Part 9

-- Oh, tekin täällä! Sangen hyvä. Pyydän, tulkaa meidänkin loosiin katsomaan.

-- Näyttää siltä, puhui Rudolf, kuin tänään näyttelisittekin te eivätkä nuo tuolla näyttämöllä. Onneksi olkoon.

Vähitellen saapui kukin paikalleen. Alkusoitto alkoi, ja manalan loosista suunnattiin kokonainen patteri teaatterikiikareja tuolirivejä kohden piirittämään kaunottarien joukkoa. Kaikkialla sekä ylhäällä että alhaalla oli tuttavia.

Herra Oignon, taputuksen johtaja, istui ensi rivillä. Hänelle antoi Abellino loosissaan olevasta suuresta seinäpeilistä salaisia merkkejä.

Vihdoin päättyi alkusoitto pasunan toitotuksella ja rummun päräyksillä. Esirippu nousi.

Joka silmä, jok'ainoa kiikari oli näyttämöön päin, kaikki kädet valmiina taputukseen, seppeleet ja runot lentämäisillään, niin että kullattuun purppuraviittaan puetun naisen astuessa esiin näyttämön hämärältä perältä, salissa nousi heti raivoisa kätten taputusten myrsky, ja jottei se olisi ilman rakeita ja sadetta, alkoi seppeleitä ja runoja satamalla lentää näyttämölle.

-- Roistot! Mitä teette? Eihän hän ole Catalani, vaan neiti Brussi, joka lausuu prologin! Olkaa hiljaa!

Kun pelästynyt neiti huomasi, ettei myrsky ollut hänen tähtensä noussut, peräytyi hän antaakseen sijaa Zelmiralle, joka astui raivoissaan näyttämölle, toivoen hiiteen Rossinin prologineen, joka riisti voitonseppeleen hänen käsistään. Mutta eihän noille tuhmille ihmisille voi ensi näytännössä kaikkia seikkoja opettaa. Erehdystä ei voi enää parantaa muuten kuin ajamalla neiti Brussi pois ja heti ryhtymällä osaan.

Catalanin esiintyessä nousivat taputukset kahta kovemmiksi. Jos joku toinen näyttelijä noin olisi menetellyt, unohtaen kunnioittaa yleisöä, olisi häntä varmaan kielletty vast'edes esiintymästä samassa teaatterissa; mutta yleisön mielestä on lemmikki vain ollut nerokas ja älykäs.

Nyt lähtivät viimeisetkin seppeleet liikkeelle, niin että Catalani suoraan sanoen seisoi polviin saakka kukissa ja seppeleissä, mikä seikka oli taiteilijattarelle suureksi haitaksi, kun hän ei päässyt kuiskaajan-luukun luokse. Sillä hänen mielestään oli tarpeetonta oppia oopperan sanoja, mikä seikka ensiksikin osoitti hänen rohkeuttansa ja toiseksi, ettei laulajan ole tarvis tutustua laulunäytelmän sisältöön.

Mutta myönnettävä oli, että hän oli sangen kaunis nainen. -- Lamppujen valossa näytti hän nuorelta tytöltä, jokainen liike hurmasi, lumosi, joka silmäys ihastutti. Hän ei koettanutkaan luoda osaansa kokonaiseksi, vaan koki olla niin viehättävän lumoava kuin suinkin. Laulukin joutui väliin sangen paljon pois tekstistä, sillä taipuvalla, kauniilla äänellään sekoitti hän siihen mielensä mukaan ihmeellisiä lirutuksia, käytti kaikenlaisia sävelmutkia yleisöä viehättääkseen ja antoi oopperalle niin omituisen värin, että itse Rossini, joka kuunteli teostansa kulissien takana, alkoi taputtaa käsiään, kysyen läsnäolevilta: tiedättekö, kuka on noin ihanan teoksen luonut?

Yleisökin täytti sangen hyvin tehtävänsä. Herra Oignonin miehet käyttäytyivät hyvin. Viittaus vain Kárpáthilta, niin kaikuivat salissa satojen kämmenten paukutukset, ja hänen laskiessaan kätensä alas vaikenivat taas kaikki, joten ei yksikään loistokohta laulusta mennyt hukkaan yleisön ajattomain taputusten tähden.

Nyt alkoi Zelmiran romanssi, teoksen loistokohta, missä vain huilu, viulun näppäykset ja väliin oboen ääni säesti vienon surullista aariaa.

