Part 27

Huveihin oli koko hieno maailma kutsuttu, vapaamielisiä naisia, hupaisia rouvia, suosittuja muotinaisia, mies- ja naistaiteilijoita, sinisukkia ja runojansa lausuvia runoilijoita, keikareita, herkkusuita, älykkäitä tilanomistajia. Vierasten paljous milt'ei saattoi sanomalehtimiesparan pään pyörälle, kun hänen piti kirjoittaa kustakin vieraasta ylistyslause.

Aamulla juhlapäivänä, joka nuorempien isänmaanystävien mielestä oli tärkeämpi kuin ajan polttavin valtiopäiväkysymys, istui rouva Mayer ajuriin samassa puvussa, jonka Boltay oli hänelle ostanut. Tiellä mietti hän seuraavan keinon: hän jättää ajurin metsän reunaan ja menee jalkaisin Boltayn taloon. Siellä sanoo hän tulleensa kaupungissa käyneitten maalaisten rattailla. Fannyn kanssa hän sitten menee kävelemään, muka viljatoukoja katselemaan, ja saavuttuansa ajurin luo istuvat he rattaille, ja sitten hyvästi!

Tällaisissa aikeissa saapui hän onnellisesti Boltayn maataloon. Taivaallinen kaitselmus oli hänelle niin armollinen, etteivät kädet eivätkä jalat tiellä murtuneet.

Mutta tiedustellessaan Fannyä sai hän hämmästykseksensä kuulla, että neiti jo aamulla oli lähtenyt Pressburgiin.

Rouvalla oli syytä pelästyä.

-- Ehkä vanhukset ovat hänet sinne vieneet?

-- Eivät niinkään, he menivät jo aikaisemmin, ja Fanny neiti läksi pari tuntia sitten kyytihevosella.

-- Ai ai! -- Mitä tyttö ajatelleekaan? Ehkä aikoo narrata äitiänsä ja on sentähden lähtenyt saalistansa saamaan? Kunhan ei vain kukaan olisi hänelle selittänyt, että moisissa asioissa on paras toimia ilman välittäjää? Sepä olisi kaunista, jos tyttö olisi äitinsä pettänyt!

Nyt ei muuta kuin takaisin ajurin luo! Takaisin Pressburgiin, ja aika kyytiä! Minne tyttö lienee joutunut? Kun hän ei vain sillä aikaa ehtisi tavata Abellinoa! Vai lieneekö hän muuttanut mieltään eikä tulekaan? Jokainen jo tietää, että iltahuvit ovat häntä varten laitetut. Ei, ei ole mahdollista, naisen sydän kyllä tunnetaan. Pikemmin on pelättävä, ettei Fanny esiinnykään äitinsä seurassa. Yhdentekevä! Hänen toimestansa, hänen vaivojensa hedelmänä on kuitenkin kaikki tämä, sillä hän sai tytön suostumaan. Voi niitä äidin suruja!

Jo kokoontuu vieraita Kecskerey herran saleihin, jo keräytyy talon portille sulottaria, jotka hienosti keimaillen sallivat vaunuista alas astuessansa silmälaseilla varustettujen nuorten herrojen tarkastaa heidän jalkojansa. Eteisessä kokoavat lainattuihin livreijoihin puetut palvelijat vierasten nimikortit, jotka tavan vuoksi tarkastetaan, sekä päällysvaatteet ja hunnut. Isäntä, armollinen herra Kecskerey, ottaa ovella ystävällisesti vieraita vastaan. Kukin tietää, ettei huveja ole hänen varoillansa laitettu, hän tietää myöskin aivan hyvin, että jokainen tietää tämän asian. Mutta kuitenkin kumarrellaan niin syvään, kuin Kecskerey herra olisi todellinen isäntä ja tulijat hänen vieraitansa. Hänen kimakka nenä-äänensä kuuluu yli toisten puheen.

