Part 24

Mestari meni Teresan luo. Fanny ei tullut sisään, ennenkuin pöytää ruvettiin kattamaan. Vasta silloin pujahti hän katsomaan, oliko kaikki pöydällä reilassa. Boltay-mestarilla oli siis hyvää aikaa kertoa Teresalle koko tuo tärkeä asia.

Ylimyksen tarjous teki myöskin Teresan alakuloiseksi. Se oli paljoa loistavampi, paljoa suurempi onni kuin rauhallinen, hiljainen perhe-elämä. Näin suureen loistoon ja mahtavuuteen saattaa upottaa häpeänkin, etenkin kun siihen vielä tulee lisäksi oikeutettu kunnioituskin.

Teresankin mielestä ei Santerin rakkaudella ollut suurta toivoa. Täti oli useat kerrat tutkinut tytön sydäntä, mutta vain sattumalta maininnut Santerin nimeä, mutta tyttö oli pysynyt tyynenä, kehunut häntä, sanonut kunnioittavansa häntä, mutta tämä ei ole rakkautta.

Maukasta illallista syötäessä laski Boltay-mestari puolittain pilaa Fannyn kanssa, tehden viittauksia miehelään menosta, joihin puheisiin tyttö samaten vastasi. Sitten kun illallinen oli syöty, korjasivat palkolliset pöydän ja he jäivät kolmen huoneeseen.

Boltay-mestari muuttui vakavaksi ja juhlalliseksi. Hän tarttui tytön käteen ja veti hänet luoksensa.

-- Sinulla on kosijoita, virkkoi hän suoraan, jottei kiertelemällä antaisi tytölle aihetta aavistaa mitään.

Tyttö huoahti vastaamatta.

-- Kosija on nuori, oiva mies, rehellinen ja hyväsydäminen, varakas ja ahkera käsityöläinen ja sitä paitsi pulska, miehekäs varreltaan sekä on jo kauan uskollisesti, kaikesta sydämestänsä sinua rakastanut.

-- Tiedän, se on Santeri, vastasi tyttö.

Mestari vaikeni. Eihän mitään merkillistä ollut, että Fanny asian arvasi.

Molemmat odottivat hänen vastaustansa.

-- Santeri parka, huokasi tyttö.

-- Miksi häntä surkuttelet?

-- Siksi, että hän minua rakastaa. Miks'ei hän ole valinnut parempaa, uskollisempaa naista, joka voisi hänet tehdä onnelliseksi.

-- Etkö sinä tahtoisi mennä hänelle? kysyi vanhus surullisesti.

-- Kyllä, jos se teitä ilahuttaa, -- niin menen.

-- Minuako ilahuttaa? Älä minusta välitä, vaan itsestäsi; mies on kunnon poika, et etsimälläkään parempaa löydä, ei mikään tomppeli, kuten tavallisesti muut työmiehet. Hän on käynyt ulkomaillakin ja osaa astua kenen eteen tahansa ... ja hän rakastaa sinua kaikesta sydämestänsä.

-- Tiedän. Tunnen hänet. Olen häntä aina kunnioittanut. Menen hänelle, olen uskollinen kuolemaan asti, mutta onnettomiksi tulemme, sekä minä että hän.

Boltay huokasi. Tuokion kuluttua virkkoi hän tuskin kuuluvasti:

-- Älä siis mene hänelle.

Molempien vanhusten silmissä kiilsi kyynel, molemmat pitivät he paljon näistä kahdesta nuoresta, aivan kuin omista lapsistansa, ja olisivat mielellään suoneet heidän tulevan onnellisiksi. Toisin oli kohtalo määrännyt.

Fannyn tuli surku itkeviä holhoojiansa. Hän lankesi Boltayn jalkoihin ja laski kasvonsa hänen karkeisiin käsiinsä.

