Part 35

-- Aivan niin. Abellino esimerkiksi yhteen aikaan ei olisi myöntänyt, että kauniin Helenan tai Ninon de l'Enclos'in ajoista asti olisi syntynyt maailmaan häntä ihanampaa naista. Tuli ihan kieropäiseksi hänen tähtensä. Joutui aivan häviöön tämän naisen tähden. Kulutti näet noin kuusikymmentä tuhatta floriinia.

-- Mitä sillä tarkoitat, kysyi Rudolf äimistyen.

Kecskerey mielihyvissään naurahti.

-- Kysytpä todellakin lapsekkaasti, Rudolf. Etköhän tiedä, että on tapana nuorten naisten tähden rahoja kuluttaa.

-- Tiedänpä senkin, miten Abellinon kävi, kun juonillansa sai tytön ottamaan häneltä kuusisataa floriinia. Rahat laitti tyttö takaisin tavalla, joka ystävienkin kesken vastaa kolmea korvapuustia. Muistan asian sangen hyvin, sillä siitä tuli kaksintaistelu, jossa minä olin varamiehenä Abellinon vastustajalle.

-- Aivan totta. Mutta tiedäthän, kuinka usein käy niin, että kurjat viisi-, kuusisataa floriinia heitetään lahjoittajalle vasten silmiä, mitä ei kumminkaan tehdä kuudellekymmenelle tuhannelle floriinille. En sano tätä rouva Kárpáthia solvatakseni, sillä luulen, ettei mitään heidän keskensä tapahtunutkaan. Tosin tyttö jo oli hyväksymäisillänsä tarjouksen ja lupasi kunnon äidillensä, rouva Mayerille, ottaa korviinsa Abellinon puheen, tai oikeammin kuudenkymmenen tuhannen floriinin tarjouksen, kun onnellinen sattumus johti Juhana ukon päähän tuuman naida tuo tyttö. Sen hän teki epäilemättä kostaaksensa Abellinolle, ja tyttöpä osasi valita molempien tarjousten välillä. En kuitenkaan tahdo Herran tähden puhua mitään pahaa hänestä. Hän on moitteeton nainen, vaikk'en ymmärrä miks'ei jotkut joukostamme voisi hänen suhteensa ruveta koettamaan onneansa?

Samassa tuli Rudolfin luo useita tuttavia, joihin hän liittyi eroten Kecskereystä. Mutta tästä hetkestä alkaen näkyi hänen kasvoillaan tavaton surumielisyys, ja joka kerta, kun hän kohtasi vaimonsa, joka yhä seurusteli rouva Kárpáthin kanssa, lensi hänen sielunsa läpi katkeruuden tunne. Hän yhä arveli:

-- Tuon naisen olisi jo voinut kuudellakymmenellä tuhannella floriinilla ostaa.

Ja vielä ajatteli hän, että tänä iltana Kecskerey on kertova saman hauskan jutun ainakin viidellekymmenelle eri hengelle. Tunnin kuluttua tietää sen koko seura, ja hänen vaimonsa kävelee tuon naisen kanssa käsitysten, juttelee, kuiskailee, elää aivan ystävyksin.

Mitä oli hänellä rouva Kárpáthin kanssa tekemistä! Sai hänen puolestaan olla kahta vertaa kauniimpi kuin olikaan. Mutta hän pelkäsi, että tuo rouva on vahingoittava hänen vaimonsa, rakkaimpansa mainetta. Tämä ajatus teki hänet levottomaksi.

Miksi hän olikaan sallinut vaimonsa tutustua tuohon naiseen? Flora on niin hyväsydäminen, hänen tuli tuota rouvaa surku ja aikoi parantaa hänen asemaansa ajattelematta, että hänen oma maineensa siten tahraantuu.

Tosin Rudolf tunsi Kecskereyn tapana olevan säälimättä parjata ihmisiä, mutta hän tiesi myöskin, ettei mies liioin perättömiä loruja laske. Hän ei valehtele ihmisiä panetellessaan eikä sepitä vääriä huhuja, vaan tietää kertoa heidän salaisimmatkin varjopuolensa.