-- Iloitsen, kun ette ylenkatsonut kutsumustani. -- Teidän armonne tuo läsnäolollaan suurta kunniata huoneelleni. -- Mesdames, (hyvät naiset!) suvaitsitte muistaa vielä todellista suosijaanne. -- Sangen kauniisti teitte, hyvä herra, kun keskeytitte opintonne minun tähteni! -- Kreivitär, vieraat ihastuvat varmaan ihanasta laulustanne, j.n.e.

Sitten tulee nuoria gentlemanneja, joita isäntä tervehtii luonnollisella "alkulauseella".

Arvoisa isäntä koettaa kaikin voimin huvittaa vieraitansa. Jotka eivät vielä tunne toisiansa, vaan tahtoisivat tuttavuutta tehdä, heidät esittelee hän; usein saattavat he ilman hänen esittelemistänsäkin olla vanhoja tuttuja. Runoilijoille antaa hän lehtiä, joissa on luettavana heidän omia tuotteitansa; soittajan asettaa hän pianon ääreen ja hänen selkänsä taa jonkun soittoa ylistämään. Jokaiselle tietää hän sanoa jotakin hauskaa, tuoreita uutisia, lystikkäitä kaskuja jakelee hän vierasryhmiin; teetä hän kantaa paremmin kuin kukaan muu ja ehtii kaikesta huolta pitää. Hänpä vasta on oiva isäntä.

Vihdoin tulee Abellino. Ei ehtinyt ennen tulla. Käsivarresta taluttaa hän sisään vanhaa outoa herraa, jonka hän ohjaa suoraan isännän eteen ja esittelee.

-- Ystävämme Kecskerey; herra Griffard, pankkiiri.

Kumarruksia, tervehdyksiä, kädenpuristuksia.

-- Suokaa anteeksi, arvoisa isäntä; kun tämä kuuluisa herra, yksi parhaista ystävistäni, sattumalta saapui Pariisista tänne, käytin hyväkseni tilaisuutta antaa hänen tulla tuntemaan vierastenne valiot.

Kecskerey herra sekä suo anteeksi että on tuhannesti kiitollinen saadessansa kunnian tutustua niin mainioon henkilöön. Taas kumarruksia, kädenpuristuksia. Kaikki tämä käy niin vakavasti, kuin ei Abellino olisikaan huvien pitäjä ja kuin ei sitä kukaan tietäisikään.

Oikeastaan oli kunnon pankkiiri tullut Pariisista, jota ei vielä siihen aikaan rautatiet olleet tuoneet niin likelle Pressburgia kuin nyt, voidaksensa omin silmin tulla vakuutetuksi, aikoiko tuo vanha Nabob, jonka nahasta hän jo oli niin paljon lainaksi antanut, vihdoinkin kuolla vai ei.

Herra Kecskerey koetti erinomaisen huolellisesti huvittaa tätä arvoisaa vierasta, vieden hänet hauskimpien naisten seuraan, pääasiallisesti saadaksensa hänet irti Abellinosta, joka usean nuoren keikarin seurassa poistui pelihuoneeseen, missä hän parhaiten sai aikansa kulumaan, siksi kunnes Fanny tulisi.

Jo istui pelipöydän ääressä useita miehiä, niitten joukossa myöskin Fennimore, jonka nähdessään Abellino remahti kovaan, nenäkkääseen nauruun.

-- Sinulla, Fennimore, täytyy tänään olla hyvä onni tässä pelissä, sillä tuossa toisessa olet hävinnyt mies. Sinun pitää, saakeli soikoon, voittaa aika lailla, sillä minulle olet hävinnyt tuhat tukaattia. Haha! Luuletteko näitten huvien olevan minun kustannuksellani? Erehdytte. Fennimore suorittaa kulungit. Antakaa minullekin sijaa pöydässä; pitäähän minunkin koettaa onneani.

Fennimore ei vastannut sanaakaan; hän piti paraikaa pankkia. Hetkisen kuluttua oli hänen pankkinsa hajoitettu. Abellino voitti pelin.

-- Ohoh, veikkoseni, sinuun sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton lemmessä. Fennimore parka, minun tulee sinua surku!

