Part 33

Koko liuta koiria oli metsämiesten muassa. Hauskaa oli nähdä, miten ne heti tulivat herrojensa luo, kun nämä vain kerran niille vihelsivät. Lempikoiratkin nostettiin alas rattailta ja päästettiin kahleista irti. Iloisesti hyppien koettivat ne nuolla isäntänsä kättä. Ihmeellistä on, miten inhimilliset intohimot saattavat tarttua eläimiinkin.

Juhana-herra valitsi erilleen kaksi pulskaa lumivalkoista metsästyskoiraa ja vei ne vaimollensa.

Parhaimmat koirat koko joukosta!

-- Kyllä tunnen; toinen on Kissi, toinen taas Musti.

Kuullessaan nimiänsä mainittavan hypähtivät molemmat koirat ylös hevosen kylkeä vasten, emäntänsä käsiä tavoitellen.

Juhana-herra oli kovasti mielissään, kun hänen vaimonsa tunsi koirain nimetkin ja kun nämä tunsivat emäntänsä. Sekä ihmiset että eläimet mieltyivät Fannyyn.

-- Mutta missä Matti on? -- kysyi Fanny.

-- Matti tulee minun kanssani.

-- Mitä? Aiotteko ottaa osaa metsästykseen? Älkää tehkö sitä?

-- Miks'en? Luuletko minua niin huonoksi ratsastajaksi?

-- En niinkään, mutta älkää menkö minun tähteni.

-- Sinunko tähtesi? Heti astun alas satulasta.

Flora kuiskasi rinnallaan ratsastavalle kreivi Erdeylle:

-- Tahtoisin tietää, moniko läsnäolevista miehistä luopuisi metsästyksestä vaimonsa pyynnöstä.

Marion neitikin kuiskasi rouva Keresztyn korvaan:

-- Nuori vaimo pelkää miestänsä. Syytä onkin niin suuren sukukartanon emännän pelätä, ettei miehensä taittaisi niskojaan. Muutamissa tapauksissa on parempi olla vaimona kuin leskenä.

-- Kaikissa tapauksissa parempi kuin vanhana piikana, vastasi Keresztyn rouva niin äreästi, että Marion neiti oli pelästyksestä mennä tainnoksiin.

Juhana-herra osoitti suurta hellyyttä vaimoansa kohtaan luopuessaan hänen pyynnöstänsä metsästyksen hauskasta huvituksesta, josta hän oli jo kuukausia ennakolta iloinnut. Liikutettuna ojensi Fanny hänelle kätensä virkkaen:

-- Ettehän vain suutu minulle, kun olen niin arka teistä.

Juhana-herra suuteli kätöstä kysyen:

-- Enkö minä puolestani saisi olla huolissani sinusta?

Ehdottomasti katsahti Fanny ystävättäreensä ikäänkuin kysyen: pitääkö minunkin jäädä. Kárpáthi ymmärsi katseen.

-- Ei, ei. En tahdo, että jäät. Mene huvittelemaan. Mutta ole varuillasi. Pojat, varjelkaa vaimoani kuin omaa silmäteräänne.

-- Kyllä varjellaan, vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen.

-- Kyllä minä hänestä pidän huolen, virkkoi rouva Szentirmay painostaen sanaa "minä", kun huomasi Fannyn joutuvan hämille tuosta hänen miehensä hyvää tarkoittavasta kehoituksesta.

Toisella sivulla sill'aikaa valmistelivat omituiset veikot koirinensa itseään metsästykseen. Torvien toitotuksilla ja piiskojen läimäyksillä alkoi ketun ajo.

