Part 6

-- Viinimyymälät tosin ovat kaukana täältä, mutta täällä on erään suuren miehen hauta, miehen, jonka teoksien lukeminen voittaa kaikki huvit, sillä nuo teokset ovat niin kirjoitetut, että sivistymätönkin voi niitä ihailla. Ehkä tunnettekin ne? Yksinkertaisiapa kysynkin! Näin sivistyneet herratko eivät tuntisi Jean Jaques Rousseaun teoksia?

-- Rousseaun hautaako teillä on tapana käydä katsomassa?

-- Rousseausta pidän paljon. Hänen kirjansa olen lukenut satoja kertoja läpi ja joka kerta olen niistä löytänyt uusia ihania kohtia. Hänen sanojensa todenperäisyyden olen itse kokenut; kun joku suuri aate tuli mieleeni %ai joku seikka suututti minua, otin Rousseaun käsiini ja tyynnyin sitä lukiessani. Näin juhlapäivinä on tapani ollut tulla tänne. Istun yksinkertaisen muistopatsaan juurelle, joka on pystytetty hänen kunniaksensa, otan kirjan esille, ja silloin tuntuu kuin puhelisin hänen kanssansa. Tulin jo varhain aamulla ja olen kotia menossa.

Rudolf keskeytti hänen puheensa, ohjaten keskustelun aivan toiselle suunnalle.

-- Mikä virka teillä on Pariisissa?

-- Olen käsityöläinen, hyvä herra, puusepän sälli Gaudcheux'n verstaassa. Jos sinnepäin matka sattuu, älkää olko poikkeamatta sisään katsomaan taidetyömalleja sekä gootilaisia kirkonkoristeita, jotka ovat varastossa nähtävinä. Ne olen minä piirustanut.

-- Ettekö koeta saada aikaan omaa tehdasta?

Ammattilaiselta pääsi huokaus.

-- En tahdo jäädä Pariisiin; aion palata kotimaahan.

-- Kotiako Unkariin? Ehkä teillä on huonot ansiot Pariisissa?

-- Parempia en voisi toivoa. Mestarini kunnioittavat minua, työstäni saan hyvän hinnan; täällä rakastuu ammattiinsa, sillä alati muuttuvat muodit kohottavat sen melkein taiteeksi. Hupaista on joka päivä tehdä jotakin uutta, komeata esinettä, joka kysyy tekijän kykyä. Mutta en kuitenkaan jää Pariisiin, vaan palaan kotimaahan, vaikka tiedän, ett'en siellä saa tehdä herttuoitten loistovuoteita enkä kirkkojen koristeita, sillä semmoisia ei tohdita antaa unkarilaisen tehtäväksi. Tiedän, että saan taistella köyhyyttä vastaan, ja jos mieli toimeen tulla, tehdä maalaisvuoteita ja kukilla koristettuja arkkuja, sillä unkarilaiselta puusepältä ei muuta vaadita. Mutta kumminkin lähden kotimaahan.

-- Teillä on ehkä sukulaisia kotona? -- kysyi Rudolf.

-- Ei ketään muuta kuin Jumalani.

-- Ihan tolkutonta on lähteä pois hyvistä oloista.

-- Järjetöntä on, hyvät herrat, enkä voi itsekään syytä sanoa. Pienenä poikasena jouduin kotimaaltani, ja siitä on jo aikoja kulunut. Mutta kun tulee mieleeni, että maa, jossa minun kieltäni puhutaan, on satojen peninkulmien takana, niin kyynel vierii silmistäni. En voi teille tätä tunnetta selittää. Olkaapas te, hyvät herrat, kuusi vuotta poissa kotimaastanne, niin saatte kokea samaa tunnetta.

Hupsu mies parka! Hän luuli kaikilla ihmisillä olevan samat tunteet kuin puusepän sällillä!

Tapani kääntyi Rudolfiin ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Näetkös? Teillä ei ole sadannestakaan näistä tunteista!

Rudolf kohautti olkapäitään ja mutisi:

-- Todellakin kadehdittava tunne.