Rudolf tuskin malttoi odottaa tanssien loppua, mikä tapahtui heti puoliyön jälkeen, kun parin hyvässä löylyssä olevan aatelisen patriootin päähän pisti ruveta keskellä salin lattiaa tanssimaan erästä unkarilaista kansallistanssia. Hienonenäisimmät naiset poistuivat heti salista; vähitellen katosivat toisetkin, joten vain iloinen nuoriso jäi musikanttien kera pitämään hauskaa aina aamupuhteeseen asti.

Rudolf riensi vaimonsa luo. Palkolliset sanoivat hänen menneen makuuhuoneeseen. Rudolf koputti ovelle; sisältä kuului myöntävä vastaus.

Flora oli vielä juhlapuvussa. Kamarineitsyt hääri rouvan palmikkojen avaamistoimessa.

-- Saako vaihtaa pari sanaa? -- kysyi Rudolf kynnykseltä ja kiersi oven lukkoon.

Hellä hymyily osoitti myöntävää vastausta.

Kamarineitsyt rupesi avaamaan ahdasta uumaa.

-- Enkö minä kykenisi tuohon työhön? -- kysyi Rudolf.

Flora hymyili vain ja viittasi kamarineitsyttä poistumaan, koska muka tullaan ilman häntä toimeen.

Aviomiehillä on erittäin suloisia etuoikeuksia!

Kuinka olisikaan Rudolf voinut olla näin suloista työtä tehdessään syleilemättä tätä ihanaa olentoa; kuinka olisikaan hän saattanut olla painamatta hellää lemmen suuteloa vaimonsa hymyileville huulille?

-- Seis, jo riittää, virkkoi Flora äkisti, irroittaen itsensä miehen syleilystä. Tiedätkö, että olen sinulle suuttunut?

Joka tapauksessa teki vaimo sangen rakastettavasi salliessaan miehen ensin suudella ja vasta sitten sanoa, että hän on suuttunut.

-- Saanko tietää, mitä olen rikkonut?

-- Olit tänään minulle sangen epäkohtelias. Et koko iltana pitänyt minua puhuttelun arvoisena; vaikka ehdoin tahdoin kävin Rudolfin ohitse monta kertaa, niin ei Rudolf sittenkään ollut minua huomaavinaan.

Sillä välin onnistui Rudolfin saada kiinni pienestä uhkailevasta kätösestä ja siten pakotti hän sitä suutelemalla ja poveensa pistämällä vaimonsa istumaan hänen viereensä sohvalle.

-- Tiedätkö, minun täytyi sepittää sinusta useita kompia.

-- Arvattavasti sangen sattuvia. Saanko kuulla muutamia niistä?

-- Ajattelin esimerkiksi, että Rudolf tultuansa ispaaniksi tahtoo arvoansa ylläpitää vaimonsakin silmissä. Mutta se ei käy laatuun! Näytämme mekin, ettemme häntä pelkää. Ei, ei rahtuakaan! Pidämme hänestä samoin kuin ennenkin.

Näin sanoen heittäytyi rouva rohkeasti Rudolfin syliin ja syleili häntä kiivaasti, useita kertoja suudellen sekä huulille, poskille että otsalle, mikä seikka tarpeeksi selvästi osoitti, että on turhaa vaimonsa silmissä arvoaan ylläpitää, sillä miestä ei ollenkaan pelätä. Ei, ei hituistakaan! Eri suukko pantiin joka ei-tä todistamaan.

Rudolf oli melkein unohtaa asian, minkä vuoksi oli tullut; olisipa kauemminkin näitä suloisia nuhteita kuunnellut.

-- Mutta pila sikseen, Rudolf, virkkoi Flora pyyhkien hiussuortuvia kasvoiltaan ja koettaen puhua vakavasti.

-- Oliko tämä siis vain pilaa? -- puuttui Rudolf puheeseen yhä hellemmin vaimoansa syleillen.

-- Sinun pitää vastata, miksi olit tänään pahalla päällä.

-- Huomenna vasta.