Fennimore nousi pöydästä eikä enää pelannut. Jos hänen maidonkarvaisissa kasvoissaan olisi näkynyt jonkinlaista värinmuutosta, niin olisi sitä saattanut sanoa raivon tuottamaksi kalpeudeksi.

Hävitty veto ja naisen ylenkatse, rahatappio ja voittajan pilkka täyttivät hänen sydämensä kiukun myrkyllä. Muutaman kerran oli hän jo käyttämäisillänsä kynttiläjalkaa mielenosoituksen aseeksi. Mutta hän katsoi kuitenkin paremmaksi mennä ulos huoneesta.

Abellino jäi pelaamaan, voitti yhä ja suututti ylpeällä, pilkkaavalla käytöksellään niitä, joilta hän voitti. Hänellä oli perin hyvä onni tänään. Oikeinpa täytyi sydämen pohjasta nauraa.

-- No! --- virkkoi hän kokoillen setelitukkuja taskuunsa; minuun sopii sananlasku yhtä hyvin kuin Fennimoreenkin.

Läheisessä huoneessa tapasi hän palvelijan, joka oli häntä jo kauan etsinyt. Rouva Mayer odottaa häntä, on täällä eteisessä, ei voi tulla sisään, sillä on tullut matkalta eikä ole ehtinyt muuttaa pukua.

Tämä ei ollut mikään hyvä enne! Abellino riensi heti rouvan puheille. Tämä kertoi, ettei hän ollut tavannut tyttöä, mutta kyllä Fanny varmaan tulee, koska oli luvannut.

Abellino suuttui tästä sanomasta ja jätti rouvan seisomaan eteiseen.

Saakeli! Jos he olisivatkin pettäneet minut!

Sisällä hän ei saattanut ilmaista harmiansa, vaan oli edelleenkin olevinansa iloinen, kopea, voittoisa. Mieluummin olisi hän menettänyt kaikki rahansa kuin tuon tytön.

Asiain näin ollen oli hänestä sangen ikävä nähdä Fennimorea kalpeana, ja hän alkoikin miettiä, eiköhän olisi paras sopia hänen kanssansa.

Vielä toisen kerran meni hän rouva Mayerin luo kysymään, oliko hän sanonut tytölle, että herra aikoo naida hänet.

-- Sanoin kyllä, ja Fanny näytti siitä olevan iloissaan.

Tämä seikka taasen hieman rauhoitti häntä. Hän meni saliin ja etsi herra Griffardia.

Jo tarjottiin teetä, ja kreivitär X lauloi "casta diva'n" ariaa "Normasta", kun Abellinon palvelija kuiskaa herransa korvaan:

-- Äsken juuri näin neiti Fanny Mayerin astuvan vaunuista.

Abellino pisti muutamia tukaatteja palvelijan kouraan ja meni heti vähän sievistämään itseänsä peilin eteen. Pulska mies! Se täytyi myöntää. Hiukset olivat moitteettomissa kiharoissa, kasvot sileät, viikset ja parta somat, kaulus erittäin sievä, liivi komea.

"Qvanta species!" -- sanoi Aisopon kettu.

Vieraat ilmoittava kamaripalvelija astuu sisään ja ilmoittaa tulijan juhlallisesti ranskan kielellä:

-- Madame Fanny de Kárpáthi, née de Mayer! (Rouva Fanny Kárpáthi, syntyään Mayer).

-- Hitto vieköön! tuumi itsekseen Abellino, tyttö on ruvennut jo käyttämään minun nimeäni. Tehköönpä niin, jos se häntä huvittaa! Ei haittaa!

-- Oh, nainut! huudahti herra Griffard; oletteko mennyt naimisiin.

-- Vain vasenkätisesti, vastasi Abellino piloillaan.

