Part 4

-- Hohoi! Huokasi Abellino lyöden veitsellä ja kahvelilla marssia lautaseen. Välttämätön asia. Herrasmiehellä, joka asuu ulkomailla, on monta tarvetta, eikä minun isäni jättänyt minulle perinnöksi muuta kun vaivaiset neljäsataatuhatta frangia. Voikohan moisilla tuloilla kunniallisesti elää? Ei suinkaan. Jos tahtoo kansallensa kunniaa tuottaa, pitää ulkomailla näyttää jotakin taitavansa. Minun asuntoni oli komeimpia Pariisissa, pidin joukon jahtikoiria ja kilpahevosia, kuuluisimmat tanssijattaret ja laulajattaret olivat lemmikkiäni; matkustin Egyptissä, Marokossa; vein mukanani kauneimman naisen haaremista; talvea vietin Italiassa, missä minulla oli komea huvila Como-järven rannalla. Parhaimpien ranskalaisten kirjailijain annoin kirjoittaa laveita teoksia matkustuksistani, julkaisten ne omalla niinelläni; Academie des sciences (Tiedeakatemia) valitsi minut niiden vuoksi jäsenekseen. Homburgin kylpylaitoksessa hävisin yhdessä ainoassa pelissä puolen miljoonaa frangia vähääkään suutani vääristämättä. Näin ovat vaivaiset neljänsadantuhannen frangin tulot kapitaalineen päivineen -- pyh!

Käsin ja suin hän vielä osoitti, että kaikki on mennyt kuin tuhka tuuleen.

Juhana-herra katsoa tuijotti tätä vielä nuoren puoleista tuhlaria ja ehdottomasti nousi hänen rinnastansa syvä huokaus.

-- Mutta tämä on yhdentekevää, jatkoi kavaljeeri rauhoittavasti, kun on miljoona varoja, voi kaksi miljoonaa kuluttaa, se on helppo oppia. Mutta ces fripons des creancier, noitten velkoja-lurjusten päähän pisti ruveta minulta rahoja pyytämään; kun yksi ensin alkoi, niin toiset kaikki perässä. -- Haukuin heitä, mutta siihen eivät tyytyneet, vetosivat lakiin ja minun täytyi paeta Pariisista. C'est pour se bruler la cervelle. Olisihan voinut ampua kuulan otsaansa! Mais v'la! (Mutta nähkääs!) Onni suosii minua. Isävainajani veli, joku Juhana Kárpáthi, joka oli paljon rikkaampi kuin isäni...

-- Ahaa!

-- Eräs hupsu vanhus, josta kerrotaan tuhansia tyhmyyksiä.

-- Todellakin?

-- Niin. Hän ei muka koskaan poistu kotoansa, hänellä on kartanossaan oma teaatteri, jossa omat näyttelijät esiintyvät ja jonne hän tuottaa parhaimpia laulajattaria laulamaan maalaislauluja; hänellä on kokonainen palatsi koiria varten, ja hän syö näiden kanssa samassa pöydässä.

-- Mitä vielä?

-- Hänellä on maalaistyttöjä kokonainen haaremi ja kaltaistensa lurjusten seurassa hän tanssii aamuun asti; sitten ärsyttää hän kumppaninsa toinen toisensa kimppuun, ja usein vuotaa verta näissä tilaisuuksissa.

-- Ja sitten?

-- Mies on niin omituinen, ettei hän kärsi mitään ulkomaalaista, ei salli pippuriakaan asettaa pöydälleen, koska sitä ei kasva omassa maassa, vaan turkinpippuria; kahvia ei saa talossa olla, ja sokurin sijasta käyttää hän hunajaa. Eiköhän tuo ole hulluutta?

-- On kai. Tiedättekö vielä mitä?

-- Tuhansia samanmoisia asioita. Koko hänen elämänsä on hupsuutta. Vain yhden ainoan kerran eläessään hän teki viisaasti, nimittäin silloin, kuin minä olin menehtymäisilläni eikä mikään muu olisi enää auttanut kuin iso perintö, juuri silloin sattui tämä rikas setä, tämä unkarilainen Nabob, tämä Plutus, eräänä yönä syömään kurpan munia mahansa niin täyteen, että seuraavana aamuna kuoli. Tästä minulle heti annettiin tieto.