Tällä välin olivat miehet saapuneet tienhaaraan ja seisahtuivat epäröiden, kumpaako piti kulkea.

-- Tunteehan nuori ystävämme nämä seudut, puhui Niilo, joka oli vapaamielisin ystävällisiä sanoja jakelemaan. Olkaa hyvä, johtakaa meitä oikealle tielle. Mekin läksimme Rousseaun haudalle.

Nuori ammattilainen ei voinut salata hämmästystään.

-- Aiotteko tekin poppeli-luodolle?

-- Onko se mielestänne niin ihmeteltävää?

-- On, sillä se on halveksittu paikka; viisaan hautaa harvat käyvät katsomassa. Mutta olen iloissani, kun tekin olette häntä muistaneet. En koko Ranskan maasta tahtoisi viedä muuta mukanani kuin tuon haudan. Siellä olin jo tänään kerran, mutta kernaasti tulen vielä. Ihan haudan luo emme pääse, sillä ylt'ympärillä on suo, mutta vastapäätä on korkeahko kumpu, jossa on muinaisen temppelin jäännöksiä. Sen erääseen pylvääseen on Rousseaun nimikin hakattu. Sieltä voimme aivan hyvin nähdä viisaan miehen hautakiven.

Herrat suostuivat kernaasti ehdotukseen ja kävivät tiheän pensaston läpi polkua, jonka nuori ammattilainen tunsi. Hän seisahtui väliin, uskoen tuskin silmiänsä, kun perässä tulijat astuivat yhtä reippaasti kuin hänkin.

Vihdoin tuli näkyviin kumpu, minne Montaignen kunniaksi oli rakennettu pieni temppeli. Sen kuhunkin pylvääseen oli hakattu filosofien nimiä, näitten joukossa nimet Voltaire, Montesquieu ja Rousseau. Rakennus on jäänyt keskentekoiseksi; ehkä juuri sen vuoksi sitä on nimitettykin viisauden temppeliksi.

Vastapäätä tätä kumpua on pieni kenttä, jota kutsutaan Poppeli-luodoksi. Tuuheiden puitten keskeltä pilkistää filosofin hauta: korkea kivipatsas, johon on piirretty seuraavat sanat:

"Tässä lepää luonnon ja totuuden mies."

Ei ihmekään, että hauta on noin hyljätty; totuus on huono suositus.

Mutta luonto on ottanut suojelukseensa rakkaimman miehensä haudan; kukat eivät koskaan lakastu siellä, ja ylt'ympäri kasvaa viheriöitä pensaita, aivan kuin tahtoisivat ne saada haudan omaan haltuunsa. Kun seurue oli tullut Montaignen muistopatsaan luo, sanoi ammattilainen jäähyväiset noille kolmelle unkarilaiselle, sillä hänen täytyi palata Pariisiin. Hän puristi liikutettuna heidän kättänsä ja erkani heidän nimiänsä kysymättä, useat kerrat katsoen tiellä taaksensa.

-- Tunnen olevani alakuloinen, puhui Tapani käsityöläisen mentyä. En tiedä, tuon nuoren miehen sanatko vai tämä autio, yksinäinen seutu, jota kuvailin mielessäni aivan toisenlaiseksi, on minussa tämän tunteen herättänyt. Luulin Ermenonvillen metsän olevan ihanaa seutua, kukkivine pensaineen, kuvittelin solisevan joen keskellä olevan luodon todelliseksi keijukaisten ja luonnottarien olopaikaksi. Luulin saavani nähdä Tempen laakson, mutta eteeni avautuikin kaislaa ja vesitulpaaneja kasvava suo, jonka keskeltä näkyy yksinkertainen valkoinen kivi kaikkea muuta kuin kauniiden puitten juurella.