Osa vieraista kokoontuu uteliaana tulijan ympärille. Isäntä (Kecskerey herra) menee ovelle vastaan, palvelija avaa ovet, ja sisään astuu nuori nainen erään miehen seurassa. Hämmästys valtaa hetkiseksi vieraat. Hämmästyttikö heitä ehkä naisen kauneus? Hän oli todellakin kaunis! Yksinkertainen, mutta kallis puku aaltoili sorean vartalon yllä ajan muodin mukaan hieman lyhyenä, ja salli katsojien ihmetellä pieniä jalkoja; hiuksia peitti hieno Brysselin pitseistä tehty huntu, jonka alta englantilaisen tavan mukaan suortuvat laskeutuivat marmorinvaaleille hartioille. Kasvot vaaleanpunaiset, silmät tummat, täynnä suloa ja viehätystä, suu lapsellinen, nukkuvaa viattomuutta osoittava, poskissa pienet naurukuopat. Oli ihastuttavaa nähdä hänen hymyilevän.

Ja hän hymyili nyt astuessaan Kecskerey herran luo, joka ei saanut sanaa suustansa.

Fanny tervehti.

-- Ilokseni sain teiltä vastaanottaa kutsumuksen -- perheineni. Tässä on mieheni Juhana Kárpáthi.

Kecskerey ei saanut mitään sanotuksi, vaan lausui heidät tervetulleiksi, samalla koettaen katsahtaa Abellinoon.

Abellino oli, kuten Lotin vaimo, muuttua suolapatsaaksi peilin edessä.

Juhana Kárpáthi, -- iloinen Juhana-herra, -- antoi isännälle kättä, kuten vanhalle tuttavalle ainakin, ja pistäen vaimonsa käden kainaloonsa virkkoi hän:

-- Toivottakaapas minulle onnea, kunnon ystäväni! Tänään olen saanut aarteen, taivaallisen aarteen. Olen ihan autuas. En enää ollenkaan kaipaa paratiisia, kun tulin jo tässä maailmassa autuaaksi.

Hymyillen, kasvot ilosta heloittaen, astui hän seuraan, esitteli vaimonsa vieraille, jotka hänelle toivottivat onnea.

Ja Abellinon täytyi tätä kaikkea katsella.

Sai kuulla, että tyttö, jota hän niin uutterasti oli vainonnut, oli mennyt sedälle vaimoksi ja siten tullut luoksepääsemättömäksi.

Vaikka tyttö olisi viety taivaaseen taikka hornan pohjaan, vaikka häntä olisi kalliolinnassa vartioitu ja enkelit, välkkyvä miekka kädessä, olisivat olleet häntä varjelemassa, niin ei hän olisi ollut niin hyvässä turvassa, kuin nyt Juhana Kárpáthin vaimona.

Juhana Kárpáthin vaimon kanssa ei Abellinon ollut mahdollista puuttua mihinkään tekemisiin.

Kaikki, jotka ihmetellen katselivat nuorta rouvaa, vilkasivat myöskin Abellinoon, ja jokainen silmäys oli pilkkaa ja ivaa.

Keikari setänsä häissä!

Abellinon teki milt'ei hyvää nähdessään seurassa yhden vielä enemmän asiasta hämmästyneen, nimittäin herra Griffardin. Vanhaan ivaavaan tapaansa kääntyi hän kunnon vieraan puoleen, ikäänkuin asia olisi vain häntä koskenut, kysyen:

-- Qu'en dites vous, mr. Griffard? (Mitä te tästä sanotte, hra Griffard?)

-- C'est bien fatal! (Sangen ikävä asia!)

-- Mon cher (rakas) Abellino, kuului ihan vierestä Fennimoren kimakka ääni; näyttää siltä, kuin te olisitte minulle tuhat tukaattia velkaa. Hahaha!

Raivostuneena kääntyi Abellino Fennimorea kohden, mutta samassa näki hän Juhana-herran, joka rouvineen tuli hänen luoksensa, ja esitteli mitä ystävällisin hymy huulilla Abellinon ja vaimonsa toisilleen.

-- Rakas vaimoni! Tässä on veljenpoikani Béla Kárpáthi. Suljen, rakas veljenpoikani, puolisoni sukulaisen suosioon.

