Part 3

"Syötävää jollei itsellä oo, täällä nälkää nähdä saa; Paasto tääll' on ikuinen, Turkkikin pois pakenee."

-- Mitä juttua tämä on! Mitä turkkilaisilla on tämän kapakan kanssa tekemistä?

-- On paljonkin, vastaa Gyárfás tyynesti. Turkkilaiset kun tahtovat syödä, eivät tule tänne, sillä täältä ei saa syötävää; värssy on siis oikea.

-- Oikein osattu, vastasi herra, ja aivan kuin hän äkkiä olisi keksinyt jotakin, hän kääntyi taasen kapakanisännän puoleen kysyen: onko teillä hiiriä?

-- Ne eivät ole minun, sillä minä olen vain arentimies talossa, mutta kyllä hiiriä on, ja jos niistä muutama puuttuukin, ei minun niistä tarvinne tiliä tehdä.

-- Paistakaa sitten meille yksi hiiri!

-- Vain yksikö?

-- Mitä hittoa? Eihän näitten ihmisten sisukset mahda olla mikään hornan luola, ettei yksi piisaisi.

-- Kyllä toimitan, vastasi isäntä ja kutsui heti kissat huoneeseen. Vähän vain mankelikiviä kieritteli, niin oli siellä kissoille valikoidakin.

Koko seurue oli vakuutettu siitä, että tästä oli syntyvä kelpo pila, ja kutakin nauratti jo edeltäkäsin.

Tällä välin avasi herra Pietari Bús korkeille vieraille ainoan huoneensa, jonka yhdessä nurkassa oli tyhjä vuode, toisessa taasen äes. Oli varaa valikoida: jollei tehnyt mieli maata vuoteella, saattoi mennä äkeen päälle pitkälleen.

Heitukat alkoivat kantaa rattailta tyynyjä, peitteitä, telttatuoleja ja pöytiä, ja muuttivat muutamassa hetkessä tyhjän huoneen herrasasunnoksi. Katetulle pöydälle asetettiin hopeisia lautasia ja maljoja, isoista hopeasangoista näkyivät jään seasta täysinäisten venetsialaisten kristallipullojen kaulat, pullojen, joiden sisällys näytti hurmaavalta.

Herra laskeutui pitkälleen häntä varten laitetulle telttavuoteelle, heitukat vetivät kannuksilla varustetut saappaat hänen jaloistaan, toinen maalaistytöistä istui päänpuolelle, kynsimään hänen harmaata tukkaansa, toinen taas hieroi jalkoja villakankaalla. Runoseppä Gyárfás ja narri Vidra seisoivat hänen edessään, etäämpänä heitukat, vuoteen alla makasi koira.

Tämmöinen oli Unkarin rikkaimman herran seura, heitukoita, narreja, maalaistyttöjä, koiria. Mutta kaikki nämät olivat parhainta lajia; heitukat kansan voimakkaimmista valitut, narri mustinta sorttia, mitä mustalaisten seassa on, ja runoniekka koko Unkarin kummallisimpia loiseläjiä.

Kaikkina aikoina on elänyt tätä lajia höyhenittömiä, kaksijalkaisia eläviä, jotka runoilijan nimellä kuljeksivat toisesta herraskartanosta toiseen ja kirjoittavat ja painostakin julkaisevat suojelijainsa nimi- ja syntymäpäiviksi, virkaan-asettajaisiksi, häiksi, ristiäisiksi ja peijaisiksikin tervehdys-, ylistys- ja onnentoivotus- y.m. runoja, siten tehden runoilijan itsessään kauniin nimen rumaksi. Vielä näihin aikoihin on jäänyt pari tällaista runoseppää, jotka laiskana kartanosta kartanoon kulkien imartelemalla saavat elatuksensa. Kurja virka.

Jo tuli hiiri kypsäksi. Isäntä itse toi sisään paistin suuressa hopeavadissa, jonka keskelle se oli asetettu, rouhittua piparuuttia ympärillä ja persiljaa suussa, kuten on tapana tarjota erästä toista elukkaa.