-- Ennen tämä seutu olikin sellainen, jommoiseksi sitä mielessäsi olit kuvaillut, vastasi. Rudolf laskeutuen pitkälleen nurmelle, sillä aikaa kuin Niilo kirjoitti muistikirjaansa pylväissä olevia muistolauseita. Tämä oli kukoistava Tempen laakso, josta ei keijukaisiakaan puuttunut, nimittäin Pariisin kaunottaria. Rousseaun haudalle pääsi pienillä veneillä. Paikka oli sangen sopiva lemmenkohtauksille. Mutta kerran tuli rankkasade, puron rannat hajosivat ja vesi levisi yli koko kentän. Siitä saakka on seutu ollut suona, eikä Rousseaun haudalla käy muita kuin sammakot, jotka Homeron ajoista asti ovat olleet runouden ystäviä, joku omituinen matkustaja, jolla on aikaa tännekin lähteä tai joku puusepänsälli, joka lukee Heloisea. Tämä on jokaisen tiedemiehen kohtalo maan päällä. Onnelliset barbaarit, joilla ei ole tiedemiehiä!

-- Jos tarkoitat meitä mainitessasi onnellisia barbaareja, niin emme ole tätä kunniaa ansainneet, sillä viimeisinä aikoina on Unkarin kansakin alkanut herätä hengellisestä horrostilastansa, eikä Csokonai enää ole viimeinen runoilija, joka on kirjallisuudessamme esiintynyt, eikä "Oppinut Palócz" ainoa kaunokirjallinen lehti. Tänä vuonna on syntynyt useampia tieteellisiä ja kaunokirjallisia aikakauskirjoja. Kalentereitamme, jotka tänä vuonna ovat ilmestyneet, ei meidän tarvitse salata ankarimmaltakaan arvostelijalta.

-- Minäkin pidän mieltymystä kotimaiseen arvoa ansaitsevana.

Tapani joutui kiihkoon näistä sanoista.

-- Tämä on enemmän kuin mieltymystä, tämä on oman arvon tuntoa. Nuoret runoilijamme, jotka ovat viimeisinä aikoina esiintyneet, tekevät meidät ylpeiksi kielestämme, kansallisuudestamme.

Niilo oli saanut muistiinpanonsa valmiiksi ja lausui korkealla äänellä:

-- Siis on unkarilainen vanhojen akkojen tavalla ylpeä vain kielestään? Eikö ole muuta alaa kuin runojen sepittäminen ja kirjojen painattaminen, jolla voimme tulla kuuluisiksi?

-- Hyvä ystävä! Suuria sankareita ja valtiomiehiä syntyy vain siellä, missä suuria runoilijoitakin. Näitten katoaminen on kansan kuoleman enteitä, samoin kuin uusien runoilijoiden ääni on horrostilassa nukkuvan kansan elonmerkkejä. Meidän aikanamme ei Juhana Hunyadilla olisi muuta virkaa kuin kyntää ja kylvää, kun taasen uskallan ennustaa, että niille miehille, jotka ovat tänä vuonna "Aurorassa" julkisuuteen astuneet, nimittäin Bajatza, Szenvev ja Vörösmarty, koittaa loistava tulevaisuus.

-- Tuntemattomia nimiä, lausui Rudolf pistäen kätensä päänsä taakse ja pureskellen heinänkortta.

-- Mutta ne eivät tuntemattomina pysy. Muuten voin mainita tutumpiakin, ettet tarvitse luulla kirjallisuuden alalla työskentelevien kuuluvan kansan alhaisoon. Tämän vuoden "Hebe"-nimisessä kalenterissa tapaat nimet Desewffy, Frans, Teleky, Gideon, Ráday, Mailath, jotka ovat meikäläisiä eivätkä tuntemattomia.

Rudolfin kasvoissa näkyi taas tuo entinen ivallinen hymy.

-- Pelkkiä ruumiitten galvaanisia nykäyksiä, vastasi hän kylmästi, silmänsä veltosti ummistaen.

-- Luuletko siis kansamme kuolleeksi? kysyi Tapani.

-- Luulen.

-- Mutta se ei ole totta, huudahtivat kiivaasti molemmat miehet yhtäaikaa.