Hevoset, koirat rupesivat hyppelemään heti torven töräyksen kuultuansa. Seurue jakaantui kolmeen eri osaan, jotka sotilasrivissä lähtivät pensaiselle arolle, koirat edellä. Naiset viittoivat huiveillaan, miehet hatuillaan jäähyväisiä tornissa oleville ja toisillensa, mihin nämä samoin vastasivat. Ratsastajajoukot katosivat pian joka taholle, välistä pistäytyen sieltä täältä esiin metsiköstä. Vielä kaukana näkyivät molempien naisten liehuvat harsot. Heitä seurasivat kaikkien katseet, jokainen ihailee heitä. Nyt saapuvat he isolle ojalle. Rouva Szentirmay hyppää rohkeasti ylitse ja hetkisen kuluttua seuraa rouva Kárpáthi hänen esimerkkiänsä. Sorea vartalo heilahtaa, häilyy hevosen laukatessa. Heidän jäljissään tulevat kreivi Erdey, helluntaikuningas ja pari muuta ratsumiestä. Tornissa paukutellaan heille käsiä.

Mutta Kárpáthi on levoton. Ei saa missään rauhaa. Ukko tapaa Paavon mennessään hevostensa luo ja virkkaa hänelle huolissaan:

-- Pelkään, että rouvani käy pahoin! Eihän hevonen vain liene vauhko?

-- Eläin on säyseä kuin lammas. Ehkä lienee kumminkin parasta mennä perässä.

-- Oikeinpa puhuit. Istu oman hevoseni selkään. Pidä vaaria, etteivät eksy suohon! Sinne saattaa hukkua.

Heti hyppäsi Paavo Juhana-herran hevosen selkään. Kárpáthi meni taas torniin katsomaan, saavuttaako hän heidät.

Metsästysseurue kulki nuolen nopeudella. Koirat olivat jo keksineet ketun, joka kuitenkin vielä oli sangen kaukana. Ajon säännöttömästä liikunnosta saattoi havaita, että viekas kettu koetti eksyttää vainoojansa. Mutta turhia olivat sen kujeet ja piiloutumispuuhat, sillä ei ollut paikkaa minne lymytä, aina oli vihollisia jäljessä. Repo päättää turvautua juoksuun, ja päästyänsä eräälle kummulle seisahtaa se hetkiseksi katsahtaakseen, mistä päin vihollinen tulee, mutta heti lähtee se taas arolle päin juoksemaan.

-- Kas kettua! -- huutavat takaa ajajat yksin suin nähdessään sen kummulla. Heti repo tosin taas katosi, mutta sen verran he kuitenkin näkivät, että se oli pulska eläin. Lienee ollut vanhakin. Antaa työtä parhaimmallekin koiralle.

Ajamaan takaa!

Koirien jäljessä riensivät metsästäjät. Molempien naisten kasvoilla heloitti innostuksen puna. Fannyn mieleen tuli tällä hetkellä ihanteensa, josta hän monasti oli haaveksinut; jos tuo tuntematon nyt ratsastaisi kiivasta vauhtia hänen rinnallansa, niin ajaisi hän hevosensa uuvuksiin, putoaisi sen selästä ja kuolisi kenenkään oikeata syytä tietämättä. Flora taasen ajatteli, että jos Rudolf nyt tulisi äkkiä häntä vastaan, niin -- rakastuisi hän uudestaan mieheensä.

Kettu saapui niitylle, missä oli vielä heinäsuovia riveissä. Nyt alkoi ajo käydä kiivaammaksi. Repo katsoa vilautti tavan takaa vainoojiansa, joita se oli noin sata askelta edellä, mutta huomatessaan välin yhä vähenevän, alkoi se lisätä vauhtia, jotta taas pääsisi voitolle.

Mutta Juhana-herran parhaat koirat, Kiss, Musti ja Matti, Mikon koira Pääsky ja kreivi Erdeyn Armida olivat yhä revon kintereillä.

Kettu välistä seisahtui. Näkyi halajavan takaisin metsään, mistä se oli karkoitettu, ja pistäysi välistä heinäsuovienkin taa, luullen sieltä piilopaikan saavansa. Mutta eipä aikaakaan niin täytyi taas liikkeelle lähteä. Kaukaa saattoi nähdä, miten repolainen taakse katsahtaessaan irvisteli koirille.