Vati laskettiin keskelle pöytää.

Herra tarjosi paistia ensin kullekin heitukalle. Ei kelvannut. He vain pudistelivat päätänsä. Vihdoin puuttui vanhin heistä puheeseen:

-- Jos armollinen herra antaa minulle tämän kapakan isäntineen päivineen, niin syön tuon hiiren.

Nyt tuli runosepän vuoro.

-- Pardon, anteeksi, armollinen herra; minä mieluummin kirjoitan runon syöjän kunniaksi.

-- Siispä sinä, Vidra. Ala hotkia.

-- Niin minäkö, armollinen herra? -- puhui tämä ikäänkuin ei olisi oikein kuullut.

-- Mitäpäs tuota pelkäät? Kun vielä mustalaisteltoissa majailit, söitte härän, joka kuoli minulta.

-- Niin söimme, ja jos armolliselta herralta olisi tynnyri viiniä hapantunut, olisimme senkin juoneet. Mutta se oli silloin.

-- No syöhän pois, vadin kunniaksi.

-- Mutta tuommoisen elävän kanssa ei isoisällänikään ollut tekemistä.

-- Ole sinä isoisääsi uljaampi.

-- Olkoon menneeksi -- sadasta floriinista, lausui narri raapien kiharaista tukkaansa.

Herra otti takin taskusta ison, paksun lompakon, jonka hän avasi näyttäen tukun punaisia seteleitä. Narri vilkaisi täysinäiseen lompakkoon ja toisti:

-- Menneeksi olkoon, sadasta floriinista.

-- Sama se.

Narri avasi hännystakkinsa napit (ohimennen mainiten narrin piti olla hännystakkiin puettuna, sillä tämä vaatekappale oli herran mielestä sangen omituinen; sentähden hän laittoikin narrillensa sellaisen aivan uusimman wieniläisen muodin mukaan, jotta saisi sille oikein makeasti nauraa). Narri avasi siis hännystakkinsa napit, väänti tuhmannäköisen, pullean naamansa melkein neliskulmaiseksi, veti muutaman kerran edestakasin sangen liikkuvata päänahkaansa, niin että koko takkuinen tukka liikkui kuin harjalinnun harja ja samassa tarttuen siihen osaan hiirtä, joka on päästä kauimpana, nosti hiiren ilmaan, murti suuta, pudisti päätä ja tehden hurjan päätöksen avasi hän suunsa, ummisti silmänsä, ja hetken kuluttua oli hiiri kadonnut.

Narri ei saanut sanaa suustaan; hän tarttui kurkkuunsa; eihän ole hauskaa yhdellä kertaa niellä kokonaista nelijalkaista elävää. Mutta toisen käden ojensi hän heti herraa kohden ähkyen: "sata floriiniani!"

-- Mitkä sata floriinia, kysyi herra, olenko minä luvannut sinulle sata floriinia? Kiitä, kun sait niin harvinaista paistia, ettei isoisäsikään ole sellaista syönyt! Pitäisikö sinun vielä siitä saada maksu.

Pilalle naurettiin, mutta pian katosi hymy huulilta, sillä narri kävi siniseksi, viheriäksi, silmät pullistuivat kuopistaan ja hän kaatui tuolille. Ollen tukehtumaisillansa hän osoitti avonaiseen suuhunsa ja alkoi vavahdella.

-- Siinä sitä ollaan, kurkkuun jäi! -- huudahtivat useat.

Herra pelästyi kovasti huomatessaan pilan saavan vakavan käänteen.

-- Kaatakaa viiniä suuhun, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Heitukat ottivat nopeasti pullot esille ja alkoivat kaataa narrin kurkkuun hyvää Egerin ja Ménesin viiniä. Hän alkoi vähitellen tointua; silmiänsä hieroen mutisi hän ymmärtämättömiä sanoja.

