Part 37

Sairaan hengitys käy yhä raskaammaksi, hän kääntelee levottomasti päätään. Katkonaisia sanoja vielä kuiskaa; ne näyttävät hänelle tuottavan suuria tuskia. Ruumiin taistelu sielun kanssa on sangen ankara, ennenkuin toisistaan erkanevat! Tiedotonna hän puhuu outoja sanoja: "-- kurjenmiekka ja amarantti ... keltainen vaahtera -- yksinäinen vaahtera parka; istuttakaa se toiseen paikkaan ... tuletko luokseni, kun kuolen? Kun olen kuolleena, saat tulla luokseni..."

Juhana-herra tuntee vaimonsa käden puristuksesta, että hänellä on näitä sanoessaan kauheita tuskia.

Tunnin kestäneen kovan kamppauksen perästä tyyntyy sairas; suonet eivät enää tykytä niin nopeasti, käsi ei enää ole niin kuuma, hengitys on rauhallisempi.

Sairas alkaa tointua, hän tuntee jo läsnäolijat. Tyynesti, lempeällä äänellä puhuttelee hän heitä; kasvoista on tuska kadonnut. "Mieheni, rakas mieheni", lausuu hän hellästi Juhanaan katseensa kääntäen.

Mies tulee iloiseksi, luulee tämän olevan paranemisen merkkejä. Mutta lääkäri on alla päin; hän tietää, että tämä on kuoleman enne.

Sitten kääntyy sairas Floraan. Ystävätär ymmärtää pyytävän katseen ja vie sylissään olevan pienokaisen äidin luo.

Fanny suutelee hellästi, rakkaasti nukkuvaa lasta, joka jokaisen suutelon perästä avaa suuret tummansiniset silmänsä ja sulkee ne taas nukkuakseen. Äiti antaa lapsen takaisin Floran syliin, ja tarttuen hänen käteensä kuiskaa hän hiljaa:

-- "Ole äitinä lapselleni."

Flora ei voi vastata, vaan nyökkää päällään. Sanaakaan ei saa sanotuksi; kääntää kasvonsa poispäin, jottei sairas näkisi hänen silmiänsä kyynelissä.

Fanny laskee kätensä ristiin rinnalle, kuiskaa yksinkertaisen rukouksen, jonka oli lapsuudessaan oppinut:

-- Jumalani! Ole minulle armollinen, köyhälle syntiselle lapsellesi. Nyt ja iankaikkisesti. Amen.

Näin sanoen sulkee hän hiljaa silmänsä ja nukkuu.

-- Nukkui ... kuiskasi mies hiljaa.

-- Kuoli ... äännähti lääkäri surullisin katsein.

Ja vanha Nabob lankeaa polvillensa vuoteen viereen, ja peittäen kasvonsa kuolleen tyynyihin itkee hän katkerasti ... katkerasti...

Vaimo nukkuu iäisyyden unta. Kasvoilla näkyy toisen maailman heijastus. Nyt hän voi uneksia onnellisesta rakkaudesta -- aina ylösnousemiseen... Siihen asti ei kukaan ole häntä häiritsevä.

XII.

Salaisia tervehtijöitä.

Ei aikaakaan, niin tuli talvi. Varhain alkoivatkin kylmät, hallaiset, lumiset ilmat. Kaikkialla alamaan lakeudella ovat metsät ja maa valkoisen lumivaipan alla. Jo kello neljän aikaan iltapäivällä alkaa taivaanrannalta nousta sakeata usvaa, joka hetki hetkeltä kohoaa korkeammalle, kunnes peittää koko taivaan, ja pimeys on käsissä. Vain valkoinen lumi vähän valaisee seutua.