Tästä hetkestä oli Juhana-herra jo ennakolta iloinnut. Tämä oli kosto, jonka vainottu tyttö oli keksinyt ja joka oli tehnyt noitten rauhallisten ihmisten kasvot niin kirkkaiksi.

Metsästäjä kuopassa! Omassa kuopassaan. Petettynä, ylenkatsottuna, rangaistuna.

Abellino kumarsi jäykästi, kalpeana kuin kalkittu seinä.

Juhana-herra kävi edemmäksi tekemään tuttavuutta myöskin herra Griffardin kanssa, joka sanoi olevansa kovasti iloissaan, kun sai nähdä hänet niin terveenä.

Sedän mentyä alkoi Abellino astella pitkin salin lattiaa, peukalot liivin kainalossa, hyräillen, pää kenossa, ikäänkuin ei olisi millänsäkään. Hän ei ollut näkevinänsäkään, että kaikki kuiskutellen sekä edessä että takana nauroivat ja pilkkasivat häntä.

Hän meni pelihuoneeseen.

Ovea avatessaan kuuli hän toverien naureskelevan; Fennimoren kimeä ääni kuului yli muiden. Mutta hänet nähtyänsä, herkesivät he heti nauramasta, puhumasta. Jokainen koetti olla vakavan näköinen.

Voiko olla harmittavampaa asemaa kuin Abellinon oli?

Hän veti tuolin pöydän ääreen ja istui toverien joukkoon.

Miks'ei enää naureta? Miks'ei jatketa puhetta? Miksi Fennimore koettaa olla noin vakavan näköinen?

-- Jakakaa kortit!

Pelatessahan on heillä aina jotakin nauramisen aihetta, sekä voitosta että häviöstä.

Nyt tuli Abellinon vuoro pitää pankkia.

Hän alkoi hävitä.

Pöydän toisessa päässä istuu Fennimore ja voittaa yhä; välistä tekee hän kahden- ja kolmenkertaisen panoksen ja voittaa sen neljän- ja kahdeksan kertaisena.

Abellino alkoi menettää mielenmalttinsa ja rupesi hätiköimään. Ei ottanut vaaria panoksista, vaan ajatukset liikkuivat muualla.

Taas voitti Fennimore nelikertaisen panoksen.

-- Ha, ha; -- Hän ei voinut olla voittoisasti nauramatta. Herra Kárpáthi, teihinkin sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton lemmessä. Abellino parka, oikeinpa sinua tulee surku. Olet minulle velkaa tuhat tukaattia.

-- Minäkö? -- kysyi Abellino kiivaasti.

-- Juuri sinä. Ethän enää voi luvata vietellä Fannyä, sillä nyt hän on rikkaampi kuin sinä, niin ettei rahasi hänen päätänsä ymmälle saata. Jos hän taasen kaipaa lemmikkiä, niin saattaa hän valita jonkun meistä, joko minut tai Liviuksen tai Konradin. Sinulla on syytä olla vanullasi, ettei hän rakastu sinuun, sillä siinä tapauksessa voisit pian menettää koko perintösi. Oivallista! Abellino pakenee setänsä vaimon syleilyjä, kuten Josef Potifarin vaimoa. Täytyypä sinun vielä pitää vaaria, ettei vain Fanny rakastuisi johonkin nuoreen mieheen. Ha, ha, ha! Abellino "naisten vartijana!" Hyvä aihe johonkin huvinäytelmään!

Joka sana on myrkyllinen oas, joka sattuu vereen saakka. Abellino on kiukusta kalman kalpeana. Fennimore puhui totta. Abellinon täytyi vielä pelätä, että tuo nainen ehkä rupeaa lempimään! Kirous, kirous!

Hän hävisi yhä.

Hän ei enää oikein nähnytkään, suuretko panokset olivat. Fennimore voitti taas nelikertaisesti. Abellino maksoi, mutta vain kahdenkertaisesti.

-- Ohoo, veikkoseni, erehdyt, tein panoksen kaksi kertaa.