-- No, tuossa saat sata floriinia, lausui herra pelästyksissään tahtoen lepyttää perikadon partaalta pelastunutta narriansa.

-- Kiitoksia, ähkyi tämä surullisesti -- en huoli enää, Vidra päättää päivänsä, Vidra kuolee! Oi jos edes susi olisi Vidran vienyt, ettei olisi hiiren surmattavaksi joutunut!

-- Älä hulluttele, et sinä tästä kuole; tuossa vielä toinenkin sata; no, älä nyt noin, johan menee ohitse. Lyökää häntä vähän selkään; tuokaa hänelle kauriinpaistia, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Narri kiitti selkään lyönneistä, ja kun hänelle tuotiin kauriinpaistia, oli hän kahdella mielellä, ikäänkuin ällistynyt lapsi, joka ei tiedä pitääkö nauraa vai itkeä, mutta istui kuitenkin syömään maukasta paistia, joka hienosti suolattuna oli paistettu hyvässä kastikkeessa, ja alkoi pistää suuhunsa paloja niin suuria, ettei mailmassa missään ole niiden suuruista hiirtä. Tämä seikka rauhoitti herran mielen. Narri söi surullisen ja vakaan näköisenä, kutsui luoksensa koiran, heitti ilmaan isoja paloja, joita tämä sangen taitavasti osasi ottaa suuhunsa, ja sanoi heittäessään surkealla äänellä, ikäänkuin viimeisen kerran olisi koiralle ruokansa jakanut: "tuoss' on Matti!" (Herra oli narrillensa antanut eläimen nimen,[3] koirallensa ihmisen nimen.)

Kun pila kuitenkin sai hyvän lopun ja herra pääsi pelostaan, käski hän Gyárfásin heti sepittää runon.

Runoseppä kaiveli nenäänsä ja lausui:

"Hiiri on pienoinen, mutt' mahdu ei mustalaiskurkkuun, Mies käy väännähyksiin, silmätkin kyynelihin".

-- Te olette hävytön varas! -- tiuskasi herra, tämän viimeisen säkeen olette varastanut Gyöngyösiltä, joka on samoilla sanoilla runoillut kovaonnisesta uuniluudasta.

-- Pardon, anteeksi, vastasi runoseppä hämille joutumatta; tämä on licentia poetica: runoniekkain vapautta varastaa: tätä kutsutaan plagiaatiksi.

Herran käskystä asettivat heitukat pöydälle myötätuotuja kylmiä ruokia. Hän itse jäi makaamaan vuoteelle, mutta pöydän alipäähän istuivat telttatuoleille, narri, koira ja runoseppä.

Katsellessaan näitten kolmen henkilön syöntiä sai herrakin vähitellen ruokahalun, viini teki heidät vihdoin veljellisiksi, runoseppä alkoi kutsua mustalaista armolliseksi herraksi, narri taasen sinutteli herraa, joka tavan takaa lasketteli hiirestä kuivia kompia, joille toisten piti nauraa.

Kun herra vihdoin luuli, että hiiri-juttu jo oli loppuun puhuttu, pisti mustalainen kätensä poveen ja rehahti nauruun:

-- Tässä hiiri on!

Samassa veti hän hiiren hännystakkinsa povitaskusta, minne hän oli sen kenenkään huomaamatta pistänyt, vaikka seura luuli hänen nielleen sen ja siitä tukehtuvan, jonka tähden hänelle oli syötetty ja juotettu, mitä parasta oli.

-- Tuoss' on, Matti!

Koira söi suuhunsa tuon kauhean hiiren.

-- Sinä petturi, lurjus, huudahti herra, vai petät sinä minua? Minä hirtän sinut. Heitukat, tänne nuoraa! Orsille riippumaan!

Heti toteltiin käskyä; yhä naurava mustalainen otettiin kiinni ja asetettiin tuolille seisomaan, nuora pantiin kaulaan ja sen pää heitettiin orren yli. Senjälkeen vedettiin tuoli hänen altansa.