Tummia juovia näkyy suurella lumivaipalla. Ne ovat rekien jälkiä ja menevät toisesta kylästä toiseen. Kárpátfalvan kartano näyttää sangen kolkolta keskellä tätä yksitoikkoista, yksiväristä seutua. Ennen loisti valo iltasin kauas sen ikkunoista, ja iloisia metsämiesjoukkoja liikkui pihalla. Nyt näkyy valoa vain parista kolmesta ikkunasta ja vain savutorvien vaalea savu osoittaa, että siellä vielä on asukkaita.

Illan suussa näemme talonpoikaisreen ilman kulkusia kiitävän puolihämärässä pitkin yhtä noista talviteistä, jotka vievät Kárpátfalvan aavan tasangon poikki. Reen perällä istuu mies, yksinkertainen viitta yllä; etuistuimella ajaa lammasnahkaturkkeihin puettu talonpoika kahta laihaa hevosta.

Perällä istuja nousee tavan takaa seisomaan ja katselee ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin. Jo näkyvät Kárpátfalvan puiston metsiköt, ja saavuttuansa eräälle sillalle, jota hevoset kavioillaan tömistelevät, huomaa tulija etsimänsä esineet.

-- Eivätkö nuo tuolla ole kuusia? -- kysäsee hän ajajalta.

-- Ovat, nuori herra. Ne tuntee jo kaukaa, sillä ne ovat vihreinä, vaikka kaikki lehtipuut ovat lehtensä varistaneet. Näillä tienoilla ei niitä ole muita kuin nuo kaksi. Juhana-herra on ne molemmat istuttanut.

-- Tässä pysähdymme. Menkää te tuonne kapakkaan tien syrjässä, minä poikkean hiukan seutua katselemaan. Viivyn korkeintaan tunnin.

-- Eikö olisi paras minun seurata herraa, jos herra aikoo jonnekin mennä? Täällä liikkuu susia.

-- Ei ole tarvis, ystäväni. En pelkää.

Vieras astui ulos reestä ja ottaen kirvessauvansa käteensä suuntasi hän kulkunsa lumitasangon poikki sinnepäin, missä nuo tummat kuuset näkyivät.

Mitä on noitten kuusien juurella?

Siellä on Kárpáthin sukuhauta. Ja tulija, joka tällä hetkellä saapuu paikalle, on Santeri Boltay.

Nuori ammattilainen oli Teresalta saanut kuulla, että Fanny oli kuollut. Armollinen rouva oli vaipunut turpeen alle aivan samoin kuin tavallisen käsityöläisenkin vaimo, ja hänen hautansa on ehkä vieläkin enemmän hylätty kuin tämän.

Heti ilmaisi Santeri vanhuksille aikeensa. Hänen täytyi lähteä kuolleen rakastettunsa haudalle, sen, jota hän oli lempinyt kaikesta mielestään ja jonka jäähtyneeseen sydämeen hänellä oli yhtä suuri oikeus kuin kenellä toisella tahansa maan päällä.

Vanhukset eivät koettaneet häntä estää. Antaa hänen mennä viemään sinne surunsa ja unhottamaan ne siellä. Ehkä tulee paremmalle tuulelle, kun on ensin loppuun itkenyt.

Teresan kertomuksesta tunsi hän kuusiston, jonka Juhana Kárpáthi oli istuttanut sukuhaudan ympäri, jotta paikka viheriöitsisi silloinkin, kun muualla on kaikki kuollutta ja lumen peitossa.

Santeri jätti reen ja läksi astumaan kentän poikki. Ajaja pistäysi tien vieressä olevaan kapakkaan siksi aikaa.

Tällä välin näemme kaksi ratsumiestä tulevan erästä toista jalkapolkua pitkin. Toinen heistä ratsastaa toisen perässä, taluttaen pitkästä nuorasta neljää isoa metsästyskoiraa.

-- Näen ketunjälkiä, Martti, lausuu edellä kulkija perässä ratsastavalle.

-- Helposti ne löydämme nuoresta lumesta, kun vain pidämme vaaria, ja ehkä saamme otukset kiinnikin, ennenkuin tulemme Kárpátfalvaan.

