Part 36

-- Entä sitten, jos olisitte heidän kanssaan oikein tuttava!

Fanny katsahti kysyvästi Rudolfiin.

-- Niin, jos tuntisitte kukat sekä nimeltä että koko niiden omituisen haavemaailman. Kullakin kasvilla on elämänsä, tarpeensa, taipumuksensa, surunsa ja ilonsa, tuskansa ja lempensä aivan kuin meilläkin. Runoilijat ovatkin niistä sepittäneet sangen kauniita satuja. Paljon huvittavaa on todellakin kukkien henkisessä elämässä.

Rudolf taittoi tien varrelta kurjenmiekan kukan.

-- Tässä on onnellinen perhe. Kolme miestä ja kolme vaimoa; kukin mies aivan vaimonsa vieressä. Yhdessä he kukoistavat, yhdessä lakastuvat, ei kumpikaan ole petturi. Se on kukkien onnellisuus. Nämä ovat onnellisia rakastavaisia.

Rudolf heitti kurjenmiekan pois ja otti käteensä amarantin.

-- Tässä on ylimyspari. Mies yläkerrassa ja vaimo alakerrassa; hienoa avioelämää; kuitenkin osoittaa kukan kaunis väri, että pari on onnellinen.

Näin sanoen hieroi Rudolf amarantia sormissaan, lukemattomia pieniä, mustia siemeniä putosi hänen käteensä.

-- Kirkkaita kuin helmet, virkkoi Rudolf.

-- Kuin helmet, toisti hiljaa Fanny, pitäen ihan luonnollisena, että siementen piti joutua Rudolfin kädestä hänen käteensä, sillä olisi ollut vahinko pudottaa niitä maahan. Hän ei olisi kalleimpaankaan Intian helmeen vaihtanut näitä pieniä, kirkkaita siemeniä.

Rudolf heitti amarantin kädestään.

Fanny katsoi kukan jälkeen, ikäänkuin pannaksensa muistiin, minne se putosi.

-- Katsokaapas noita kahta vaahteraa tuolla vieretysten. Kaksi sangen kaunista puuta. Toisen lehdet näyttävät vaaleammilta kuin toisen; edellinen onkin vaimo, tuo tummempi taasen on mies. Hekin ovat onnelliset rakkaudestaan. Mutta katsokaapas tuota yksinäistä vaahteraa tuolla etäämpänä. Sen lehdet ovat niin keltaiset. Puu parka! Hänellä ei ole miestä. Armoton puutarhuri on istuttanut sen pähkinäpuun viereen, joka ei ole hänen avioparinsa. Siksipä vaahtera onkin niin kelmeä.

Jospa Rudolf olisi tietänyt, kuinka armottomasti hän näillä pilapuheillansa kiusasi rouva raukan mieltä.

-- Tämä on näet kasvien onnetonta rakkautta. Mutta kuinka kalpea te olette, voitteko pahoin?

-- En, vastasi Fanny; välistä vain huimaa päätäni. Näin sanoen pisti hän epäröimättä kätensä Rudolfin kainaloon.

Rudolf luuli ymmärtävänsä, vaikk'ei ymmärtänytkään.

Tuo oli epätoivoisen teko, jommoiseen leijonan uhriksi aiottu sylikoira turvautuu, ruvetessaan kauhean vihollisensa kanssa leikkiä laskemaan.

Fanny hiipi häntä aivan lähelle käsitysten käydäksensä; -- jos sydän pakahtuu, niin pakahtukoon.

Korkeasta tornista alas katsova tuntee hurjan halun hypätä alas musertuakseen murskaksi maahan.

He saapuivat komean ja runsassisältöisen kasvihuoneen luo, missä paraikaa kukoisti kaunis, lumivalkoinen daliakukka. Siihen aikaan oli se vielä sangen harvinainen Euroopassa. Tätä kukkaa piti Rudolf sangen kauniina, vakuuttaen vain Schönbrunnissa nähneensä tätä kauniimman.