Narri potki ja pyöristeli, mutta ei mikään auttanut, heitukat pitivät häntä riippumassa, kunnes hän todellakin oli tukehtua. Vasta sitten päästivät he hänet alas.

Narri suuttui.

-- Minä kuolen. Minä en ole hullu, enkä mene enää hirteen, voinhan kunniallisestikin kuolla.

-- Kuole vaan, kehoitti runoseppä. Älä pelkää, kyllä minä sepitän hautakirjoituksen.

-- Niin kuolenkin, sanoi narri, kaatui pitkälleen lattialle ja ummisti silmänsä.

Gyárfásilla oli heti hautakirjoitus valmiina.

"Levon on löytänyt mustalais-narri, naura ei enää; Viulunsoittaja verraton viuluna kuolon nyt on".

Mustalainen ei liikahtanut. Tuossa hän makasi suorana ja kankeana, hengitys oli seisahtunut, turhaan kutkutettiin sieraimia ja jalkapohjia, henkeä ei häneen saatu.

Hänet nostettiin vihdoin pöydälle, palavia kynttilöitä asetettiin ympärille, kuten kuolleille tavallisesti tehdään, ja heitukoitten täytyi laulaa peijaisvirsiä, kaikenlaisia hullunkurisia lauluja; runosepän taasen oli noustava tuolille pitämään hautauspuhetta.

Herra nauroi niin, että kasvot kävivät sinisiksi.

Sillä aikaa kuin kaikki tämä tapahtui "Ratkorikkolan" ainoassa vierashuoneessa, lähestyi uusia vieraita tätä ei juuri vieraanvaraista majaa kohden.

Nämä olivat ne kovaonniset matkustajat, jotka Ristintien padolla meidän omien ja kapakoitsijan silmäin nähden jäivät vaunuinensa loan valtaan. Kun ihmiset ja juhdat koko kolme tuntia turhaan olivat koettaneet saada saveen vaipuneita pyöriä liikkumaan, oli vaunuissa istuvan herran pakko turvautua erääseen hieman omituiseen keksintöön, nimittäin kulkea miehen selässä ratsastaen kapakkaan asti.

Hän istui siis ajajansa, pitkäsäärisen ja hartiakkaan miehen selkään, ja jättäen palvelijansa vaunuihin pitämään kapineista vaaria hän antoi postimiehen lyhtyineen mennä edellä sekä ratsasti tällaisella omituisella tavalla kapakan luokse. Vanttera mies laski hänet selästään portaille.

Hauska on tutustua tulokkaaseen, mikäli se näin äkkipikaan on mahdollista.

Puvusta päättäen hän ei ollut Unkarin Alamaan herroja.

Riisuttuaan avaran, pienikauluksisen viittansa "à la Quiroga", nähtiin hänen olevan sangen omituisessa puvussa. Jos meidän aikanamme näkyisi kaduilla tuolla tavoin puettuja henkilöitä, juoksisivat katupojat jopa me itsekin heidän perässään.

Tätä muotia nimitettiin siihen aikaan "à la calicot".

Tulijan päässä oli pieni, paistinpannun näköinen hattu, jonka reunus oli niin kapea, ettei tiennyt, miten hän saattoi ottaa hatun päästänsä.

Hatun alta esiintyy kummallakin puolella päätä ulospäin käherrettyjä, häilyviä hiussuortuvia niin taajassa, että ne kohoavat hatun reunan yli.

Kasvot ovat sileiksi ajellut, jäljellä ovat vain viikset, joiden päät ovat pystyssä; kaulassa on korkea ja kova kaulus, jonka terävät taitteet estävät pään liikuttamista.

Tummanvihreän hännystakin uuma on melkein kainalon alla, mutta liepeet alapuolella polvia, ja kaulus niin korkea, että tuskin yli näkee, rintaliput kahdessa kolmessa kohden halki, takin vaskinapit kirsikan kiven kokoiset; pussihihat suunnattoman suuret, olkapäiltä levenevät.