Rudolf vastasi järkähtämättömän tyynesti:

-- Jos kova ääni on hyvä elon merkki, niin olette aivan oikeassa näin huutaessanne. Te oudoksutte mielipidettäni, koska asia on arkaa laatua. Mutta minä huomaan, tiedän, tunnen, vakaumukseni on, että kansamme on tehtävänsä tehnyt, että sillä on sama kohtalo edessä, joka on kohdannut esi-isiä, hunneja, avaareja, petchenegejä. Kaupungeissamme ja suuremmissa kauppapaikoissamme asuu sangen vähän unkarilaisia. Kansan korkeat tietävät vain kartasta, missä maa on, ja voivat pakoittamatta liittyä muihin kansallisuuksiin. Alkuperäinen kansa ajetaan aroille, mökkeihin, ja vähitellen karkoittavat elinvoimaiset maanviljelijät ne sieltäkin; kansa köyhtyy, häviää, aatelisto hautaantuu vanhentuneihin laitoksiinsa, niinpian kuin ne tulevat sivistyksen kanssa tekemisiin. Eivät barbaarit hävitä unkarin kansaa, vaan sivistys. Mikä antaisi meidän kansallisuudellemme tulevaisuuden toivoa?

-- Sillä on poikia, puhui Niilo mahtavalla äänellä.

-- Oikein sanottu, vastasi Tapani tarttuen toverinsa käteen. Minä sanon, että sillä on kaikkea, mitä se tarvitsee elääkseen.

-- Viiniä ja vehnääkö tarkoitat?

-- Niin sitäkin. Ruoka-aineet ovat hyviä estämään kuihtumista. Totta onkin, ettei kansan ole ollut täytymys mieltänsä vaivata, sillä kun on ollut elatusta runsaasti. Mutta unkarilainen kykenee kaikkiin toimiin. Jos häntä pakoitetaan vaivalla ja työllä leipäänsä hankkimaan, on hän kyvyllänsä saava ihmeitä aikaan. Kansallistumisen johtavat aatteet omistettuansa, on se seuraava aikaansa, kilpaileva joka alalla maailman etevimpien kansain kanssa.

Syntyy uusi elo, uusi liikunto, uusi verenkierros kansassa, se laskee kädestään miekan, jolla kerran suojeli koko Eurooppaa ja näyttää osaavansa käyttää kaikkia keinoja saavuttaakseen mainetta, hyötyä, kunniaa; kuvanveistäjän talttaa, vuorimiehen vasaraa, maalaajan pensseliä, rakentajan mittanuoraa. Kansasta on nouseva jaloja miehiä, jotka kehoittavat, innostavat sitä, ja minä luulen, ettei meidän enää tarvitse heidän syntymistään odottaa.

-- Pääasian unhotit, lausui Niilo, nimittäin heidän diplomaattikykynsä. Myöntää nimittäin täytyy, että alimman unkarilaisen käräjäkirjurin pikkusormessa on enemmän valtiomiehen viisautta kuin...

(Hän huomasi itsekin liikoja laskevansa.)

Rudolf hymyili tälle viimeiselle väitteelle ja kääntyi toista kyynäspäätään vasten nojaten Tapanin puoleen.

-- Tuolle miehelle en vastaa mitään, lausui hän osoittaen Niiloa, sillä hän ehkä veisi minut vielä tuohon suohon; mutta sinun mielipiteesi ovat samat kuin minunkin, vain toiselta kannalta katsottuina. Jos kansamme luopuu vanhoista omituisuuksistaan, pukeutuu uudempien aatteiden määräämään muotoon, niin se lakkaa olemasta sitä, mitä se oikeastaan on. Alkaessaan uutta elämää, kuolee se vanhalle; saattaa tulla onnelliseksikin, mutta ei ole enää unkarilainen, sillä mitä enemmän se lähenee muita kansallisuuksia, sitä kauemmaksi se poistuu omastansa. Runoilijat ja säveltäjät eivät ylläpidä kansallisuutta; -- valtiomiehistä en tohdi hiiskuakaan, sillä nehän ovat Niilon suojeluksen alla.