Keskustelu joutui taas jokapäiväiselle uralle heidän puutarhassa kävellessään. Rudolf arveli jo voittaneensa naisen; tämä taasen luuli jo rikkoneensa tarpeeksi saadaksensa ikuisen tuomion.

Keneltä? Maailmaltako? Ei. Ei mieheltänsä eikä Rudolfin vaimoltakaan. Mutta omalta itseltään. Olihan hän vain kävellyt tunnin ajan Rudolfin kanssa käsitysten ja puhellut tavallisista, hauskoista ja yleisistä asioista, joilla ei ollut mitään merkitystä. Niin, mutta hän tunsi sillä aikaa rikollista onnellisuutta sydämessään! Mitä häntä hyödyttää, vaikk'ei kukaan siitä mitään tiedä, kun hän itse tuntee tämän onnellisuuden olevan varastettua aarretta! Mitä häntä hyödyttää se, että mies, jolta hän on varastanut, ei tunne aarteen arvoa, kun se sitä raskaammin painaa hänen omaa mieltänsä.

Vihdoin palasivat he takaisin kartanoon.

Fanny jätti vieraan hetkiseksi miehensä seuraan. Mutta vain hetkiseksi, sillä pian hän palasi ja viipyi heidän seurassaan koko illan.

Maatamennessään huomasi Rudolf makuuhuoneen eteisessä pöydällä komean kukkakimpun kalliissa kiinalaisessa porsliinimaljassa; siinä pisti heti silmiin, ylinnä ollen, tuo ainoa, ihana daliakukka.

Luuli ymmärtävänsä asian.

Seuraavana päivänä pohtivat miehet taas koko aamupuolen niin sanottuja virallisia asioita. Mietittiin uusia tuumia, kiisteltiin maan laitoksista, suututettiin toinen toistaan poliitillisella viisastelemisella. Kuka näin ollen olisi naisväkeä muistellut?

Iltapäivällä rupesi satamaan, mikä oli kaksinkertainen onnettomuus, sillä ukko näet oli entistään uneliaampi, eikä Fanny voinut mennä pakoon puutarhaankaan, missä vapaa taivas paremmin suojeli häntä vaaralliselta viholliselta.

Hän tunsi kuumeen polttavan suonissansa. Tiesi, huomasi, että tuo mies, jota hän muutenkin niin mielettömästi rakasti, tahtoo, että hän rakastaisi häntä. Jos mies laskee pilaa, niin on se hirmuista pilaa; jos taasen asiassa on jotakin totta, sitä kauheampaa.

Koputus kuuluu ovelta. Tuskin ehtii hän käskeä astumaan sisään, niin Rudolf jo tulee kamariin.

Nyt ei Fanny ole kalpea, vaan posket punasta heloittavat. Huomattuansa Rudolfin nousee hän heti seisomaan nojaavasta asennostaan, pyytäen hämillään anteeksi, sillä hänen täytyy poistua, mutta lupaa heti palata ja käskee vieraan siksi aikaa istumaan sekä juoksee ulos huoneesta. Aikoo kutsua seuranaista. Käy läpi pari, kolme huonetta, mutta ei tapaa ketään. Herra tiesi mihin kaikki ovat joutuneet. Ei ainoatakaan palkollista lähitienoilla. Tällä huolestuttavalla tiedolla palasi hän takaisin.

Heti huoneeseen tultuansa huomasi Rudolf, että Fanny äkkiä pisti piiloon erään kirjan, jota oli lukenut, asettaen sen nenäliinansa alle, jottei sitä näkyisi.

Rudolf halusi saada syvemmälti tutkia tämän naisen luonnetta, jonkatähden hän tahtoi tietää, mitä kirjaa Fanny noin koetti piiloon pistää. Nuo ulkokultaiset naiset lukevat siveettömiä teoksia, mutta ovat kuitenkin ihmisten nähden sangen vakavia olevinaan, tuumi Rudolf.

Hän otti kirjan nenäliinan alta ja avasi sen. Se oli rukouskirja. Ja tämän auetessa tuli sen lehtien välistä näkyviin kaksi painettua kukkaa -- kurjenmiekka ja amarantti.