-- Vait! hst! kuului jo aikaiseen. Manalan loosista viitattiin yleisöä olemaan vaiti, sillä nyt tulee paras osa.

Catalani astui näyttämön etualalle, jotta hänen äänensä paremmin kuuluisi, ja alkoi vienolla, sointuvalla äänellä laulaa romanssia.

Tuskin oli hän ehtinyt kolmanteen tahtiin, niin kuuluu ensi lirityksen kohdalla kimakka ääni: "hyvä", ja lukemattomat kämmenet alkoivat paukkua.

Kárpáthi katsahti pelästyneenä ylös. Mieletön mies tuo Oignon! Antaa taputtaa pianoa laulettaessa!

Catalani keskeytti laulunsa ja odotti nähtävästi suuttuneena taputusten loppuvan; vasta sitten jatkoi hän romanssiansa.

Tuskin pääsi hän seuraavaan liritykseen, niin alkoivat taas kätten taputukset ja hyvä-huudot.

-- Onko Oignon tullut hulluksi? -- huudahti Kárpáthi kuuluvasti, pistäen päänsä ulos loosista. Vait! Hiljaa!

Koko manalan loosin väki nousi sopimatonta melua hillitsemään. Mutta vaikeata on saada riemuitsevaa yleisöä vaikenemaan. Zelmira alkoi menettää malttinsa ja pudisteli päätään.

Hän alkoi uudestaan laulaa, mutta taputukset keskeyttivät taaskin, mikä seikka niin harmitti taiteilijatarta, että hän unohti asemansa ja polki jalkaa kiukuissaan.

Kárpáthi riensi raivoissaan toiselle riville ja tarttui kelmeätä Oignonia kurkkuun.

-- Mies! Mitä olet tehnyt? Aiotko surmata meidät?

-- Hyvä herra, puolusti kalpea taputusten kauppias, minä olen hävinnyt mies; täällä toimivat vieraat kädet, nämä eivät ole minun taputuksiani, tämä on salavehkeitä, joita en voi käsittää. Taputtajista en tunne ainoatakaan.

-- Täytyy saada heidät vaikenemaan.

-- Älkää menkö sinne hyvä herra, sillä ne ovat päihtyneitä käsityöläisiä, jotka pian antavat nyrkistä.

Abellino repi epätoivoisena tukkaansa.

Vihdoin ymmärsi Zelmira, ettei hän voi laulaa tätä vienoa laulua tuommoisen hälinän kestäessä ja keksi keinon laulaa eräästä toisesta oopperasta, jota yleisö suosi, finaalin Zelmiran romanssin sijaan. Taputukset tulivat yhä raivokkaammiksi. Taiteilijatar, joka on yleisön lemmikki, saa tehdä mitä tahansa, hänelle sopii kaikki.

Nuoret jättiläiset olivat ihan riemastuneita mainiosta menestyksestä. Esiripun laskeuduttua riensivät he näyttämölle, missä kaksi palvelijaa paraikaa kokosi seppeleitä, ottamaan kukin seppeleestään lehden muistoksi. Taiteilijatar asetettiin Zelmiran puvussa vaunuihin, suurella innolla riisuttiin hevoset valjaista, ja sankaritar vedettiin voittoriemulla asuntoonsa saakka, missä hän muutti pukua, palatakseen ihailijainsa kanssa heti teaatteriin nauttimaan voittonsa toisesta osasta: kilpailijansa masentamisesta.

Tällä välin olivat toiseen kappaleeseen tarvittavat valmistukset tehdyt; alkusoitto alkoi. Kukin istui paikallensa, asetti silmälasit nenälleen ja odotti uteliaana esiripun nousua. Tänäänhän on kummia tapahtuva; teaatterin parhaalle näyttelijättärelle, joka monta vuotta on ollut yleisön lemmikkinä, on tänään vihellettävä. Yleisö tunsi saavansa korvausta kaikesta entisestä kunnioittamisestansa ja ylistyksestänsä, kun nyt oli saava nähdä muinaisen mielikkinsä masennettuna, sorrettuna. Eikä hän muuta ollutkaan kuin heikko leikkikalu.