-- Olenko kiittämätön, kun en voi rakastaa häntä, jota te rakastatte? Mutta vielä kiittämättömämpi olisin, jos valehtelisin rakastavani ja tekisin hänet onnettomaksi.

Molemmat olivat vaiti.

Kun nuori tyttönen osaa tehdä noin selviä johtopäätöksiä sydämensä tunteista, niin on hänen täytynyt jo niitä paljon miettiä, eikä mikään ole hänelle enää odottamatonta.

Boltay pyyhki hikistä otsaansa ja lausui tyyneyttä teeskennellen:

-- Nouse ylös tyttöseni. Sydäntä ei saa pakottaa, -- eikä ole lupakaan. Ilman rakkauttasi hän ei sinusta huolisikaan. Puhukaamme toista. Sinulla on toinenkin kosija.

-- Älkää hänestä puhukokaan, keskeytti tyttö langeten hänen kaulaansa. Jos voisin rakastaa, niin rakastaisin häntä, josta tekin pidätte, ja jota minulla olisi niin suuri syy rakastaa. Ei, ei ketään, isä kulta. -- Älkää antako minun koskaan jättää teitä. Minä tahtoisin olla täällä aina, olla kiitollinen hyvyydestänne, pyhittää elämäni, kaikki ajatukseni teidän ja tädin iloksi. En tahdo erota teistä, älkää ajako minua pois luotanne. -- Ei ole tuleva ketään kosijaa, jonka tähden teidät jättäisin.

-- Mutta, mutta kumminkin, tyttöseni. Velvollisuuteni on ilmoittaa sinulle onnesi; sillä tytön kosijoita näet sanotaan "onneksi". Sinua pyytää vaimoksensa rikas valtaherra, jota kutsutaan armolliseksi, jolla on suunnattomat maatilat ja jonka tulot tekevät puolitoista miljoonaa.

Fanny loi silmänsä maahan ja pudisti kieltävästi päätänsä sekä vastasi tyynesti, järkevästi:

-- Se olisi onni, mutta ei onnellisuus.

-- Tosin ei kosija enään ole nuori, mutta hän lupaa lemmen asemasta mukavuutta, ylhäistä asemaa.

-- Kuka hän on?

-- Hänen nimensä ei meidän korvissamme soi juuri kauniilta, sillä samanniminen herra on tuottanut meille enimmän murhetta. Hän on tuon kirkossakiusaajan setä, Juhana Kárpáthi.

Tyttö purskahti nauruun.

-- Tuo lihava, hämähäkin muotoinen mieskö?

-- Niin; -- mutta hänen muotonsa on parantunut.

-- Jota sanotaan hupsuksi!

-- Hän on tullut järkiinsä.

-- Joka aina juo ja pitää maalaistyttöjen kanssa hauskaa.

-- Hän on parantanut tapansa.

-- Eiköhän, isä kulta, koko kosinta ollutkin vain pilaa? Tahi jos se oli vakavaa laatua, niin on hän siitä hyvän pilan tekevä. Tuo kunnon herra tahtoo naida minut tehdäksensä taas uuden omituisen "tempun". Siksi olen minä liian hyvä.

Tyttö käveli pystössä päin huoneessa. Molemmat vanhukset katselivat ihastuneina hänen soreata vartaloansa.

Viimein rupesi Boltaykin nauramaan, niin hyvälle tuulelle hän tuli.

Fanny istui vallattomana ukon syliin.

-- Olenhan jo monta kertaa pyytänyt, että Boltay-pappa naisi minut. Olette sanonut sopivanne milt'ei isoisäkseni ja nyt osittelette minulle Juhana-herraa.

Boltay mestari nauroi niin, että silmät kyyneltyivät. Eiväthän kokemuksen nojalla tehdyt väitteet siis aina paikkaansa pidä. Lapsenkin sydän saattaa olla voimallinen hylkäämään rikkauden ja loiston, vaikka ei muuta tarvitsisi kuin ojentaa kätensä kihlasormusta sormeensa ottaakseen.

