Part 39

Eräänä päivänä pakottivat äidilliset tunteet rouva Mayerin kirjoittamaan Rudolfille kirjeen, missä hän "katkerien kyynelten" ohessa kertoi, ettei hänellä ole ainoalta, unohtumattomalta, enkelinhyvältä tyttäreltään armollisen Juhana Kárpáthin rouvalta edes kengännauhaa hallussaan, jota hän voisi rakkaana muistona kantaa sydämellänsä ja satoja kertoja päivässä esille ottaen suudella, ja että se seikka on sangen ikävä äidin mielelle. Toivoo, että Rudolf hyvästä suomastansa on antava onnettomalle, kovaonniselle äidille jonkun muiston hänen tyttärestänsä, on katsova, eiköhän löytyisi ikuisesti kaivatun Fannyn jälkeen jäänyttä käsinettä tai jotakin muuta arvotonta kapinetta, jolla ei saisi olla itsessään suurta arvoa, sillä jos hän lähettää jotakin arvokasta, niin ei äiti sitä ottaisi vastaan j.n.e., j.n.e....

Rudolf ymmärsi kunnon rouvan tarkoituksen ja lähetti hänelle muistoksi -- kymmenen tuhatta floriinia.

Ja rouva Mayer ei suvainnut -- lahjaa hylätä.

Toisen kerran kirjoitti hellä äiti Floralle kirjeen, jossa sanoi taasen katkerien kyynelten ohessa lankeavansa rouvan jalkojen juureen ja kertoi, miten ikävää on isoäidille, kun ei edes ole saanut nähdä lapsensa lasta, jottei voi hänestä untakaan nähdä. Jos hän kuolee, niin ei tunne lasta tulevassa elämässäkään! -- Hän rukoilee siis, suudella armollisen rouvan käsiä ja jalkoja, että rouva antaisi tietää, miten ja milloin hän voisi nähdä toivorikasta lastansa. On näet kuullut pienokaisen olevan niin kauniin, niin miellyttävän. Kävisi vaikka jalkaisin sinne, kun vain hetkeksi saisi nähdä lasta. Sitten voisi hän rauhassa kuolla; -- j.n.e....

Rouva Szentirmay oikein pelästyi tästä uhkauksesta.

Se vielä puuttuisi kielilakkareilta, että rouva Mayer tulee helliä kohtauksia teeskentelemään tyttärensä lapsen suhteen. Mitä tehdä? Vaarallista oli hänelle kirjettäkin kirjoittaa, sillä rouva Mayer saattaisi siitä kehua eikä Flora olisi suonut kirjeensä semmoisessa kodissa kulkevan kädestä käteen kaikkien nähtäväksi.

Rouva Szentirmay oli viisas nainen ja hän keksikin oivan keinon estää tuota ikävää vierasta taloon tulemasta.

Kirjoitti kirjeen Teresalle.

Ystävällisellä, herttaisella tavalla, joka oli hänelle ominaista, pyysi hän Teresaa jättämään Pressburgin rakkaudesta edesmennyttä holhottiansa kohtaan ja viettämään heillä muutaman viikon.

Teresa ei voinut olla kuulematta näin ystävällistä kutsua; sitäpaitsi katsoi hän velvollisuudekseen ottaa rouva Szentirmayn kanssa osaa Fannyn lapsen kasvattamiseen. Pressburgista lähtiessä sanoi hän ainoille ystävillensä Boltaylle ja Santerille jäähyväiset siinä luulossa, ettei hän enää matkaltansa palaa.

Niin kävikin.

Flora ei häntä ollenkaan päästänyt luotansa eikä Teresalla ollut aikaa lähtöä ajatellakaan, niin hyvin häntä kohdeltiin. Koko talon väki piti häntä perheen arvoisana sukulaisena.