Rudolf tuli totiseksi. Sydämensä sykähti. Vasta nyt johtui mieleen, millaiseen vehkeeseen oli ryhtynyt.

Kukat vetivät hänen huomionsa ja ajatuksensa siihen määrään puoleensa, että hän huomasi takaisin tulleen rouvan vasta, kun tämä seisoi kuumeentapaisesti vapisevana hänen edessänsä.

Molemmat säpsähtivät toistensa katsetta.

Salaisuus oli tullut ilmi. Sekä Fanny että Rudolf pelästyivät.

Sanaa sanomatta katsahti Rudolf rouvaan ja tämä samoin häneen. Ihmeen ihana, lumoava oli rouva tällä hetkellä tuskissansa, verkalleen laskiessaan kädet ristiin rinnalle ja koettaen väkisin estää kyynelvirtaa vuotamasta.

Unohtaen osansa äännähti Rudolf liikutettuna: "hyvä Jumala!"

Vasta nyt hän täysin ymmärsi asian laidan.

Näistä sanoista särkyi pato, joka oli tähän asti kyyneleet pidättänyt, ja nyt alkoivat ne viljalti vuotaa pitkin ihania poskia, Fannyn vaipuessa nojatuoliin.

Hellästi puhutteli Rudolf häntä, tarttuen liikutettuna hänen käteensä:

-- Miksi itkette?

Kysymättänsäkin hän tiesi syyn itkuun.

-- Miksi tänne tulittekaan? -- kysyi Fanny liikutuksesta vapisevalla äänellä, voimatta enää hillitä itseänsä. Joka päivä olen rukoillut Jumalaa, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä teitä, olen karttanut teitä; miksi piti teidän tulla minua hakemaan? Olen hukassa, sillä Jumalakin on minut hylännyt. Koko elämäni aikana ei minulla ole ollut muun miehen kuvaa sydämessäni kuin teidän. Mutta se olikin syvälle kätkettynä. Miksi tulitte sitä ilmoille tuomaan? Ettekö ole havainnut, mitenkä aina ja joka paikassa olen teitä karttanut? Eivätkö teidän kätenne estäneet minua surmaan syöksymästä, kun ensikerran tavattiin? Jo sitä ennen olin paljon teidän tähtenne kärsinyt. Miksi tulitte tänne näkemään minua epätoivoon joutuneena, kurjana? -- Kurjana!

Rouva peitti kasvot käsiinsä ja itki.

Rudolf katui kovasti tekoansa.

Hetkisen kuluttua pyyhki Fanny kirjan päällä olleella nenäliinalla silmänsä kyynelistä ja virkkoi tyynemmällä äänellä:

-- Mitä teette tiedolla, että mieletön nainen taistelee epätoivoa vastaan teitä muistellessaan? Tuletteko tuosta onnellisemmaksi? Minä ainakin tulin onnettomammaksi, sillä täst'edes pitää minun koettaa olla teitä ajattelemattakin.

Tämä kovasti suretti Rudolfin mieltä; hän oli haavoittanut näin jalon sydämen!

Mitä hän olisikaan tähän vastannut! Millä sanoilla koettanut lohduttaa? Voiko hän olla Fannylle kättä tarjoamatta ja sallimatta hänen sitä kostuttaa kyynelillä, suudelmilla? -- Epätoivoissaan nojasi Fanny hänen rintaansa vasten, itkien, syleillen, tuntien sanomatonta tuskaa, sanomatonta suloa.

Itkusta päästyään rauhoittui rouva; nyyhkytys lakkasi, ja hiljaa, mutta vakavasti hän virkkoi:

-- Kautta Jumalani, joka on tekoni tuomitseva, vannon, että se hetki, jolloin teidät täst'edes näen, on oleva kuolinhetkeni. Karttakaa siis minua, jos säälitte kohtaloani. En kerjää rakkautta, vaan sääliä.