Puvun täydentävät housut "à la cosaque", jotka levenevät alaspäin ja ovat laskoksissa jalkineitten päällä. Liivistä riippuu kaikenmoisia heliseviä koruja; saappaissa on kauhean pitkät kannukset, joiden lähellä on syytä varoa silmiänsä.

Tällainen oli ajan sotaisa tapa; nimittäin silloin, kun ei missään sotia käyty.

Vielä kuului pukuun ohut kilpikonnanluinen keppi, jonka päässä oli elefantin luusta tehty linnunkuva. Tätä keppiä oli jokaisen hyviin tapoihin tottuneen tapa pyörittää suussaan, ja jos linnun päässä oli pilli, oli sangen herrasmaista puhallella siihen.

Tämmöinen oli äskentullut vieras. Tutustuttuamme hänen pukuunsa olemme varmaan tulleet koko miehenkin tuntemaan. Sen aikuiset muotimiehet näet muuttuivat itsekin muodin mukaan; tavat, käytös, luonne oli yhtä vaihteleva kuin muotikin.

"Jeunesse d'orée'n", "kultaisen nuorison" aikana käytti muotimaailma paksuja oksaisia keppiä. Pariisin salongeissa tuli tavaksi olla ääntämättä r-kirjainta. Tämä tapa ulottui aina Koblenziin saakka, niin että nuorten herrojen komentaessa Ludvig XVIII:nnen kaartia, sotamiehet eivät r:än poisheittämisen vuoksi ymmärtäneet komennusta.

Calicot'n aikana taasen puotipojatkin käyttäytyivät kuten sotamiehet, ja hienoissa piireissä äännettiin "r" niin kovasti, kuin olisi oltu täynnä kiukkua.

Minerva-hatun vallitessa oli muotina olla tasavaltalainen, ottaa roomalaisia ja kreikkalaisia nimiä; Robinson-hattu taasen ja "cravatte à la oreilles de lièvre" (jäniksenkorvainen kaulus) velvoitti olemaan Napoleonin puolella. Tämän muodin sijaan tuli taas "ryssän hattu". Ihmiset olivat samoja kuin ennenkin, muuttivat vain pukua, mielipidettä ja luonnetta, vieläpä väliin nimeäkin, kuten kävi erään maanmiehemme, joka vuosien 1790-1820 välillä koki kaikki muodinmuutokset ja jonka nimi alkuansa oli Váry. Tästä tuli roomalaisen muodin aikana Varus, Ranskan kansallismuodin vallitessa de Var, puolalaisten puolta pidettäessä Varszky, sitten Waroff; kotia saapui hän vihdoin nimellä Herra von War.

Mutta tämän miehen kanssa meillä ei nyt ole tekemistä.

-- Eh ventre bleu! Eh sacre bleu,[4] huusi äsken tullut (näin paljon oli hän Béranger'lta oppinut) lykättyänsä tuvan oven auki ja pudistellessaan läpimärkää viittaansa. Mikäs maa tämä on? Hoi! Valoa! Eikö ketään ole kotona?

Nyt astui herra Pietari Bús tupaan kynttilä kädessä, ja ensin hyvän aikaa ällisteltyänsä vierasta ja hänen palvelijaansa, kysäsi hän tavattoman kohteliaasti: "Mitä tahdotte, herra?" Mutta hänen muotonsa osoitti, ettei hän ollut mitään antava.

Vieras puhui huonosti unkaria, ääntämisessä saattoi selvään huomata oudon äänenkoron.

-- Mille tonnerres![5] Eikö täällä ymmärretä muuta kuin unkaria?

-- Ei.

-- Sepä paha. Oletteko isäntä?

-- Olen. Mutta mitäs herra on miehiänsä? Mistä tulette?

