Part 25

Saavuttuansa kylän päähän astui hän alas rattailta ja silmät maahan luotuina selitti rouvalle poikkeavansa pienelle asialle; hänellä, tuota, olisi puhumista juutalaisen kanssa. Pyysi rouvaa ajamaan suoraan hänen taloonsa, sillä hän ehtii jalkaisin puutarhojen kautta ennen perille kuin rattaat maanteitse.

Kunnon mies tuskin osasi lausua näin yksinkertaista valhetta. Ehkä hän valehtelikin ensikerran eläissänsä täytymyksen pakottamana. Hän näet tahtoi puutarhojen kautta päästä ennen perille kuin rattaat, edeltäkäsin ilmoittaakseen rouva Mayerin tulon Teresalle ja Fannylle sekä pyytääkseen heitä kohtelemaan häntä niin hellästi kuin mahdollista ja salaamaan kauhuansa, kun vieras tulee. Samalla kertoi hän myöskin syyt, jotka olivat pakottaneet rouvan tälle pakomatkalle. Nämä asiat toimitti hän niin lyhyesti, että kuullessaan rattaitten kolinan kujalta, hän jo seisoi portilla vierasta vastaan ottamassa ja huusi tarpeettomalla innolla ajurille: "aja tänne, älä lokaan mene, vältä porttia!"

Molemmat naiset seisoivat rappusilla. Fanny oli puutarhasta tulossa, hän veti silmille suurta olkihattua, että se estäisi äitiä suutelemasta häntä. Teresakin laski kädestä tuon "perpetuum mobile'n", jota naiset kutsuvat sukankudelmaksi, jottei hän tapaturmassa puhkaisisi kälynsä silmiä.

Nähdessään tyttärensä ei rouva Mayer tahtonut edes kunnollisesti laskeutua rattailta, vaan oli noin vaan niistä alas langeta. Tätä ei kuitenkaan ajuri eikä Boltay-mestari sallineet, vaan nostivat hänet koreasti alas ja laskivat maahan seisomaan. Mutta he eivät kuitenkaan voineet mitenkään estää rouvaa tekemästä temppua, jonka hän oli säästänyt tyttärellensä. Hän lankesi polvillensa molempien naisten jalkoihin. He hämmästyivät niin, ettei kummankaan mieleen tullut nostaa hänet ylös. -- Vihdoin nosti hänet maasta Boltay-mestari, jota näytti kovasti harmittavan, kun muka kaikkien kielitaskujen nähden tuollaisia näytelmiä tapahtui.

-- Hyvä rouva, älkää langetko polvillenne. Unkarilainen ei notkista polviaan, ei kerjäläisenäkään, ei vaikka olisi rikollinenkin, ei vaikka tapettaisiin.

Kunnon ammattilainen turvausi kansallisylpeyteenkin saadaksensa rouvan suoraan asentoon, mutta turhaan. Hän lankesi polvillensa toisen kerran Fannyn eteen, tavoitellen hänen jalkojansa niitä suudellakseen. Fanny oikein pelästyi, sillä mennessään aamulla varhain puutarhatoimiinsa, ei hän ollut ehtinyt panna jalkaansa muuta kuin tohvelit, joten vaara oli lähellä, että äidin kokeet toisivat ilmi, ettei -- hänellä ollut sukkia jalassa. Sentähden hän pelästyen ja punastuen kumartui äkkiä nostamaan äitiä seisomaan, ennenkuin tämä mitään huomaisi. Äiti piti sitä syleilynä, nojasi tyttären rinnoille, itkeä nyyhkytti, suuteli häntä mihin vain osasi. Fanny seisoi alallaan osaamatta mitään vastata syleilyihin, nyyhkytyksiin, suuteloihin.

Omituista on, että ihminen välistä pysyy jääkylmänä. Toinen itkeä vetistelee, mutta toinen on vain tyynenä.