-- Ja herra on kai nyt tullut nostamaan tätä suurta perintöä?

-- Ma foi, eihän mikään muu seikka olisi saanut minua tulemaan tähän kurjaan maahan.

-- No, valjastakaa sitten hevoset uudelleen ja ajakaa suoraa päätä joko Italiaan taikka Marokkoon, sillä tuo puolihassu setä, tuo rikas lurjus olen minä, minä en ole vielä kuollut.

Tästä puheesta äimistyi Abellino kovasti, kädet ja jalat laskeutuivat alas, ja hän änkkäsi:

-- Est ce possible? Onko se mahdollista?

-- Niin on. Minä olen Juhana Kárpáthi, jota kansa haukkuu Juhana-herraksi, kuten tekin suvaitsitte minua nimittää.

-- Ah, jospa olisin voinut aavistaakaan! huudahti kavaljeeri seisaalleen hypäten ja rientäen antamaan kättä sedälle; pahat ihmiset ovat kuvailleet minulle rakkaan setäni niin perin toisenlaiseksi, etten voinut aavistaakaan näin uljaan gentlemannin olevan setäni. Mille tonnerres! Ken tohtii väittää, ettei rakas setäni ole täydellisin kavaljeeri koko mannermaalla! Olisin lohduttamaton, jollen olisi tullut tuntemaan teitä. Sepä oivallista; haen kuollutta setää, mutta löydänkin hänet elävänä! C'est bien charmant! (Sepä ihastuttavaa!) Onnen jumalatar ei ole suotta nainen, hän on mielettömästi minuun rakastunut.

-- Heittäkää moiset puheet, hyvä veljenpoikani, minä en pidä niistä; olen tottunut heitukoiltanikin saamaan äreitä vastauksia, mikä onkin enemmän mieleeni. Te tulette tänne kaukaiselta maalta minua perimään, velkojainne koko rykmentti tulee perässä, ja nyt tapaatte minut elossa. Eiköhän tuo ole teistä harmillista?

-- Au contraire! (Päinvastoin!) Koska te, rakas setä, elätte, voitte te vieläkin paremmin osoittaa minulle ystävällisyyttänne.

-- Mitenkä? En ymmärrä.

-- En huoli vuotuisesta apanaasista (elatusrahasta), en serait bien fatigant (se olisi sangen vaivalloista) meille kummallekin; mutta teen sen tarjouksen, että jos heti maksatte velkani, olen jättävä teidät ainiaaksi rauhaan.

-- Hm, sangen jalomielinen tarjous; mutta jollen maksa, niin te kai julistatte sodan minulle?

-- No setä kulta, miksi tämä plaisanterie (pilapuhe?) Miksi sanotte: minä en maksa? Une bagatelle. (Vähäpätöinen asia). Muutama satatuhatta livreä. Mitä se on teille!

-- Surkuttelen, rakas poikani, että niin kevytmielisesti olette tuhlannut omaisuutenne, josta teidän tulee kiittää esi-isienne ansioita, mutta minä en voi teitä auttaa; raha tekee minullekin hyvää; minä tuhlaan myöskin rahoja narreihin, mutta ne ovat kotimaisia, minulla on tovereina kaikenmoisia kulkureita, heitukoita koko joukko, ja jolleivät kaikki tuloni näihin kulu, syötän taivaan lintuja taikka rakennan pilanpäiten siltoja yhdeltä vuorenkukkulalta toiselle. Mutta minun rahoillani ei kuljeteta tanssijattaria eikä Marokon herttuattaria ryöstetä eikä pyramiidien harjalle kiivetä. Jos haluatte syödä ja juoda, niin saatte luonani tarpeeksi asti, kauniita tyttöjäkin on yllin kyllin, ja ne ovat yhtä hyviä kuin Marokon herttuattaretkin, kun vaan vaatetatte ne komeiksi; voitte myöskin matkustaa, sillä maa on sangen avara, saatatte koko viikon kulkea rattailta alas nousematta omilla tiluksillanikin. Mutta rahoja emme heitä ulkomaille. Vettä emme rupea Tonavaan kantamaan.