Ratsumies näyttää vahvistavan herransa puheen.

-- Menepäs sinä aivan jälkiä myöten ja anna minulle kaksi koiraa; minä kierrän sill'aikaa metsän kautta.

Näin sanoen otti hän haltuunsa kaksi koirista, ja sallien seuraajansa mennä edellä poikkesi hän sivulle päin, antaen hevosen hiljaa astella lumessa.

Mutta seuraajan kadottua näkyvistä, muutti hän äkisti suuntaa ja ohjasi hyvää vauhtia suoraan kuusistoa kohden.

Perille saavuttuansa astui hän alas maahan, sitoi hevosen puuhun kiinni ja koirat satulaan sekä lähti kuusistoon.

Kuunvalossa osasi hän astua suoraan päämääräänsä kohden.

Iso, valkoisesta marmorista tehty patsas kohosi vihreällä kummulla, sen päällä oli kuolon murheinen enkeli, jonka kädessä oli ylösalaisin käännetty tulisoihtu. Mies astui suoraan patsaan luo.

Se oli Rudolf.

Siis tulivat molemmat, ja sallimus johti niin, että täällä toisensa tapasivat.

Rivakasti astui Rudolf valkoisen muistopatsaan luo, mutta seisahtui hämmästyen nähdessään sen juurella mieshaamun kumarassa, puoliksi istuvassa, puoliksi polvilleen langenneessa asemassa. Mies samoin hämmästyi hänet nähdessään.

Ei kumpikaan alussa tuntenut toinen toistansa.

-- Mitä täällä teette? -- kysyi Rudolf, joka ensin tyyntyi ja astui polvistuneen luokse.

Santeri tunsi hänet äänestä. Tiesi miehen olevan Rudolfin, mutta ei voinut käsittää, miksi hän tuli tänne tähän aikaan vuorokaudesta?

-- Kreivi Szentirmay, vastasi Santeri sävyisästi; minä olen sama ammattilainen, jolle te kerran teitte hyvän työn; toistakaa se tällä kertaa siten, että enempiä kyselemättä jätätte minut yksin.

Rudolf jo tunsi miehen ja kummasteli. Nytpä johtui mieleensä, että tuo nainen ennen Kárpáthin vaimoksi tuloansa oli ollut kihloissa erään köyhän käsityöläisen kanssa, joka hänen tähtensä oli antanut itsensä niin urheasti ja ritarillisella tavalla surmalle alttiiksi.

Hän ymmärsi nyt asian laidan.

Hän tarttui miehen käteen ja pudisti sitä.

-- Te rakastitte tuota naista? Tulitte häntä itkemään.

-- Aivan niin, herrani. Eikä minun tarvitse sitä hävetä. Kuolleita saa rakastaa. Olen tätä naista lempinyt ja lemmin vieläkin, enkä milloinkaan ole toista rakastava.

On siis ollut hänen kanssaan kihloissa, ajatteli Rudolf. Miten onnelliseksi Fanny olisi tullutkaan, jollei hän koskaan olisi joutunut tuntemaan muita kuin tämän nuoren miehen; hän eläisi vielä ja olisi onnellinen. Kuinka paljon mielen jaloutta ja puhdasta rakkautta hän olisikaan löytänyt tämän miehen povesta, jollei olisi niin itseänsä hänestä irroittanut, että mies vasta haudalla voi käydä häntä tervehtimässä.

Eikä ammattilainen kysynyt ylimykseltä: "entä mitä te teette täällä tämmöiseen aikaan; ketä te etsitte kuolleitten seasta?" Toisaalla liikkuivat Santerin ajatukset. Muisteli entistä iloista tyttöstä, joka istui hänen vieressään jasmiinimajassa ja lapsellisella ilolla kertoi, miten hyvä emäntä hänestä vielä tulee!...

Rudolfin tuli miestä surku.

