Part 38

-- Tiedän hyvin, jatkoi Kárpáthi, jos lähin sukulainen tulisi ainoan poikani holhoojaksi tai jos eksytetyt tuomarit määräisivät hänelle itsekkään, imartelevan holhuumiehen, niin he turmelisivat hänet, kasvattaisivat hänestä kevytmielisen, lyhytjärkisen miehen, jättäisivät ehdoin tahdoin hänen sielunsa keskenkasvuiseksi, sillä hyödyttäväthän rikkaitten synnit itsekkäitä enemmän kuin heidän avunsa. Kauhu valtaa mieleni, kun ajattelen, että poikani olisi niin turmeltuneen miehen hoidossa, kuin on veljenipoika Béla! -- Älkää jättäkö yhtään näistä sanoista kirjoittamatta, herra notarius. Jumalan tuomioistuimen edessä syytän hänen olevan huonon ihmisen, huonon sukulaisen, huonon kansalaisen; vain hänen hupsuutensa on hänelle pienenä puolustussyynä. Tahdon tulla vakuutetuksi, ettei hän saa turmella lapseni sydäntä. Tahdon antaa poikani sellaisten haltuun, jotka hyvistä taipumuksista kasvattavat hyviä avuja, jotka häntä johdattavat rehellisyyden ja isänmaallisen maineen uralle, jotka hoitavat ja suojelevat häntä silloin, kun en minä enää voi kättäni ojentaa häntä puolustaakseni. Tahdon antaa hänet miehen haltuun, joka on oleva hänelle parempi isä kuin minä milloinkaan olisin voinut olla; jollei hän olekaan lasta rakastava enemmän kuin minä, niin on hän ainakin rakastava järkevämmin... Mies, jonka määrään poikani lailliseksi holhoojaksi, on kreivi Rudolf Szentirmay.

Vanhus ojensi näitä sanoessaan vieressänsä istuvalle Rudolfille ystävällisesti kättä; tämä nousi, lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä. Pitkän aikaa syleilivät he toinen toisiansa; ei kukaan sanaa vaihtanut.

Sitten istui Rudolf taas sijalleen ja vastasi liikutuksesta väräjävällä äänellä, että hän rupeaa holhoojaksi.

-- "Hänkin" niin toivoi, puhui Nabob. Kuolinhetkellään sanoi hän, laskien pojan vaimosi syliin: "ole äitinä lapselleni". Sitä en ole unhottanut. Ja nyt minä sanon sinulle: ole isänä lapselleni! Onnellinen lapsi! Hyvän isän, hyvän äidin annamme hänelle perinnöksi!

Kunnon vanhus ei pitkään aikaan saanut puhetta sujumaan tämän osan testamenttia lausuttuansa; niin valtasivat hänet hellät tunteet. Tuokion kuluttua vasta hän tointui ja jatkoi:

-- Muistakaamme vielä häntä, joka on minulle tuottanut elämäni synkimmät hetket, veljenpoikaa, joka on Bélaksi ristitty, mutta itse nimittää itseään Abellinoksi. En rupea luettelemaan niitä rikoksia, joita hän on tehnyt Jumalaa, isänmaata ja minua vastaan. Antakoon hänelle anteeksi Jumala ja isänmaa, minä annan anteeksi. Mutta valehtelisin Jumalan edessä, jos tällä hetkellä sanoisin hänestä pitäväni. En hänestä vähintäkään välitä, aivan kuin en olisi häntä koskaan nähnytkään. Jumalan rangaistuksena pidän, ettei hän saanut periä omaisuuttani, sitten kuin oli hurjuudellaan tuhlannut omansa ulkomailla. Paha sai pahan palkan. Hän toivoi saavansa minut periä, mutta Jumala otti aseen hänen kädestään, jottei hän olisi sillä loukannut itseänsä. Jollei hän olisi nimipäivänäni lähettänyt ruumisarkkua, jollei olisi juonillaan koettanut turmella viatonta naista, niin en koskaan olisi joutunut naimaan tuota neitosta, jolle Jumala suokoon rauhan haudassa ja taivaassa autuuden; eikä minulla olisi ollut lasta, vaan olisi hän ollut perilliseni. Näin oli Jumalan tahto, että veljenpoikani joutui häviöön. Nyt hän on keppikerjäläinen. Hänellä on näet enemmän velkoja kuin hiuskarvoja päässä. Mitä hänestä tulee? Ei hän osaa työtä tehdä, eikä kykene mihinkään, kun ei ole mitään oppinut; kelvoton on sekä ruumis että sielu. Hän ei surmaa itseänsä, sillä hekumallisista ei ole itsemurhaajiksi. Älköön hänestä siksi olkokaan; sitä en soisi! Eläköön, jotta jäisi aikaa kääntyä Jumalan puoleen. En soisi hänen kerjäävän enkä nälkää näkevän, toisten ovella apua pyytävän. Mutta määrään, että joka päivä Pestissä asuva oikeudenvalvojani maksaa hänelle yhden tukaatin. Luulen sen olevan tarpeeksi, suojelemaan hänet kurjuudelta. Mutta tätä tukaattia täytyy hänen itse tulla joka päivä noutamaan; älköön sitä muitten kautta annettako, ei saa sitä kukaan ottaa velasta eikä edeltäkäsin yhtään tukaattia maksaa. Mutta kunakin Johannes kastajan kaulanleikkauspäivänä saakoon hän yhdellä kertaa sata tukaattia. Tahdon, että hän jo edeltäpäin iloitsisi tästä päivästä ja muistaisi sitä vuodesta toiseen.

Täten ovat maalliset asiani päätetyt. Muita sukulaisia ei ole mainittavia.

Ystäväni ovat pian luetut; tunnen vain kolme, joita voin todellisiksi ystävikseni sanoa. Ensimmäinen on Rudolf. Hänen haltuunsa olen jättänyt lapseni. Toinen on Mikko Kiss, hänkin on ystäväni, joka aina on minua rakastanut; onnettomuuden kohdatessa pysyi hän aina rinnallani. Hän saa periä mielihevoseni ja -koirani. En tietääkseni voi niille antaa parempaa isäntää, enkä hänelle rakkaampaa muistoa. Kolmas ystäväni on taloudenhoitaja Pietari Varga...

-- Oi, herra ... änkkäsi ukko Varga, mutta kieli ei tahtonut oikein liikkua.

... Hänen haltuunsa annan vanhan palvelijani Paavon ja vanhan narrini Vidran sekä Lapajin maatilan, jonka itse olen ostanut, hänen siellä onnellisesti kahden palvelijani kanssa elääksensä.

... Kaikki alustalaiseni, jotka tätä nykyä hoitavat tiluksiani, jääkööt paikoillensa samasta vuokrasta kuin tähänkin asti. Ja joskin köyhtyvät tai tulevat vanhuuttansa heikoiksi, niin älköön heitä pois karkoitettako.

... Sen irtonaisen omaisuuteni, joka vielä jää jäljelle, käyttäköön tämän testamentin toimeenpanija kreivi Rudolf Szentirmay parhaan taitonsa mukaan isänmaallisiin tarkoituksiin, jotka ovat omiansa koroittamaan kansallisuuttamme. Rukoilen Jumalaa, että maa, jonka povessa esi-isäni lepäävät ja minäkin ennen pitkää olen lepäävä, olisi ikuisesti onnellinen ja kukoistaisi; että kansa, jonka jäseneksi Jumala on suonut minun syntyä, jälkeentulevan paremman ja viisaamman sukupolven kautta saisi arvokkaan aseman sivistyneitten kansakuntien joukossa ja että sitä vieraatkin oppisivat arvossa pitämään. Minä synkempinä päivinä syntynyt olen hyödytön näinä uusina onnellisempina, jalompina, viisaampina aikoina. Sen verran vain voin hyvää tehdä, että annan sijaa itseäni paremmille.