Vihdoin onnistui talonväen saada rouva portailta sisään istumaan sekä ymmärtämään, että hän on täst'edes täällä asuva. Väkisin tahtoi rouva pujahtaa huoneesta ulos. Ensin aikoi hän muka maata ullakolla, sitten keittiössä; vihdoin rukoili hän saada haltuunsa jonkun pienen pienen kamarin, jossa hän saisi kyyristellä, kun vain voisi nähdä tytärtänsä. -- Onnettomuudeksi olivat Boltay-mestarin talossa kaikki huoneet sangen avarat.

Boltay-mestari oli vertaisiansa kohtaan hyvin vieraanvarainen. Kun hän jonkun taloonsa toi, piti hän myöskin huolta, että vieras siellä hyvin viihtyi. Tosin hän ei itse osannut ketään huvittaa, mutta hänellä oli yksi hyvä ominaisuus: jos vieras oli innokas puhumaan, niin saattoi hän kuunnella vaikka puoliyöhön. Rouva Mayer löysi siis sopivan isännän. Boltay vain pyysi saada sytyttää piippunsa, niin oli hän taas valmis kuuntelemaan rouvan puhetta, joka sisälsi hänen elämäkertansa, siihen määrään valhetta ja totta sekaisin, että kunnon vieras usein itsekin oli ymmälle joutua, ja täytyi hänen usein sen vuoksi alkaa juttu uudestaan. Boltayta ei tämä ollenkaan häirinnyt.

Sillä välin riensivät Fanny ja Teresa laittamaan kuntoon rouva Mayerin kamaria. Äiti pyysi saada paikan, mistä hän voisi kuulla tyttärensä ääntä, laulua, jonka tähden hänelle annettiin pianohuoneen vieressä oleva kamari.

-- Täti kulta, virkkoi tyttö, minun pitäisi iloita, kun sain nähdä äitini, itkeä, kun hän on noin viheliäiseen tilaan joutunut, mutta en voi tehdä kumpaakaan. Minulla lienee sangen kova sydän. Oikein hävettää kylmäkiskoisuuteni.

Teresalla oli vastaus valmiina; hän olisi osannut asian selittää, mutta nyt näki hän hyväksi olla vaiti ja varuillaan. Aavistiko hän ehkä, mikä henkilö naamarin alla piili? Aivan niin, mutta hän ei heti naamaria temmannut kasvoilta, vaan tuumi aikaa voittaen voivansa vetää sarvet esiin kuoresta ja paljastaa rouvan vehkeet. Siksipä oli Teresa uskovinansa hänen puheensa, mutta seurasi varjon lailla jokaista hänen liikettänsä.

Kun kamari oli saatu valmiiksi, tarttui Teresa lempeästi Fannyn käteen sanoen:

-- Fanny, ole ystävällinen, hellä äidillesi. Älä karta häntä, vaan koeta täyttää hänen toiveensa! Hän näkyy sinusta paljon pitävän. Eikä häntä saa siitä estää. Rakasta sinäkin äitiäsi. Mutta yhtä pyydän sinulta. Älä puhu hänelle mitään miehelään menostasi. Pidä se salassa jonkun aikaa -- minun mielikseni!

Fanny lupasi olla vaiti. Luuli ymmärtävänsä Teresan tarkoituksen. Äidin tulon selitti hän itsekseen näin:

Epäilemättä äiti on jo aikoja sitten kyllästynyt elämään sisarten parissa ja on vain odottanut tilaisuutta päästäksensä heistä. Saatuansa jostakin tietää minun joutuvan rikkaisiin naimisiin, on hän tullut luokseni toivossa, että minä elättäisin hänet. Itsekkyyttä. -- Tämmöiset ajatukset eivät olleet omiansa herättämään uuteen eloon sammunutta äidinrakkautta.

Mitä sitten, jos hän vielä olisi tietänyt, mitä Teresa tiesi?