-- Täällä ovat tilukseni. Asun Pariisissa. Piru minut tänne toi. Saisi viedä edemmäksi myöskin; loan valtaan olimme jäädä tiellä. Antakaa minulle -- comment s'appelle cela? (Tähän hän pysähtyi: tarvittava sana ei tullut mieleen).

-- Mitä pitää antaa?

-- Comment s'appelle cela? -- Miksi sitä sanotaan?

-- "Minuako?" Nimeni on Pietari Bús.

-- Diable! Ei teitä; vaan sitä mitä tarvitsen.

-- No, mitä sitten tarvitsette?

-- Sitä, joka vetää rattaita; neljä jalkaa, piiskalla lyödään...

-- Hevostako?

-- Pas donc! (Ei niin!) Ei sitä siksi sanota.

-- Kyytiäkö?

-- Niin, niin; kyytiä! Minä tahdon kyytiä, heti!

-- Ei ole, hyvä herra, mahdollista; hevoset ovat laitumella.

-- C'est triste; (Sepä ikävää!) siis jäämme tänne. Tant mieux; (Sitä parempi) ei haittaa; olen matkustanut Egyptissä, Marokossa, olen maannut sangen surkeissa kojuissa, se minua vain huvittaa. Olen kuvaileva mielessäni, että olen beduinien teltassa ja että tämä on Niilin virta, joka on tulvillaan, ja nämät elävät, jotka täällä metsissä huutavat, comment s'appelle cela? -- sammakot ovat alligaattoria; ja tämä miserable (kurja) maa: -- miksi kutsutaan tätä departement'ia jossa asutte?

-- En asu minkään partaalla, vaan Ristintien padolla.

-- Fripon! (Lurjus!) En tarkoita tätä lokaa, johon olin jäädä, mutta miksi kutsutaan koko tätä seutua?

-- Vai niin? Szabolcsin komitaatiksi.

-- Szabolcs? Szabolcs? Kai parce que (koska) täällä asuu ehkä paljon saapasniekkoja? Ha, ha. Sepä oli hyvä plaisanterie! (Kokkapuhe.) Tiedättekö?

-- En tiedä, vaan seutu on saanut nimensä eräästä muinaisesta päälliköstä, jonka johdolla esi-isämme tulivat tänne Aasiasta.

-- Ah, c'est beau! Sepä somaa! Kunnon unkarilaiset antavat vanhojen päällikköjensä nimiä komitaateilleen.

-- Saanko luvan kysyä, mitä kansaa herra on?

-- Minä en asu täällä. Bon Dieu! (Hyvä Jumala!) Mikä kauhea kohtalo asua täällä, missä loka on pohjaton eikä näe muuta kuin haikaroita.

Nähköön vielä vähemmänkin, ajatteli herra Bús ja kääntyi kamariin päin.

-- No, no, älkää menkö kynttilöinenne, signore contadino,[6] huusi vieras.

-- Suokaa anteeksi, nimeni on Pietari, aatelissukua Bús, tähän nimeen tyydyn.

-- Ah, ah, ah, monsignore Bouche, olette siis aatelismies ja kapakoitsija; ei haittaa: Juhana Stuart oli ruhtinaallista sukua ja viimein rupesi hänkin kapakoitsijaksi. Mutta jos täytyy jäädä tänne, onko teillä hyvää viiniä ja kauniita tyttösiä, he?

-- Viinini on huonoa. Ei se ole herroja varten. Piikani ruma kuin syysyö.

-- Ruma! Ah, c'est piquant! (Sepä hauskaa!) Ei pidä surra; sitä parempi! Gentlemannille se on yhdentekevää; eilen sorea vallasnainen, tänään tuhkimus; toinen ihana kuin jumalatar, toinen ruma kuin Macbethin noidat, milloin parfyymiä, milloin kynsilaukan hajua, c'est la mème chose, se on yhdentekevää; näin on elämä kirjavampi.

Herra Pietari Bús ei ollenkaan pitänyt tästä puheesta.