... Ja nyt sulkien itseni Jumalan haltuun odotan vain autuasta rauhaan pääsyä, käyn Jumalaan turvaten eroni hetkeä kohti.

Nämä viimeisetkin sanat kirjoitettiin paperille. Notarius luki julki testamentin, Juhana Kárpáthi ja läsnäolevat todistajat allekirjoittivat sen ja painoivat sinettinsä nimen alle. Samana yönä tehtiin vielä toinen yhtäpitävä kappale testamenttia, jonka Rudolf, ollen piirikunnan päällikkö, otti haltuunsa.

Tämän valmistuttua käski Kárpáthi papin kutsua kirkonpalvelijan sisään.

Tämä tuli ja asetti pienelle ympyriäiselle pöydälle viinillä täytetyn kultapikarin sekä kultaisen lautasen, jossa oli hienoja leipäviipaleita. Se oli Herran pyhä ehtoollinen, jota kuoleman kanssa taisteleville viimeiseksi annetaan.

Pappi astui pöydän ääreen, missä leipä ja viini olivat. Kristityn nöyryydellä astui Kárpáthi pyhälle ehtoolliselle; toiset seisoivat hiljaa ympärillä.

Pappi tarjosi murretun leivän sanoen:

-- Vapahtaja Jesus sinut ruumiinsa haavoihin sulkekoon.

Ja pikarin ojensi hän sanoen:

-- Vapahtajan Jesuksen veri puhdistakoon sinut synneistäsi.

Hartaasti rukoili Juhana tämän yksinkertaisen jumalanpalveluksen jälkeen. Sitten sanoi hän hurskaasti ja levollisesti papille:

-- Ennen pitkää olen omin silmin näkevä autuaamman kotimaan. Kun saatte kuulla minun sairastuneen, niin älkää pitäkö rukouksia kirkossa terveyteni puolesta, se olisi turhaa, vaan rukoilkaa paremman elämän hyväksi. Ja nyt menkäämme poikani luo!

Poikani! -- tämä sanottiin ilon tunteilla, hellyydellä.

Kaikki läsnäolijat seurasivat häntä lapsen kehdon luo. Vakavasti katseli lapsi näitä vaikenevia miehiä, ikäänkuin hänkin jo olisi kuulunut heidän joukkoonsa. Juhana otti hänet kehdosta käsivarrelleen. Poika katseli isää suurilla, viisailla silmillään ja koetti asettaa pikkuista suutansa isän suutelojen mukaan.

Sitten kulki lapsi miehestä mieheen; kaikkia katseli hän vakavasti, ikäänkuin hyvin tietäen heidän olevan sangen kunnianarvoisia henkilöitä; ja kun Rudolf vuorostaan otti hänet syliinsä, alkoi hän nauraa, potkia ja iloisesti äännähdellä, kuten on lasten tapana, kun ovat hyvällä tuulella. Rudolf suuteli poikaa otsalle.

-- Hän on iloissaan kun saa sinut isäksensä...

Hetken kuluttua istui seurue illallisella.

Toisten kummastukseksi ei Juhana-herra syönyt mitään eikä juonut.

Sanoi vain, ettei tahdo pyhän aterian jälkeen nauttia tavallista ruokaa; ei luvannut syödä ennenkuin huomenna.

Vanha palvelija, joka tarjoili pöydässä, kuiskasi Rudolfin korvaan, ettei isäntä eilisestä illasta asti ollut mitään ruokaa maistanut.

XIV.

Jäähyväisiä.

Hyvään aikaan menivät kaikki kartanossa levolle, Rudolf yksin valvoi kauemmin. Uunissa paloi kodikas valkea. Yli puolen yön istui hän siinä valkean ääressä ajatellen menneitä ja tulevaisia. Olisi rikos kertoa näitä ajatuksia. On näet salaisuuksia, joitten on paras pysyä sydämen pohjalla kätkettyinä.