Kavaljeeri alkoi menettää malttinsa. Koko ajan tämän läksyn kestäessä hän istui levottomasti tuoliansa häilytellen.

-- Enhän minä lahjaa pyydäkään, huudahti hän vihdoin -- vaan etuantia.

-- Etuantiako? Mistä hyvästä?

-- Äh, huudahti Abellino tuskistuneena, ja hänen kasvonsa saivat hävyttömän nenäkkyyden ilmeen, kuten huomaamme muutamissa ihmisissä, jotka juuri silloin, kun heidän pitäisi olla nöyrät, ovat kaikkein julkeimmat. Heittäen päänsä ylpeästi kenoon ja pistäen kätensä poveen, lausui hän vielä:

-- Olenhan minä ennemmin tai myöhemmin perivä koko teidän omaisuutenne. Ettehän aio sitä mukananne hautaan viedä?

- Hautaan! huudahti vanhus kauhistuen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi. Mitä? Minäkö hautaan?

-- Aivan niin. Toinen jalkanne on jo haudassa; kemut, piirakat ja maalaistytöt saattavat pian sinne toisenkin, ja silloin saan kaikki, mitä teillä on, tarvitsematta suurta kiitostakaan sanoa.

-- Ajurit! -- ärjäsi vanha Kárpáthi hypäten seisaalleen ja hän näytti uroolta tällä hetkellä. Vaunut valjaihin! Lähdemme täältä, lähdemme heti paikalla. Ei kukaan saa enää vetää henkäystäkään tässä huoneessa.

Abellino nauroi vanhuksen tehottomalle vihalle.

-- No, älkää kiivastuko, tulette vain echauffeeratuksi (lämpimäksi) ja saatte sitä pikemmin halvauksen. No, no, vanhus, ei pidä noin kiukustua; minä olen vielä nuori, ehdin odottaa.

Hän alkoi hyräillä jotakin laulunpätkää jostain ilvenäytelmästä, ja laskeutui pitkälleen kolmelle tuolille.

Heitukat alkoivat vetää tuoleja hänen altaan ja kokoilla kapineita.

-- Antakaa kaikki olla sillänsä, huusi vanhus. Ei saa ottaa mitään, johon hän on kajonnut. Isäntä! Missä on isäntä? Kaikki mitä on talossa, on isännän.

Vanhuksen ääni sortui hänen puhuessaan, niin että tuskin voi sanoja käsittää. Narri tarttui hänen käteensä, jottei herra menisi kumoon, ja runoniekka peräytyi peloissaan hänen luotaan.

-- Nähkääs, tämä melu ei auta ollenkaan, puhui Abellino ivaten. Älkää noin juosko, taikka kompastutte; se on terveydelle vahingollista. Ottakaa turkit yllenne, ettette vilustu; missä ovat armollisen herran päällyssaappaat? Hei pojat, lämmittämään tiiliä setä kullan jalkojen alle! Pitäkää hänestä hellää huolta!

Juhana-herra ei hiiskunut sanaakaan. Ensimmäisen kerran eläessään oli häntä näin suututettu. Olisi joku toinen tehnyt tämän! Hänen olisi pahoin käynyt. Heitukat vapisivat; herra Pietari Búskin vaikeni nähdessään herran tuiman katseen...

Heitukat nostivat herransa vaunuihin; tytöt istuivat kummallekin puolen häntä. Hän kutsui kapakoitsijan vielä luokseen ja ähisi hänen korvaansa muutamia sanoja, joihin tämä myöntävästi nyökkäsi päätänsä. Juhana-herra antoi hänelle lompakkonsa ja viittasi, että hän saa sen pitää.

Samassa lähtivät vaunut liikkeelle tulisoihtuja kantavien ratsastajien ympäröiminä.

Ivaten kirkui tuhlari veljenpoika lentosuudelmia lähettäen:

-- Adieu, cher oncle! Hyvästi, rakas setä! Terveiseni neideille kotona ja koiranpenikoille samoin! Au revoir! Näkemiin!

Tällä välin alkoi kapakan isäntä kuljettaa kaluja huoneesta, vuoteet ja pöydät, jotka Juhana-herra oli jättänyt.