Ketun kävi huonosti joutuessaan näin lakealle, missä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa, ei edes jokea, joka voisi sen pelastaa. Niityn reunalla syrjempänä oli tosin Berettyóvirran ranta, jonka se kesäisin siellä rapuja pyydystellessään oli havainnut sangen syväksi. Olisipa hyvä asia, kun nyt olisi joki sen ja vainoojien välissä, sillä koirat eivät mielellään mene uimaan. Mutta ennenkuin repo parka sinne ehtii karvaa kastamaan, on sen nahka jo naulittu.

Keskellä niittyä näkyi ketun juoksu jo laimenevan. Ei aikaakaan, niin on se piiritettynä.

-- Hoi Pääsky! Hoo-oi Musti! Ho-hoi Armida! -- kuului joka taholta.

Koirat vielä kiivaampaa vauhtia juoksemaan ketun perässä.

Kissi ja Musti pääsevät repoa likimmäksi. Nyt tämä äkkiä seisahtuu häntä jalkojen välissä ja hampaitansa nirskutellen. Koirat hämmästyksissään seisahtuvat myöskin kiukkuisesti haukkuen ja kiivaasti häntää heilutellen. Tätä hetkeä käytti vainottu eläin hyväkseen; hypähti sivullepäin koirain kynsistä ja koki paeta oikealle.

Taas kaikki ajamaan takaa.

Nyt pääsee lähimmäksi kreivi Erdeyn Armida.

-- Hyvin, Armida! Voitto on sinun!

Vielä hyppäys. Kettu kaatuu, ja Armida loikahtaa ylitse. Vasta parinkymmenen askeleen päästä huomasi koira ketun jääneen jäljelle.

Repo taas äkkiä liikkeelle!

-- Ota kiinni, Pääsky! -- huusi Mikko Kiss. Ja Pääsky ottikin ketun kiinni. Voitto on sinun! Mutta repolainenkaan ei ollut huonompi; puri koiraa kuonoon, jotta tämä heti jätti saaliinsa. Sen siitä sai.

Kettu läksi täyttä laukkaa suoraan Berettyójokea kohden. Repolaisen onnistuikin pettää monet vainoojansa ja päästä käpälämäkeen. Koirat jäivät kauas.

Mutta nyt on Matti ensimmäisenä takaa ajajista, osoittaen hänkin taitoansa. Tähän asti ei hän ole liioin hätäillyt, vaan antanut toisten parastansa koettaa. Tiesihän Matti, ettei tuota repoa muut kiinni saa; tunsi hyvin vihollisen. Vanha ja viisas elukka! He ovat ennenkin toisensa tavanneet. Tuttuja ollaan! Mutta koetetaanpas nyt, kummassa miestä on?

Taas käytti kettu entisiä kujeitansa, hypähteli sivulle, heittäytyi maata, kiristeli hampaitansa; mutta turhaan. Vihollinenkin oli viisas!

Eikä Juhana-herra saa tätä leikkiä nähdä! Kysykääpäs hartaalta metsästäjältä, mistä hinnasta hän pysyisi pois tällaista näkemästä?

Parhaassa vauhdissaan kompastuu kettu kumoon, mutta Matti ei hyppää ylitse, kuten liian kiivas Armida teki, vaan kun repo käänsi päätänsä, hänelle irvistellen, niin tarttui hän takapuolelta nuolen nopeudella kiinni. Samassa teki repo ilmassa kuperkeikan; Matti heitti näet ketun niskaan tarttuen ilmaan. Mutta tuskin oli kettu maahan ehtinyt, niin iski koira taas selkänahkaan, pudisti saalistansa ja heitti ketun toisen kerran menemään. Annetaan raukan vielä vähäsen juosta!

-- Hyvin, Matti! -- kaikui koko seuran ääni.