Heti puoliyön jälkeen kuului kovia, kiireisiä askeleita kartanossa, palkolliset riensivät rappusia ylös, alas. Rudolf oli vielä täydessä asussa ja astui ulos eteiseen. Vanha Paavo tuli vastaan.

-- Mitä kuuluu? -- kysäsi hän.

Vanha palvelija koetti puhua, mutta huulet olivat aivan kuin lukossa, hartiat suonenvedontapaisesti värisivät, ikäänkuin olisi itkun kanssa taistellut. Vihdoin tunkeusivat esiin suusta sanat ja kyyneleet silmistä.

-- Kuollut...

-- Mahdotonta -- huudahti Rudolf ja riensi Juhanan makuuhuoneeseen.

Siellä lepäsi Nabob, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla, edessään vaimonsa muotokuva. Kunnianarvoiset olivat kuolleen kasvot, niistä oli puhdistettu maallisten himojen merkit, vain alkuperäinen luonne kuvastui piirteissä.

Niin hiljaisesti hän kuoli, ettei uskollinen palvelijakaan sitä havainnut, vaikka makasi samassa huoneessa. Pitkällistä hiljaisuutta oudoksuen oli hän ruvennut pukemaan yllensä ja vasta silloin huomasi hän herransa kuolleeksi.

Hyvinpä Juhana viimeiset hetkensä tiesi laskea. Tuo sanomaton hilpeys ja selittämätön ilo olivat kuolon enteitä.

Rudolf lähetti heti noutamaan lääkäriä, vaikka vainajan kasvoistakin näkyi, ettei täällä enää tohtoria tarvittu. Kun tämä saapui, oli jo henki lähtenyt; ruumisarkku nyt oli tarpeen.

Kaikki oli ennakolta kuolemaa varten valmistettu: arkku, kääriliinat, vaakunat, soihdut. Vainaja ei enää pelännyt ruumisarkkua, kuten tuona nimipäivänänsä.

Kaikki tehtiin hänen viimeisen tahtonsa mukaan.

Hänen ruumiinsa asetettiin julki samaan huoneeseen, missä hänen vaimonsakin ruumis oli ollut.

Vainaja puettiin vihkivaatteisiin, ja pantiin arkkuun.

Samat laulajat kutsuttiin, jotka olivat vaimon ruumiin ääressä veisanneet niin kauniita, liikuttavia hautausvirsiä. Samat virret nytkin veisattiin.

Tieto hänen kuolemastansa levisi kulovalkean lailla yli koko seudun; samoin kuin kertomanamme nimipäivänä, kokoontui nytkin Kárpátfalvan kartanoon kaikenlaista väkeä. Mutta tällä kertaa näkyi suru jokaisen kasvoista. Ei kukaan vanhoista tuttavista jäänyt tulematta, vaan kaikki riensivät häntä vielä viimeisen kerran katsomaan. Sanoivat, ettei ollut vainajaa helppo enää tunteakaan, niin oli hänen muotonsa kuoleman kautta muuttunut. Oikeastaan olikin se muuttunut jo hänen eläessään.

Ääretön kansan paljous seurasi ruumista hautaan. Maan etevimmät miehet pitivät tulisoihtuja, arvokkaimmat naiset seurasivat saatossa.

Tavan mukaan piti pääperillisen, pojan, seurata isänsä ruumista. Mutta poika oli vasta puolen vuoden vanha, häntä täytyi kantaa sylissä. Rouva Szentirmay kantoi häntä. Ja kaikki, jotka sen näkivät, sanoivat hänen vaalivan lasta aivan kuin olisi hän ollut lapsen äiti.

Onnellinen lapsi!

Ei vielä tunne surua kovimmasta kohtalosta, isän ja äidin kadottamisesta, ja samassa saa uuden isän, uuden äidin.