Mutta Fannyn täytyi kohdella hellästi äitiänsä, ettei tämä epäilisi Teresan tahtovan vieroittaa lasta äidistänsä. Sitä ei Teresa ollut tehnytkään. Tosin ei rouva Mayerin nimeä oltu vuosikausiin heidän kesken mainittu, mutta eipä kukaan ollut voinut panetellakaan häntä tytölle.

Määrättynä päivänä lähetti ukko Kárpáthi (naimapuuhissa olevaa ylkää tosin ei saisi ukoksi sanoa) Paavon Boltayn luo. Suureksi iloksensa sai hän kuulla vastauksen, että hän itse tulkoon sormusta noutamaan. Hän lähtikin milt'ei lennossa. Tosin on liikaa näin sanoa, mutta riensipä ukko, minkä jalat jaksoivat. Kadulla vastaantulijat ihmettelivät, mikä ukkoon nyt oli mennyt, sillä kasvoistakin näkyi, että hän oli suuresti iloissaan. Jos köyhä mies olisi tuollaista vauhtia rientänyt pitkin katua, niin olisi saattanut arvata hänen saaneen viidennen voiton arpajaisissa. Mutta mitä oli Nabob mahtanut voittaa, hän joka olisi saattanut ostaa koko Pressburgin kaupungin kaluineen kamsuineen?

Saavuttuansa Boltay-mestarin luo syleili Kárpáthi häntä useat kerrat. Hän tahtoi heti saada nähdä morsiantansa. Tietäen, että ihmeen ihana tyttö on valmis tulemaan hänelle vaimoksi, oli hän todella Fannyyn rakastunut. Boltayn täytyi huomauttaa hänelle, että on muutamia lain määräämiä valmistavia seikkoja huomioonotettava, ennenkuin heistä aviopari tulee. Että ylimys, joka kuului lainlaatijoihin, unohti nämä, osoitti selvästi hänen olevan suuresti ihastuneen morsiameensa; mutta toisaalta se, että nuo seikat johtuivat Boltayn mieleen, osoitti, että Boltayn ihastus oli paljoa pienempi.

Sentähden pyysikin Kárpáthi häntä pitämään salassa koko asian, tähän hänellä oli muka erityiset syyt.

Boltay lupasi olla vaiti. Vasta ylimyksen mentyä muistui hänen mieleensä, että Teresa ja Fanny myöskin olivat pyytäneet hänen pitämään asiaa salassa. Havaintonsa hän kertoi Teresalle.

Tämä seikka vain vahvisti Teresan luuloa. Kun kumpikin tahtoo pitää naimista salassa aina vihkimispäivään saakka, niin ei rouva Mayer siitä saata mitään tietää, -- hänellä on siis toiset syyt tänne tuloonsa. Varmaa näet on, ettei hän ole syyttä tullut.

Häävalmistukset tapahtuivat ulkona kaupungissa. Perhe kokoontui sangen harvoin yhteen, joten ei ollut tilaisuutta urkkia toistensa salaisuuksia.

Luonnollista oli, että Teresan ja Fannyn väli kävi päivä päivältä kylmemmäksi. Teresa tiesi, että tyttö oli miljoonamiehen morsiamena, taitamatta kumminkaan onnestansa iloita. Fanny taasen häpesi elää tuttavan kannalla tädin ja kasvatusisän kanssa. Mitä he ajattelisivatkaan? Luulisivat hänen vain teeskentelevän. Mitä onkaan sen ystävällisyys, joka alttarin edessä saattaa luvata rakastavansa miestä, jota hän ei rakasta? Ei muuta kuin valetta, teeskentelyä.

Senpätähden vallitsi talossa alakuloisuus, ikäänkuin jokainen olisi pelännyt toinen toistansa. Usein ei kukaan virkkanut päivällispöydässä sanaakaan, vaan kaikki olivat vaiti.