-- Mutta kaikista näistä epäilyksistä tekee lopun yksi ainoa sana, ainoa aate, nimittäin sana: "tahtoa". Sanoessamme: "me tahdomme elää", tahdomme ylläpitää ja säilyttää vanhasta kansallisesta luonteestamme, mitä siinä on jaloa, elinvoimaista, ihanaa; tahdomme kukin voimiensa mukaan kunnialla seisoa valitsemallamme uralla, tahdomme rakastaa toinen toistamme, kunnioittaa kotimaista; tahdomme hyödyttää, jalostaa kaikkea, mikä kansaamme kohottaa, emme tahdo olla ulkomaalaisten turhia apinoitsijoita, vaan heiltä jotakin ottaessamme muodostaa sitä omaksemme, kuten keuhkot muuttavat valkoisen chylusmaidon punaiseksi vereksi; tahdomme matkustaa ulkomailla hyödyttääksemme isänmaata taidoilla emmekä ulkomaita tyhmyyksillä. Silloin ei löydy mitään luonnon taikka tahdon voimaa, joka meidät masentaisi. Jää sulaa, mutta kristalli sanoo: "minä en sula", vaikka auringon säteet sen pinnalla säkenöivät. Muut kansat saavat nähdä, että meissä on elinvoimaa, ja tulevat antamaan arvoa meidän toimillemme. Vainioillamme alkaa kukoistaa uusi elämä, maa- ja vesiteillä kauppa vilkastuu, unkarinkieli pääsee salonkeihin ja tulee muodinmukaiseksi, suurimmissa kaupungeissamme herää kansallinen henki; pääkaupunki Pest on oleva kansan loisteen, mahdin, hengen keskipisteenä. Saamme oman akatemian, omat kirjallisuuden seurat, kansallisteaatterin. -- Ja tähän kaikkeen tarvitaan vain tahtoa.

-- Hyvä. Mutta kuka on alkava tämän pyhän tahdon? Jonkun täytynee kai esimerkillään käydä edellä; muutama miljoona ihmistä ei innostu yhdessä tuokiossa.

-- A capite foetet piscis. (Päästä kala lihoo.) Ne, joilla menneisyydessä on suurimmat ansiot, nykyisyydessä suurimmat synnit ja enimmän velkaa tulevaisuudelle: Unkarin ylimykset.

-- Vahinko vaan, ettei tapani ole nauraa kovasti, puhui Rudolf, sillä nyt olisi siihen hyvä aihe. Missä ovat nuo Unkarin ylimykset?

-- Suurin osa heistä on ulkomailla; mutta ethän luule heidän jättäneen sydäntänsä pantiksi, vaikka ovatkin jalkansa kotimaan tomusta puhdistaneet?

Rudolf hymyili hiljaa.

-- Sinä olet oikea lähetyssaarnaaja, kun aiot kääntää kansalaisia kotimaahan ja kuljet ympäri maailmaa heitä kotia kutsumassa.

-- Sitä en pidäkään mahdottomana.

-- Onnellinen nuorimies, kuinka vanha olet?

-- Täyttänyt kaksikymmentä,

-- Huomenna tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi. Tulkaa huomenna kanssani "nuorten jättiläisten" klubiin. Se on aatelisseura, ja siihen pääsevät vain henkilöt, jotka ovat ylhäistä syntyperää, rikkaita tai hurjasta elämästään kuuluisia. Siellä tapaatte kaikki täällä asuvat Unkarin ylhäisön nuoret miehet. Sitten vasta kysyn: tahdotko, tohditko viedä heitä mukanasi kotia?

-- Turha vaiva! Valtiopäiväoikeudet kyllä kokoavat heidät kotia.

Näillä sanoilla rohkaisi tovereitansa Niilo, joka koko kiistan ajan oli koettanut saada pystyyn erästä temppelin edustalla makaavaa katkennutta kivipylvästä, johon seuraava lause oli kirjoitettu: "kuka voi tämän pystyttää?" Niilo käänsi kiven ylösalaisin, painoi rikkinäisen pään maahan, asetti sen päälle erään toisen palan, johon oli hakattu kruunu, ja vastasi täten viisaaseen kysymykseen.