Kyyneleet kostuttivat Rudolfin kauniita silmiä. Rouva parka! Olisi ansainnut olla onnellinenkin. Vain hetkisen oli hän onnellinen eläessään, silloin, kun nojasi hänen rintaansa vasten.

Kauanko tätä elämää vielä kestänee?

Rudolf poistui rouvan luota. Heti Kárpáthin herättyä sanoi hän jäähyväiset ja palasi kotia Szentirmaan. Hän oli kovin alakuloinen ja murheissaan koko matkan.

Yhä vielä tunsi hän kasvoillaan tuon naisparan kyyneleet, vielä kaikuivat korvissa, sielussa hänen nyyhkytyksensä ja sanansa.

Kotona riensi iloinen, vilkas vaimo häntä vastaan ja pyyhki suukoillaan katkerien kyynelten jäljet pois kasvoista.

-- Olit Madarasissa kuin olitkin, virkkoi Flora vallattomasti. Pikkusormeni sanoi, että käyt vakoilemassa. No, mitäpä sait tietää?

-- Sinä olet oikeassa, vastasi Rudolf hellästi. Naiset eivät ole heikkoja.

-- No, siis on rauha rakennettu. -- Miten Fanny jaksoi?

-- Ole hyvä hänelle, sillä hän on kovin onneton.

Rajaton oli Floran riemu. Ennen pitkää karkoitti hän iloisella mielellään tuon pienen pilven, jonka hän havaitsi miehensä otsalla. Rudolf oli taas ylen autuas; mutta kesken suurintakin onnellisuutta oli hän yhä vielä tuntevinansa kyynelien polttavan poskia, sydäntä ja kuulevinansa sanoja, joita ei voinut unohtaa mielestänsä.

Huomasiko, aavistiko Flora mitään tästä salaisuudesta? Hänen suloiset kasvonsa eivät ainakaan sitä koskaan osoittaneet...

X.

Harmillisia havaintoja.

Emme ole tavanneet tuttaviamme muutamaan kuukauteen. Teemme amerikkalaisen sanomalehdentoimittajan tavalla: annamme yleisölle lepoaikaa ja käymme sillä välin kylpemässä ja metsästämässä. Mutta kotia palattua on koossa koko joukko somia metsästysjuttuja.

Kylpyaika on juuri lopussa; ylimykset palaavat kaikkialta talviasuntoihinsa. Useimmat heistä kokoontuvat Pestiin ja muodostavat siellä seuroja, mikä tekee kaupungin sangen eloisaksi.

Szentirmaynkin perhe oli saapunut. Kaunis rouva ja kunnon mies olivat ylhäisempien piirien enimmän suosimia. Kukin koetti päästä heidän tuttavaksensa. Lukuisat miehet ja naiset olivat rakastuneet Floraan ja Rudolfiin, mutta tietysti kaikki turhaan.

Mutta suurimman hälinän nosti herra Kecskereyn palaaminen. Missä on herra Kecskerey käynyt? -- On tehnyt kotimaassa taidematkan. Missä oli ollut? Missä herraspöydässä oli syönyt? Miten hänet oli otettu vastaan? Joka paikassa yleisellä riemastuksella. Matka oli ollut pelkkä sydänten valloitusretki. Kaikki olivat ihastuneet, hurmaantuneet; hänen muistonsa ei ole koskaan katoava niiltä seuduilta, joissa hän kävi. Näin tiesivät sanomalehdet, ylistelivät, kuten velvollisuus vaati, niitä herttaisia, mieleviä ja kieleviä naisia ja neitosia, jotka olivat häntä ystävällisesti kohdelleet.

Palasipa hän vihdoin viimeinkin! Ilman häntä olisi koko talvikausi ollut hieman ikävä. Ennen hänen tuloansa ei ollut puhettakaan tansseista, iltahuveista. Tällaisten järjestämiseen tarvitaan erityinen kyky, erityinen kutsumus, ja se oli oikeastaan vain Kecskerey veikolla. Koska kaikki muutkin nimittävät häntä Kecskerey veikoksi, niin sopiihan meidän sanoa samoin.