-- Sitä en huomannut.

-- Ah, flibusterie! (ryöväystä!) -- huudahti Fennimore närkästyneenä.

Tästä loukkauksesta vimmastuneena hypähti Abellino äkisti seisomaan ja viskasi koko korttiläjän vasten Fennimoren silmiä.

Nuo kelmeät kasvot käyvät sinisiksi, vihreiksi; hän tempaa tuolin käteensä ja aikoo karata Abellinon päälle. Toverit menivät väliin ja estelivät Fennimorea.

-- Päästäkää! Päästäkää minut, karjui tuo tunteellinen mies, huulet vaahdossa; äänikin oli raivosta muuttunut kähiseväksi kiljunnaksi. Abellino ei puhu sanaakaan, mutta rinta kuohuu, silmät ovat veriset.

-- Päästäkää! Antakaa puukko! Minä tapan hänet! -- kiljui Fennimore. Mutta kun hän ei päässyt irti toverien käsistä, koetti hän kostaa viattomille tuoleille potkimalla niitä kumoon.

Julmasta metelistä pelästyneenä syöksyi Kecskerey herra sisään, ja astuen metelöitsijöiden väliin huusi hän tuiman uhkeasti:

-- Pitäkää kotirauhaa pyhänä!

Hänen väliintulonsa sai riitaveljet vaikenemaan. Huomasivat, ettei täällä sovi moisiin seikkoihin ryhtyä. Abellinoa ja Fennimorea neuvottiin menemään kotia. Aamulla oli asia päätettävä. He lähtivätkin heti, eivätkä huvit ollenkaan tulleet häirityiksi. Hetkisen kuluttua tosin jokainen tietää, että Fennimore ja Abellino ovat riitaantuneet kortinlyönnissä, mutta ei kukaan ole siitä mitään tietävinänsä. Juhana-herra kutsuu isännän syrjään ja pyytää salaa häntä hyväntahtoisesti ottamaan vastaan tuhat floriinia palkinnoksi huvien toimittamisesta. Neljänneksen perästä tietävät vieraat, että illan sankari on Juhana-herra, joka tahtoo näyttää kaunista vaimoansa hienolle yleisölle. Huvit kestävät myöhään yöhön, aina kahteen asti, jolloin kukin tyytyväisenä palaa kotiansa. Kummallisiin mietteisiin vaipuneina kallistavat huveissa olleet päänsä levolle. Vain Abellino, Fennimore ja herra Griffard näkevät pahoja unia.

VII. Kohtaus.

Seuraavana päivänä matkusti herra Griffard Pariisiin Abellinoa enää puhuttelematta.

* * * * *

Kecskereyn iltahuveissa tapahtuneen riidan seurauksena oli, että Abellinolla ja Fennimorella oli kohtaus.

Näin nimitetään hienommilla sanoilla kaksintaistelua.

Varamiehet valitsivat aseeksi miekan.

Omituista on, että kaksintaistelutuomarit useinkin tuimemmissa riita-asioissa valitsevat huonomman aseen.

Siihen on luonnollinen syy.

Kaksintaistelu ei ole laillinen eikä soveliaskaan, mutta kumminkin sitä käytetään. On loukkauksia ja hyökkäyksiä, joilta ei laki suojele.

Kun esimerkiksi väitetään heikkoluontoiseksi.

Kun on lemmen kaupoissa kilpailijasta saatava voitto.

Kun on salaisista, vääristä huhuista tehtävä loppu.

Kun tuntee itsensä loukatuksi poliittisessa riidassa.

Sanalla sanoen, silloin kuin ei ryhdytä kaksintaisteluun verenhimosta eikä kiukusta, vaan luonteen lujuuden ja mielipiteiden todistamiseksi kuoleman uhallakin, silloin antavat varamiehet tavallisesti pistoolin taistelevien käteen. Nämä ottavat aseen tyynesti vastaan, kumpikin on päättänyt antautua vaaralle alttiiksi, mutta olla vastustajaansa ampumatta. Kaksintaistelu päättyy jalosti, miehekkäästi. Maineen vaatimukset ovat täytetyt, loukkaus unhotetaan, eikä sitä enää saa mainita.