-- Niin. -- Arvoisa herra jätti minulle tämän sormuksen, joka minun pitää lähettää takaisin, jos et suostu hänen tarjoukseensa.

-- Annanko hänelle rukkaset myöskin? kysäsi vallaton tyttö.

-- Ei ole tarvis, hän ymmärtää ilmankin, naurahti mestari; Teresakin nauroi, vaikka oli jo aikoja kulunut siitä kuin hän sitä viimeisen kerran koetti.

Mestari oli aivan ihastuksissansa. Surun Santerin takia tukahdutti ilo, kun hänen kasvattinsa oli niin siunattua mielenlujuutta osoittanut. Boltay riemuitsi ajatellessaan, miten hän on sanova rikkaalle herralle: lupasit puolitoista miljoonaa kasvattini ihanista kasvoista; hän kiittää, mutta ei myy! Ylpeästi saa tyttö kohottaa päätänsä noille herrasmiehille, jotka luulevat Fannyn lemmen olevan myytävänä muutamasta vaivaisesta tuhannesta floriinista! Kerjäläiset!

Saneessansa hyvää yötä suutelivat vanhukset tyttöä; kukin poistui kamariinsa.

Oli myöhään illalla. Aika oli mennä maata. Mutta ei ollut aika nukkua. Jokin häiritsevä henki vei unen kunkin silmistä.

Boltay mestari mietti pitkää puhetta, jonka hän olisi pitävä jossakin tilaisuudessa antaaksensa kaupungille puheenaihetta Fannystä.

Teresan ajatukset harhailivat menneissä ja nykyisissä ajoissa koettaen valaista monia vastakkaisia tunteita tytön sydämessä, tunteita joista ei tiedä, mikä on hyvä, mikä paha; mikä on vaistoa, mikä tahtoa -- salaisuuksia, joita ei tyttö itsekään tiedä, teeskentelyä, joka vie harhaan, turhia haaveita, jotka näyttävät todellisilta. Kuka näistä voisi selkoa tehdä? Enkeli, perkele on helppo tuntea; ihminen, mies, nainen taasen vaikea; nuorta neitosta mahdoton.

Kauimmin karttoivat unen hengettäret Fannyn silmiä. Kuu tuo haaveitten tähti paistoi ikkunasta sisään; kaikki oli hiljaa; ilma lämmin. Oli yö, jolloin keijukaiset tulevat tanssimaan kasteiselle nurmelle, jolloin vanhus kuussa soittelee säteitten hopeakielisellä kanteleella, jolloin lumous hattaroiden muodossa kulkee tähdestä tähteen ja aaveet mustina yöperhosina lentelevät; ... jolloin nuoret tytöt eivät saa unta, vaan uneksivat hereillä ollen. Missä harhailivat immen ajatukset? Tavoittelivatko ne onnellisuutta, lempeä; harhailivatko huhujen jäljissä, seurasivatko tiedon, muistin kuvia, tomuisia polkuja, vai liitelivätkö loistavaan tulevaisuuteen, kohoutuen taivaalle, jonka lapsi luulee olevan maan päällä.

Yksi ajatus, yksi seikka oli nyt tytön mielessä, nimittäin sen miehen kasvot, jota hän rakasti, jonka hän kruunasi rukouksiensa kruunulla, jonka hän kuvaili mielessään jaloksi, suureksi. Hänen sydämensä sykki tätä miestä muistellessa.

Tytön ei tullut mieleenkään nuo kaksi naimatarjousta. Yksinäisten hetkien autuus poisti muistista sekä surevan nuorukaisen että hupsun ukon, jotka tahtoivat hänet naida.

Tämmöinen on elämä. Nuori mies rakastaa naista, mutta nainen rakastaa toista, ja tuo toinen ehkä lempii myöskin toivottomasti. Näin käy kautta koko elämän, kukaan ei ole onnellinen, sillä yksi tähti juoksee toisen perässä koskaan sitä tapaamatta.