Nabobin haudan siunasi sama pappi, jonka sanat vaimon ruumisarkun ääressä olivat niin lohduttavilta kaikuneet. Useat olivat vesissä silmin, mutta enimmän itki pappi, jonka olisi pitänyt toisia lohduttaa. Hän tointui vasta, kun piti lopuksi luetella vainajan tuttavat, mikä milt'ei loppumaton lista vei jokaisen mielestä kaiken hartauden. Lukemattomat ylhäiset, jalosukuiset, armolliset, kunnianarvoiset, korkeasti kunnioitettavat, kunnioitettavat, arvoisat, aateliset ja ritarilliset herrat saivat täten vainajalta Juhana Kárpáthilta jäähyväiset.

Sitten laskettiin arkku hänen vaimonsa viereen kuolleitten rauhaisaan lepokammioon. Veisuun viimeiset sävelet katosivat hiljaa hautaholviin. Kaivajat nousivat ylös. Iso rautaovi jymähti kiinni. Nyt on hän iankaikkisesti autuas!...

XV.

Ihmisten puheita.

Yksi Unkarin rikkaimpia suku-urhoja oli seurannut vaimoansa hautaan, jättäen jälkeensä toivorikkaan pojan, joka tuli maailmaan aikana, jolloin häntä ei enää odotettukaan ja jonka syntyminen tuotti suurta häiriötä muutamien laskuissa.

Luultu perillinen Abellino, joka setänsä omaisuuden toivossa oli miljoonia ottanut lainaksi, tuli täten äkkiä kerjäläiseksi, ja hänen häviönsä tuntui aina Ile de Jerusalemiin saakka.

Tästä merkillisestä tapauksesta oli runsaasti puheita liikkeellä. Nabobin kuolema antoi muutamiksi viikoiksi kaikille yllin kyllin puheen ainetta. Kun vertaamme niitä toisiinsa, niin saamme pian selville, mikä niissä ei ole totta.

Mennäänpä ensin herra Kecskereyn luo.

Siellä ovat suuret tanssiaiset, luullakseni kreivi Szépkiesdyn kustannuksella; hän on näet mielistynyt erääseen laulajattareen ja tahtoo täten huvitella hänen kanssansa.

Tapaamme useita vanhoja tuttuja.

Täällä on Livius, Konrad, tuo hupsu Yrjö Erdey, ruokahalunsa kanssa taisteleva Málnay, vapaamielinen Eugen Darvay, kaunis Csendey, omituinen paroni Berky, tanssien johtaja Csepcsy, ja kuka voisi kaikkia ruveta luettelemaan.

On väliaika. Miehet ovat tupakkahuoneessa.

Eräs emansipeerattu nainen on liittynyt heidän joukkoonsa, puhaltelee sirosti savuja papyrossistansa ja keinuu mukavasti keinutuolissa.

Kecskerey veikko on latonut allensa kolme sohvatyynyä, joitten päällä hän istuu, jotta olisi toisia korkeammalla. Sieltä hän huvittelee seuraa hienoilla jutuillansa.

Nauretaan. Vanhan Kárpáthin hautauksesta on puhe.

Kecskerey veikko par'aikaa laatii selityksiä ja tarpeellisia muistutuksia Nabobin testamenttiin.

-- Kaikissa tapauksissa teki vanha herra sangen kauniisti ja hellästi ruvetessaan kurjenmiekkoja suojelemaan, sillä ne ovat sieviä kukkia. Sanotaan hänen viidenkolmatta raippaparin rangaistuksen uhalla kieltäneen niittomiehiä kurjenmiekkaa niittämästä, jos semmoinen heidän eteensä sattuisi niityllä.

Emansipeerattu nainen huomautti, ettei hän voi kärsiä kukkasia, kukkien ihailu on muka pelkkää herkkätuntoisuutta.