Hänen siellä olonsa karkoitti tietysti ainaisiksi ajoiksi -- kalliin isoäidin, joka ei ketään maan päällä niin kammonut kuin Teresaa. Paratiisistakin olisi hänet pysyttänyt poissa tieto, että Teresa on siellä, nuo kylmät ja tyynet kasvot, nuo ytimiin katsovat silmät, joilta ei voi mitään salata.

Mutta vielä erään toisenkin karkoitti Teresan tulo talosta, nimittäin Marion neidin.

Samana päivänä, jolloin Teresa saapui, suvaitsi hän lähteä maatilallensa Köhalmiin, muka vain muutamaksi viikoksi. Mutta kun Teresa jäi taloon muutamaksi vuodeksi, niin jäi Marion neitikin Köhalmiin -- riitelemään voutien ja torpparien vaimojen kanssa.

Vuodet vierivät, ja Teresa oli yhä vain talossa, Marion neiti poissa. Silloin tällöin hän kuitenkin pistäysi Szentirmaan sappeansa purkamaan, kun sitä oli aikain kuluessa liian paljon kokoontunut.

Tällöin keksi Flora aina Teresalle sellaisia toimia tai lähetti hänet Kárpátfalvaan, ettei Marion neidillä koskaan ollut tilaisuutta loukata rauhallista naista.

Usein, kun he olivat kahden kesken, kertoi Teresa nuorelle rouvalle Fannyn lapsuuden ajoista, hänen vastuksistaan ja niistä vaaroista, jotka häntä uhkasivat. Kertoi, miten hän oli kärsinyt salaisesta rakkaudesta. Hän lempi miestä, jonka nimeäkään hän ei kenellekään sanonut, vaan vei salaisuuden mukanansa hautaan.

Ja Flora taasen kertoi näitä surullisia asioita Rudolfille, miten Fanny oli nuoruudestansa asti toivottomasti rakastanut ja ehkä vielä rakastaa toisessa elämässäkin. Flora vaati miestänsä sangen usein tulemaan kuusistoon katsomaan hautakiveä, jossa kaikki kirjaimet näyttivät kyynelissä hymyileviltä silmiltä!...

Eräänä kauniina iltapäivänä käveli Flora puistossa taluttaen kädestä pientä, puhella sopertelevaa kolmevuotiasta poikasta.

Lapsi oli oppinut sanomaan häntä äidikseen ja kyseli, tiedusteli kaikenlaisia, joihin useampiin olisi ollut sangen vaikeata antaa tyydyttävää vastausta.

Sill'aikaa saapui Marion neiti kartanoon.

Kuultuansa Floran kävelevän puistossa riensi hän sinne.

-- Hyvää iltaa, rakas kreivittäreni! Kahdenpa ollaan kävelemässä! Nöyrin piikanne, armollinen Kárpáthi herra, nöyrin piikanne. Jos olisin kaksikymmentä vuotta takaperin isänne puheita korviini ottanut, niin te olisitte nyt aikamies.

(Kolmenvuotias lapsi ei tietysti ymmärtänyt tätä sukkeluutta).

-- Oi, miten hellä äiti olettekaan, Flora! Niin kauniisti hoidatte poikaa. Vahinko vain, ettei teillä itsellä ole lasta.

(Sattuvinta, mutta myöskin armottominta ivaa on soimata nuorta vaimoa siitä, ettei hän ole äiti).

-- No, onpa sentään tilaisuutta luulotella olevansa äiti, kun teillä on lapsi. Ja kaunis lapsi onkin. Näkyy, että vanhemmat ovat toisiansa rakastaneet. Ja jotta teidän olisi helpompi häntä omananne pitää, niin ovat lapsen silmät sattuvasti Rudolfin näköiset.

-- Todellakin, virkkoi Flora vilkkaasti, huuletkin ovat Rudolfin näköiset. Näin sanoen otti hän lapsen syliinsä ja suuteli häntä useat kerrat.

(Tuo nainen on töhröpäinen, ajatteli Marion neiti, suuttuneena päivänvarjonsa levittäen -- vaikka oltiin siimeksessä; -- ei häntä saa luulevaiseksikaan). Arveli hänen rupeavan lasta inhoamaan, jos vain. epäilys mielessä heräisi. -- Ei tuntenut Floran sydäntä.