Alkusoitto loppui, -- näyttämöltä kuului kellon soitto, erään loosin ovi paiskattiin kovasti kiinni ja sieltä kuului puhetta, naurua. Se loosi oli Catalanin, jolla näkyi olevan sangen hauskaa nuorten jättiläisten seurassa. Tämä kuului aivan hyvin, sillä yleisö alkusoiton päätyttyä oli sangen hiljaa.

Esirippu nousi verkalleen. Näyttämön perältä astui esiin majesteetillinen haamu. -- Kasvot, vartalo, käytös olivat kuninkaalliset. -- Itse Semiramis ei saattanut olla ihanampi astuessaan tuomariensa eteen, joko voittaakseen tai menettääkseen valtansa. Nyt oli myöskin vallasta kysymys!

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, vain yhdessä loosissa juteltiin kuuluvasti. Vielä ei kuulunut ainoatakaan vihellystä; oli tapana alkaa vasta sitten, kuin taiteilija astuu lamppujen luo.

Tämän tiesi Josefina aivan hyvin. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vähintäkään pelkoa. Rohkeasti astui hän esiin.

Samalla hetkellä kumartui Berryn herttuatar, joka istui Nemoursin herttuattaren vieressä, ulos loosistaan ja lausui voimakkaalla, sointuvalla äänellä:

-- Au nom de la reine! (Kuningattaren nimessä!)

Ja yleisö näki immortelli-seppeleen lentävän taiteilijattaren eteen.

Seuraavassa hetkessä kuului miehen ääni parvekkeelta:

-- Au nom du peuple! (Kansan nimessä!)

Ja taiteilijattaren jalkojen juureen putosi yksinkertainen laakeriseppele.

Aivan kuin olisi yleisöä vaihdettu kaikui salissa yhtäkkiä ääretön kätten taputus, niin että Catalani pelästyneenä veti päänsä loosiin, ikäänkuin jonkinlainen räjähdys olisi tapahtunut.

Yleisössä erottaa vain ohut verho vääryyden jalomielisyydestä. Yhtä helposti se kallistuu kummallekin puolelle.

Rouva Mainvielle odotti kaikkea muuta kuin tätä. Kaksi seppelettä hän oli saanut kahta nimeä mainittaessa, joita jokainen kumartaen kunnioittaa ja jotka taian tavalla käänsivät yleisön mielet hänen puolelleen. Kumartuessaan ottamaan käteensä seppeleitä, jotka olivat suurempiarvoisia kuin maksettujen kukkien tulva, unohti hän Semiramiin ja lankesi polvilleen. Luullaan yleisesti, ettei näyttelijätär voi näyttämöllä todella itkeä, mutta nämä olivat todellisia kyyneliä, äärettömän kiitollisuuden kyyneliä.

Yleisö ei voinut heretä taputtamasta, ja se oli Josefinalle onneksi, sillä tällä hetkellä hänen äänensä ei olisi taipunut lauluun.

Mutta itkettyään palasivat hänen voimansa; palvelija tuli näyttämölle asettaakseen seppeleet hopealautaselle. Josefina kuiskasi tälle, että tämä rientäisi hänen sairaan miehensä luo ilmoittamaan, mitä on tapahtunut, -- ja samassa oli hän taas Semiramis, sydänten, valtakuntien valloittaja, kuningatar...

Ei koskaan oltu kuultu hänen näin laulavan. Hänen äänensä soi kuin ihanin soitto, hän itki kilpaa huilun kanssa, niin ettei voinut erottaa laulua huilun äänestä. Väliin lauloi hän puolenkolmatta oktaavia syvälle, ja kumisevan kellon lailla tunkeusi ääni sydämiin saakka. Tämä ei ollut tottumusta, vaan taidetta; ei hurmausta, vaan runoutta!

Yleisö oli kahta innostuneempi, ikäänkuin täten tahtoen osoittaa katumustansa siitä, että se niin pian oli ollut valmis vaihtamaan vanhan lemmikkinsä uuteen.

Innostuksella on samoin kuin kullalla jonkinlainen ehdoton äänenvivahdus, jota ei voi sanoin selittää eikä jäljentää ja joka juuri sen vuoksi onkin suuremman arvoinen kuin myrskyiset käsien taputukset. Tällainen huokauksista, kehoituksista, tyytyväisyydestä syntynyt ääni seurasi Josefinan ensimmäistä laulua, jossa ei ilmennyt vähintäkään virhettä eikä heikkouden jälkeä.