-- Ah, cher ami, ystävä kulta, ettekö voisi jättää tuota siivoomista huomiseksi, minä tarvitsen noita esineitä.

-- En voi, sillä minun täytyy polttaa tämä talo.

-- Que diable! (Mitä hittoa!) Miten tohdittekaan tuollaista puhua?

-- Talo on herran, joka täältä äsken meni; kalut sisällä ovat minun, ja maksun olen saanut; hän käski minun sytyttää palamaan tämän kapakan. Muuten asia ei liikuta ketään muita.

Näin sanoen hän pisti kylmäverisesti palavan kynttilän eteisen alla olevaan olkilyhteeseen ja katseli tyynesti, kuinka liekki leviämistään levisi. Valkean valossa saattoi hän mukavasti laskea, paljonko oli saanut rahoja tästä tulituksesta. Szegedin kaupungissa saisi hän kolme taloa näillä rahoilla. Hän oli kauppaan tyytyväinen.

Kavaljeerin ei auttanut muu, jollei hän tahtonut joutua tulen uhriksi, kuin ottaa viitta yllensä, kiivetä pitkäsäärisen ratsumiehensä selkään ja pyrkiä takaisin vaunuihinsa.

-- Sinä karkoitit minut tästä kapakasta, minä karkoitan sinut maailmasta, mutisi hän itsekseen, kun mies kantoi häntä syvän loan läpi.

Molemmat miehet, toinen toisen selässä, näyttivät valkean valossa köyryselkäiseltä jättiläiseltä.

Näin päättyi tämä kahden sukulaisen vastaisuudelle ylen tärkeä yhtymys "Ratkorikkolan" kapakassa.

II.

Kauppa elävästä ihmisestä.

Herra Griffard oli aikanansa Pariisin rikkaimpia rahamiehiä.

V. 1780 oli herra Griffard vielä leipuri eräässä etukaupungissa ja sai kokemuksensa taloustieteessä Piquepuce-kollegion oppilailta, käyttäen kultaista laskutapaa, jonka mukaan yhden oppilaan velaksi jääneet piirakat tulivat maksetuiksi koroittamalla toisten oppilasten laskua.

Missisippi-raivo vei hänetkin pyörteeseensä. Siihen aikaan tultiin Pariisissa äkkiä miljoonamiehiksi; kaikkialla, kaduilla ja toreilla myytiin ja ostettiin Missisippi-osakkeita. Herra Griffardkin myi leipuri-puotinsa vanhimmalle sällillensä ja läksi itse etsimään miljoonia, joita hän löysikin. Mutta eräänä päivänä meni koko Missisippi-juttu myttyyn kuin saippuarakko, ja herra Griffardille ei jäänyt muuta kuin yhdeksän sou'ta taskuun.

Ken ei ole koskaan miljoonamies ollutkaan, sille ei ole niinkään harmittavaa jäädä kadulle yhdeksän sou'ta taskussa; mutta joka jo on kohonnut niin korkealle, että voi pitää omat vaunut ja hevoset, livreepukuiset palvelijat sekä komeasti sisustetut huoneet, hienoja ruokia, kauniita hempukoita ja muita samanlaisia sieviä kapineita, sille mahtaa tämmöinen lankeaminen tuntua harmittavalta.

Herra Griffard pistäytyi suruissaan erääseen rautapuotiin, osti suuren puukon kahdeksasta sou'sta ja sai sen teroitetuksi yhdellä sou'lla. Samassa saapui puotiin joukko uusimman muodin mukaan puettuja "kansalaisia", frygiaiaiset lakit päässä, täyttä kurkkua huutaen: "alas valtaherrat", ja kantaen tangon nenässä lippuna Marat'n sanomalehden viimeistä numeroa. Havaittuansa, että joukossa oli useita, jotka eivät tunteneet lehden sisältöä, ottivat he sen alas tangon päästä ja se, jonka ääni oli vähimmän sortunut, luki kuuluvasti puodin edustalla lehteä. Tästä oppi herra Griffard, että terävällä puukolla saattaa tehdä hyödyllisempääkin työtä, kuin leikata oma kurkkunsa poikki. Hän pisti puukon vyöhönsä ja liittyi joukkoon huutaen kuten muutkin: "alas valtaherrat!"