Se oli puhdas, viaton, kuin lapsen sydän; ei ollut hänellä aavistustakaan asioista, joita Marion neiti tahtoi häneen istuttaa.

Tästä päivästä alkaen piti hän lapsesta vielä enemmän.

Kun muutaman vuoden kuluttua tapaamme Floran, niin on hän jo onnellinen äiti, ympärillä kauniita ja kilttiä lapsia, jotka kaikki luulevat Zoltánin olevan veljen ja Teresan heidän tätinsä. Flora on kaikille yhtä hellä, Rudolf yhtä ankara.

Mutta kun Flora kerran hämmästytti piirikunnan pääkaupungista palaavaa miestänsä ratsastamalla häntä vastaan Zoltánin kanssa -- hän itse lauhkealla, valkoisella ratsullaan, poika taasen vilkkaan tatarilaisen hevosen selässä -- niin ei Rudolf voinut olla suutelematta nuorukaista.

Ei ollut poika vielä kuudetta vuotta täyttänyt, kun Flora vei hänet kerran muassaan erääseen kokoukseen, missä Rudolf piti älykkään, loistavan puheen. Poika kuunteli tarkasti, ja kotia tultuaan kokosi hän Rudolfin lapset ynnä toiset pikkutoverit lastenkamariin sekä piti siellä kokousta lausuen heille vakavan näköisenä puheen, niin suurella innostuksella, että Flora, joka kuunteli oven takana, oikein siitä ihastui.

Mitähän tuosta pojasta tulee, kun hän kasvaa suureksi!...

* * * * *

Nuo kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olemme tulleet tuntemaan Tapanin ja Niilon nimellä, ovat sittemmin kasvaneet suuriksi miehiksi kansamme historiassa. Jos Jumala voimia suo, niin koetan toiste esitellä heidät kunnian ja suuruuden kukkulalla.

* * * * *

Toisista tuttavistamme ei meillä ole enää paljoa sanomista.

Abellino elää vielä tänä päivänä.

Hänen ulkomuodossaan ei ole rahtuakaan oikeata. Tekohampaat suussa, tekotukka päässä, koettaa hän pettää maailmaa ja itseänsä. Parran ja viikset hän värjää, kasvot kaunistetaan "prinsessavedellä". Toisella korvalla kuulee hän aina tuosta merkillisestä kaksintaistelusta saakka huonosti, jonka tähden siihen on kätkettynä pieni hopeinen kuulokone.

Näin liikkuu hän ihmisten keskellä. Parsittu, paikattu aave menneiltä paremmilta ajoilta, toisessa kädessä tukeva sauva, jolla auttaa luuvaloisia jalkojansa, toisessa kuulotorvi. Mutta kumminkin luulee hän olevansa yhä vielä sangen miellyttävä mies ja kosii täydellä todella kaikkia kauniita naisia, nuoria tyttöjä, luullen heidän olevan häneen ihastuneita. Kun he hänelle nauravat, luulee hän heidän hymyilevän ilosta, että saavat nähdä häntä.

Joka päivä käy hän nostamassa tukaattinsa, jonka vuoksi hän ei voi poistua Pestistä. Vain Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä saatuansa yhdellä kertaa sata tukaattia, lähtee hän matkalle eikä palaa, ennenkuin rahat loppuvat. Mutta puheissansa on hän vielä sama mies, jommoinen oli miljoonia tuhlatessaan. Kehuu kaikkea ulkomaalaista ja halveksii kotimaista, vaikka tämäkin kelpaa, faute de mieux -- paremman puutteessa. Mutta hänen sydämensä, jos nimittäin hänellä sitä onkaan, palaa alituisesta koti-ikävästä -- Pariisiin.