Rouva Mayer suvaitsi tarkimmin panna merkille tämän alakuloisuuden. Tyttö ei ole onnellinen, ajatteli hän. Fannyä kohdellaan liian ankarasti. Teresa ei luota häneen. Tytön on ikävä ja hän tuntee olevansa onneton tässä silmiin korviin asti ulottuvassa maalaisonnessa. Päiväkausiin ei hän saa nähdä vertaistansa nuorta miestä, ja silloinhan ovat sydämen halut suurimmat. Hm! Syntyy tästä jotakin.

Rouva Mayer pysyi kumminkin yhtä alhaisena kuin ennenkin, niin että hänestä täytyi aina pitää vaaria. Milloin tavattiin hänet keittiötoimissa, milloin taasen pesuakkojen kanssa pyykillä, milloin lattiaa lakaisemassa. Päivälliselle täytyi hänet väkisin taluttaa, lautaselle ruokaa panna, kun muuten ei tahtonut syödä.

Näillä kujeillansa sai hän Fannyn surkuttelemaan äitiänsä, jonkatähden Fanny usein puheli äitinsä kanssa ja soitteli hänelle pianoa.

Fanny alkoi luulla äiti paran todellakin kokevan tehdä hänelle mieliksi. Itsekkyyttä tosin, mutta surkuteltavaa itsekkyyttä. Kun tyttö vain katsahti häneen, niin äiti heti kysymään, mitä hän toivoi. Kun piiat vitkastelivat, riensi hän täyttämään tyttärensä tahdon. Kerran sai hän käsiinsä Fannyn rukouskirjan, ja kun Fanny sai sen takaisin, oli lehden kulma taitettu siinä kohdin, missä vanhemmat rukoilevat lastensa puolesta, sekä koko sivu kosteana. Kyyneliä ne olivat varmaankin olleet olevinansa.

Välistä huokasi hän syvään Fannyn kuullen, ja kun tämä kysyi, miksi hän huokasi, vastasi äiti vain, että hänellä siihen oli kyllin syytä.

Eräänä päivänä matkusti Teresa Pressburgiin morsiuspuvun tähden, ja kun se ei ollut vielä valmis, jäi hän kaupunkiin yöksi, lähettäen kodin vartijaksi sijaansa Boltayn.

Tähän saakka ei Fanny vielä ollut maannut yksin, vaan oli täti aina ollut viereisessä kamarissa, ja ovi oli välillä auki. Myrskyisinä öinä, kun sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli jyskytteli ovia, kun koirat haukkuivat porstuan alla, oli Fannystä sangen rauhoittavaa tietää, että likellä oli ihminen, joka lähinnä Jumalaa uskollisesti häntä vartioi.

Tämä yö oli myöskin sangen myrskyinen, satoi ankarasti, tuuli vinkui ja koirat haukkuivat. Fanny pyysi äitiänsä makaamaan hänen kanssansa.

Tarkkanäköisempi huomioidentekijä olisi saattanut havaita rouva Mayerin katseessa vaarallisen ilon vilahduksen, kun hän sai tämän kuulla. Heti oli kuitenkin tuo ilon ilmaus kätketty, pois pyyhitty. Äiti vain riemuitsi, kun sai olla yön yhdessä tyttärensä kanssa.

Naiset eivät tavallisesti toistensa nähden ole liioin varovaisia yöpuvun suhteen. Lapsellisesti ajattelematon kun oli, riisui Fanny äidin nähden yltään kaikki vaatteet, joita ei maatessa tarvita, ajattelematta, että paljas paita antaa ilmi hänen vartalonsa ihanuuden. Eihän sitä näe muu kuin nainen, -- vaimo, joka on hänen oma äitinsä. Miksi hän rupeaisikaan itseänsä peittelemään, olemaan varuillansa? Oikeastaan ei hän mitään ajatellutkaan istuessaan sängyn laidalle, ja päästäessään palmikkonsa irti. Irtonaiset hiukset, mustat kuin sametti, levisivät taikaharson lailla valkoisille, ihanille hartioille, muutamat suortuvat kiertyivät aina polviin asti.