-- Jääkää tänne, minä lähden. Odotan teitä kalmiston reunalla, jos ehkä apuani tarvitsette.

-- Kiitoksia, minä lähden myöskin. Olen toimittanut asiani, jonka tähden tänne tulin. En olisi voinut elääkään, minut olisi surmannut tai tehnyt mielipuoleksi ajatus, että hän on kuollut enkä minä voi häntä lähellekään päästä. Minun täytyi tulla koettamaan, tappaako tuo tunne ihmistä? Nyt tiedän, ettei se tapa, ja aion koettaa, miten täst'edes käy eläminen.

Patsaassa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla vainajan nimi, kuunvalossa kiilsivät kirjaimet.

"Fanny Kárpáthi, synt. Mayer."

Ammattilainen otti lakin päästänsä ja suuteli hartaasti, kunnioituksella, kuten on tapana kuolleen huulia koskettaa, "Fanny"-nimen kutakin kirjainta.

-- Teidän nähtenne en häpeä heikkouttani, virkkoi hän sitten Rudolfille; olettehan jalomielinen mies, ettekä tee minusta pilkkaa.

Rudolf ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Herra tiesi, miksi hän ei olisi suonut miehen tällä hetkellä katsovan häntä silmiin.

-- Saamme siis lähteä.

-- Missä aiotte olla yötä? Tulkaa kanssani Szentirmaan.

-- Kiitoksia, kreivi. Olette liian hyvä minulle. Mutta lähden suoraan kotia. Kuunvalossa näkee tien sangen hyvin. Pitää rientää, etteivät työt jäisi tekemättä.

Ei häntä voinut väkisin vaatia; miehen suru ei salli lohduttelemista.

Rudolf seurasi häntä ratsain aina kapakkaan saakka, missä reki oli valmiina lähtöön; hän ei voinut olla lämpimästi Santerin kättä pudistamatta ja häntä jäähyväisiksi syleilemättä.

Santeri ei tietänyt, miksi tuo korkea herra oli hänelle niin ystävällinen.

Ennen pitkää katosi reki näkyvistä yön pimeyteen, samaa tietä, jota oli tullutkin. Hiljaa kulki Rudolf korskuvan ratsunsa selässä kentän poikki... Palasi taas kuusistoon. -- Astui valkoisen hautapatsaan luo. Siihen seisahtui, ajatteli paljon kärsinyttä naista, joka ehkä vieläkin häntä muistelee. Rudolf oli vieläkin näkevinänsä hänen kasvonsa, kun hän katsoi poisheitettyä amaranttia, kun hän istui pelästyneen hevosen selässä, kun hän rakkaudesta epätoivoisena heittäytyi hänen syliinsä suloisen tuskan ja tuskallisen sulon valtaamana itkeäkseen suruansa, jota hän oli vuosikausia salaa kantanut. Kun Rudolf näitä ajatteli, tulivat kyyneleet silmiin.

Äsken poistuneen miehen polvien jäljet näkyivät vielä lumessa, joka peitti patsaan pohjakiven. Rudolf vaipui mietteisiin. Ansaitsihan sen nainen, joka oli kärsinyt -- rakastanut -- ja kuollut. Hänkin lankesi patsaan juurelle polvillensa.

Hän luki nimen... Tenhovoimalla vetivät huomiota puoleensa nuo viisi kirjainta: "Fanny".

Pitkän aikaa taisteli hän itsensä kanssa. Ajatteli ... ajatteli...

Vihdoin suuteli hän järjestään noita viittä kirjainta ... samoin kuin tuo toinen mieskin...

Sitten nousi hän hevosen selkään. Eksynyt ratsumies, joka ei ollut löytänyt isäntäänsä, puhalteli jo levottomasti metsästystorveen puiston reunassa. Hänet Rudolf pian löysi, ja puolen tunnin päästä olivat he Juhana Kárpáthin pihalla. Tämä oli näet kutsunut heitä tulemaan luoksensa vielä samana yönä.