-- Ei, ei. Sinun pitää vielä tänään sanoa. Minä, näetkös, olen suuttunut eikä päivän pidä vihan ylitse laskeman, kuten sanotaan.

-- Salli minun korvata rikokseni! Kolmeen tuntiin en ollut tykönäsi, kolmeen päivään en ole luotasi poistuva. Siten tosin saat rangaistuksen sinä, mutta en minä.

-- Älä, Rudolf, laskettele noin pahoja piloja. Tuo oli paha pila. Mutta vaikka hyviäkin puhuisit, niin et kumminkaan pääse minulle käytöksestäsi tiliä tekemättä. Miksi olit niin pahalla päällä?

-- Vastaanottopuheessa oli eräs kohta harmittava.

Hän koetti valehdella, mutta ei onnistunut.

-- Ei käy kuntoon, ukkoseni, minua ei niin petetä. Koetat valehdella? Noilla puhtailla, vilpittömillä kasvoillasi aiot valehdella? Noilla kirkkailla silmillä? Minulle, omalle aviopuolisollesi, aiot valehdella? Älä tee niin, vaan puhu totuus!

Rudolf kävi totiseksi, vaipui mietteisiin, mutta vastasi vain:

-- Älkäämme puhuko siitä tänään.

-- Miks'emme?

-- Kestäisi kauan.

-- Vai niin, Rudolfin on uni! Rudolf parka pelkää puheen kestävän liian kauan. Hyvää yötä siis, Rudolf kulta! Kun menet maata, niin käske kamarineitsyt sisään.

Rudolf nousi, kumarsi ja teki todenteolla lähtöä. Nyt oli tietysti vaimon vuoro antaa myöten.

-- Jää tänne; minä vain leikkiä laskin, virkkoi hän hyväilemällä estäen miestänsä menemästä. Oletpa vieläkin huonolla tuulella, kosk'ei kanssasi voi leikkiäkään laskea.

-- Päinvastoin aioit ajaa minut pois sentähden, etten ollut tarpeeksi vakava.

-- No niin. Oleppas sinä vakava, minä taasen leikkisä. Minä kyselen ja sinä vastaat vilpistelemättä. Tulepas tänne; ruvetkaamme arvoittelemaan! Otaksukaamme, että arvaan mikä sinua vaivaa.

-- Saadaan nähdä, vastasi Rudolf mukavasti sohvalle pitkälleen laskeutuen, pää Floran sylissä.

-- Olet ehkä kuullut juttuja?

-- Sinnepäin.

-- Kenestä?

-- Jos tuohon kysymykseen vastaisin, niin olisi arvoitus heti selvillä. Arvaa?

Palkinnoksi tästä vastauksesta täytyi Rudolfin saada suukko.

-- Minustako?

-- Tarvittaisiin liian suuri kuvitusvoima sinusta huhuja sepittämään.

-- Kenestä sitten?

-- En vaivaa sinua enää, vaan sanon. Aikeessa kertoa sinulle koko asia tulinkin tänne, mutta en sentään tahtonut tällä kertaa pahoittaa mieltäsi; itse olet todistajani, että vain kovan tutkinnon käytyäni sen ilmaisen. Minä en ollenkaan pidä seurustelustasi ja ystävyydestäsi rouva Kárpáthin kanssa.

-- Ah!... Flora ei tietänyt, mitä vastata. Hän oli odottanut kaikkea muuta, mutta ei tätä... Tosiaankin ihmeellistä! Aviomiehet saattavat olla luulevaisia toisten miesten tähden; sinä pelkäät muita naisiakin.

-- Minä, näet, rakastan sinua! Puhtaan lempeni vuoksi soisin, että kaikki, jotka sinun näkevät, tuntevat, myöskin sinua kunnioittaisivat, ettei kukaan sinusta vähintäkään pahaa ajattelisi.

-- Olenkohan antanut aihetta päinvastaiseen kohteluun?

-- Et sinä, vaan tuttavasi. Tuo rouva Kárpáthi on sangen epäiltävässä maineessa.