Rouva Mayer katseli tytärtään luomatta silmiänsä hänestä. Hän makasi jo, mutta nousi istualleen nähdäksensä paremmin, miten tytär palmikoi pitkiä silkkisuortuviansa peiliin katsomatta, ollenkaan niitä ihailematta; kun tyttö sattumalta katsahti vastapäätä olevaan peiliin, käänsi hän heti päänsä pois, ettei näkisi itseänsä näin paitasillaan.

Rouva Mayer katseli taukoamatta tytärtänsä. Näytti ihailevan, ihmettelevän häntä.

Todellakaan ei ole asiantuntevien arvostelun mukaan tuosta ihanuudesta kuusikymmentä tuhatta floriinia liian paljon...

-- Oh, kuinka kaunis sinä olet, Fanny! -- kuiskasi vihdoin äiti imarrellen.

Fannyä vapisutti. Pelästyneenä vilkaisi hän ympärilleen, ikäänkuin epätietoisena, mistä nuo sanat oikeastaan tulivat. Hänen katseensa kohtasi äidin katseen. Äkkiä pujahti tyttö vuoteeseensa, jättäen hiukset puoliksi palmikoimatta, veti peitteen yllensä ja sammutti kynttilän sekä ummisti silmänsä.

Vähitellen uskalsi hän avata ne taas, ikäänkuin peläten tuon tutkivan katseen vielä pimeässäkin häntä tarkastavan. Vielä nytkin hän oli kuulevinänsä: "kuinka kaunis sinä olet, Fanny!"... Tämä oli parittajan kuiskaus.

Vapisten odotti Fanny, puhuisiko tuo nainen vielä jotakin.

Puhuu kyllä...

Yöllä pimeässä, kun kynttilät ovat sammutetut, ovat akat innokkaimmat juttelemaan, etenkin kun tapaavat jonkun, joka ei heti nuku, vaan kuuntelee kärsivällisesti heidän puhettansa; ja silloin he enimmän höystävät ihmettelevillä, kauhua, ihastusta ilmaisevilla huutosanoilla juttujensa tulvaa. Silloin on sopivin aika kertoa vanhoja, kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita, alkaa syntymä- ja ristimäpäivästä, kertoa miehelään menosta, kuolemantapauksista, siksi kunnes kuulijan kuorsaukset tekevät tarinoista lopun.

Rouva Mayerilla oli paljon tyttärellensä puhumista. Eikä hän koskaan voinut toivoa saavansa siihen parempaa tilaisuutta kuin nyt, kun kumpikin makasi vuoteellaan. Ei kukaan häiritse puhetta, eikä Fanny voi mitenkään mennä pakoon, vaan äiti saa mielensä mukaan vaihtaa jutun aihetta, eikä pimeässä voi huomata, punastuuko tytär.

-- Voi, tytär kulta, rakas tyttöseni, näin alkoi rouva Mayer, -- en olisi uskonutkaan, että vielä koitti se onnen päivä, jolloin saan maata sinun kanssasi samassa huoneessa. Usein olen toivonut itsekseni, ettei minulla olisi ollut muita lapsia kuin sinä, taikka että Jumala olisi muut korjannut minulta, mutta sinä yksin olisit jäänyt eloon, silloin en olisi tällaisia aikoja nähnyt. Niitä kauheita aikoja! Neljä on hulttiota tytärtä, toinen toistaan mielettömämpiä, sillä jos he olisivat olleet järki-ihmisiä, niin eivät olisi siten menetelleet kuin nyt ovat tehneet. Kukin oli jo säädyllisessä liitossa, johon olisi pitänyt tyytyä, mutta ei, tyttäret tahtoivat kuulua koko maailmalle. Saavat nähdä, mitä se heitä hyödyttää.

... Tämä oli ensimmäinen hyökkäys. Äiti moitti säädyttömän elämän alinta astetta, jotta vain vähän sitä paremman elämän laatu esiintyisi siivommassa valossa. Senpä tähden hän soimasi niitä, jotka olivat ruvenneet koko maailman lemmikeiksi, kun eivät ymmärtäneet pysyä säädyllisissä liitoissa.