Ensi tehtävänä oli perustaa kelvollinen miesklubi, johon kuului hienoja gentlemanneja, jonkinmoinen kasinon tapainen laitos. Noitten pienten kaksintaistelujen loputtua, jotka välttämättömästi tapahtuvat jäseniä valitessa, voimme sanoa klubin olevan jo vakaantuneen seuran, missä saamme tavata sangen mainioita ja eteviä miehiä.

Herra Kecskerey kuului juuri noitten mainittavien miesten joukkoon. Kun hän iltasin päättää olla miellyttävä, osaa hän kertoa monta hauskaa ja sattuvaa juttua taidematkaltansa, niin että biljaardia pelaavatkin keskeyttävät pelinsä mennäkseen hänen mieleviä kertomuksiansa kuulemaan. Nämä ovat sitä lajia, ettei arvoisan gentlemannin moisia lasketeltuaan olisi hyvä toista kertaa tulla noihin mainitsemiinsa herttaisiin, mieleviin ja kieleviin perheisiin.

Par'aikaa hommaa hän jotakin, kuiskailee tuttavien korvaan, huomauttaen, että kun näkevät hänet keskustelevan Abellinon kanssa, pitää heidän kokoontua ympärille kuulemaan hauskoja asioita.

Mikä kova onni lieneekään Abellinoa kohdannut, kun Kecskerey veikko niin kevytmielisesti hänestä puhuu? -- kysyi Livius kääntyen Rudolfin puoleen. Olihan hän ennen antanut enemmän arvoa Kárpáthin sukukartanon tulevalle omistajalle.

Rudolf kohautti olkapäitään. Vähänpä hän Abellinon kohtalosta lukua piti!

Kas tuossa hän tulee sisään! Sama ylpeä käynti, sama kopea ja vaativa katsanto, ikäänkuin ei maailmassa olisi muita ollutkaan kuin hänen palkollisiansa. Sama inhoittava soreus! -- Säännölliset, mutta tyhjät kasvon piirteet.

-- Hyvää iltaa, Béla, hyvää iltaa! -- kirkuu Kecskerey veikko jo kaukaa paikaltansa liikkumatta, sääriänsä syleillen, muistuttaen vanhoissa unkarilaisissa pelikorteissa kuvattua pamppua.

Abellino käy ääntä kohden luullen tervehdystä erinomaiseksi kunnianosoitukseksi, ja häntä seuraa koko joukko kavaljeereja, jotka jättävät pelipöydät ja kortit sekä kokoontuvat hänen ympärillensä.

-- Toivotan onnea! -- kirkui Kecskerey kimakalla nenä-äänellä, ojentaen häntä kohden pitkät kätensä.

-- Mistä sinä onnittelet, patapamppu? (Abellinokin huomasi mainitsemamme historiallisen yhtäläisyyden.)

Abellino sai naurajat puolelleen.

-- Tiedäthän, veikkoseni, että tulen setäsi luota.

-- Se on toista, vastasi Abellino lauhkeammin, nähden hyväksi kohdella Kecskerey veikkoa hieman ystävällisemmin, koska tämä ajoi hänen asiaansa ja varmaan nytkin toi hyviä uutisia.

-- Miten jaksaa kunnon vanhus?

-- Siksipä juuri onnea toivotankin. Kaikki kotoväki lähetti terveisensä, syleillen suudellen. Vanha herra on terve kuin pukki. Häntä ei sinun tarvitse surra, setä jaksaa aivan hyvin. Mutta täti on kipeä, kovin kipeä ja tulee varmaan vieläkin kipeämmäksi.

-- Täti parka, virkkoi Abellino, arvellen tämän olevan uutisen, josta häntä onniteltiin. Todellakin hyvä sanoma. Ehkä tuo nainen vielä kuoleekin. -- Ja mikä häntä vaivaa?

-- Hjaa! Tauti on sangen vaarallinen. Kovin on hänen muotonsa ja vartalonsa muuttunut; etpä enää häntä tuntisikaan. Nuo kauniit ruusunpunaiset posket, tuo sorea, solakka vartalo -- kaikki on mennyttä kalua!