Missä hän nytkin lienee, tuo tuntematon, -- nimittämätön -- unhottumaton? Ei hänellä suinkaan ole aavistustakaan, että sureva sydän hänen tähtensä huolehtii. Eipä kuu tunne kuunsairasta, joka sen säteitten vetämänä kiipeää pyörteitten partaalle.

Kunhan hän pääsisi edes häntä lähelle.

Onnelliset nuo suuren maailman naiset, jotka saavat häntä jokapäivä nähdä, puhutella häntä, ihailla, kunnioittaa häntä. Ehkä hänellä on heidän joukostansa mielitiettykin? Ei, ei kukaan voi häntä niin syvästi rakastaa kuin hän. Ei hän sitä hänelle koskaan sanoisi, vaan veisi lempensä mukanansa hautaan. Vain pieni haava sydämeen, pieni kuin ruusunpiikin pistämä, ja haava käy kuolettavaksi, päivä päivältä hän kuihtuu, vaipuu hautaan. Vasta sitten saisi mies tietää, kuinka hän on ollut lemmitty, saisi haudasta kuunnella kaihoavan hiljaista nyyhkytystä!

Miks'ei hän koskaan pääse häntä niin lähelle? Ei koskaan?

Äkkiä johtui hänen mieleensä omituinen ajatus. Ovatkohan nuo ylhäiset piirit niin korkealla ja joka tie sinne niin suljettu, ettei rakkaus koskaan pääse turhaa kaihoa edemmäksi?...

Ei muuta kuin yksi ainoa sana, niin ylhäisten salien ylhäisimmät hänelle ovensa avaisivat, ja hän pääsisi samaan arvoon kuin nuo kadehditut vallasnaiset, jotka saavat nähdä hänen lemmittynsä kasvot, kuulla hänen puhuvan, katsoa häntä silmiin ja punastua sekä salaa imeä lemmen kuolettavaa myrkkyä. Häntä värisytti.

Puhalsiko ehkä kylmä yötuuli hänen jäseniinsä? Olisi perille päästy, jos menisi Kárpáthille vaimoksi. Yksi askel vain, niin pääsisi pääsemättömiksi luultuihin piireihin.

Hän hylkäsi tuuman. Vain hetkiseksi oli se hänen mieleensä johtunut, mutta hän pyyhkäsi sen heti pois.

Mitä sanoisivatkaan sukulaiset, Boltay, Teresa, jos hän, hyläten kunnon miehen tarjouksen, menisi rahojen, loiston vuoksi ukolle, jota hän ei rakasta. Rahojen, loiston vuoksi!

Mutta kumminkin. Onhan hänellä toisia sukulaisia, jotka hän täten saattaisi tehdä onnellisiksi, pelastaisi häpeästä, kurjuudesta, ehkäpä kadotuksestakin. Jos hän tulisi rikkaaksi, voisi hän vapahtaa heidät onnettomuudesta, johon ovat vajonneet... Näin kuiskaili viettelevä haave.

Entä kosto, kun saisi tavata miehen, joka on tahtonut häväistä häntä ja tehdä hänet toveriensa pilkaksi, joka hänestä on vetoakin lyönyt, kun saisi häntä halveksia -- ylenkatsoa asemassa, missä ylhäinen nimi tekisi ylenkatseen oikeutetuksi ja mahtava asema sen painavaksi, teräväksi, sattuvaksi.

Viisastele, viisastele, neitonen! -- jo olet paulassa. Ei rakkaus vanhempiin eikä sisariin eikä kostonhimokaan sinua johda; lempi sinua johtaa, vie sekä hyvään että pahaan.