Tällaisella liitolla tarkoitetaan hienon maailman piirissä sitä, että naisella on vain yksi rakastaja, joka sopivalla tavalla pitää huolta hänen toimeentulostansa.

Fanny ei vastannut sanaakaan. Rouva Mayer keskeytti hyökkäyksensä, haukotteli ja alkoi puhua toisista asioista.

-- Sinä olet todellakin onnellinen tässä talossa. Näen, että kaikki sinua rakastavat, vaikka he tosin ovat hieman ankaria, mutta kunnon ihmisiä, kunnon ihmisiä kuitenkin. Olipa sinulle suuri onni, kun jouduit tänne. Saat kaikki, mitä vain tahdot ja tarvitset. Voit olla rauhassa, niinkauan kuin Boltay elää. Jumala hänelle pitkän iän suokoon! Mutta kovin pelkään, että hän kuolee äkkiä, sillä hänellä on liian paksu veri. Hänen isänsäkin kuoli halvaukseen sekä molemmat veljensä juuri hänen iässänsä. Vaikka tiedänhän, ettei hän sinua jättäisi köyhyyteen, vaan pitäisi sinusta huolta, ellei hänellä olisi veljenpoikaa, joka on asianajaja, ja jonka hän aikoo tehdä ainoaksi perilliseksensä. Aivan luonnollista! Suku tulee sukuun, ja kukin katsoo omaistensa parasta.

Tämä oli toinen hyökkäys. Antaa tytön hämmästyä ajatellessaan, mitä hänestä tulee, kun Boltay kuolee. Tämän eläessä ehtii kallis nuoruus mennä hukkaan, ja sitten on myöhäistä huokailla. Parempi nuoruus aikanansa -- myydä!

Sitä kauheampi Fannyn tila, kun hän ymmärsi äidin puheen, tiesi, mitä hän tarkoitti ja mihin johtopäätökseen hän tahtoi tulla. Pimeässäkin oli hän näkevinään äidin kavalat kasvot ja viekkaan ilmeen. Hän ummisti silmänsä, tukki korvansa, jottei kuulisi eikä näkisi. Mutta kumminkin hän kuuli.

-- Hjaa -- ah! -- huokaili rouva Mayer, ikäänkuin antaaksensa tietää, että hän aikoo jatkaa puhettansa.

-- Joko nukut, Fanny?

-- En, vastasi tytär. Hän ei voinut olla niin viekas, että olisi ollut vastaamatta. Rouva Mayer olisi siinä tapauksessa luullut hänen nukkuneen ja herennyt puhumasta.

-- Oletko minulle suuttunut, kun juttelen? Sano, etkö pidä minusta?

Fanny karaisi mieltänsä ja vastasi tuskin kuuluvasti:

-- Puhukaa vain!

-- En tahtonut sinua enää tunteakaan, kun sinut ensin näin. Jos olisin sinut kadulla tavannut, niin olisin varmaan mennyt puhuttelematta ohitsesi. Sinä olitkin pieni lapsi, kun jouduit minun luotani. Miks'eivät tytöt pysy aina niin pieninä.

Tämä yksinkertainen ja usein kuultu toivomus pääsee äitien suusta tavallisesti silloin, kun he alkavat pitää huolta täysikasvaneitten tytärtensä tulevaisuudesta.

-- Niin! -- miksi saavatkaan köyhät ihmiset tyttäriä tähän maailman aikaan? Joka kerta kun köyhälle ihmiselle syntyy tyttölapsi, pitäisi hänen surra, ei iloita. Mitä heistä tulee; kuka heistä huolii? Meidän aikoinamme ei kenenkään tee mieli naida. Elanto tulee päivä päivältä kalliimmaksi, ansiot niukemmiksi. Ja jos yksi ja toinen meneekin miehelään, niin mitä hän sillä voittaa? Saa juopon, huonon miehen, koko elämä tulee kurjaksi; toinen huoli toisensa perästä; saa tehdä työtä kuin orja, lapsia tulee yhä lisää, ja kun vaimo vanhenee, joutuu hän maantielle. Äidit tekisivät paljoa paremmin, kun he heti tyttölapsen syntyessä rupeaisivat suremaan.