Miten hän sitten muutaman vuoden eleli, sitä hän ei ehkä itsekään tiedä. Maineesta ja kunniasta hän ei paljoa välittänyt, ne hän antoi muille, mutta direktorien hallitessa tapaamme hänet taas, tällä kertaa jo arvoisana muonakomisariuksena milloin rheiniläisessä, milloin italialaisessa armeijassa, aina sen mukaan kumman päällikkö tahtoi hänet ampua.

Komisariuksia on nimittäin kahta lajia: kerjäläisiksi köyhtyviä ja virassaan miljoonamiehiksi paisuvia. Edelliset tavallisesti itse ampuvat päänsä puhki, jälkimmäiset taas joutuvat toisten ammuttaviksi. Mutta tämä viimeinen tapaus on sangen harvinainen.

Onneksensa kuului herra Griffard niihin, jotka tulevat miljoonamiehiksi kuulaa päähänsä saamatta. Hän anasti muutamia kelpo maatiloja, jotka maastaan paenneet valtaherrat olivat jättäneet sillensä. Kun he restaurationin aikana palasivat, oli herra Griffard niitä onnen kultapoikia, jotka omien palatsiensa parvekkeilta saattoivat katsella sotajoukon komeata kulkua Pariisin kaduilla. Muuan emigrantti, joka tuli kaupunkiin voittoisan sotajoukon perässä, katseli kummastellen uutta viisikerroksista, komeata palatsia Boulevard des Italiens'illa, rakennusta, jota ei ollut hänen Pariisista lähtiessään; ja kysyessään, kuka on talon omistaja, sai hän kuulla nimen, jota hän ei tuntenut.

Mutta eipä se kauan tuntemattomaksi jäänyt. Miljoonan omistaja saa helposti kunnian päästä parhaimpiin seuroihin.

Ei aikaakaan, niin herra Griffardin nimi sai suloisen kaiun. Komeata iltamaa, nerokasta päivällistä, hevoskilpailua, kuuluisaa naisenryöstöä ei saatu toimeen ilman herra Griffardia. Tällaisista tilaisuuksista ei hän koskaan jäänyt pois, sillä niissähän saattaa tarkka tutkija helpoimmin tulla tuntemaan ihmisten intohimot, mielettömyydet, raha-asiat, tuhlaamisen tai rahapulan sekä näitten mukaan tehdä päteviä laskuja.

Herra Griffard oli rohkea liikemies. Hän uskalsi lainata suuria summia hävinneille tuhlareille, joilta palkollisetkin olivat oikeudessa hakeneet palkkaansa. Kuitenkin sai hän aina milloin milläkin tapaa rahansa takaisin. Sanoessani "rahansa" on tämä ymmärrettävä niin, että hän sai rahansa takaisin kaksinkertaisesti. Hän puuttui tämmöisiin rohkeisiin yrityksiin sentähden, ettei hänen tarvitsisi vaivata itseään vähäpätöisillä koronlaskuilla.

Eivät ainoastaan yksityiset, eivätkä ylhäiset henkilöt olleet hänelle kiitollisuuden velassa. Hänen huolensa ulottuivat arvoisaan yleisöönkin. Parhaimmat henkivakuutuslaitokset ja varakkaimmat pelipankit olivat hänen suojeluksensa alla. Jottei valtio voisi sanoa, ettei hän välitä yhteiskunnallisista asioista, olivat hänen pörssitietonsa aina luotettavimmat. Puhuipa virallinen Moniteur-lehti mitä tahansa, aina kävi kuitenkin niin, että kun herra Griffard äkkiä antoi myydä paljon arvopapereitaan, pelästyivät pörssimiehet pahanpäiväisesti, ja kurssit alenivat, mutta kun hän alkoi ostaa niitä, kirkastuivat kasvot taas ja arvopaperien kurssi nousi.

Välistä pysyi hän yksin vankkana, kun toiset pörssimiehet horjuivat, ja tällöin voitti hän suuria summia juuri rohkeutensa takia. Hän ei enää itsekään tarkoin tietänyt, kuinka suuri hänen omaisuutensa oli. Köyhä mies saa tehdä työtä otsansa hiessä ansaitakseen sata floriinia, mutta miljoonamiehelle on helppo saada toinen miljoona. -- Rahakin rakastaa seuraa.