Ihmiset pitävät häntä sangen koomillisena henkilönä. Korkeimpiin piireihinkin on hän tervetullut, jotta hänellä saataisiin hyvästi nauraa.

Mies parka!

Vanhaa ihmistä tavallisesti pidetään kunniassa, mutta hän on vanhoilla päivillänsä joutunut nauran esineeksi piireissä, joissa hän ennen oli mahtimiehenä, johtajana.

Onnettomuuksien ihmistä kohdatessa on yleensä lohdutuksena ainakin se seikka, että voi olla tyyni, halveksia elämää; mutta Abellinolle on rangaistukseksi hänen tylsyytensä ja ajattelemattomuutensa, hän kun yhä tahtoo elää.

VIITESELITYKSET:

[1] Käydessäni v. 1875 Jókain luona pyytämässä lupaa hänen teostensa suomentamiseen, mikä suurella ystävyydellä heti annettiin, ja kysyttyäni mitkä romaaninsa hän itse soisi ennen muita Suomen kielelle käännettäviksi, hän mainitsi seuraavat neljä: "Uusi tilanhaltija", "Unkarilainen nábob", "Kulta-ihminen" ja "Mustia timantteja", joista kahdesta viimemainitusta kohta enemmän.

[2] Unkarilaisten ylimysten palvelijoita eli lakeijoita. Suom.

[3] Vidra on suomeksi saukko. Suom.

[4] Ranskalaisia kirouksia. Suom.

[5] Ranskalainen kirouslause, suom. "tuhat tulimmaista." Suom.

[6] Italian kieltä; suomeksi: "herra maalainen." Suom.

[7] Béla on unkarilainen muoto nimestä Adalbert. Suom.

[8] Eikä Suomenkaan kielessä; cocu merkitsee oikeastaan luulevaista aviomiestä. Suom.

[9] Abellino tarkoittanee tässä Unkarin korkeinta tuomioistuinta, septemviral- (seitsenmiehistä) senaattia. Suom.

[10] Ranskalaisia sanoja, merkitsevät suomeksi uupumista ja mielenkiihkoa. Suom.

[11] Béla (Adalbert) on, kuten edellä jo on mainittu, Unkarissa tavallinen ristimänimi. Tämän on Kárpáthi hienontanut Abellinoksi. Suom.

[12] Unkarin kielessä kirjoitetaan nimi aina täten: ensin sukunimi, sitten ristimänimi ja viimeksi arvonimi. Suom.

[13] Varju, suomeksi Varis. Suom.

[14] Nämä olivat lainopin tutkinnon suorittaneita, jotka, saadaksensa käytännöllistä harjoitusta, tarjosivat valtiopäivämiehille apuansa etenkin näitten yksityissihteereinä. Vastaavat siis johonkin määrin meidän "viiseherrassyötingin" tapaisia juristeja. Suom.

[15] Pressburgin esikaupunki.

[16] Ylitallimestari oli valtiopäiväin aikana poliisipäällikön virkanimi. Suom.

[17] Palatinukseksi kutsuttiin Unkarin valtiopäivillä kuninkaan sijaista ylähuoneen puheenjohtajaa. Suom.

[18] Kuruczeiksi sanottiin Siebenbürgin ruhtinaan Rákóczyn sotamiehiä, silloin kun hän kävi sotia Itävalta-Unkarin hallitsijoita vastaan. Suom.

[19] Urbarialikokoukset koskivat talonpoikain veropäivätöitä herroille, siihen aikaan kun Unkarin talonpojat olivat samanlaisessa asemassa kuin esim. meillä Viipurin läänin lahjoitusmaiden alustalaiset. Suom.

[20] Mustalainen viuluniekka ja etevä säveltäjä. Suom.

[21] Tisza- (Theiss) virran sivujokeen Körös'iin juokseva joki. Suom.

[22] Kuuluisa mustalainen viuluniekka ja kapellimestari. Suom.

[23] Piirikunnan (komitaatin) ispaanin virka-asunto. Vastaa meidän lääninhallituksen taloa. Suom.