Hän kertoi tyttärellensä avioelämän varjopuolista. Tytär tiesi hyvin, miksi äiti näitä puhui, sillä noista sanoista: "kuinka kaunis sinä olet", selvisi hänelle koko salaisuus. Hän arvasi asian, jota ei Teresa tohtinut hänelle sanoa, nimittäin että äiti oli tullut johdattamaan tytärtänsä kiusaukseen.

-- Onko sinulla vilu, Fanny?

-- Ei, vastasi tämä, vetäytyen peiton alle.

-- Minusta tuntuu, kuin kuulisin sinun värisevän. -- Tunsithan Teresa Halm'in?

-- Tunsin, vastasi Fanny hiljaa, odottaen, minkä käänteen, minkä hyökkäyksen äiti nyt tekee.

-- Sepä oli ylpeä tyttö! Tiedäthän sen itsekin, he kun asuivat naapurissa, kuinka ylpeitä he kaikki olivat. Eivät meidän kanssamme sanaa vaihtaneet. Kun sitten onnettomuus kohtasi vanhempaa sisartasi, eivät he olleet enää näkevinänsäkään meitä, eivät edes antaneet tytärtensä puhutella sinua. Ja tiedätkö, miten nyt on heidän tyttösensä käynyt? Eräs rikas tilanhaltija rakastui häneen, ja he pakenivat yhdessä. Vanhemmat ensin kirosivat heidät. Mutta kun tilanhaltija osti tytölle kelpo maatilan, niin leppyivät he ja asuvat nyt kaikki hänen luonansa, nuo ylpeät, jotka ovat niin herkät muita tuomitsemaan. Nyt sanovat he, ettei se niinkään vaarallista ole, sillä tytär on onnellisempi kuin mikä rouva hyvänsä, ja mies on uskollisempi hänelle kuin moni puoliso vaimollensa, täyttää kaikki tytön toiveet ja hankkii hänelle mitä parasta, kauneinta löytyy. Palkolliset kutsuvat häntä armolliseksi rouvaksi, ja hän on tervetullut mihin seuraan tahansa. Ei kukaan kysy ken ja mikä hän on. Kävelyllä he kulkevat käsitysten, ja kaikki tuttavat heitä tervehtivät. Nyt onkin noilla kopeilla Halmilaisilla toinen ääni kellossa, heillä, jotka ennen tuomitsivat toisten lapsia. Kun kaikki eivät kumminkaan hyväksy tyttären asemaa, niin vakuuttavat he, että mies ennen pitkää nai Teresan. Odottaa muka vain, kunnes äiti kuolee ja hän on saanut setänsä leppymään. Ihmiset uskovat ja elävät hyvinä ystävinä. Semmoinen on tämän maailman elämä.

Rouva Mayer vaikeni hetkiseksi, antaakseen Fannylle aikaa miettiä, mitä hän puhui.

Tyttö alkoi heti äidin vaiettua vaistomaisesti itsekseen rukoilla Herran rukousta. Kädet oli hän jo ennen laskenut ristiin värisevälle rinnallensa. Kiireesti luki hän rukouksen ja oli iloissaan, kun pääsi loppuun, ennenkuin äiti ehti keskeyttää.

Tuokion kuluttua jatkoi rouva Mayer taas puhettansa.