-- Rudolf! Rudolf kulta! Älä puhu pahoin tuosta naisesta; jos tuntisit hänet, niin sanoisit hänen olevan surkuteltavimman vaimon koko maailmassa.

-- Tiedän. Ja sentähden sinä sääliväisyydestä teit hänen kanssansa tuttavuutta. Siitä omatuntosi sinua siunaa, mutta ei maailma. Hän on maailman silmissä sangen kevytmielinen nainen.

-- Maailma puhuu väärin.

-- Ehk'ei aivan niinkään. Hänen entisyytensä antaa tähän arveluun paljon aihetta.

-- Mutta hänen nykyisyytensä kumoo tuon luulon kokonaan. Hänen luonteensa ansaitsee kunnioitusta.

Hellästi silitteli Rudolf vaimonsa päätä.

-- Flora kulta, sinä olet lapsekas, et kaikkia asioita ymmärrä etkä vastedeskään ole ymmärtävä. On mielipiteitä, rumia ajatuksia, joista sinun viattomalla mielelläsi ei ole aavistustakaan.

-- Älä luule minua niin tuhmaksi. Tiedän kaikki. Tiedän, että Fannyn sisaret ovat huonoja, huikentelevaisia naisia ja että hyvät sukulaiset pelastivat Fannyn joutumasta myydyksi, perikadon uhriksi. Tiedän, että nämä seikat ovat maailman silmissä sangen huonoja merkkejä, mutta tiedänpä myöskin, ettei kukaan tohdi häntä tuomita, niin kauan kuin minun käteni lepää hänen kädessään. Kas, tämä seikka tekee minut rohkeaksi, antaa hyvän omantunnon.

-- Entä jos hän vetää sinut muassaan perikatoon?

-- En ymmärrä, miten?

-- Entä jos ruvettaisiin puhumaan sinusta samaa kuin hänestäkin, että olet kevytmielinen, heikko nainen.

-- Syyttäkö?

-- Eipä aivan syyttäkään. Hän elää turhamielisten miesten parissa, mikä ei suinkaan ole naisen maineelle eduksi Ja sinä joudut rouva Kárpáthin kautta joka päivä samojen miesten seuraan.

-- Saarnaatpa ihan kuin Marion neiti!

-- Minun luuloni on, että ystävyydestäsi rouva Kárpáthin kanssa saat sen kiitoksen, että sinua myöskin pidetään kevytmielisenä, heikkona naisena.

-- Minuako? Kevytmielisenä, heikkonako? -- toisti Flora nähtävästi loukkautuneena. Heti hän kuitenkin kohautti olkapäitään. Olkoon menneeksi! Maailma olkoon minulle kohtuuton, kun en vain minä ole kohtuuton lähimmäiselleni. Ja mitä huolin maailmasta, kun sinä olet suurin kalleuteni. Pitäkööt minua kevytmielisenä rouva Kárpáthin tähden, kun et vain sinä semmoisia ajattele; muitten luuloista en välitä.

-- Entä jos minäkin pitäisin sinua kevytmielisenä?

Kummastuen nousi Flora Rudolfin viereistä.

-- Sinäkö, Rudolf? Minuako? Ajattele, mitä puhut! Sanoitko tuon toden teolla?

-- Sanoin niinkin.

Flora mietti hetkisen. Sitten virkkoi hän vakavasti:

-- Hyvä, Rudolf. Näytän, etten ole kevytmielinen enkä heikko -- en ole sinunkaan suhteesi heikko.

Näin sanoen astui hän kellon rihman luo ja tempasi sitä kiivaasti kolme kertaa. Kamarineitsyt tuli sisään.

-- Neiti tulee tänne luokseni yöksi.

Suuresti kummastuen katsoi Rudolf vaimoonsa.

-- Maanpakolaisuusko edessä?

-- Niin.

-- Kauanko kestää?

-- Siksi kunnes peräytät puheesi.

Hymyillen suuteli Rudolf vaimonsa kättä ja poistui kamariinsa.

Hän kuuli vaimonsa makuuhuoneen oven pantavan sisältä lukkoon ja oli äreissään koko Kárpáthin kumppanuudelle, joka oli tähän ikävään juttuun syynä.