XIII.

Testamentti.

Rudolfia odotettiin jo kartanossa. Kun hän hyppäsi alas hevosen selästä, vei eteisessä odotteleva Paavo hänet heti Kárpáthin puheille.

Kaikki palkolliset olivat saaneet mustan puvun yllensä, kun emäntä vainaja haudattiin, ja peilit ja vaakunat huoneissa olivat vielä mustalla verholla peitettyinä, kuten hautajaispäivänäkin.

Juhana odotti Rudolfia omassa kamarissansa. Nähdessään hänen astuvan sisään nousi Kárpáthi sijaltaan riensi häntä vastaan ja pudisti hellästi tulijan kättä.

-- Kiitos Rudolf, kiitos tulemastasi! Suo anteeksi kun käsken sinut näin kiireesti ja tämmöiseen aikaan. Tervetultua. Kiitoksia tulemastasi. -- Minulla on erityisiä aavistuksia. Kolme päivää olen tuntenut jäsenissäni tavattoman suloista tunnetta, joka minut yöllä unestakin herättää, enkä saa lepoa erinomaisen ilon vuoksi, tai miksi sitä sanoisin. Tunnen kuolinhetkeni lähestyvän. Pyydän älä väitä vastaan. En pelkää kuolemaa; halajan eritä täältä. Välistä kuuluu äkillistä suhinaa korvissani ikäänkuin joku lentäisi ohitse. Tiedän mitä se on. Kahdesti ennen olen samaa tuntenut ja kummallakin kertaa sain jäsenhalvauksen; tämä on oleva viimeinen kerta. Illalla ajattelin eroni hetkeä; en sitä ollenkaan pelkää. Olen sinut noutanut sentähden, että nyt terveessä järjessä aion tehdä testamenttini ja pyydän sinua sitä toimeenpanemaan. Lupaatko?

Rudolf nyökkäsi myöntävästi päätänsä.

-- Tule siis kanssani kirjastoon. Todistajat ovat siellä jo odottamassa. Kutsuin ne, jotka ensin käsiini sain, mutta rehellisiä ihmisiä kaikki.

Kolmen neljän huoneen läpi mentäessä seisahtui Juhana useat kerrat, puhuen: "katsos Rudolf, tässä huoneessa kuulin hänen viimeisen kerran nauravan -- tuolle tuolille unhotti hän huivinsa, se on siinä vieläkin, tuolla pöydällä on käsineet, joita hän viimeiseksi käytti, tässä hän istui, -- tässä piirusteli, tuolla on hänen pianonsa vieläkin auki, nuotit avoinna telineellä."

Nyt tulivat he huoneeseen, jota kynttilät valaisivat; Rudolf vavahti kauhusta.

-- Olemme väärällä tiellä, setä! Olette eksynyt omassa asunnossanne. Tämä on vaimonne makuuhuone.

-- Tiedän, mutta en voi mennä ohitse sisään poikkeamatta. Tänään näen sen kuitenkin viimeisen kerran, sillä huomenna annan muurata sen umpeen. Näettehän, kaikki on jätetty aivan sillensä, kuin hän jätti. Hän ei kuollut tässä huoneessa, älä sentähden pelkää. (Rudolfilla oli aivan toisia syitä tuntea kauhua tällä paikalla.) Kaikki on entisellään: lamppu, jonka ääressä hänen oli tapana kirjoitella; pöydällä keskentekoinen kirje, jota ei kukaan ole lukenut. Satoja kertoja olen sen jälkeen ollut täällä, mutta en ole siitä lukenut kirjaintakaan. Pyhä esine on se minusta. Vuoteen vieressä on vielä kaksi pikku tohvelia, jommoisia tehdään pieniä lapsia varten. Pöydällä on avoinna rukouskirja, jonka lehtien välistä näkyy kurjenmiekan kukka ja amarantti sekä vaahteranlehti, Hän piti paljon kukista.