-- Huomenna siis menemme miehissä "nuorten jättiläisten" klubiin.

IV.

Nuoret jättiläiset.

Montmartren puistokadun pohjoissivulla seisoo kolmikerroksinen rakennus joka nykyään on ratsastajaklubin huoneustona. Se oli kertomuksemme aikana (1822) korean nuorison suosima kokouspaikka (Tämä lause tosin tuntuu liikanaiselta, sillä koreat herrat tahtovat ikuisesti pysyä nuorina.)

Täältä saivat alkunsa kaikki tapaukset, jotka antoivat ylhäisemmille piireille puheen aihetta; täällä päätettiin metsästysretket, kilpa-ajot, juhlapidot kuuluisien taiteilijain kunniaksi. Samaten sai täältä alkunsa yleinen joko kiittävä tai moittiva mielipide teaattereista sekä vihellys että taputus. Täällä päätettiin, mikä kukka on oleva muodissa. Mennä vuonna oli hortensia, mutta lopulta sysäsi oranssi- ja auringonkukka sen syrjään; nyt ovat sekä oranssi- että auringonkukka karkoitetut palkollisten huoneisiin. Tätä nykyä ovat mielipiteet jaetut kurjenpolven ja melaleuca'n kesken, eikä vielä tiedetä, kumpi jää voitolle. Tärkein kysymys on kuitenkin, onko Academie royal de Musique'n johtajalla (näin ylväs nimi oli silloin ooppera-teaatterilla) rohkeutta antaa Rossinin uusimmassa ooperassa, Zelmirassa, nimiosa Catalanille, jota nuoret jättiläiset suosivat, koska tämä on vastatullut ja vielä nuori, ja hylkääkö hän rouva Mainvielle'n, joka täällä on jo kauan ollut, ja mikä pahempi: on mennyt miehelään, ja mikä vieläkin pahempi: on mennyt näyttelijälle, ja mikä kaikkein pahinta: elää hyvässä sovussa miehensä kanssa. Joka kamarissa muodostuu peli- ja biljaardipöytien ääressä ryhmiä, jotka näkyvät kiivaasti keskenään kiistelevän; tämä kysymys on jokaisen mielessä, ja vain joku mestarillinen käänne pelissä voi hetkiseksi vetää huomiota puoleensa.

Seuran valioitten suosima kokouspaikka on parvisali. Tämä oli komea huone, jonka seinät olivat marmorisilla korkokuvilla kaunistetut ja jonka katossa oli Lebrun'in tekemiä taidemaalauksia.

Parvekkeella istuu viisi tai kuusi nuortamiestä yhdessä ryhmässä; täältä he voivat nähdä Pariisin sekä ylhäisön että alhaison ja saada hyviä aiheita hauskaan huvitukseen, jota sanotaan médisance'iksi, meidän kielellä panettelemiseksi. Heidän keskellänsä näemme markiisi Debryn, joka on Pariisin hauskimpia miehiä ja miellyttävimpiä panettelijoita. Hän tietää kaikki pienet seikkailut, naiskammioitten pienimmätkin salaisuudet, kulissien takana tapahtuneet rakkaudenvehkeet, joista hän tekee kaskuja kaikenmoisissa toisinnoissa. Kun hän on nähnyt jonkun, saattaa olla varma siitä, että hän tietää jotakin tästä henkilöstä. Mutta kuitenkin on markiisi sangen miellyttävä mies, sillä hän ei solvaa ketään vasten silmiä. Mitä taasen selän takana puhutaan, siitä ei sivistyneen ihmisen ole tapana suuttua.

Ympärilläseisovien nauru osoittaa, että hän paraikaa kertoo jostakin hauskasta seikkailusta. Välistä muuttuu puhe kuiskaamiseksi, kuulijat työntävät päänsä yhteen, mutta äkkiä remahtavat he taas nauramaan ja erkanevat, mikä oikealle, mikä vasemmalle.