Pahalla päällä meni hän maata. Ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä. Yksinäisyys kävi vielä enemmän harmittavaksi, kun ajatteli, että yhden ainoan sanan vuoksi täytyy yksin venyä vuoteella, vaikka parin oven takana voisi olla onnellinen kauniin, rakkaan vaimonsa kanssa. Lemmen pelkuruus jo useat kerrat kehotti häntä menemään anteeksi pyytämään ja vakuuttamaan vaikka kirjallisestikin, että naiset ovat lujimmat olennot maailmassa, ettei maan päällä ole ollut eikä ole olevakaan heikkoa, kevytmielistä naista. -- Mutta häntä pidätti sentään oman arvon tunto. Ei saanut niin pian antaa myöten. Piti näyttää, että on miehelläkin mielen lujuutta, jos on naisellakin. Huomenna Flora on varmaan ensimmäisenä valmis sitoumuksensa rikkomaan.

Tällaisia kohtauksia tapahtuu rakkaimpienkin aviopuolisoiden kesken, eikä kumpikaan tule niistä hullua viisaammaksi.

Lujiin päätöksiinsä nukkui vihdoin Rudolf. Unissaankin sai hän harmia, kun yhä tapasi rouva Kárpáthin, näki hänestä unta, jutteli, käveli, tanssi hänen kanssansa... Huonolla tuulella hän heräsikin.

Mutta kenties tuon haaveksivan naisen sielu etsi unessa Rudolfia puhellakseen hänen kanssaan, sanoakseen: sinä vihaat, ylenkatsot minua, vaikka olen sinua jo kauan kaikesta sydämestäni rakastanut!

IX.

Vaarallinen koe.

Seuraavana päivänä tapasi Rudolf vaimonsa vasta päivällispöydässä, lukuisien vieraitten parissa. Rouvan kauneista kasvoista ei näkynyt mitään suuttumusta, hän oli yhtä ihana ja suloinen kuin ennenkin, miehellensä yhtä kohtelias ja hellä.

(Tiesinhän hänen vihansa menneen unen mukana, ajatteli Rudolf salaa hymyillen.)

Vierasten mentyä illalla myöhään jäivät he taas kahdenkesken.

Rouva oli entistään kauniimpi, suloisempi. Ei ollut Rudolf ennen kuullut niin hyväileviä ja helliä sanoja hänen huuliltaan, eivätkä hänen suutelonsa ennen olleet niin palavia, innokkaita kuin tänä iltana. Silmät riemusta loistivat; hän oli ihmeen ihana tällä hetkellä.

Mielihyvissään muisti Rudolf saksalaista puheenpartta, että rakastajan pitää kinastella, sillä sitä enemmän nainen hänestä pitää.

Hän luuli nyt saavansa täydellisen voiton eilen alkaneesta taistelusta ja oli tarpeeksi jalomielinen, jottei tänä suloisena hetkenä asiasta mitään vaimollensa virkkaisi.

Kun hän näin ilosta hurmaantuneena istui Flora sylissään, ikäänkuin ei koskaan olisi aikonut häntä päästää, niin tämä hennosti irroitti itsensä hänen syleilystään ja hänen olkaansa nojaten kuiskasi:

-- Ja nyt, Rudolf kulta, Herran haltuun! Sanokaamme toinen toisellemme hyvää yötä!

Rudolf äimistyi.

-- En, näet, ole niin kevytmielinen kuin luulet, en ole heikko, en sinunkaan suhteesi, vaikka rakastan sinua, sillä kukaan ei voi minua kieltää rakastamasta aviopuolisoani.

Makuuhuoneensa ovelta Flora miehellensä suikkasi suuta ja Rudolf kuuli, kuinka avainta kierrettiin lukossa. Tämä oli liikaa tai ainakin sangen harmillista.

Vaatteita riisuessaan repäisi Rudolf ainakin kymmenen nappia paikoiltansa irti ja otti suutuksissaan käsiinsä Hugo Grotiuksen lakiteoksen, luki sitä puoleen yöhön, mutta viskasi viimein lattialle koko Grotiuksen, sillä hän ei ymmärtänyt lukemastansa niin sanaakaan. Ajatukset harhailivat muualla.