-- Mennään pois, mennään, joudutti Rudolf. Sydäntäni särkee noista sanoista.

-- Mutta minulle tekee se hyvää. Päiväkausia olen istuskellut näillä paikoilla ja mieleeni muistuttanut hänen puheitansa; olen nähnyt hänet kaikkialla, hereillä ollen, nukkuen, hymyillen, surullisena, -- olen nähnyt hänen kumartuvan koruompeluksen yli, laskevan päänsä levolle; olen nähnyt hänen nukkuvan, kuolevan...

-- Mennään, mennään!

-- Mennään vaan, Rudolf. En palaa enää tänne. Huomenna on sileä seinä oven sijassa ja ikkunoissa rautaluukut. Tiedän, ettei minun sovi häntä enää täältä etsiä. Toisaalta, muualta olen häntä etsivä, toisissa asunnoissa me vielä yhdessä elämme. Mennään, mennään!

Kyynelittä, hymyillen, ikäänkuin häihinsä itseään valmistellen, astui hän huoneesta, ovelta vielä luoden taaksensa katseen ja sormillaan suukon pimeyteen heittäen, ikäänkuin viimeisen kerran sanoen rakkaalle omaiselle jäähyväiset.

-- Mennään, mennään!

Isossa arkistosalissa odottivat jo todistajat.

Heitä oli neljä: notarius, nuori, lihavannäköinen mies, joka nojasi lämmintä kakluunia vasten: taloudenhoitaja Pietari Varga, joka oli pyytänyt saada kuten muutkin palkolliset käydä mustissa. Ukko on tullut sangen harvapuheiseksi, ja kun hän suunsa avaa, päättyy puhe aina siihen, että kaikki kauniit ja hyvät ihmiset varhain kuolevat, -- vain me vanhat syntipukit elämme kauan.

Kolmas todistaja on pappi. Neljäs Mikko Kiss. Tämä kunnon mies jätti loistavat salongit, joissa hän oli ylistettynä sankarina, ja tuli ilahuttamaan vanhan ystävänsä suurimman surun päiviä. Tuskin olisi hän kenellekään voinut enemmän hyvää tehdä.

Viskaalikin on läsnä, teroittaa kyniä kullekin ja pistelee niitä puolisulkaan saakka tolppoihin, joita on pantu ympyriäiselle pöydälle jokaisen eteen muistutuksien tekemistä varten.

Se seikka, ettei yhtään Nabobin korkeista armollisista tuttavista ole läsnä, antaa aavistaa hänen kiirehtineen tekemään testamenttinsa.

Juhanan ja Rudolfin astuessa sisään tervehtivät huoneessa olijat vakaasti ja juhlallisesti heitä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tapana, kun ihminen aikoo määrätä kuolemansa jälkeen jääneistä.

Juhana-herra viittasi kutakin istumaan, Rudolfia oikealle, Mikkoa vasemmalle puolellensa, vastapäätä istui viskaali, jotta tämä paremmin ymmärtäisi puheen.

Pöydän äärimmäiseen päähän istui Varga herra, työntäen kaikki kynttilät luotansa -- tiesi minkätähden?

