä kuunnellessaan kirkkotiellä tiukua.

UUDEN VUODEN YÖ.

Yli metsän tähtiä sinkuu ja pakkanen nurkkihin lyö, viluturkiss' se hiihtää ja vinkuu, niin pimeä on polku ja huurteess' on seinät, mut seimessä tuoksuu kesäiset heinät, nyt on uuden vuoden yö, nyt on unelmien yö, kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?

Pojat nauraen tarttuvat leiliin, väki joulupuuroja syö, tytöt kalveten katsovat peiliin, ne oottelevat onnea ja sulhasiansa ja huutaen ne valelevat tinalinnojansa; nyt on uuden vuoden yö, nyt on unelmien yö, kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?

Pyry pyörivi ullakolla, kuin siell' olis peikoilla työ, niin hyvä on pirtissä olla, kun kotiolut haarikoista pahnoille läiskyy, kun joulukuuset välkkyy ja takantuli räiskyy; nyt on uuden vuoden yö, nyt on unelmien yö, kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?

Yli metsän sammui tähti ja himmeni linnunradan vyö, nyt rinnasta huokaus lähti... Kenen majassa viluinen vieras jo kulki, ken iloiset silmänsä ijäksi nyt sulki, kun on uuden vuoden yö, kun on unelmien yö, kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?

Ovet aukesi unelmien aattoon, kuka onnensa ostaa ja myö, kuka ehtivi juhlasaattoon, kuka huutohon hukkuu ja seurassa säilyy? Nyt tapulissa kellot ääneti häilyy, nyt on uuden vuoden yö, nyt on unelmien yö, nyt Kuolema kirkkotarhaan ratsastaa.

VAARI JA VAARIN KELLO.

Kaappikello se käy ja kukkuu, mikäs on ollessa vanhan vaarin, tiki-taki-tiki-taki- vanhan vaarin, vaarill' on piippu ja tulusmaari ja Miri, joka nurkassa nukkuu.

Tomu se kiirii jo puhteen pitoon, päiväkin pirttihin päänsä pistää, tiki-taki-tiki-taki- päänsä pistää, loukossa vaari ei huoli mistään, vaan verkkonsa silmiä sitoo.

Eihän ne vaarilta muonaa kiellä, rieskaa, suolaa, kystä ne antaa, tiki-taki-tiki-taki- kystä ne antaa, nuoret on nuoria, kaunaa ne kantaa ja vanhan askel on tiellä.

Kello se aikaansa jouten jauhaa, hammasrattaat ne tempoo ja ryskii, tiki-taki-tiki-taki- tempoo ja ryskii, vaari se kiertää, korjaa ja yskii ja hoitaa kuin sielunsa rauhaa.

Vaari on vanha kuin pihaton aita, vanhempi kello, jo taatan tuttu, tiki-taki-tiki-taki- taatan tuttu, sillä on vihreänkukkainen nuttu ja ruskeanruusukas paita.

Himmeni aamuhun ampuva nuoli, musteni kellon posliiniposki, tiki-taki-tiki-taki- posliiniposki, vallaton aika se vaariinkin koski ja valkoista arkkua vuoli.

-- Hopealippaan ne tahtoisi riistää, vaarin ne tahtoisi vainaitten joukkoon, tiki-taki-tiki-taki- vainaitten joukkoon, kellon ne veisi jo ullakon loukkoon, kun aikaa aina se niistää.

Nauraa se piika ja nauraa se renki pirtissä puhteilla -- eihän maarin, tiki-taki-tiki-taki- eihän maarin, tietää sen Miri ja tietää sen vaari, että kelloss' on haltian henki.

Vaari sen kuullut on usein yöllä, kuinka se hiipii ja kaapissa häärää, tiki-taki-tiki-taki- kaapissa häärää, heilurin juoksua mittaa ja määrää ja vasara pieni on vyöllä.

Hiljaa se nostaa töppyistä jalkaa, hämähäkin seitistä kutoo se pajaa, tiki-taki-tiki-taki- kutoo se pajaa, lattiarakohon rattailla ajaa, kun kukko virtensä alkaa.

-- Päivät ne luistaa ja toistaan ne talvet ne riipotti hiuksihin lunta, tiki-taki-tiki-taki- hiuksihin lunta, vaari se kellosta näkee unta, sen tahtiin sydänkin sykkii.

Kaappikello se korahtain kukkuu, aamulla seisahtui se niin hiljaa, tiki-taki-tiki-taki- hiljaa, hiljaa, tuoni se niitti jo tuvassa viljaa; -- miks vaari niin kauvan nukkuu?

VALKEAT NEIDOT.

Ne valkeat neidot kulkivat sen uuden vuoden yöllä, ja talven kirkkaat lumitähdet kimalteli vyöllä, niill' lumiharsot silmill' oli ja olkihimmelit päässä ja niiden hienot hunnunpäät ne kahisi kuin jäässä.

Ne valkeat neidot kolkuttivat ovelle uuden vuoden ja sulhasia mainiten ja lähteen silmästä juoden ne lauloi: "ylkäni ratsastelee alas pitkin kuuta, hän morsiantaan katselee kuin kirkasta joulupuuta."

Ne neidot kävivät käsikkäin, niitä neitoja oli kuusi ja heleästi äänet soi: "nyt tullut on vuosi uusi, sen vanhan vuoden kirstuhun lyödään kaksitoista naulaa, sen haudalla nyt haikeasti vanha korppi laulaa."

Ne valkeat neidot kaaresti kuin lumi laskoksissa, ja kiiltokengät narskuivat, soi ilo askelissa, niill' lumiharsot kahisteli kuurassa talviyöllä, ja kaikki hangen kirkkaat tähdet kimalteli vyöllä.

ISTUN METSÄN KIVELLÄ.

Istun metsän kivellä ja puihin puutuu tuuli, poskeni on polttava ja sininen on huuli.