Mutta kun todelliset loukkaukset ovat kaksintaistelun syynä, kun on syntynyt riita kortinlyönnissä, ja riitaveljet ovat toisiansa solvanneet, niin varamiehet pelkäävät omaa nahkaansa ja antavat taistelijain käteen aseen, jolla he eivät heti voi surmata toinen toistansa.

Varamiehiä oli neljä, nimittäin Fennimorella Livius ja Kalácsi (varaispaanin poika), Abellinolla taasen Konrad ja Kecskerey.

Riitaveljet eivät ensin tahtoneet kuulla miekasta puhuttavankaan, mutta varamiehet (etenkin Konrad) jyrkästi kielsivät heitä rupeamasta taistelemaan pistooleilla, ja heidän täytyi antaa myöten.

Fennimore vielä tahtoi pitkää miekkaa, jommoiseen hän muka oli tottunut. Mutta tähän ei suostuttu; määrättiin tavalliset käyrät sapelit.

Taistelupaikaksi vuokrattiin iso sali eräässä ravintolassa, minne miehet sulkeutuivat asiasta päätöstä tekemään.

Sovintoon ei kumpikaan suostunut.

Verta piti välttämättömästi vuotaa.

Jollei heidän onnistu viidessä minuutissa haavoittaa toisiaan, niin pidetään asia päätettynä.

He taistelevat paljain käsivarsin.

Päähän ei saa lyödä eikä vatsaan. Kasvoihin, käsivarsiin, rintaan ja jalkoihin on lupa haavoittaa. Pistää ei saa ollenkaan. Kummankin taistelevan rinnalla seisovat varamiehet. Joka rikkoo sääntöjä vastaan, häneltä lyödään heti miekka kädestä.

-- Hyvät herrat, tämähän on vain leikintekoa, kiljui Fennimore. Me emme ole tulleet tänne leikittelemään. Tuo ei ole mitään kaksintaistelua, vaan lapsen leikkiä. Parempi olisi siinä tapauksessa kutsua tänne suonenlyöjä; me heitämme arpaa, ja kummalle arpa lankee, hänestä lyötäköön suonta.

-- Turhia puheita, vastasi Konrad, näin me olemme päättäneet; joll'ette tyydy, niin saatte jäädä yksin.

-- Antakaa käteemme edes miekka, virkkoi Abellino synkästi, sitten saadaan jutella.

Nyt vaikeni Fennimorekin. Hän oli samaa mieltä kuin Abellino. Kun vain kerran seisoivat miekka kädessä taistelemassa, niin kyllä he asian päättävät.

Varamiehet aavistivat riitaveljesten aikeet ja kuiskailivat vielä keskenänsä, ennenkuin antoivat aseet heidän kynsiinsä. Miekat mitattiin, havaittiin yhtä pitkiksi ja annettiin kummankin käteen.

Yks, kaks, kolme. Asentoon!

Ikäänkuin suostumuksesta astuivat taistelijat heti niin lähelle toisiansa, ettei voinut antaa muuta kuin hengenvaarallisia iskuja. Miekat välkkyivät, silmät säkenöivät.

Minuutin perästä olivat kaikkien varamiesten miekat ristissä heidän välissään.

-- Herrat, tämä ei kelpaa! Ei saa hengen kaupalla tapella! Mitä tarvetta oli astua niin lähelle toisianne? Tappelette kuin teurastajan sällit.

Tämän sanoi Konrad, joka pelkäsi itseänsä enemmän kuin taistelevia.