Tällä suurella, kunnianarvoisalla miehellä oli siis harvinaista rohkeutta ryhtyä epävakaisiin raha-yrityksiin, auttaa hävinneitä miehiä rahoja lainaamalla. Tätä olemme katsoneet sopivaksi vielä huomauttaa sen vuoksi, ettemme liioin kummeksisi, kun heti tuon kapakassa tapahtuneen yhtymyksen jälkeen tapaamme Pariisissa kertomuksemme toisen sankarin -- jos nimittäin saa tällä nimellä solvata nuorta, tunteellista kavaljeeria.

Kohtauspaikka ei ole oikeastaan Pariisissa, vaan eräällä Seine-virran luodolla nimeltä Ile de Jerusalem, missä ovat Pariisin rikkaimpien rahamiesten huvilat, ja minne ei kaikkien vaivaisten miljoonamiesten sovi rakentaa huviloita, puutarhoja ja puistoja, sillä täällä maksetaan neliösylestä maata tuhat, jopa tuhat kaksisataa frangia, joten tavallinen englantilainen puisto tulee maksamaan yhtä paljon kuin maakartano Unkarissa.

Kaikkien huvilain ja puutarhamajojen joukossa, joita luoto on täynnä, on epäilemättä herra Griffardin asunto kaunein, suurenmoisin ja kallein.

Pienelle, ihmisvoimin tehdylle kummulle on se rakennettu, julkipuoli Seineä päin, kaikkien kansain ja aikain maun mukaan; kunniaksi sen aikaiselle rakennustaiteelle, joka halveksien kaikkea klassillista sekä toiselta puolen rococo-muotia, koki saada kaikki monimutkaiseksi, kummalliseksi, epämukavaksi.

Ei siinä kyllin, että puisto on luodolla, sitä ympäröi lisäksi keinotekoinen joki, jonka yli oli tehty kaikenmoisia siltoja, alkaen ameriikkalaisesta ketjusillasta aina parkkipuusta koottuun, muratilla peitettyyn bretagnelaiseen siltaan, ja niitä vartioivat vakituiset pertuskoilla varustetut vartijat, joitten asunnot olivat muodostetut joko erakkomajoiksi tai tulitorneiksi; ja kun kullakin vartijalla oli eriääninen torvi, saattoi helposti tietää, mitä siltaa ja mitä tietä vieras lähestyi kartanoa.

Toisella puolen siltaa alkoivat englantilaisen puiston monimutkaiset polut, jotka tähän aikaan olivat sysänneet syrjään entiset suorat kulissimaiset kujanteet. Kaikkialla sai kuljeskella tiheitten, toisiinsa yhtyvien puiden suojassa, sai käydä sinne tänne tuntikausia perille pääsemättä. Teitten sivulle oli kaikkialle istutettu kukkia, joka käänteessä oli jasmiinimaja, jonka sisällä oli sievät penkit tai vanhanaikaisia marmoripatsaita, tuolla kokonaisia kukkaspyramiideja, täällä keinotekoisia raunioita, agaveja ja kauheita kaktuskasveja; toisaalla taas egyptiläinen hautakammio, jonka sisällä oli todellisia muumioita sekä ikuisesti palava lamppu, johon joka aamu pantiin öljyä. Tuossa oli vielä roomalainen alttari kivi-astioineen ja korintolaisine maljoineen sekä kaikenlaisia kirjavasta kivestä muodostettuja muinaisten roomalaisten kakkuja ja leipiä, jotka Egeria-immen aikana kelpasivat jumalillekin. Niiden alle oli kerran joku irvihammas kirjoittanut seuraavat sanat: "täällä myydään vanhoja piirakoita", mikä ei kumminkaan entistä leipuria näkynyt harmittaneen, koskei hän ollut lausetta poistanut. Paikka paikoin oli aukeilla kohdilla suuria suihkulähteitä, joitten vesisäteet putosivat marmorisäiliöihin, missä kultakaloja uiskenteli; vesi juoksi näistä säiliöistä lammikoihin, joiden tyynellä pinnalla souteli kauniita valkojoutsenia. Nämä eivät tosin laula niin kauniisti, kuin runoilijat luulottelevat, mutta syövät sitä enemmän hirssijyviä, jotka silloin olivat kalliimpia kuin vehnät.