Manalan loosin väki oli vaiti. Jos voisi kuvailla sen tunteita, joka höyrylaivan räjähtäessä sinkoutuu meren syvyyteen, niin saattaisi sanoa nuorten merkillisten tilan olleen samanlaisen.

-- Mitä tämä? Salavehkeitä! Komplotti! Salaliitto! Kenen tointa? Lieneekö ehkä meidän joukossa kavaltaja? Oi, tuo käsien taputus on häpeällistä! Maksua vastaan tehty! Varmaan nuo äsken tulleet unkarilaiset ylimykset ovat toimittaneet tämän. Ei, ei, he ovat siihen liian säästäväisiä. Kauheata!

Tällaisia huudahduksia kuului manalan loosista, kunnes Abellino ei voinut enää hillitä itseään, vaan lupasi mennä Rudolfin luo saadaksensa tietää, oliko tämä häpeä jossakin yhteydessä hänen erilläänolonsa kanssa.

-- Oh, puhui hän päästyänsä loosiin, siis on jalolla rouva Mainviellelläkin rikkaita suosijoita!

Rudolf kohautti olkapäitään, osoittaen, ettei hän ymmärtänyt tätä päätelmää, jolla ei ollut alkua eikä loppua.

-- Käsittänethän, ettei tuollainen riemastus käy ilman suosijoita.

-- Hänellä saattaa olla suosijoita, mutta en tiedä miksi niitten pitäisi olla rikkaita.

-- Luulet siis tämmöistä oivaa huvia saatavan aikaan ilman rahoja? Todellakin omituista! Kuka tahansa tämän lienee tehnytkin, myöntää täytyy, että hän on saanut voiton.

-- Voitto ei ole meidän kummankaan, sillä me emme ole sitä aikaan saaneet.

-- Vai niin! Tiedätte siis, kenen työtä se on! Sanokaa minulle, että muutkin saisivat tietää.

-- Tuolla hän seisoo keskellä ensi riviä; helposti hänet tuntee, sillä hänellä on yllään omituinen, nauhoilla koristettu takki, jommoista ei täällä käytetä.

Abellino suuntasi sinnepäin kiikarinsa.

-- Bon dieu! (Hyvä jumala). Kuka hitto se on?

Rudolf vastasi tyynesti:

-- Herra nikkarimestari Gaudcheux'n kisälli.

-- Va t'en (mene tiehesi!) ärjäsi Abellino suutuksissaan ja meni ulos loosista.

-- Ei maksa vaivaa puhua hänelle totta, lausui Rudolf luoden silmänsä jättiläisten loosiin, missä näköaseet olivat kovassa toimessa, jotta keksittäisiin joku tuttu vihollisten leiristä. Mutta turhaan! Salaisuuden perille ei päästy!

Sillä välin riensi Abellino herra Oignonin luo. Rappusilla hän kohtasi tämän. Mies sanoi nenänsä vuotavan verta.

Mutta Abellino tarttui häntä kaulukseen.

-- A kingdom for a horse! Kuningaskunta vihellyksestä, suuri mies!

-- Oi, hyvä herra, minä en ole enää suuri mies, -- olen masennettu, mitätön. Kuuletteko tuota surmaavaa käsien pauketta. Minä juoksen pois.

-- Juokse, mene tuomaan pilliä ja kaimojasi! -- (Oignon = sipuli). Jos he ponnistavat kaikki voimansa, teemme me samoin.

-- He! He! Ketä ovat nuo "he"? Kun vain yhdenkin tuntisin, heti tietäisin, kuka heidän takanansa piilee. Mutta pelkkiä tuntemattomia naamoja; en tiedä kenen käskystä he toimivat.

-- Hyvä, Oignon, te olette pelkuri. Mutta gentlemannia ei saa kukaan pilana pitää; suorikaa nyt tiehenne ja lähettäkää tänne itsenne asemesta seppele sipuleita!

-- Luuletteko, hyvä herra, kellään olevan rohkeutta heittää sitä alas?

-- Lurjus! Minä heitän.

-- Älkää Herran tähden sitä tehkö! Minä koetan kerran vielä. Ensi väliajalla annan liittolaisilleni ohjeita viheltämiseen. Pillistä tänään olisi ehkä pahoja seurauksia; voimakas vihellys on tekevä saman vaikutuksen eikä siitä ole niin suurta vaaraa.

-- Pitäkää siis huolenanne parantaa huono onnemme, jotta voitto jäisi meidän käsiimme!