Seuraava päivä kului samalla tavalla kuin edellinenkin.

Flora oli entistä herttaisempi. Hurmaavan sirenin lailla viehätteli hän miestänsä, oli lempeä ja hellä häntä kohtaan aina makuuhuoneen ovelle asti. Mutta taas pantiin ovi lukkoon, jottei Rudolf päässyt sisään.

Tämä oli hänestä mitä suurinta kiusantekoa. Tuon nuoren rouvan suhteen olivat Caligula ja Nero oikeita ihmisystäviä!

-- Kauanko tämä maanpakolaisuus kestää? -- kysyi vihdoin Rudolf ikävystyneenä eräänä päivänä.

-- Siksi kuin olet peruuttanut halveksivan lauseesi naisista.

Ainoalla sanallahan tuosta olisi päästy. -- Mutta miehen ylpeydelle tuollainen sana maksaa paljon. Naisvaltaan saattaa kunnonkin mies mieltyä, kun hän siihen taipuu ehdoin tahdoin; kun saa antautua rakkaimpansa vallan alle; mutta pakosta, voitettuna nöyryyttää itsensä, ei, ei ikinä!

Armoa saattaa anoa vasta, kun kaikki on auttamattomasti hukassa. Hän on sitä ennen pakottava vaimoansa taipumaan. Noina pitkinä, unettomina öinä oli hänellä kyllin aikaa keksiä keinoja sitä varten.

Hän aikoi lähteä viikon ajaksi kotoa, sanomatta vaimollensa minne menee.

Kárpáthi oleskelee tätä nykyä kartanossaan Nagy-Kun-Madararissa. Hän viettää siellä tuon viikon.

Aivan varmaan on rouva Kárpáthi ottava hänet hyvin vastaan. Pitää ruveta häntä hyväilemään. Menestyksen suhteen ei ole syytä pahoin pelätä. Olipa Rudolf ennen saanut itsepintaisempiakin naisia itseensä mieltymään, kun vain päätti saada heistä voiton. Vanha Kárpáthi ei siitä välitä, vaan on iloissaan, kun vaimon on hauska. Eikä tuohon suuria taikatemppuja tarvita, kun tahtoo nautinnonhimoista naista osoittamaan jonkinlaisia suosionmerkkejä. Eikä muuta tarvitakaan. -- Kunhan vain saisi ilmi jonkinmoisen todisteen tuon rouvan heikkoudesta sanoakseen vaimollensa: "katsos, tämä nainen, jonka siveydestä menit takuuseen, jonka vuoksi olit omalle miehellesi suuttunut ja kielsit häneltä suurimman onnen, jonka Jumala on meille antanut, tuo nainen, jonka sinä vastoin miehesi tahtoa olet ystäväksesi tehnyt, voisi ryöstää sinulta miehesi rakkauden, eikä siihen muuta tarvittaisi kuin pari sanaa ja muutama silmäys. Eikö tuo nainen ole heikko?"

Tällainen tuuma päässään valmistui Rudolf seuraavana päivänä matkalle. Flora sanoi hänelle jäähyväiset taasen mitä suloisimmalla, herttaisimmalla tavalla. Ei hän teeskennellyt rakkautta, voittoisan lemmen ilmausta se oli.

Rudolf kuiskasi hellästi hänen korvaansa:

-- Eikö taistelu vieläkään ole päättynyt?

-- Vaadin ehdotonta antautumista, vastasi Flora hymyillen.

-- Hyvä. Kun palaan, teen siitä lopun. Mutta silloin minä sanelen rauhanehdot.

Epäilevästi pudisti Flora päätään, suuteli useita kertoja miestänsä ja vielä Rudolfin vaunuihin istuttuakin viittailivat he toisilleen, vaimo parvekkeelta ja mies vaunuista hatulla ja nenäliinalla jäähyväisiä.