-- Vaahterien hakkaamisen on hän julistanut todelliseksi murhateoksi, sitä puuta ei hänen metsissään saa kaataa.

-- Mutta mikä ukon niin hupsuksi teki? -- kysyi joku.

-- Saattaako tietää, miksi hän mitäkin teki?

-- Asia osoittaa hänen olleen aika hupsun. Ei Abellinon nyt ole tarvis muuta kuin todistaa sedän olleen mielipuolen mennessään naimisiin, ja siten ei avioliitto ole pätevä eikä poika laillinen perillinen.

Suuri nauru nousi näistä sanoista.

Vapaamielinen Darvay katsoi hyväksi aivan tosissaan huomauttaa, ettei hän luule ehdotusta lain mukaan mahdolliseksi.

-- Sitä en minäkään luule, virkkoi Kecskerey nauraen.

-- Mutta kuinka siinä tapauksessa käy Abellinon? -- Tämän olisi jokainen tahtonut tietää.

-- Älkää häntä surko; vanha herra on hänestä huolen pitänyt, vastasi Kecskerey, pää kenossa; -- joka päivä saa hän "in natura" yhden tukaatin, joka hänen personallisesti pitää noutaa Nabobin talossa asuvalta oikeudenvalvojalta, mutta täydelliseen kerjäläispukuun puettuna, repaleinen takki yllä, rikkinäiset saappaat jalassa, päässä likainen hattu, selässä rohdinliinasta tehty säkki ja raudoitettu keppi kädessä. Sellaisessa asussa pitää hänen tulla joka aamu ottamaan tukaattinsa, taikka saa hän kuolla nälkään.

Älykästä selitystä seurasi ääretön nauru. Kuten huomaamme ei tällä hetkellä ole ketään niin naurettavaa miestä kuin Abellino.

Ei kenenkään mielestä maksanut vaivaa hänestä enempää puhua.

Hänellä ei ollut enää toivoakaan periä suurta sukukartanoa, hänen täytyi elää parin tuhannen floriinin tuloista, jotka setä armosta oli hänelle määrännyt. Tämä oli kaikissa tapauksissa suurin rikos, jonka Abellino muka oli tehnyt. Vaikka hän olisi kevytmielisissä kaksintaisteluissa tappanut useitakin ihmisiä, syössyt perikatoon montakin naista, antaa maailma semmoiset anteeksi, ja ne tekevät miehen vain miellyttävämmäksi. Mutta sitä ei anneta anteeksi, että hän joutuu kerjäläiseksi, ettei hänellä enää ole suuria tulevaisuuden toiveita. Tästä hetkestä alkaen on hän vain ihmisten pilan esine. Mitähän miehestä nyt tulee?

-- Paras olisi hänen ruveta opettajaksi orpanallensa, puhui joku.

-- Siksi on Juhana jo valinnut Rudolfin, vastasi Kecskerey, sillä ehdolla, ettei poika saa oppia muuta kuin ratsastamaan ja polttamaan tupakkaa. Arvattavasti on Rudolfin vaimo kovasti iloissaan, kun näin helposti sai lapsen!

Emansipeeratun naisen mielestä oli tämä juttu niin mainio, että hän nauraessaan oli mennä selällensä tuolineen päivineen -- jolleivät toiset olisi rientäneet estämään.

Vapaamielinen Darvay tahtoi vain tietää, eikö ukko edes viimeisillä hetkillänsä kääntynyt vastapuolueeseen.