Huudot vain kiihoittivat Mattia tekemään katsojain nähden useampia temppuja. Se ajoi kettua, vaikka tämä mainiosti vielä mutkitteli, suoraan metsästäjiä kohden heidän nähtensä heitelläkseen kettua ilmaan. Kauan se ei eläintä kertaakaan suussansa pitänyt, sillä se tiesi tämän pian käyttävän hampaitansa, ja ketun purema on sangen vaarallinen. Sentähden se vain koetti ajamalla, maahan heittämällä uuvuttaa saalistansa. Eikä kettu enää vastakynttä tehnytkään, vaan juosta lötkötti kaikin voimin, ontuen, kolmella jalalla. Arveltiin sen olevan surman oman, mutta äkkiä repo taas väistyy syrjään ja havaitessaan nautalauman maantiellä, suuntaa juoksunsa suoraan sitä kohden.

Metsästäjien täytyi nyt hypätä aidan yli. Flora ja Fanny saivat taas näyttää ratsastustaitoansa ja onnellisesti pääsi kumpikin aidan yli.

Tällä hetkellä huomasivat molemmat rouvat miehen tulevan ratsain heitä vastaan maantiellä.

Se on hän!

Floran kasvot tulivat vieläkin punaisemmiksi. Fanny taasen kävi kalman kalpeaksi.

Se on hän!

Molemmat tunsivat miehen. Se on hän. Toisen rakas aviopuoliso, toisen lemmitty ihanne.

Riemusta huudahtaen riensi Flora miestänsä vastaan.

-- Rudolf, Rudolf!

Epätoivoissaan kääntää Fanny ratsunsa ja alkaa nelistää poispäin.

-- Jumalan tähden! -- huusi Rudolf, jonka posket paloivat rakkaan vaimon suuteloista; tuon naisen hevonen pillastui!

-- Rouva Kárpáthin! -- virkkoi pelästyneenä Flora ja sivalsi piiskalla ratsuaan saadakseen hänet kiinni.

Fanny kiitää arolle näkemättä, kuulematta; kaikki luulevat hevosen pillastuneen. Perässä kiitävät Flora, vanha Paavo, Mikko Kiss ja kreivi Erdey, mutta eivät saa kiinni. Vain Rudolf tulee yhä lähemmäksi.

Fannyn hevonen juoksee pitkin Berettyójoen rantaa; vesi on tässä kohden kuusi syltä syvä. Kompastus vain, niin kaikki on hukassa. Mutta jo ennättää hänet Rudolf, jo pääsee ihan Fannyn rinnalle. Näki naisen ensi kerran eläissään. Ratsu vaahtoaa naisen alla, jonka kasvot ovat kovin kalpeat ja rinta kiivaasti aaltoilee. Käsissä on toivottu hetki, kun ihanne ratsastaa hänen rinnallaan, kun hän tuntee miehen hengityksen kasvoissansa, mutta nyt on naisella satoja kertoja suurempi syy toivoa kuolemaa: mies, tämä lemmitty ihanne olikin kauneimman, jalomielisimmän vaimon, hänen oman parhaan ystävättärensä aviopuoliso.

Rudolf ei tohtinut ruveta rajua hevosta hillitsemään. Mutta kun Fanny tainnoksiin mennen putosi taaksepäin satulasta, tarttui Rudolf heti lujasti hänen käsivarteensa ja nosti hänet luokseen omaan satulaansa. Pyörtyneenä nainen lepäsi hänen rintaansa vasten; ratsu juoksi hurjana tiehensä!

VI.

Tuhannet tuskat.

Tämän tapauksen perästä tuli rouva Kárpáthi sairaaksi. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Kárpáthi kutsui parhaita lääkäreitä; neuvoteltiin, tohtoroitiin, mutta ei tiedetty mikä rouvaa vaivasi. Ikävä asia onkin, kun ei sydäntä kukaan osaa parantaa.

Kauan oli Fanny tiedotonna, puhui outoja asioita, jommoisia sairaat kuumeen houreissa tavallisesti puhelevat. Ken moisia sanoja mieleensä painaisi? Sairas näkee aaveita, hirmuja, missä ei niitä olekaan, ja tututkin ovat hänelle silloin tuntemattomia; sairas tulee toisenluontoiseksi, rohkea muuttuu pelkuriksi, kaino puhuu intohimoisesti. Kukapa moisia muistiin panisi?