-- Semmoinen on tämä maailma. Jos tyttö olisi joutunut kunniallisiin naimisiin, niin ei koirakaan olisi häntä haukkunut. Nyt hänestä puhuu koko maailma, ja kaikki häntä kadehtivat. Syystä kadehtivatkin. Hän vain nauraa heille kartanossansa. Panetelkoot vain, hupsut! Ei se häntä haittaa. Parempi näin olikin tyttöparalle. Jos hän sen sijaan olisi mennyt porvarille, kuten vanhemmat vaativat, niin olisi hänellä nyt viheliäinen olo. Mies otti sitten, näet, toisen tytön, ja kolme vuotta yhdessä oltuansa puuhaavat he jo avioeroa. Jollei heillä olisi kolme lasta, niin olisivat he jo aikoja sitten eronneet. Mies juo, lyö korttia, tuhlaa rahansa ja pieksee joka päivä vaimoansa. Jos Teresa olisi hänelle mennyt, niin olisi hänellä ollut sama onnettomuus tiedossa. Useinhan vanhemmat laittavat lapsillensa hyvää, joka muuttuu pahaksi; usein taasen luulevat suuren onnettomuuden tapahtuneen lapsille, mutta heitä kohtaakin mitä suurin onni. Onko sinun vilu, Fanny?

-- Ei, ei, kuiskasi tyttö aivan kuin kuumeesta vapisten.

-- Onhan sinun vilu; kuulen, kuinka hampaasi kalisevat. Odotas, minä tuon enemmän peittoa. Tai hieronko jalkojasi?

-- Älkää! Minun ei ole vilu, änkkäsi Fanny. Häntä kauhisti ajatus, että äiti tällä hetkellä saattaisi koskettaa häntä.

Rouva Mayer tyyntyi tyttären vakuutuksesta. Hän oli hyvän aikaa vaiti. Fanny luuli hänen jo nukkuvan.

-- Kuules, Fanny, sanoi hän äkkiä, joko nukut?

-- En, vastasi tytär. Oli utelias saamaan tietää, mitä nyt rupee kuulumaan. Ihminen on usein uhkarohkeasti utelias; hän tietää, että häntä kauhistaa uutinen, mutta kumminkin tahtoo sen kuulla.

-- En tiedä, mikä vaivaa, puheli rouva Mayer, en saa unta silmiini, en rahtuakaan. Ehkä olen tottumaton huoneeseen. Kun ei vain kävisi samoin kuin eräälle herrasmiehelle, joka makasi yksin oudossa paikassa, missä ikkunaluukut olivat suljetut; kun hän aamuyöstä, näet, meni katsomaan, joko kajastaa, niin joutui hän kellokaappiin ja arveli koko maailman olevan mustan ja kummallisen.

Rouva Mayer nauroi makeasti pimeässä tälle eräästä kalenterista löytämällensä tarinalle. Fannyä lohdutti se, ettei tätä juttua ainakaan oltu hänen varallensa aiottu.

Täytyi laskea väliin joku pieni tarinakin, jottei puheen tarkoitus olisi niin silmiinpistävä.

Tuli taasen pieni seisaus. Rouva Mayer alkoi huokailla, ikäänkuin unisena ja parempiin ajatuksiin vaipuneena. Mutta pian puuttui hän taas puheeseen.

-- Kuules, Fanny! Osaatko vielä koruompelua? (Nyt tulee jo viatonta puhetta).

-- Tuli asia mieleeni, kun viimeinen koruompelusi vielä on kotona, tiedäthän, tuo tyyny, jossa on kaksi suutelevaa kyyhkystä. Siellä se vieläkin on muotokuvasi alla, jonka nuori maalari teki. Oi, hänestä on tullut kuuluisa maalari. Hän on maalannut muotokuviasi ainakin kolmesataa ja lähettänyt niitä näyttelyihin. Korkeat herrat ovat niitä kilvan ostelleet suurista summista. Oikeastaan on hän siten onnensa perustanut, sillä siitä asti on hänen nimensä tunnettu jokaisessa ylhäisessä piirissä. Sen teki vain yksi kuva.

Vai niin! Nyt tultiin turhuuden portille.