Rehellinen aviopuoliso lähtee näin kotoansa suoraa päätä toisen vaimoa viettelemään, vain sentähden, että siten voittaisi omansa takaisin.

Jospa hän tietäisi, mitä aikoo tehdä?...

* * * * *

Kárpáthin perhe asui virkaan vihkiäispäivästä asti Madarasin kartanossa. Vaimonsa pyynnöstä oli vanha Kárpáthi muutamaksi ajaksi muuttanut tänne, vaikk'ei hän tästä paikasta pitänyt likimainkaan niin paljon kuin Kárpátfalvasta.

Fanny tahtoi elää kaukana erillään Szentirmayn kartanosta, eikä hän halunnut Pestiinkään kuultuansa Kecskereyltä, että myöskin Szentirmayn perhe muuttaa sinne talveksi.

Siihen asti, kunnes vanhat tuttavat taasen rupesivat käymään Madarasissa, vietti Fanny aivan yksinäistä elämää.

Hän oli tähän yksinäisyyteen tyytyväinen. Sanoessamme hänen viettävän miltei päiväkaudet Juhana-herran kanssa, voimme myöskin väittää, ettei hän muuta seuraa kaivannutkaan.

Paraikaa käveli Juhana-herra äsken korjatussa englantilaisessa puutarhassa vaimonsa kanssa. Kesyt kauriit tunsivat emäntänsä, sillä hänen taskuissaan oli aina sokerileivoksia ja mantelia. Ne tulivat ottamaan kädestä lahjoja ja seurasivat häntä pitkin tietä edestakaisin, kun äkkiä kuului rattaitten jyrinää maantieltä, ja vilkaistuansa aidan yli huudahti Kárpáthi:

-- Kas, Szentirmayn hevoset!

Fanny vavahti. Juhana-herra tunsi nykäyksen käsivarressaan.

-- Olitko langeta?

-- Astuin etanan päälle, vastasi rouva vaaleten.

-- Pöhkö, kun tuota pelästyit! -- Tiesinhän, että Flora tulee tänne sinua tervehtimään; hän pitää sinusta sangen paljon. Mutta ken saattaisikaan toisin tehdä?

Jo kaukaa huomasi sentään Fanny, ettei vaunuissa istuja ollut nainen, vaan mies. Kárpáthi näet oli likinäköinen. Hevoset hän kyllä tunsi etäältäkin, mutta ei ihmisiä.

-- Tulepas, mennään vastaan, virkkoi hän vaimolleen, kun vaunut poikkesivat kartanoon.

Fanny jäi seisomaan ikäänkuin maahan juurtuneena.

Ehkäpä olisi ollutkin hänen parempi heti muuttua haapapuuksi, jonka lehdet hiljaa häilyen kuiskailevat, eikä kukaan tiedä, mistä syystä.

-- Tulehan nyt ystävätärtäsi vastaan, joudutti häntä ukko.

Pelästyneenä katsahti Fanny tulijaan päin.

-- Eihän se Flora olekaan, vastasi hän peloissaan.

-- Kuka sitten? kysäsi Juhana. Ketä tahansa olisi kummastuttanut vaimon tavaton käytös, mutta hänen mieleensä ei tullut mitään epäilyksiä. -- Ken sieltä sitten mielestäsi tulee?

-- Floran puoliso, vastasi Fanny irroittaen kätensä miehensä kainalosta.

Juhana remahti nauramaan.

-- Oletpas aika pöhkö! Pitäähän sinun ottaa vastaan hänetkin, kun olet emäntä talossa.

Näistä sanoista tointui Fanny. Hän oli äsken juuri vähällä mennä tainnoksiin.

Hän ei enää sanaakaan virkkanut, vaan karaisi mielensä, kasvonsa ja meni miehensä rinnalla tulijaa vastaan.

Mitä on kuolemaan tuomitun pelko hänen mestauslavalle mennessään, verrattuna tähän rouva Kárpáthin tunteeseen?

Hänen piti omassa kodissaan ottaa vastaan mies, johon hän oli jo mielettömästi rakastunut, ottaa vastaan hänet yksin, ilman hänen vaimoansa. Hänen piti olla vieraalle ystävällinen, sillä niin vaati hyvä tapa ja emännän velvollisuus. Ehkä piti hänen vierasta huvittaakin? Huvittaa!