Luulottele meneväsi vanhukselle vain sen tähden, ettet jäisi holhoojiesi taakaksi; saat ajatella, kuinka paljon olet korkeassa asemassasi tekevä hyvää vaivaisille, onnettomille, saat hurmata mielesi maailman ihanteiden suloisilla aatteilla!... Pettymystä kaikki! Lempi sinut vie vaimoksi vanhukselle, jota et rakasta. Menet kiusaamaan Jumalaa, kun alttarin edessä vannot rakastavasi, vaikka toista mietit... Mene kohtalosi kokemaan!

Vihdoin nukkuu talonväki. Nukkukaa; uni tuo hyviä neuvoja.

Uneksi olevasi lastenlapsien kanssa leikkivä isoisä; uneksi luostarin hiljaisuudesta: uneksi olevasi lähellä lemmittyäsi! Uni tuo hyviä neuvoja.

Seuraavana aamuna saivat vanhukset kuulla outoja asioita. Fanny pyysi, ettei Boltay lähettäisi sormusta takaisin, kun Juhana Kárpáthi lähettää sitä noutamaan.

VI.

Metsästäjä kuopassa.

Fannyn päätöstä ei vastustanut Boltay eikä Teresa. He eivät tosin puhuneet mitään naimisesta, vaan alkoivat tavan mukaan laitella myötäjäisiä. Kyllä hän on parempiakin saava, kun hän tulee rikkaan ylimyksen vaimoksi, mutta nämä voi hän pitää muistona ja ottaa joskus esille ajatellessaan entisiä rauhallisia nuoruuden aikoja.

Fannyn naimispuuhat pysyivät salassa, niin ettei kukaan paitsi asianomaiset niistä mitään tietänyt.

Sillä välin tapahtui omituinen kohtaus.

Eräänä päivänä, kun Boltay mestari par'aikaa oli verstaassansa, pujahti sisään likainen, milt'ei repaleinen naishenkilö, jota Boltay ei heti tuntenut. Mutta ei ollut tarviskaan tuntea, sillä kurja olento kiiruhti kertomaan ken hän on, sekä koetti estää Boltayta saamasta sananvuoroa, ennenkuin oli saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi.

-- Minä olen onneton Mayerin leski, Fannyn äiti, nyyhkytti nainen surusilmin, langeten mestarin jalkoihin, suudellen ensin hänen käsiänsä, sitten polvia, viimein saappaita ja vuodattaen viljalti kyyneliä. Boltay, joka ei ollut tuollaisiin murhenäytelmiin tottunut, seisoi kuin maahan naulattuna osaamatta käskeä rouvan nousta ylös ja kysyä, mikä häntä vaivaa.