Abellino palasi jalopeurain luolaan kertoakseen mahdikkaasta menettelystänsä Oignonia kohtaan, minkä sankarityön koko klubi hyväksyi. Kaikki selittivät olevansa valmiit toteuttamaan Kárpáthin päätöksen, jos Oignon ei pidä puhettansa, ja ryhtymään ankariin toimiin kanaljia vastaan.

Sillä aikaa päättyi ensimmäinen näytös kaikella kunnialla. Yleisö ja näyttelijät olivat toisiinsa tyytyväiset, mikä on harvinaista. Väliajalla sai Berryn herttuatar odottamattoman sanoman, jonkatähden molemmat herttuattaret poistuivat loosistansa.

Nuorille jättiläisille oli tämä hyvä enne. Useat Oignonin joukosta pysyivät siivolla korkeitten vierasten läsnäollessa. Näitten mentyä heräsi heissä halu vallattomuuksiin uuteen voimaan.

Toisessa näytöksessä ei rouva Mainvielle esiintynyt heti.

Nyt oli liittolaisilla hyvä aika hioa aseitansa. Taiteilijan alalla on joskus vieraiden ihmistenkin onnettomuus suurena vaikuttimena.

Nyt alkaa Semiramiin vieno, uneksivan haaveileva aaria, jonka säveliä ihminen on sydämelläänkin kuulevinansa ja joka herättää vanhoja kaikuja uuteen eloon.

Keskellä tätä vienon surullista aariaa alkaa joku kolmannella rivillä Oignonin määräyksen mukaan haukotella kovasti ja koreasti, ääntäen kaikki aakkosten ääntiöt päästä päähän.

Mutta näitten ääntiöitten perästä seurasi heti kerakeääni, jommoista ei missään aakkosissa löydy, ja joka ei ollut muuta kuin ison kämmenen mäiskäys vasten jonkun suuta.

Yleisö kuuli sekä haukotuksen että mäiskäyksen. Muutamat nauroivat, joku vihelsi, mutta heti tuli taas hiljaisuus, ja rouva Mainvielle jatkoi esteettömästi aariaansa.

Ensimmäisen merkin kuultuansa näyttivät nuoret jättiläiset odottavan, milloin varsinainen vihellys olisi alkava.

Heti mäiskäyksen perästä kuuluikin pari vihellystä, mutta ei voinut päättää, tarkoittivatko ne näyttelijätärtä, haukottelijaa vaiko naurajia. Enempää ei kuulunut.

Jo oli aaria lopussa, mutta vihellystä ei kuulunut. Yleisö taputti käsiä, ja taiteilijatar kutsuttiin esiin keskellä näytöstä.

Nyt eivät viholliset enää voineet hillitä raivoansa, vaan manalan loosissa ruvettiin viheltämään. Mutta mitä se olikaan taputusten suhteen? Tuulen henki, joka tulelle antaa suuremman vauhdin.

-- Ylös parvekkeelle! Ylös parvekkeelle! -- huudahti Abellino. Kun solvata pitää, solvataan loistavasti. Miks'en ennen antanut tuoda sipuliseppelettä? Usein toivotaan jotakin erinomaista, jota ei ole saatavissa; mutta kun joku nopsa ihminen heti tuo toivotun esineen, ei olekaan tietoa, mitä sillä tehdä?

Näin kävi Abellinon, sillä hänen vieressään seisova ylhäisen poika, kuultuansa mitä puuttui, juoksi heti torille, osti kaksi koria sipulia ja tuli loosiin sipuliseppele selässä.

-- Tässä on!

Siinä oltiin! Nyt täytyi Kárpáthin täyttää sankarityönsä.

-- Ylös parvekkeelle? Eteenpäin, ystäväni! huudahti hän uskaliaasti.

Hänellä oli älyä antaa ylhäisen miehen pojan mennä edellä.

Nuoret titaanit ryntäsivät jylisevään olympioon luullen, että heidän mahtava esiintymisensä rohkaisisi liittolaisia.

Mutta pahaksi onneksi oli liittokunta jo surkealla tavalla tehty aseettomaksi.

Kuten Rudolf oli arvellut, oli Gaudcheux'n kisällillä omat salapoliisinsa. Kumppaniensa rohkaisemina ammattilaiset eivät olleet vain suosion osoituksilla kunnioittamassa lemmikkiänsä, vaan samalla myöskin hillitsemässä Oignon herran miesten vastakkaisia mielenosoituksia.