Käytyänsä kaikki nämät mutkaiset polut sekä kaikki kummat ihmeteltyänsä saapui tulija vihdoin viimeinkin huvilaan vievälle käytävälle. Joka askeleelle on tämän käytävän sivuille istutettu appelsiinipuita, joista muutamat vielä kukkivat, toiset jo ovat täynnä hedelmiä.

Näitten appelsiinipuitten keskellä tapaamme nuoren herrasmiehen, johon meillä jo on ollut kunnia tutustua. Mutta siitä on jo kulunut kokonainen vuosi; muoti on paljon muuttunut. Meidän täytyy siis esitellä hänet uudestaan.

Calicot-aika on ollut ja mennyt. Tämän nuoren keikarin yllä on nyt pitkä, polviin ulottuva takki, ahtaat nimettömät ovat pitkävartisiin kiiltosaappaisiin pistetyt, viiksistä ei ole enään jälkiäkään, nenään päin kaareutuva poskiparta antaa kasvoille uuden muodon, hiukset ovat jakaukselle kammatut. Nämät peittää kamala kapine, jota sanottiin Bolivar-hatuksi ja joka oli sangen hyödyllinen, sillä sen reunat olivat niin leveät, että ne kävivät sateenvarjosta. Tämä mies on Abellino Kárpáthi. Pankkiirin portailla ja etuhuoneissa vilisi livreepukuisia tyhjäntoimittajia, jotka kuljettivat vierasta miehestä mieheen ja ottivat huostaansa tämän päällystakin, kepin, hatun ja hansikkaat, jotka lähtiessä täytyi lunastaa kelpo juomarahoilla.

Kunnon syöpäläiset tunsivat Abellinon aivan hyvin, sillä unkarilaiset valtaherrat tietävät, miten tulee kansansa kunniaa ulkomailla ylläpitää etenkin palkollisten silmissä. Tähän on olemassa vain yksi keino, nimittäin varistaa rahaa kuin vettä, jakaa kultakolikoita pudonneen hansikkaan ylösnostamisesta. Oikean kavaljeerin taskuista et löydäkään muuta rahaa kuin kultakolikoita, uusinta lyöntiä ja hajuvedessä pestyjä, jottei muitten ihmisten piteleminen tuntuisi.

Hetkisen kuluttua oli Abellinon hattu, keppi ja hansikkaat korjuussa, palvelijat soittivat toisilleen, ja kavaljeeri oli tuskin ehtinyt perimmäiselle ovelle, kun jo palvelija tuli ilmoittamaan, että herra Griffard on heti valmis ottamaan vastaan. Samassa avattiin selkoselälleen mahonkiovet, jotka veivät herra Griffardin omaan kamariin.

Herra Griffard istui sanomalehti-tukun ääressä, sillä sivumennen mainiten ovat vain unkarilaiset herrat siinä luulossa, että Luoja on säätänyt kesän sen vuoksi, ettei silloin tarvitse lukea sanomalehtiä. Herra Griffard luki uutisia kreikkalaisten viimeisistä voitoista, ja hänen mielensä oli kuohuksissa harmista, jonka eräs englantilainen lehti oli hänessä herättänyt; siinä eräs herra Watts kokee askel askeleelta todistaa, että tuo jumalaton, pöyhkeä lordi Byron on sieltä täältä varastanut kaikki runonsa ja että ennen häntäkin on samoista asioista runoiltu. Tämä polemiikki teki herra Wattsin kuuluisaksi pariksi vuodeksi.

Pankkiirin edessä porsliinipöydällä oli tee-astiat; matalasta kupista ryyppieli hän silloin tällöin jotakin märkää ainetta, luultavasti munalla sekoitettua teetä, joka oli tehty makeaksi maidosta valmistetulla sokerilla. Tämä sokeri oli hiljakkoin keksitty ja väitettiin olevan hyvää keuhkotautisille, mutta se oli sangen kallista, jonkatähden monet herrat pitivät muotiasiana sairastaa keuhkotautia, voidakseen käyttää tätä sokeria.