-- Hyvät ystävät, lähimmäiset! -- alkoi Nabob, kaikkien vaietessa; Jumala on laskenut maallisen elämäni päivät ja on vaihtava ne parempiin. Olkaa sentähden todistajina, että tällä hetkellä puhun terveellä järjellä ja täydellä ymmärryksellä. Maallisesta hyvästä, jonka taivaan Jumala on uskonut haltuuni, on toista miljoonaa puhdasta rahaa itse ansaitsemaani. Suokoon Jumala, että niillä vast'edes olisi suurempi siunaus kuin niillä on ollut minun käsissäni. Alan testamenttimääräykset rakkaimmastani maailmassa, hänestä joka jo haudassa lepää. Tuo hauta olkoon toimenpiteitteni alkuna ja loppuna, samoin kuin se on tullut ensimmäiseksi mieleeni aamulla herätessäni ja viimeiseksi illalla nukkuessani. Ensin määrään viisikymmentä tuhatta floriinia pantavaksi talteen, ja niiden korot saakoon kartanon puutarhuri, jonka velvollisuutena on keväästä aikaisin myöhään syksyyn saakka istuttaa kurjenmiekkoja ja amarantteja vaimovainajani haudalle, sillä niitä hän eritoten rakasti. Kymmenentuhannen floriinin korot saakoot Madarasin kartanon puutarhurit, joitten pitää polvesta polveen hoitaman huvihuoneen lähellä olevaa vaahterapuuta, sitä, jonka alla on valkoinen penkki... Se oli hänen mielipaikkansa, lisäsi Juhana puoliksi itsekseen -- siellä hän istui monta iltapäivää... Ja istuttakoon puutarhuri toisen vaahteran sen viereen, ettei se seisoisi niin yksinäisenä. Jos puu joskus kuolee, tai joku kelvoton jälkeläinen antaa hakata sen poikki niin langetkoon koko summa vaivaisille.

Jäykkänä ilmettänsä muuttamatta istui Rudolf puhujan vieressä. Ei kukaan huomaa hänen tunteitansa näitä sanoja kuullessaan.

"Aika hupsu oli ukko viimeisinä päivinänsäkin, sanovat joskus jälkeläiset, jotka lukevat tätä testamenttia; on määrännyt rahoja metsän puillekin."

-- Vielä, -- jatkoi Juhana, -- säädän viisikymmentä tuhatta floriinia sitä varten, että niitten koroilla naitettaisiin köyhiä, siveitä tyttöjä. Joka vuosi sinä päivänä, jolloin astuin vaimovainajani kanssa vihille, kokoontukoot seudun neidot kirkkoon rukoilemaan Jumalaa kuolleittenkin edestä; silloin antakoon pappi kolmelle neidolle, jotka hän pitää ansiollisimpina, seurakunnan nähden morsiuskruunun ja rahasumman. Sitten menkööt haudalle viemään kukkasia ja rukoilkoot, että Jumala tekisi heidät onnellisemmiksi tulevassa elämässä, kuin haudassa lepäävä vainaja on ollut tässä maailmassa. Se on minun tahtoni.

Hän seisahtui odottaen, kunnes notarius oli saanut sanat kirjaan. Sillä aikaa vallitsi tuskallinen äänettömyys salissa; vain paperilla kiitävän kynän rapinaa kuului.

Notariuksen katsahtaessa ylös paperista, merkiksi, että oli kaikki kirjoittanut, huoahti Juhana ja loi katseensa maahan.

-- Kun Jumala näkee hyväksi kutsua minut tästä katoavaisesta elämästä, jatkoi hän tyynesti ja vakaalla äänellä, (joka sana kaikui salissa aivan kuin olisi sali ollut tyhjänä) -- kun kuolen, niin tahdon, että minut vaatetetaan samaan pukuun, joka oli vihkiäisissä ylläni; uskollinen palvelijani, vanha Paavo sen kyllä tuntee. Ruumisarkkuni on jo valmiina makuuhuoneessa; olen useat kerrat mennyt siihen maata miettien, miten hyvin ovat asiat silloin, kun ei siitä enää tarvitse nousta. Se on ihan valmis; olen, näet, siitä tarkkaa huolta pitänyt, ihan samanlainen kuin "hänenkin". Nimikin on jo valmis hopeisessa kilvessä, vain kuolinpäivä puuttuu. Tahdon ruumiini julki nähtäväksi samassa salissa kuin hänenkin oli. Sama pappi siunatkoon minun hautani kuin hänenkin.

-- Herra, herra, puuttui pappi puheeseen. Kuka on elämän ja kuoleman kirjasta lukenut, kumpi ensin on täältä lähtevä?