"Mene pois, -- anna minun kuolla!"

Ken arvaa, mitä tämä tietää?

"Istun hevosella, jota sanotaan kuolon ratsuksi; älä tule likelleni!"

Mitä tämä tietänee?

"Jollet sinä olisi onnellinen, niin en minä olisi onneton."

Fannyn kuumalla otsalla lepää sileä, pehmoinen käsi. Flora valvoo sairaan vuoteen ääressä yön toisensa perästä; ei ehdi nukkumaan, miestänsä näkemään, vaikka Marion neiti häntä pelottelee, sanoen rouva Kárpáthin rupulissa olevan.

Jos tämä olisikin ollut rouva paran tauti, niin olisi se ollut hänelle paljoa helpompi.

Vihdoin voitti luonto. Nuorilla terveillä ihmisillä on usein vaarallisempia kamppauksia kuoleman kanssa kuin vanhoilla. Mutta Fanny voitti kuoleman vaaran. Kun hän ensikerran houreista päästyänsä katsahti ympärilleen, näki hän kaksi henkeä vuoteensa ääressä. Toinen oli Flora, toinen -- Teresa.

Tieto Fannyn sairastumisesta saattoi Teresan käymään Kárpátfalvassa, vaikka hän ei sinne ollut milloinkaan aikonut mennä. Hän saapui samana päivänä, jolloin Fannyn tila kääntyi parempaan päin, ja astui Floran sijaan valvomaan.

Mutta ei rouva Szentirmaykaan tahtonut lähteä, ennenkuin ystävättären vaara oli kokonaan ohitse, jonkatähden hän päätti jäädä vielä muutamaksi päiväksi.

Fanny ei enää houraillut, -- hän parani, kuten lääkärit sanoivat.

Ken tietää, kumpi tuo suurempia tuskia, ajatukset, jotka liikkuvat hourailevan palavissa aivoissa, vai hiljaiset, syvät mietteet sydämen pohjalla. Kumpi kärsii suurempia kipuja, se joka reuhaa ja raivoo, jotta täytyy rautoihin panna, joka sielunsa tuskissa hampaita kiristelee ja hikoilee verta, vai se, jonka täytyy olla vaiti ja hymyillä, vaikka on huolista hulluksi tulla?

Nyt saattoi Fanny tyynesti ajatella koko entistä elämäänsä.

Mikä oli hän ollut, mikä oli hän nyt ja mitä hänestä on tuleva?

Hän oli syntynyt onnettomista vanhemmista, joita hänen täytyi hävetä. Toiset perheen jäsenet mielellään kieltäisivät itsensä, toiseksi muuttuisivat, jopa vanhoiksikin tulisivat, jos heidän nuoruutensa joutuisi unhotuksiin.

Jumalaapelkääväiset ihmiset olivat hänet onnettomasta perheestä pelastaneet, suojelleet ja varjelleet kaikista vaaroista, laittaneet hänelle hiljaisen, rauhallisen kodin, missä hän olisi voinut elää kuin metsän pikku lintunen syrjäisessä pesässään.

Mutta hän jätti tämän pesänsä, piilopaikkansa tavoitellakseen unikuvaa; siten joutui hän maailmaan, joka häntä hirmukuvillaan oli ennen pelätellyt, ja mistä häntä oli monin lempein sanoin varoitettu ja poiskutsuttu.

Hän etsi naista, joka hänen mieltänsä ymmärtäisi, miestä, joka oli hänen ihanteensa.

Ja hän löysi kummankin.

Tapasi jalomielisen ystävättären, paremman, sopivamman kuin oli toivonutkaan. Tapasi jumaloitsemansa miehen, jonka mielestä ja sydämestä puhuttiin enemmän hyvää, kuin hän oli ajatuksissaan kuvitellutkaan. Ja tämä nainen ja ihannemies olivat mitä onnellisin pariskunta.

Mitä hän itse on oleva?