Edellisen näytelmän aikana oli sangen helppo keksiä, ketkä manalan loosista annetun merkin mukaan käsiä paukuttivat, sekä saattoi helposti arvata, että toisessa näytelmässä samat miehet rupeavat viheltämään. Väliajalla, kun väki hälveni, hiipi kunkin viheltäjän viereen lujakourainen nikkarinsälli. Jos joku alkoi viheltää, sai hän heti paikalla kyynäspäällä tuuppauksen kylkeensä tai vahvasta nyrkistä läimäyksen. Eikä kuritettu toista kertaa hiiskahtanut. "Un soufflet pour un sifflet!" Tämä oli salainen tunnussana, kompa, mikä merkitsi "korvapuusti joka vihellyksestä". Ja tämä oli kyllin vihollisten vaikenemiseksi! Sama kova onni kohtasi haukottelijaa, joka luultavasti toiste makaa mieluummin kotona, ennenkuin tulee tänne. Koko vihollisparvi oli aseetonna.

Mutta nyt tuli kolmikunta! Edellä riensi ylhäisen miehen poika, olalla sipuliseppele, astuen pari kolme rappusta erältään. Fennimore perässä varoitti, että tämmöinen juokseminen on keuhkoille vahingollista.

-- Perillä ollaan, huudahti edellinen riemuiten, päästyänsä ylimmälle portaalle. Mutta samassa sai hän ihan odottamatta jonkun kädestä iskun Bolivari-hattuunsa, joka painui niin syvälle päähän, että sen leveät liepeet koskettivat olkapäitä.

Samassa silmänräpäyksessä olivat sotavarat riistetyt. Metelin syntyessä riensi paikalle nahkurin- ja nikkarin sällejä sekä muuta paljaskätistä sotaväkeä; keltahansikkaat eivät kestäneet piiritystä, vaan pakenivat rappusia alas, mikä hatutta, mikä rikkinäisin hännystakin liepein. Koko kapinoitseva jättiläisjoukko karkoitettiin aivan kuin Jupiterin voimalla ulos paratiisista, saaden niskaansa ukonvaajoja sipuliseppeleestä.

Sisällä teatterissa ei tästä kaikesta tiedetty mitään. Kaksitoista kertaa kutsuttiin Josefina esille; hän itki liikutettuna, naiset viittoilivat nenäliinoilla, miehet löivät sauvojaan lattiaan. Yleisön riemusta ei tahtonut loppua tulla.

Vain manalan loosi oli tyhjä.

Sen asukkaat taistelivat sillä aikaa tuntemattomien lurjusten kanssa, jotka likasivat heidän valkoiset liivinsä, rypistivät heidän hattunsa ja pahasti tallasivat heidän kiiltokenkänsä siinä suuressa kahakassa, jossa Catalanin puolue taisteli Mainviellen puoluetta vastaan.

Tätä sanottiin vuonna 1822 "mainioksi huvitukseksi".

* * * * *

Teaatterinjohtaja Deboureux riensi vielä samana iltana näytännön jälkeen rouva Mainviellen luo luvaten maksaa hänelle 14 tuhatta frangia, jos hän vastedes olisi esiintymättä.

Se, joka on kertomusta näistä vehkeistä tarkkuudella seurannut, ymmärtää, miksi johtaja tarjoo 14 tuhatta frangia päästäkseen vapaaksi parhaasta näyttelijättärestään...

VII.

Chataqvela.

Muotikukilla on lyhyt ikä. Jumalattarien suosimassa Pariisissa ei maine ole yhdistetty kuolemattomuuteen.

Mainitsemme, mitkä muutamien kuukausien kuluessa olivat huomion esineinä, tahi paremmin sanoen, ketkä olivat päivän leijonat.

Yksi huhu hautaa toisen; tämänpäiväinen on huomenna uhrina uuden epäjumalan alttarilla.