Heidät asetettiin uudestaan asentoon. Nyt käyttivät he miekkaa varovasti; ei paljoa helistelty eikä voimaa käytetty hukkaan tyhjiin iskuihin, vaan koetettiin erityisillä tempuilla haavoittaa vastustajaansa. Molemmat olivat harjaantuneita miekkamiehiä. Kumpikin koetti haavoittaa riitaveljeänsä kasvoihin. Ei kumpikaan onnistunut; tuimasti katsoivat he toinen toistansa silmiin; miekat miesten käsissä kummallisesti sihisivät, mikä kuului ihan toisenlaiselta kuin näyttämöllä teaatteritaisteluissa.

Hyvän aikaa he näin ottelivat. Kumpikaan ei saanut voittoa. Fennimore jo alkoi väsyä ja peräytyä, Abellino seurasi perässä askel askeleelta. Tästä suuttuneena rohkaisi Fennimore mieltänsä ja suuntasi iskun Abellinon päähän. Töin tuskin sai tämä sen vältetyksi.

-- Miekat alas! -- huusi Konrad. Miekat alas!

Heti laskettiin neljä miekkaa väliin, ja taistelijat erotettiin.

Fennimoren kiukku oli rajaton.

-- Miksi meitä luulette? Miksi toitte meidät tänne ilveilemään? Olisitte antaneet käteemme puukon, niin olisi kaikki jo aikaa sitten kuitattu. Tahdon pistää ihan sydämeen. Tahdon nähdä tuon miehen kuoliaana.

-- Hiljaa, ystäväni, hiljaa! Tässä ei melu auta, kuuluu vain kadulle ja meidät otetaan kiinni. Teidän pitää taistella, kuten olemme päättäneet. Jos aiotte taistella romantillisella tavalla, niin menkää Ameriikkaan; sulkeutukaa pimeään huoneeseen ja tapelkaa siellä miekalla ja pistoolilla. Kuka pimeässä paremmin osaa, se voittaa. Mutta niinkauan kuin olette Euroopassa, on teidän alistuttava meidän tapoihimme.

Fennimoren mielestä oli kuitenkin liikaa tämän asian tähden lähteä Ameriikkaan. Hän katsoi siis parhaaksi paikalla suoriutua asiasta.

Vielä kerran astuivat he asentoon.

Fennimore vapisi kiukusta. Kaikin voimin ryntäsi hän Abellinon kimppuun koettaen väsyttää häntä vilkkailla mutta kelvottomilla iskuilla. Hän ei enää ehtinyt omaa asemaansa ajattelemaan, vaan hyökkäsi milt'ei vastustajan miekan kärkeen. Vihdoin kiukun ollessa korkeimmillaan, hän unohti säännöt ja varamiehet sekä aikoi pistää vastustajansa puhki.

-- Oh! Alas miekat! Lyökää miekka kädestä!

Kaikki varamiehet piirittivät hänet yht'aikaa.

-- Olette kolmasti rikkonut sääntöjä vastaan, puhui Konrad. Teillä ei enää ole oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun. Asia pidetään päättyneenä, ja me julistamme Abellinon täyttäneen ritarin velvollisuudet.

-- Laskekaa miekat kädestänne, lausui Kecskerey käskevästi.

Kuultuansa tämän käskyn asettui Fennimore asentoon, ikäänkuin taistellaksensa kaikkia viittä vastaan, mikä oli sitä kummallisempaa, kun hänellä ei ollut mitään erinomaisia ruumiin voimia.

-- Hyvä. Abellino laskekoon miekan kädestään, ja taistelu on päättynyt.

Varamiehet kääntyivät Abellinon puoleen kehoittaen häntä laskemaan aseensa.

Abellino oli jo tottelemaisillaan, ja kääntyi toisiin selin heittääkseen miekan nurkkaan.

Tällä hetkellä ei kukaan ollut hänen ja Fennimoren välissä.

Vain kiukun vimma ja varamiesten kolmasti väliintulo saattoi olla syynä, miksi Fennimore, käyttäen tätä hetkeä hyväkseen, voi siihen määrään unhottaa sekä itsensä että kunniansa, että syöksi selin seisovan vastustajansa kimppuun ja pisti häntä miekalla selkään.

Pisto sattui Abellinon hartiaan, muutoin olisi miekka mennyt läpi ruumiin.