-- Parempi olisi varmaan, jos herra saisi selville, missä aikoo yön maata; sillä sitä haluaisin itsekin tietää.

-- Ah cä, interessant. (Tämäpä hupaista.) Eikö ole vierashuonetta?

-- On yksi, mutta siellä on jo väkeä.

-- Ei haittaa. Jaetaan. Jos siellä on mies, ei hän ole haitaksi; jos taasen on nainen, tant pis pour elle, sitä pahempi hänelle.

-- Ei niinkään. Tietäkää, että kamarissa on Juhana-herra!

-- Qu'est ce que cela? Kuka hiisi tuo Juhana-herra on?

-- Juhana-herrako? Ettekö ole koskaan kuullut Juhana-herraa mainittavan.

-- Ah, c'est fort, tämä on liikaa! Onko täällä niin patriarkaaliset olot, ettei ihmisillä ole muuta kuin ristimänimi? -- Eh bien! (Hyvä!) Minä menen Juhana-herran luo ja sanon hänelle aikovani maata hänen huoneessaan. Minä olen gentlemanni, jota ei niinkään refuseerata (ajeta pois).

-- Varmaan paras keino, lausui Pietari Bús enempää puhumatta; hän sammutti kynttilän ja meni maata jättäen vieraan hapuillen etsimään kamarin ovea, josta aikoi mennä sisään.

Oli pilkkopimeä, mutta iloisen laulun ja loilotuksen ääni oli tulijan oppaana kamariin, missä oli tuo salakähmäinen herra, josta tiedämme vain sen verran, että häntä kutsutaan Juhana-herraksi; mistä hän tämän nimen on saanut, on sekin pian selviävä.

Hullunkurinen narripeli oli kamarissa tällä välin noussut korkeimmilleen; heitukat olivat tarttuneet pöydän jalkoihin ja kantoivat sitä ynnä sen päällä makaavaa narria ympäri huonetta laulaen pitkää hautausvirttä; heidän perässään kulki runoniekka, hartioilla pöytäliina kaavun asemasta, innoissaan lausuen pahanpäiväisiä runoja. Juhana-herra itse oli saanut käsiinsä viulun, joka hänellä aina oli muassa, ja veteli unkarilaisia tanssisäveleitä, koristellen ja liirutellen kuin paraskin mustalaismusikantti; näitten mukaan tanssi kaksi heitukkaa molempien maalaistyttöjen kanssa.

Hullunkuriset hautausmenot, lattialla tanssivat parit, herran soitto, laulu, runojen kiljunta, juopuneitten hälinä ja nauru muodostivat hornan himphampun, jommoista tuskin voi ajatella.

Tällä hetkellä astui huoneeseen vieras herra; -- ovea ei kukaan vartioinut, tulija huomattiin vasta, kun hän alkoi puhua.

-- Hyvää iltaa, herrat ja naiset, minulla on kunnia saluteerata! (tervehtiä).

Vaikka melu oli niin suuri, vaikenivat äkkiä kaikki. Kukin jäi suu auki, sanaa kieleltään saamatta töllistämään vierasta, joka suoraa päätä astui heidän keskellensä ja tervehti sangen kohteliaasti.

Kaikki olivat hämillänsä. Juhana-herra laski viulun kädestään, sillä vaikka hän kernaasti olisi tahtonut jatkaa leikkiä loppuun saakka, ei hän kuitenkaan sallinut sitä outojen näkevän. Mutta kauan ei vieras outona pysynyt, sillä hämmästyneenä kaikkien äkillisestä vaikenemisesta nousi narri ylös ja havaittuaan oudonlaisesti puetun herrasmiehen olevan huoneessa, unhotti hän olevansa kuollut, hyppäsi alas pöydältä, lankesi vieraan kaulaan, syleili ja suuteli häntä sanoen: "tervetuloa, veli veikkonen!"

Nauru remahti uudelleen tästä hullunkurisesta vastaanotosta.