Huhtikuun l:stä aina 5:teen oli muotisankarina "Kauniin maitotytön" tekijä; 5:nnestä 8:nteen lordi Burlington, joka oli teatterissa karhuna ja voitti metsästäjän; 9:nnestä 10:nteen Debryn kamaripalvelija, jolle hänen herransa puolenvuotisen palkan sijasta antoi arpalipun ja joka voitti sillä 80 tuhatta frangia sekä alkoi heti rahat käsiin saatuansa elää yhtä ylellisesti kuin herransakin: osti vaunuja, hevosia, asui suuressa hotellissa, osti oman loosin teaatterissa, kuherteli tanssijattarien kanssa. Täten oli hänen sangen helppo laskea, että neljän kuukauden kuluttua, siis elokuun kymmenentenä, hänellä ei ole penniäkään jäljellä noista 80 tuhannesta frangista, minkä tähden hän jo ajoissa pyysi vanhaa herraansa, markiisi Debryä, ettei tämä ottaisi uutta palvelijaa, sillä hän oli pian palaava virkaansa.

Huhtikuun keskipalkoille asti oli herttua Ivan maineessa. Hän oli saanut tietää, että kuuluisa tanssijatar Vestris oli matkustava hänen tilustensa läpi; hän laittoi käskyn kaupunkiin, jonka patruuna hän oli, että joka ravintolasta oli otettava kyltit pois ja sen sijaan hänen palatsinsa ovelle asetettava ravintolan kyltti. Täten petettynä ajoi kuuluisa tanssijatar suoraan herttuan palatsiin, missä herttua itse otti hänet vastaan aivan kuin ravintolan isäntä ainakin, valkoinen esiliina vyöllä, liina kainalossa, ja täytti tanssijattaren kaikki käskyt. Vasta hänen lähtiessään ilmoitti herttua hänelle kuka oli häntä palvellut.

Herttuan jälkeen tuli neiti Grignon maan mainioksi. Hän antoi kerran kadulla hevospiiskalla selkään eräälle nuorelle keikarille, vaikk'ei hän ollut muuta kuin nuori rotta. (Näin nimitetään oopperoissa toimivia äänettömiä henkilöitä).

Sitten tuli kuuluisaksi eräs "mangeur des petits enfants" (pikkulasten syöjä), joka oli surmannut viisi tai kuusi ihmistä ja sentähden mestattiin. Murhatöistäkin saattaa tulla muotimieheksi.

Mestatun maineen himmensi Aubryn koira, joka herätti yleisössä kuumeentapaista ihastusta. Koiran sijaan tuli Abellino Kárpáthi, joka maksoi viisikymmentä tuhatta frangia saadaksensa ampua koiran.

Seurasi sitten teaatteritaistelu, Mainvielle-Catalanin sota. Tästä puhuttiin kauimmin, noin elokuun keskipaikoille asti. Tähän aikaan oli Debryn kamaripalvelija ennustuksensa mukaan tuhlannut kaikki rahansa ja rupesi taas palvelukseen entiselle herralleen, jonka kanssa hän neljä kuukautta oli komeudessa kilpaillut. Kaikki nämät huhut sysäsi kuitenkin pian syrjään eräs omituinen nimi, joka ranskalaisen mielestä on kovin vaikea ääntää, vaikka käyttäisi kaikkia puhe-elimiä.

Nimi oli: "Chataqvela".

Syyskuun alussa ei enää muusta puhuttu kuin ihmeen ihanasta Chataqvelasta. Jokainen kunnon mies tiesi kertoa hänestä ainakin yhden jutun, oli se sitten totta tai ei.

Vain nimen mainitessani voisin jättää lukijani arvattavaksi, mitä olentoa tuolla nimellä tarkoitetaan. Joku ehkä ajattelisi virtahevosta, arabialaista silmänkääntäjää tai austraalialaista lintua. Tuo myllyn kolinalta kuuluva nimi sopisi mille tahansa, mutta ei järjelliselle olennolle.

Ja kuitenkin kuuluu tämä nimi ihanimmalle naiselle, mikä kuumassa ilmanalassa milloinkaan on syntynyt. Chataqvela oli afganilaisen sotapäällikön tytär, joka jo lapsena oli joutunut englantilais-afganilaisen sodan aikana vangiksi. Ensin vangiksi, sitten valtiattareksi, sillä tämä Eurooppaan istutettu kuuman maan kukka valloitti heti kaikkien miesten sydämet.

Hän oli kaunotar uutta ja omituista lajia, tavallisuudesta poikkeava, jonka tähden hän kaikissa herätti ihastusta.

Hänen ihonsa väri oli hopealla sekoitetun kullan kaltainen kirkas, mutta ei liian keltainen, ja hänen kasvojansa punasivat äänettömät intohimot.