-- Kaikkia vielä! -- ilkkui Kecskerey; hän kuoli aivan toisilla tunteilla. Sänkynsä pääpuoleen asetti hän joukon mustalaismusikantteja maalaistansseja soittamaan. Ylt'ympärillä oli Tokajin viinipulloja, jottei olisi tarvinnut selvällä päällä toiseen maailmaan lähtöä tehdä. Testamentissaan sääsi hän, että ruumisarkulle on pantava viiniköynnösseppele ja että häntä hautaan saatettaessa pitää mustalaisten soittaa laulua: "Varjo ompi elämämme", joka alkaa sangen kauniilla hautajaissävelellä, mutta loppuu allegrotapaan sanoilla: "maista veikko maljasta!" Kahdelle musikanttiseurueelle on hän määrännyt elatusrahaa, jotta ne vuoroin, toinen aamuisin toinen iltaisin, joka päivä soittaisivat haudalla hänen lempikappaleitansa. Juomaveikkojen käski hän kirouksen uhalla mennä joka vuosi hänen kuolinpäivänään haudalle juomaan hänen terveydeksensä. Vielä määräsi ukko palkinnon kolmelle neitoselle, joilla vuoden mittaan on ollut useimmat rakastajat; vain sen ehdon hän teki, etteivät tulisi hänen haudallensa suukkoja vaihtamaan, sillä sitä hän ei muka jaksa kuulla. Lopun omaisuutensa on hän jakanut mustalaisille.

-- Vahinko vain -- puuttui Yrjö kreivi puheeseen, ivallisesti hymyillen, -- ettei hän testamentannut mitään niille, jotka hänen mainettansa valituilla jutuilla ikuistavat, jottei meidän tarvitsisi ilmaiseksi hänestä vaivaa nähdä!

* * * * *

Olemme kuulleet herra Kecskereyn arvelut; kuulkaamme nyt juomaveikkoja.

Kutyfalvin luona ollaan. Sinne veikot ovat alkaneet kotiutua.

Ikuinen malja käy kädestä käteen. He ovat elementissään, tai oikeammin sanoen elementti, viini, on heissä. Nauretaan vatsan täydeltä. Mies se, joka osaa hullunkurisimmin puhua.

-- Ukko kääntyi vanhoilla päivillänsä, puhui Mikko Horhi, jatkaen vanhaa juttua. Veisasi päiväkaudet virsiä ja oppi vielä vanhana ranskaa ja saksaa; jolleivät näet enkelit taivaassa osaisi unkaria, niin voisi hän kuitenkin heidän kanssansa sanoja vaihtaa.

-- Hahhahha! Ranskaa ja saksaa.

-- Kuolinpäivänänsä käski hän muurata umpeen viinikellarin oven. Puhuttelin itse muuraajaa, joka sen teki -- ettei kukaan hänen kauttansa joutuisi kiusaukseen langeta juoppouden syntiin. Hän on myöskin tiluksiltansa kieltänyt kaiken viininmyönnin, vain apteekista sitä vielä saa.

-- Hahhahha! Rohtopullottain!

-- Vielä ukko kielsi kenenkään hänen maallansa pyytämästä toisen vaimoa, ja kaikki kevytmieliset naiset käski hän hukuttaa Berettyójokeen; koulutyttö, joka leikkii koulupoikain kanssa, joutukoon kirkkokurin alaiseksi.

-- Hahhahha! Kirkon ovella!

-- Veljensä poikaa hän ei voinut kieltää sitä tekemästä!

-- Hänelle määräsi ukko vuotuisen elatusrahan; pelkäsi näet kirouksia toiseen maailmaan tulevan.

-- Mitä vielä! Häntä hävetti, kun ei Kárpáthin sukuun kuuluvalla ole syötävää.

-- Ukko parka pelkäsi kovasti kuolemaa, sentähden hän niin muuttui. Hän meni tainnoksiin, kun vain ruumisarkkua mainittiin, ja kun tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, kokosi hän kahdeksan pappia vuoteen ympärille rukoilemaan hänen puolestansa, koettamaan vaikkapa väkisinkin saada enkeleitä pelastamaan ukkoa kuoleman kourista. Omaisuutensa testamenttasi hän kirkolle.

-- Paitsi poikaansa. Sen hän lahjoitti Szentirmaylle.