He saapuivat juuri puutarhasta portaille, kun Rudolfin vaunut tulla jyryyttivät pihaan. Heidät havaittuansa riensi vieras tervehtimään. Kárpáthi ojensi jo kaukaa kätensä, jota Rudolf ystävällisesti pudisti.

-- No -- annapas sinäkin vieraalle kättä, virkkoi Juhana-herra vaimollensa; onhan hän ystävättäresi mies. Katsot häntä ikäänkuin tuiki tuntematonta.

Fannyn mielestä maa hänen allansa vapisi ja vanha kartano pylväineen, marmoripatsaineen tanssi ja pyöri hänen silmissään. Hän tunsi lämpimän käden pudistavan kättänsä; ehdottomasti nojasi hän huimaavaa päätään puolisonsa olkaa vasten.

Rudolf katseli häntä tarkkaan. Tuosta naisesta hänellä oli omat mielipiteensä. Kalpeutta, arkuutta, tuota raukeata katsetta piti hän pelkkänä hienona, edeltä harkittuna kiemailemisena ja luuli tehtävänsä olevan sangen helppoa laatua.

Portaita ylös käytäessä mainitsi hän syyn tänne tuloonsa. Hänen piti muka tutkia ja ratkaista eräs rajariita kahden komitaatin kesken, mikä työ oli kestävä useita päiviä.

Tuskat siis tulevat olemaan sekä suuret että pitkällisetkin!

Aamupuolen olivat miehet kahdenkesken. Vasta päivällispöydän ääressä tavattiin taasen.

Kárpáthiakin kummastutti vaimonsa kalpeus. Koko päivällisajan oli rouva vaiti.

Luonnollisesti koski puhe yleisiä asioita. Rudolfilla ei ollut useinkaan tilaisuutta suoraan puhutella rouvaa; lausua sievistelyjä naiselle hänen miehensä kuullen ei ole kunnon miehen tapa.

Päivällisen päälle oli Juhana-herran tapa nukkua, mikä oli hänelle käynyt niin välttämättömäksi, ettei hän suurenkaan vieraan tähden olisi päivällisunestansa luopunut.

-- Kuluta sinä sillä välin aikasi parhaan tahtosi mukaan, virkkoi hän Rudolfille; mene juttelemaan vaimoni kanssa, tai, jos sen viisaampana pidät, niin käytä kirjastoani!

Ei ollut vaikeata valita.

Päivällisen jälkeen poistui Fanny heti puutarhaan.

Hän rukoilemalla rukoili, että nuo ystävälliset, vakavat puut, moniväriset kukat karkoittaisivat hänen tuskalliset ajatuksensa ja antaisivat niille edes toisen suunnan. Luuli rakkaitten kukkiensa voivan vetää huomiota puoleensa ja eksyttävän hänen ajatuksiansa. Siksipä hän kuljeskeli yksinänsä puutarhan mutkikkaita polkuja, mitään katselematta, miettimättä, ainoan ajatuksen taakan alle vaipuneena, kun äkkiä kuuli askelia läheltä, ja ylös vilkaistuansa näki Rudolfin lähestyvän.

Jos sattumalta häkistään irti päässyt tiikeri olisi vastaan tullut, niin ei Fanny olisi voinut enemmän pelästyä kuin tällä hetkellä.

Ei päässyt enää piiloonkaan. Kunhan olisi nähnyt tulijan ennen, jotta olisi ollut aikaa juosta pakoon vaikka minne tahansa! Nyt oli myöhäistä, he seisoivat jo vastatuksin.

Vieras astuu luokse ystävällisesti tervehtien. Puhelu alkaa jostakin tavallisesta aineesta; ihmeen ihania muka puutarhan kukat, aivan kuin tietäisivät, ken on emäntä, eivätkä tahtoisi häntä huonompia olla.

-- Minä pidän paljon kukista, virkkoi Fanny aavistaen, että jotakin piti vastata.