Markiisi on lihava ja tanakka mies, jota ei kukaan luulisi vikkeläksi; mutta käsin ja kasvoin hän osaa niin ilkeästi kuvata sanojaan, ettei useinkaan itse asia olisi niin hauska, jollei hän sitä kertoisi; jäljittelijät joutuvatkin tavallisesti häpeään.

Hänen paraikaa kertoessaan saavumme sinne kreivi Rudolfin, ja hänen toveriensa kanssa. Rudolf, joka on seuran tuttu, esittelee lyhyesti toverinsa, ja tavallisen tervehdyksen jälkeen jatkuu taas kertomus.

-- Vaikka monet koetukset menivät myttyyn, ei meidän Saint-Michel menettänyt rohkeuttansa, jatkoi tuo miellyttävä mies; -- miesparka ei saanut pikku Petit-pas'ta katsomaan puoleensakaan, sillä poikaparka ei juuri kuulu enempää kuin minäkään Adoniksien joukkoon (mikä sovelias panettelemistapa sanoa "enempää kuin minäkään"); hänen vastainen perintönsä on vielä hänelle ventovierasten ihmisten hallussa, eikä hänen kuukautinen elatusrahansa riitä melaleucakimpuksikaan Petit-pas'lle, sitä paitsi hän ei ole tullut tähän maailmaan tehdäksensä itseään järjen kautta onnettomaksi. Minkä keinon keksikään Saint-Michel parka lähestyäkseen lemmittyänsä, nopsajalkaista tanssijatarta, jotta saisi niin sanoakseni yöt päivät pysyä hänen luonansa?

-- Ohoo, tämä on liikaa, huudahti herttua Ivan, pitkä sotilaanryhtinen mies, jota meidän on kunnia tervehtiä pohjoismaisena herttuana, josta jo on ollut puhetta.

-- Sata tukaattia annan sille, joka arvaa!

-- Anna itsellesi sata tukaattia ja arvaa, vastasi lordi Burlington, eräs omituinen nuori englantilainen, joka istui selin seuraan, ratsastaen tuolilla ja ojentaen jalkansa niin pitkiksi, että milt'ei epäili niiden kokonaisuudessaan kuuluvan hänelle.

-- Jalo lordi lausuu parempia kompia kuin minä, nauroi markiisi; -- hän tietää, ettei minun taskuissani useinkaan ole sataa tukaattia. -- Tuo kunnon poika rupesi tanssijattarelle -- kamaripalvelijaksi.

-- Oh, oh, huudahtivat kaikki.

-- Täten pääsi hän kaksinkertaisesti tarkoitustensa perille, puhui lordi, sillä siten saattoi hän kisailla piikojenkin kanssa.

-- Fi donc! kuului eräs vieno ja kimeä ääni; näin huudahti kreivi Vezekéri, komea unkarilainen, solakka maidonvärinen mies, joka laiskasti nojasi parvekkeen ristikkoa vasten, kädet reunan yli riippuvina. Pi donc! Älkää kertoko enää, minua kauhistaa tuollainen skandaali meidän piireissämme!

-- Eikö kellään ole hajuvettä muassaan? Kreivi pyörtyy, puhui Debry pilojansa.

-- Kuulkaamme kertomusta, huusivat toiset.

-- Poika tuli siis Petit-pas'n kamaripalvelijaksi, nauroi Ivan, oli ehkä sama mies, joka hiljakkoin sai minulta ruplan, kun avasi vaunujen oven?

-- Ja joka kaasi teetä vaatteilleni, puhui lordi, -- mutta siitä hän saikin korvapuustin.

-- Vai niin, koetti myöskin nuori, herkkätuntoinen unkarilainen kreivi puhua kimakalla äänellään, ja minä kun annoin hänen viedä lemmenkirjeitäni neidille.