-- Toden totta, virkkoi Kutyfalvi hävyttömästi, olisi hänen pikku rouvansa vain elänyt vähän kauemmin ja olisin minä ruvennut talossa käymään, niin olisipa ukolla ollut kuollessaan enemmänkin lahjoittamista.

-- Samaa minäkin sanon! -- puhui Lauri Csenkö ylvästellen.

-- Minä myöskin, äänsivät kaikki.

Eikä ollut läsnä ketään, joka edes olisi heittänyt maljansa moisten miesten päähän.

Eläessään sai rouva olla heiltä rauhassa, kun eivät hänen kanssaan osanneet järjellistä sanaa vaihtaa, ja nyt kuoleman jälkeen jo osaavat häntä panetellakin.

Tämä kuuluu myöskin omituisen luonteen ominaisuuksiin.

Antakaamme heidän olla; he ovat parantumattomia sairaita, jotka eivät lääkkeistä huoli.

* * * * *

Luokaamme vielä silmäys klubiin Boulevard des Italiensilla.

Tutut herrat ja lordit panettelevat nytkin ihmisiä parvekesalissa. Läsnä on tuo omituinen lordi, pohjoismainen herttua, markiisi Debry ynnä muita, joitten kanssa emme viitsi lähemmin tutustua.

Herra Griffard, rikas pankkiiri, astuu sisään kasvot yhtä sileinä ja hymyilevinä kuin ennenkin.

-- Ah, herra Griffard tietää asian paremmin, sillä hänpä parhaiten tunsi miehen -- huusi hänelle hauska markiisi. (Luultavasti oli äsken juuri kiistelty jostakin miellyttävästä seikasta ja tahdottiin saada siitä selkoa). Sanokaapas, onko totta, että Abellinon sedälle on syntynyt poika?

-- Aivan totta, vastaa herra Griffard riisuen yltänsä pitkän talvipalttoonsa.

-- Ikävä asia Abellinolle, eritoten jollei hän voi todistaa, että kysymyksessä oleva perillinen on laiton lapsi.

-- Sitä hän ei voi toteen näyttää, vakuutti herra Griffard.

-- Ei sitäkään, että sedän vaimo olisi ollut rikollisessa lemmensuhteessa jonkun toisen kanssa.

-- Rouva oli muillekin esikuvana siveydessä, vastasi herra Griffard.

-- Äh. Abellino on siis pahassa pulassa.

-- Pahemmassa ovat hänen velkojansa, virkkoi lordi Burlington.

-- Luulen, että niitten, jotka lainasivat hänelle rahoja tulevan perinnön takausta vastaan, nyt käy sangen nolosti.

-- Epäilemättä, vastasi herra Griffard hymyillen.

Ei pieninkään piirre kasvoissa eikä ryppy otsassa osoita, että hänkin on hävinnyt pari miljoonaa tämän katalan perijän kautta. Häntä kovasti harmittaisi, jos ihmiset saisivat tietää, että paksupäinen barbaari on tehnyt tepposen hänen laskuissansa.

Kun tapasi rouva Mayerin ja kysyi, ketä hän suree, niin sai seuraavan vastauksen:

-- Suren unhottumatonta, enkelinhyvää, omaa Fannyäni, armollisen herra Kárpáthin puolisoa, sydämestäni temmattua lastani.

Ja hän itkeä vetisteli kuin syyssade.

Mayerin tytötkin kävivät mustissa. Musta puku näet edistää kauneutta sangen paljon. Mutta jos kuitenkin joku luuli heillä olevan muitakin syitä mustan puvun pitämiseen kuin pelkkä kauneus ja alkoi sitä asiaa heiltä tarkemmin kysellä, niin tytöt eivät tosin ruvenneet itkemään, sillä se rumentaa silmiä, vaan hekin sanoivat:

-- Tätimme (!) on kuollut, rikkaan Juhana Kárpáthin rouva; ja vaikk'ei se saituri meille mitään jättänyt jälkeensä, niin suremme häntä kuitenkin.