(Siin' oltiin, ajatteli itsekseen Abellino; joutuu perikatoon, kun vastoin luontoaan meni vanhalle miehelle vaimoksi. Sen hän ansaitsikin!)

-- Totta puhuen, jatkoi Kecskerey, kun näin rouvan viimeksi, olivat lääkärit jo kieltäneet häntä menemästä ratsastamaan ja ajelemaan.

Ei Abellino vieläkään olisi asian perille päässyt, ellei sattumalta pari lähellä seisovaa, jotka olivat tulleet nauramaan, olisi arvannut asian oikeata laitaa ja remahtanut nauruun. Nyt kävi asia hänellekin päivän selväksi.

-- Tuhat tulimmaista! Puhutko totta, mies!

Abellino ei voinut salata kiukkua, joka kiehui hänen sydämessään.

-- Miksi muuten olisin sinua onnitellut? -- virkkoi Kecskerey nauraen.

-- Tämä on hävytöntä! -- huudahti Abellino raivoissaan.

Ympärillä seisovien alkoi tulla häntä surku ja helläsydämisemmät poistuivat hänen luotansa. Kauheata on sentään ajatella, että mies, joka vielä äsken sisäänastuessaan sekä toisten että itsensä mielestä oli miljoonien omistaja, nyt muutamin sanoin vihittiin keppikerjäläiseksi.

Mutta Kecskereyn ei tullut sääli. Hän ei säälinyt ketään onnettomia; hän oli vain onnellisten ihmisten kanssa tekemisissä.

-- Minulla siis ei ole muuta tehtävää, mutisi Abellino hampaitansa kiristellen, kuin joko surmata tuo rouva taikka itseni.

Tähän vastasi Kecskerey niin kuuluvasti kuin suinkin kurkku myönsi:

-- Jos, veikkoseni, surmaa tuumit, niin lue "Pitavalia"; siitä opit kaikki myrkytyskeinot sekä kasvi- että mineraalimyrkyllä, surmaamistavat sekä puukolla että kirveellä, pistoolilla ja tikarilla, sekä mitenkä murhatun ruumis saadaan piiloon hautaamalla, paloittamalla, veteen hukuttamalla tai polttamalla. Teos on kahdentoista vihkon suuruinen; kun sen on läpi lukenut, luulee jo olevansa murhaaja. Suljen kirjan huomioosi. Hahaha!

Abellino ei ollut kuulevinansakaan.

-- Ketä tuo nainen lempinee?

-- Katso ympärillesi, veikkonen, ja karkaa jonkun kurkkuun kiinni.

-- Tahtoisin tulla tuon miehen tuntemaan tappaakseni hänet.

-- Minä tiedän aivan varmaan, ketä hän lempii, puhui Kecskerey.

-- Ketä? -- kysyi Abellino säihkyvin silmin. Kunpa vain siitä selon saisin!

Kecskerey jatkoi olkapäitään kohautellen.

-- Olen monta monituista kertaa nähnyt rouvan syleilevän, suutelevan tuota miestä.

-- Ketä? Kuka hän on? -- huudahti Abellino tarttuen Kecskereyn käsivarteen.

-- Tahtoisitko tietää?

-- Tahdon!

-- Se on -- hänen miehensä.

-- Tuhmia juttuja! -- virkkoi Abellino. Tuota ei kukaan ota uskoakseen. Nainen lempii jotakin toista, lempii häpeällisesti itsensä alentaen! Ja vaikka tuo vanha lurjus sen tietäisikin, niin kärsii hän vain minulle kostaaksensa. Mutta minä otan selon, kuka on rakastaja, otan hitto vie, ja nostan rouvaa vastaan häpeällisen kanteen, jommoista ei vielä ole nähty eikä kuultu.

Useat lähelläseisovista alkoivat pilanpäiten puolustaa itseänsä, ettei hän vain heitä epäilisi; he ovat muka aivan viattomat, he eivät voi rouva Kárpáthin lemmestä kerskailla.