-- Ne hän varmaan on heittänyt kaikki tyyni tuleen! -- ilkkui Debry. Mutta antakaas, kerron miten sitten kävi, sillä nyt tulee paras kohta.

-- Kuulkaamme!

-- Eräänä päivänä oli Petit-pas'lla lemmenkohtaus Boulognen puistossa, missä hänellä Jumalan armosta on pieni sievä huvila.

-- Niin, minun rahoillani, mutisi Ivan.

-- Herttua! Mitä oikea käsi antaa, sitä ei vasen käsi saa tietää, lausui markiisi nuhdellen. Tanssijattarella oli siis lemmenkohtaus tiedossa, jonkatähden hän vuokrasi vaunut ja otti tietysti palvelijansa mukaan.

-- Kenenkä? Saint-Michelinkö?

-- Juuri hänet; tytön piti tavata erästä kunnon kenraalia josta luulen hänen vähän pitävänkin.

-- Debry! Älä panettele! huudahti leikillisesti Rudolf, joka myöskin oli liittynyt kuulijoihin.

-- Oh, unhotin teidän olevan läsnä, muuten olisin lausunut huolellisemmin. Varma kuitenkin on, että tällä kunnon kenraalilla on hyvä onni naisasioissa; minut on hän useamman kerran sysännyt syrjään.

-- Älä puhu itsestäsi, poismentyäsi me kyllä sinusta pidämme huolta.

-- Pysykäämme siis asiassa. Kenraali saapuu paikalle; Petit-pas käskee tuoda kahta varten katetun pöydän ruusumajaan, aivan samoin kuin Ovidius Nason aikana; tuoksuvia ruusupensaita, lirisevä puro ja kaksi lempivää sydäntä, vaikkei siihen aikaan juotu samppanjaa eikä ympärillä ollut noita onnettomia palvelijoita avaamassa pulloja, rakastavien tyhjentäessä niiden sisällystä. Meidän Damon ja Phyllis istuivat pöytään, onnettoman palvelijan piti seisoa emäntänsä selän takana, lautanen kainalossa, ja kun kenraali istui häntä vastapäätä, ei hänen auttanut olla millänsäkään. Mutta kenraalin kasvoihin katsottuansa oli Saint-Michel parka vajota maan alle, sillä mies oli -- hänen setänsä!

-- Hauska juttu!

-- Ehkei setä sentään olisi häntä tuntenut, jos hän olisi ollut tyynellä mielin, sillä eihän ole tapana niin tarkasti silmäillä palvelusväkeä, nimittäin meidän sukupuolta. Mutta poika parka joutui hämille, teki kaikki nurinpäin, antoi veitsen, kun lusikkaa pyydettiin, pisti kahvelin jäätelöön ja oli ampua kenraalilta toisen silmän puhki samppanjapullon korkilla. Nyt katsoi kenraali häneen ja alkoi vähitellen tuntea pojan. Que diable, (mitä hittoa), olethan sinä Saint-Michel, veljeni poika, huudahti ukko vihdoin. Onneton poika pudotti peloissaan puolitusinaa kiinalaisia porsliinilautasia maahan. Petit-pas nauramaan niin, että kureliivit ratkesivat, ja hän kaatui selälleen tuolineen päivineen.

-- Mainioita juttuja!

-- Mitään skandaalia ei kumminkaan tapahtunut, tyttö nostettiin ylös; kenraali oli sävyisä mies, käski Saint-Michelin istua viereensä, hänelle tuotiin ruokaliina ja myöhään iltaan he pitivät hauskaa, iloiten toistensa tapaamisesta.

-- Entä sitten? kysyi lordi.

-- Tämäpä mainiota! Jalo lordi tahtoo kertomuksen loppuvaksi samoin kuin Scott'in romaanit: kauanko kukin eli ja kuinka kukin kuoli.

-- Kuinka Saint-Michelin sitten kävi?

-- Ei mitenkään. On setiä, jotka ovat ystävällisiä veljenpoikia kohtaan. Mutta hän saattaa tämän tapauksen johdosta tulla vielä muotileijonaksi.