Pitääkö hänen päivä päivältä katsella ystävättärensä iloisia kasvoja, kuunnella hänen onnellisuutensa salaisuuksia, joita naiset tavallisesti kertovat toisilleen hiljaisina kuiskutushetkinä. Pitääkö hänen yhä saada kuulla miehen kuuluisaa nimeä mainittavan, nähdä hänen kaunista muotoansa, voimatta häntä rakastaa, uskaltamatta hänestä puhua, sillä kasvojen puna, äänen värähdykset ilmaisisivat silloin, mitä ei kukaan saa milloinkaan tietää?

Vai pettäisikö hän naisen, joka on häntä rakkaudella kohdellut, joka ensimmäisenä ojensi kätensä häntä johdattaakseen, puolustaakseen? Rupeaisiko hän tuumimaan keinoja kotivarkaan lailla ystävättärensä onnen kukistaakseen, tulisiko pahemmaksi kuin sisarensa ja kaikki heidän vertaisensa, jotka vain varastelivat vierasten rahoja, mutta ei heidän onnellisuuttansa.

Ja lopuksi, jos hän sen tekisikin, niin mitä se hyödyttäisi? Jos hän intohimojen valtaamana tämän rikoksen tekisikin, niin ei hän muuta siten voittaisi kuin ylenkatsetta. Vai voiko hän missään suhteessa verrata itseänsä tuohon vaimoon, jonka rinnalla tämä mies on oppinut suurimman onnensa tuntemaan? Jos hän koettaisikin pettää, kavaltaa, masentaa tätä naista, niin olisi se vain uhkarohkea tuuma, kun vaimo on niin kaunis, niin hellä ja viehättävä. Hän rakentaisi siinä tapauksessa toivonsa vain ihmisoikuille, jos luulisi Rudolfin olevan noiden kevytmielisten miesten kaltaisia, jotka voivat vaihtaa suloisimman, ihanimman vaimon sata kertaa huonompaan, vain sen vuoksi, että edellinen on jo oma ja tuttu, mutta toinen vieras, ja veltostunut mieli vaatii vaihtelevaisuutta! Jos hän Rudolfia sellaiseksi luulisi, niin voisiko hän Rudolfin rakkautta toivoa? Ja millaista rakkautta? Eikö hän itsekin sitä ylenkatsoisi?

Kauheata, kauheata!

Ja vielä pitää nähdä luonaan valvomassa vuoteensa ääressä nuo kaksi naista, joille kummallekin hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa, jotka nytkin pitävät häntä hellästi kädestä tietämättä, ettei hän ole heiltä niin suurta hyvyyttä ansainnut! Pianpa kätensä pois vetäisivät, jos vain tietäisivät, minkälaisia ovat ne ajatukset, jotka hänen mielessänsä liikkuvat ja otsan niin kuumaksi tekevät.

Oi, kuinka onnellinen hän olisi nyt, jos ei koskaan olisi tullut tätä intohimoa tuntemaan eikä sallinut sielunsa tavoitella saavuttamattomia ihanteita, vaan olisi totellut vanhan, kunniallisen neitsyen sanoja ja yhä vielä asuisi entisessä kodissaan rauhassa, tarvitsematta huolehtia muusta kuin kukistansa.

Ne ajat ovat olleet ja menneet!

Nyt ei pääse pakenemaan enää eteen eikä taaksepäin.

Täytyy elää, elää kihnuttaa päivän toisensa perästä, uuden aamun valjetessa huoata: "taas uusi päivä!"

Entä aviomies, kunnon vanhus?

Vasta nyt sai Kárpáthi tuta, kuinka syvästi hän rakasti vaimoansa. Jos Fanny kuolee, niin on hän tekevä seuraa!

Melkein joka tunti tiedusteli hän vaimonsa vointia, ja niin kauan kuin Fannyn tila oli arveluttava, ei hän päästänyt ketään luoksensa. Välistä sallivat lääkärit hänen tulla vaimoansa katsomaan; silloin vanhus kyynelsilmin seisoi sairaan vuoteen ääressä, suuteli hänen palavaa kättänsä ja itki kuin lapsi.