Tällä hetkellä kuului vierasten keskeltä luja miehen ääni.

Se oli Rudolfin.

-- Hyvät herrat! -- ottakaa huomioon, että laskette aatelismiehille sopimatonta pilaa naisen maineesta, jota ei kenelläkään koko maailmassa ole syytä eikä oikeutta loukata.

-- Mitä tämä tietää, Rudolf? Mitä tämä asia sinuun koskee? -- kyseli Kecskerey ihmetellen.

-- Koskee niinkin, sillä olen mies, enkä salli lähelläni paneteltavan naista, jota kunnioitan.

Selvää puhetta. Täytyi olla vaiti, ei vain sen vuoksi, että Rudolf oli oikeassa, mutta siitäkin syystä, että hän oli seudun paras miekkailija ja ampuja sekä lisäksi kylmäverinen ja onnellinen.

Klubissa ei enää rouva Kárpáthista puhuttu.

Mutta Flora sai kuulla tapauksen ja suuteli iloissaan miestänsä.

XI.

Zoltán Kárpáthi.

Abellinon pelko kävi toteen. -- Rouva Kárpáthi tuli äidiksi. Hän synnytti pojan.

Eräänä aamuna toi kotilääkäri Nabobille ilosanoman: "vaimonne on synnyttänyt pojan!"

Kuka rohkenisi ruveta Juhanan iloa kertomaan? Mitä hän tuskin uskalsi toivoa, tuskin tohti mielessään kuvailla, hänen rohkein, palavin toiveensa toteutui: hänen vaimollaan oli poika! Poika, joka on perivä hänen nimensä ja ikuistava sen, joka syntyessään parempina aikoina on sovittava isän pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle.

Mikä lieneekin tuleva tästä pojasta saadessaan jalomman kasvatuksen kuin hänen esi-isänsä ovat saaneet!

Kunhan hän vain eläisi siksi, että saisi kuulla pojan puhuvan, jotta voisi kuunnella hänen jokelluksiansa, opettaa häntä lausumaan sanoja, joista poika kerran suurten ja jalojen aatteiden kannattajaksi tultuaan, voisi sanoa: "näistä olen ensikerran kuullut isäni Juhana Kárpáthin puhuvan".

Mikä pojalle nimeksi pannaan? Pannaan sen ruhtinaan nimi, joka ensimäisen Kárpáthin kanssa muinoin joi hiton maljan esi-isiemme maalla. Hänen nimensä olkoon Zoltán. Kuinka komealta onkaan tuo nimi kaikuva! Zoltán Kárpáthi!

Pian tuotiin uusi maailman jäsen isännän syliin hänen suudeltavaksensa. Ilon kyyneleet valuivat isän silmistä, niin ettei hän niiltä mitään nähnyt, vaikka olisi halunnutkin. Pulska, terve oli lapsi, aivan pienen punaposkisen enkelin näköinen; pikku kätösissä ja kaulassa oli ryppyjä lihavuuden vuoksi; suu oli mansikan kokoinen, mutta kirkkaat silmät, joita ei voi mihinkään jalokiveen verrata, vähän isommat. Lapsi ei itkenyt, vaan oli aivan tyyni, ikäänkuin olisi jo tietänyt, että heikkous on häpeällistä. Kun Juhana-herra ihastuneena nosti lapsen syliinsä ja suuteli sitä useita kertoja kummallekin poskelle, jotta terävät viiksikarvat kasvoihin pistelivät, niin lapsi vain alkoi hymyillä ja äännähti iloisesti pari kertaa. Nytpä läsnäolijat yhdessä Juhana-herran kanssa arvelemaan, mitä poika sanoi?

-- Puhu vielä poikaseni, sopersi Juhana nähdessään lapsen huulten liikkuvan, ikäänkuin tietäisi se sangen hyvin sanottavansa, mutta ei keksi sopivia lauseita. -- Sano, sano! Älä pelkää, kyllä ymmärrämme. Mitä sanoitkaan?