Juhana-herra viittasi häntä olemaan rauhassa; hän tiesi asian paremmin.

-- Suruverhoja ei saa ottaa pois huoneista, vaan olkoon kaikki samoin kuin oli hänen hautajaisissaan. Samat laulajat tulkoot Debreczenistä ja veisatkoot minun haudallani samoja virsiä kuin hänenkin. Minusta oli se veisu sangen ihanaa.

-- Hyvä herra, puhui pappi, ne nuorukaiset saattavat silloin jo olla aikamiehiä.

Juhana pudisti päätänsä ja jatkoi:

-- Ja kun sitten hautakammioni avataan, niin otettakoon väliseinä pois, jottei olisi mitään hänen arkkunsa ja minun arkkuni välillä, jotta voisin laskeutua levolle sillä autuaalla ajatuksella, että saan levätä hänen rinnallaan aina riemulliseen ylösnousemiseen saakka, jonka Jumala kaikille uskovillensa suokoon! Amen.

Ja nuo vanhat miehet ympärillä itkivät kaikki. Ei yksikään hävennyt toinen toistansa. Kylmäkiskoinen notariuskin puraisi kynän rikki eikä oikein nähnyt kirjoittamisiaan... Vain Juhana-herra ei ollut suruissaan.

Hän puhui aivan kuin häitänsä valmistava ylkä.

-- Kun hauta on suljettu, on muistokiveni, joka myöskin on museossa valmiina, asetettava hänen patsaansa rinnalle. Vain kuolinpäivä siitäkin puuttuu. Mitään älköön siihen lisättäkö. Nimeni siinä on, ei muuta. Alla ovat seuraavat sanat: "Eli vuoden, loput nukkui."

-- Tämän verran meistä kuolleista, katoavaisista, jatkoi Kárpáthi. Yksi aarre on minulla maan povessa, ja sen kanssa pian pääsen yhteen. Toinen aarteeni, riemuni, toivoni jää tänne, -- minun poikani.

Näistä sanoista ilmestyi ensimmäinen kyynel Kárpáthin silmään. Hän pyyhkäsi sen pois; se oli ilon kyynel.

-- Hän älköön missään suhteessa olko minun kaltaiseni; -- olkoon parempi, järkevämpi isäänsä. Kirjoittakaa, notarius, näillä sanoilla! Miksi rupeaisin asioita salaamaan? Seison Jumalan kasvojen edessä. Tahdon, että poikani on oleva minua parempi. Ehkä hänen tähtensä antavat anteeksi Jumala, isänmaani, esi-isäni, mitä olen rikkonut. Hän osoittakoon elämällänsä, millaisia meidän olisi pitänyt olla. Rikkaus älköön hänen sydäntänsä turmelko, jottei hänen vanhoilla päivillään tarvitsisi katua nuoruuttansa. Kunpa minustakin olisi sen verran huolta pidetty! Kunpa isäni olisi pannut alttiiksi puolet omaisuudestaan hankkiaksensa minulle johtajan, miehen joka olisi opettanut minua käyttämään oikein toista puolta omaisuudestani! Tahdon, että poikani tulisi onnelliseksi. Mikä on onnellisuus? Rahako? Tavarako? Valta? Minulla on näitä kaikkia, mutta en kuitenkaan ole onnellinen. Hänen sielunsa rikastukoon! Olkoon järkevä, rehellinen, vakaa, hyvä kansalainen; aateluutensa älköön olko vain vaakunaan vaan myöskin sydämeen piirrettynä!

Näitä sanoja lausuessaan olivat vanhuksen kasvot niin ylevät, niin kunnianarvoiset, että katsojille tuli väkisinkin mieleen nuo aikoja sitten kuolleet sankarit, jotka laskettuansa kädestä sotatapparan ja jousen, jakoivat nuorisolle nousevalle neuvoja, miten isänmaa on vuosisatoja onnellisena pysyvä.