Vihdoin oli vaara ohitse. Rouva Szentirmay sanoi jäähyväiset varoittaen Kárpáthia pitämään Fannystä hellää huolta, ettei häntä liian aikaisin päästettäisi kylmään, että lääkärin määräyksiä tarkoin noudatettaisiin ja häntä varjeltaisiin mielen liikutuksilta; hän ei myöskään saisi lukea kauan yhtämittaa. Mutta viikon päästä pitäisi hänen päästä vaunuissa ajamaan puoleksi tunniksi, jos ilma on kaunis, kuitenkin täytyy hänen olla lämpimästi puettuna, ynnä muuta, jommoisia naiset parhaiten tietävät neuvoa.

Sulimmat kiitokset lausuen antoi Kárpáthi naapurittaren mennä, pyytäen häntä ennen pitkää taas käymään talossa.

-- Teidän vuoronne on nyt tulla meille. Kuukauden kuluttua luulen Fannyn voivan täyttää lupauksensa tulla jakamaan kanssani perheenemännän huolia mieheni virkaanasettajaisissa. Eikä Fanny tiedäkään, että nyt teen lähtöä. En tahtonut liikuttaa hänen mieltänsä jäähyväisiä sanomalla. Parasta on, että te kerrotte hänelle minun menneen kotia.

Juhana-herra lupasi sen tehdä. Saatuansa ensin Teresalta tietää Fannyn olevan valveilla ja voivan ottaa hänet vastaan, hiipi hän varpaisillaan vaimonsa huoneeseen, astui vuoteen luo, silitti sairaan otsaa ja antoi kättä kysyen, miten hän jaksoi?

-- Sangen hyvin, vastasi sairas koettaen hymyillä. Hymy onnistui huonosti, mutta Juhana-herra oli mielissään kokeestakin.

-- Rouva Szentirmay tervehtii; hän läksi äsken kotiansa.

Fanny ei vastannut mitään. Pyyhkäsi vain kädellä otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ajatusta, joka tuli mieleen.

Kárpáthi arveli kätensä olevan kylmemmän ja laski sen hellästi hänen kuumalle otsallensa.

Fanny tarttui kaksin käsin miehensä käteen ja suuteli sitä.

Tällä hetkellä oli Kárpáthi onnellinen.

Hän kääntyi poispäin salatakseen kyyneliänsä.

Fanny luuli hänen aikovan lähteä ja veti häntä vielä lähemmäksi.

-- Älkää menkö. Jääkää. Puhelkaamme!

Tämä oli Juhana-herralle odottamaton ilo. Vaimo pyytää häntä jäämään, puhelemaan! Enkelin hyvyyttä!

-- Olen jo, kuten näette, paranemaan päin. Ei aikaakaan, niin nousen ylös. Älkää suuttuko, jos pyydän teiltä yhtä asiaa.

-- Pyydä tuhansia, äläkä vain yhtä! -- vastasi Juhana-herra iloissaan, kun vaimolla oli jotakin pyytämistäkin.

-- Niin, sairaat aina vain miettivät, miten vaivata hoitajiaan.

-- Pyydä mitä tahansa! Saat olla varma siitä, että suurimpana ilonani on täyttää sinun tahtosi.

-- Onko uusi kartano Pestissä jo valmis?

-- Tahtoisitko ehkä siellä asua? -- kiiruhti Kárpáthi kysymään, ennättäen siten vaimonsa ajatuksen edelle. Saat vaikka heti muuttaa sinne, ja jollei rakennus ole mieleisesi, vaan haluat parempaa, niin rakennamme ensi talvena toisen, Moskovan Kremliä muhkeamman.

-- Kiitoksia, minun tähteni ei tarvitse uutta rakentaa. Kuulkaa, minä olen ajatellut, että alamme elää siellä uutta elämää.

-- Niin. Kokoomme hauskoja seuroja ympärillesi, komeita iltahuvia...

-- En sitä tarkoittanut. Ajattelen vakavia hyväntekeväisyyden asioita. Meillä on paljon velvollisuuksia ihmiskuntaa, yhteiskuntaa, kärsiviä kohtaan.