Mutta lääkäri ja kaikkitietävät eukot katsoivat hyväksi ymmärtää lapsen puhetta, selittäen hänen tahtovan takaisin äitinsä luo, jonkatähden täksi kertaa hyväilyt muka riittävät. Poika riistettiin Juhana-herran käsistä ja vietiin äidin luo. Kárpáthi ei voinut olla hiipimättä viereiseen huoneeseen kuuntelemaan, itkeekö lapsi. Kaikilta huoneesta tulijoilta hän kyseli, miten poika jaksoi.

Kuka voisi selittää hänen iloansa, kun välistä lapsen iloinen huudahdus kuului kamarista. Kun hän vielä kerran saa pojan käsiinsä, niin ei hän sitä niin hevin enää pois anna!

Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri taas hänen luoksensa ja pyysi häntä tulemaan toiseen huoneeseen.

-- Miksi niin? Olisin mielelläni täällä! Kuulen ainakin, mitä lapsesta puhutaan.

-- Niin, mutta minä en tahdo, että tuolla sisällä kuullaan, mitä me täällä puhumme.

Juhana hämmästyi. Lääkärin jäykkä katse alkoi kammottaa häntä. Koneellisesti hän seurasi häntä toiseen huoneeseen.

-- No herra, mitä on teillä sanottavaa, jota eivät muut saa kuulla.

-- Armollinen herra. Tänään on teitä suuri onni kohdannut.

-- Tiedän, tunnen, hyvä herra. Siitä kiitos Jumalan olkoon!

-- Jumala on suurella onnella sydäntänne ilahuttanut, mutta hän on myöskin nähnyt hyväksi koetella teitä.

-- Mitä tällä tarkoitatte? -- huudahti Kárpáthi pelästyen, ja hänen kasvonsa kävivät sinisiksi.

-- Niin, armollinen herra, sitäpä juuri pelkäsinkin, kun kutsuin teitä pois läheisestä huoneesta. Oppikaa tosi kristityn lailla alentamaan itsenne Jumalan käden alle.

-- Älkää kiusatko minua, vaan sanokaa, mitä on tapahtunut?

-- Teidän vaimonne on kuoleva.

Kárpáthi jäi sanaa sanomatta paikalleen seisomaan.

-- Jos hänelle löytyisi tässä maailmassa jotakin apua, puhui lääkäri, niin sanoisin vielä toivoa olevan. Mutta velvollisuuteni on ilmoittaa suoraan, että rouvalla on enää vain tunteja, minuutteja jäljellä. Sen vuoksi ottakaa tunteistanne voitto, armollinen herra, ja tulkaa hänen luoksensa sanomaan jäähyväiset, sillä hän ei enää ole paljon puhuva.

Kárpáthi antoi taluttaa itsensä kuolevan huoneeseen. Maailma musteni hänen silmissään; ei nähnyt ketään, ei kuullut mitään, huomasi vain vaimonsa makaavan kalpeana, lakastuneena, kuolon merkit kauneilla kasvoilla, kuolon kalpeus huulilla, kuolon kiilto ihanissa silmissä.

Sanaa sanomatta seisahtui hän vuoteen ääreen. Silmät olivat kyynelistä kuivat. Huone oli naisia täynnä. Sieltä täältä kuului pidätettyä nyyhkytystä. Hän ei näe eikä kuule mitään. Vain katsoa tuijottaa kuolevaan. Vuoteen vieressä istuu kaksi tuttua naista; toinen on Teresa, toinen on Flora. Vanha täti rukoilee, kädet ristissä, kasvot tyynyä vasten. Floran sylissä on lapsi, joka nukkuu hiljaa.

Sairas luo murtuneen katseen mieheensä; ojentaa vapisevan, palavan käden ja tarttuen miehensä käteen vetää hän sen kuumille huulillensa.

... -- Muista minua ... kuiskaa vaimo tuskin kuuluvasti.

Juhana-herra ei kuule, ei huomaa puhetta, vaan pitää molemmin käsin vaimonsa kädestä kiinni, ikäänkuin luullen siten voivansa estää häntä kuolemasta.