-- Ah. Ce drôle de (hullu) mustalainen, äänti vieras irroittaen itsensä narrin syleilystä; -- älä suutele enää, jo sain tarpeeksi!

Näin sanoen kumarsi hän arvoisalle seuralle, samalla pyyhkien mustalais-suukon jälkiä kasvoistaan.

-- Älkää derangeeratko (pilatko) huvianne minun tähteni, hyvät herrat ja naiset; jatkakaa vain! Minun tapani ei ole pilata huvia; olen todellinen gentlemanni, joka osaa kaikissa seuroissa prendre son air (tutustua). Saan kunnian esitellä itseni armolliselle herrasväelle. Nimeni on Abellino Kárpáty Kárpáthi.

Tämän sanottuaan heittäytyi hän uljaan huolettomasti erääseen nojatuoliin, keppinsä pilliin puhallellen ja kannuksiansa kilistellen.

Hänen sanoistansa tuli hämmästys vieläkin suuremmaksi. Juhana-herra nousi vuoteelta ja ällisti tulijaa, kädet polvien välissä, joll'aikaa narri alkoi koiran lailla haistella vierasta joka taholta.

Vihdoin kysyi Juhana-herra verkkaan ja juhlallisella äänellä:

-- Onko herra Kárpátheja? Tiedättekö, mitä nimi Kárpáthi merkitsee, nimi, jota on kantanut kaksineljättä urosta, jotka kaikki ovat olleet yli-sotapäälliköitä, valta-aatelia, nimi kuuluisin koko Unkarin maassa. -- Ajatelkaa siis, mitä puhutte! Vain yksi ainoa Kárpáthi on ulkomailla ja hänen nimensä on Béla.[7]

-- Le voilá! (Kas niin!) Minä olen sama mies, -- vastasi vieras, nostaen toisen jalkansa lähellä olevalle tuolille ja toisella takoen tahtia johonkin oopperapätkään, jota hän puheen kesken vihelteli keppinsä nuppia vasten. -- Tässä raakalaisten maassa synnytti isäni minut, -- ah, tuota; ei isäni, vaan: comment s'appelle cela? -- Se isäni, joka oli nainen.

-- Ehkä siis äitinne?

-- Niin aivan! Äitini. Hän oli jalo nainen, hienon kasvatuksen saanut; mutta isäni oli vähän omituinen mies. -- Muiden omituisuuksiensa muassa hän antoi ristiä minut, ainoana poikansa Bélaksi ja pani minut unkarilaiseen kouluun. Béla! Onkohan tuo aatelismiehelle sopiva nimi? Kaikeksi onneksi kuoli isäni varhain ja minä ja äitini muutimme Pariisiin. Minä en pitänyt nimestäni, vaan tein Bélasta Abellinon, joka nimi siihen aikaan oli enimmän muodinmukainen; mutta sentään en ole unkarin kieltä voinut unhottaa. Ei haittaa. Taidan minä neekerienkin kieltä. Ei ole vahingoksi todelliselle gentlemannille.

-- Hm. Nyt on unkarin taitonne tarpeen, sillä miten muuten tulisitte tällä matkalla toimeen.

-- Ah, venir ici de Paris, c'est tomber du ciel à l'enfer! Tulla Pariisista tänne on sama kuin pudota taivaasta helvettiin! -- C'est merveilleux, on merkillistä, että täällä ihmiset voivat elää. -- Ah, mon cher (rakas) heitukka, tuossa näen paistia; olkaa hyvä, tuokaa lähemmäksi tänne pöydälle ja kaatakaa viiniä lasiin. A votre santé messieurs et mesdames! (Terveydeksenne hyvät herrat ja naiset!) Ja erittäinkin teidän maljanne, monsieur Juhana.

Juhana-herra oli vaiti; hänen silmänsä seurasivat tarkkaan vieraan jokaista liikettä ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen vieno, surullinen ilme.

-- Mikä on saanut herran lähtemään tänne? -- taivaasta helvettiin.