Rouva parka! Koettaa sydämensä tuskista päästä pakenemalla kylmien, korkeampien aatteiden piiriin.

-- Kuten tahdot. Ilosi olkoon kuivata kärsivien kyyneliä. Ollos onnellinen siunauksista, joita kiitolliset sielut sinulle antavat.

-- Lupaatte siis?

-- Olen onnellinen voidessani tehdä mielesi mukaan.

-- Älkää olko noin myöntyväinen, sillä siten teette minut vain vaativaisemmaksi.

-- Sano, sano! Kunhan vain ei toivomuksillasi loppua olisi. Usko pois, silloin vasta olenkin huolissani, kun huomaan, ettei sinua mikään miellytä, kun olet surullinen, kun et mitään halaja. Silloin olen kovin onneton.

-- Ensi kesäksi menisin mielelläni kylpemään.

-- Minne? Sano, minne mieluimmin lähtisit.

Fanny mietti. Minne tahansa! Kauas, kauas täältä! Pois näiltä tienoilta, missä Szentirmay asuu. Enkä milloinkaan enää tänne tule.

-- Luullakseni on Mehadia soveliain paikka. Ainakin kauimpana, ajatteli hän itsekseen.

-- Vielä tänään tilaan sinua varten kauneimman asunnon ensi kesäksi. Mehadia on todellakin sangen sievä kylpypaikka.

-- Vielä yksi asia.

Kárpáthi oli suuresti iloissaan.

-- Mutta tämä toivomus on kaikista vaikein täyttää.

-- Sitä rakkaampi minulle; mitä haluat?

-- Sitä, että te tulette kanssani kaikkialle, ettekä koskaan jätä minua.

Tämä meni yli kaikkien ukon sydämen toiveitten! Kunnon vanhus lankesi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen ja suuteli kyynelsilmin useita kertoja hänen kättänsä.

-- Miten olen tämän riemun, tämän hyvyyden ansainnut?

Vaimo hymyili suruisesti, pitkään aikaan miehensä kättä hellittämättä. Kárpáthi viipyi puolen päivää hänen vuoteensa vieressä hauskasti puhellen ja kuunnellen rakkaan sairaan pieniä toivomuksia ja oli onnellinen saadessaan antaa hänelle lääkkeitä.

Mitä tämä tietää? -- kyseli itseltään Teresa, joka tarkkaan oli seurannut tapausta. Hän alkoi aavistaa asian oikean laidan.

Muutaman päivän kuluttua sai Fanny nousta vuoteelta. Mieheensä nojautuen käveli hän jo huoneissa. Päivä päivältä tuli hän terveemmäksi ja tointui virkeämmäksi taudistansa. Kaiket päivät viihtyi hän miehensä luona, vei ompelutyönsä ja kirjansa hänen huoneeseensa; kutsui häntä kuuntelemaan pianoa soittaessaan. Yhdessä he menivät ajelemaankin. Eikä Fanny ollenkaan muuta seuraa kaivannut. Antoipa palvelijoille käskyn, että jos entisiä tuttavia tulee häntä katsomaan, niin sanokoot vain rouvan vielä voivan pahoin. Sillä aikaa istui hän miehensä luona koettaen tehdä häntä onnelliseksi ja ilahuttaa häntä. Mitä tämä oli? Ei se ollut rakkauden teeskentelyä, vaan sitä sanotaan velvollisuudesta rakastamiseksi.

Ei Fanny enää paljon ollut Teresankaan parissa. Ennen pitkää sanoikin täti heille hyvästi. Fanny erkani hänestä valittamatta, itkemättä. Jäähyväissuutelon annettuansa istui Teresa vaunuihin ja huokasi itsekseen:

-- "Tyttö parka!"

VII.

Vakooja.

Olemme herra Kecskereyn asunnossa.

Tekisimme suuren virheen, jos hänet peräti unhottaisimme. Hänen kaltaistansa henkilöä ei käy laatuun nähdä vain kerran ja heti kohta unhottaa.