-- Oi hyvä herra; oi rakas herra! Te kunniallinen, rehellinen ja jalomielinen Boltay-herra, sallikaa minun suudella jalkojanne; vielä tulevaisessa elämässäkin olen edestänne rukoileva. Te olette kaikkien hurskasten suojelusenkeli, viattomaan varjelija; Jumala teitä siunatkoon ja palkitkoon kaikella maan ja taivaan hyvyydellä! Oletteko koskaan kuullut, nähnyt kohtaloa, mikä minua on kohdannut? Ette. Sydämeni on särkyä sitä kertoessani, mutta kerron sentään. Maailman pitää saada tietää, ja ennen kaikkia Boltay-herran, kuinka onneton äiti minä olen. Oi, voi, Boltay-herra, te ette voi aavistaakaan äidin kauheita tuskia, kun hänellä on pahoja tyttäriä, ja minulla on pahoja, sangen pahoja. Mutta se on oma syyni; miksi annoin heidän kasvaa mielensä mukaan. Lyödä, piestä, ajaa työhön olisi heitä pitänyt, niin ehkä olisivat kunnioittaneet äitiänsä eivätkä koonneet häpeätä harmaille hapsilleni. Oi, kun piti moisia päiviä näkemän! Hyvä Jumala! Miksi olet minut hylännyt. Miesvainajani pääsi ajoissa tästä häpeästä. Hän ei jaksanut sitä kantaa, vaan hyppäsi Tonavaan. Viisainta olisi ollut minunkin tehdä samoin, mutta äidin sydän ei voi niin jättää lapsiansa, vaikka he ovatkin pahoja, vaan rakastaa heitä, toivoo parannusta. Voi jospa olisin tullut edes sokeaksi tai kuuroksi. Kokonaista neljä vuotta olen tätä häpeätä kärsinyt; Jumalan ihme on, että vielä on hiuskarvaa päässäni surun takia. Mutta liika on kuitenkin liikaa. Jos rupeaisin kertomaan kaikkia niitä kauheita asioita, joita jok'ikinen päivä kodissani tapahtuu, niin nousisivat Boltay-herran hiukset pystöön kauhusta. Eilen minäkin jo paljoksuin kärsimyksiäni ja aukaisin sydämeni. "Näinkö sitä yhä vain eletään? Te ette huoli, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta, ette koskaan elä kunniallisesti, enkä minä tohdi häpeän tähden kadulla kasvojani näyttää!" Näistä sanoista, hyvä herra, heti kaikki julmurit minun kimppuuni: mitä sanomista äidillä on täällä? Mitä meidän toimemme teille kuuluvat? Emmekö me elätä teitä herraslailla? Tuon puvunkin, joka nyt on yllänne, olen minä ostanut. Tuon päähineen olette minulta saanut. Koko talossa ei ole rahtuakaan teidän omaanne; me olemme kaikki ostaneet! Minä kauhistuin, hyvä herra. Niinkö te elätte oman äitinne kanssa? Tämäkö on palkinto monivuotisista vaivoistani? (Kertoja alkoi kesken puhettansa itkeä nyyhkyttää, mutta jatkoi kuitenkin.)

-- Olenko minä ansainnut tuollaista kohtelua monesta monituisesta unettomasta yöstä, jonka olen teidän sairasvuoteittenne ääressä viettänyt. Omasta suustani otin leivän teitä ravitakseni, itse elin orjan lailla, kuljin rääsyissä ja repaleissa, että te saisitte olla koreina, en raskinut pitää piikaa, vaan itse tein kaikki työt, että te voisitte elää neideiksi! Ja vielä pitää tuollaisia kuuleman teiltä, te kelvottomat! Mutta nyt, kun heidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, vastaa vanhin tytär sangen pisteliäästi: jollei mieleni tee elää heidän kanssansa ja kustannuksellansa, niin onhan Pressburg suuri ja avara; saan ottaa kapitaalini ja hankkia itselleni oman asunnon, saan viedä huonekaluni, vaatteeni ja elää ilman heitä niin kunniallisesti kun itse parhaiten tahdon. Vartokaa, heittiöt tytöt, sanoin, älkää luulko saavanne äitiänne pilana pitää. Riisuin yltäni vaatteet, jotka he olivat hankkineet, ja hain esille puvun, jota pidin miesvainajani eläessä, silloinkuin häärin keittiössä. Sen otin ylleni ja syöksin ulos kadulle. En itsekään tiennyt, mitä tehdä. Hypätä Tonavaan oli ensimmäinen ajatukseni. Mutta saavuttuani rantaan, kuiskasi joku hyvä enkeli korvaani: onhan sinulla vielä yksi tytär, jonka kunnialliset ihmiset ovat kasvattaneet; mene hänen luoksensa! Nuo kunnialliset ihmiset eivät tule ajamaan sinua luotansa, vaan jossakin nurkassa saat sijaa elääksesi rauhassa, kunnes Jumala näkee hyväksi korjata sinut täältä ja palkita sinua vaivoistasi. Heti tulin tänne. Tässä olen, kuten näette. Olen köyhä kuin taivaan lintu, enkä tänäpäivänä vielä ole ruuan palaa syönyt. Jos te nyt ajatte minut pois, eikä tyttäreni tahdo minua nähdä, niin täytyy minun kuolla nälkään, sillä ennen kuolen nälkään kuin otan leivän murentakaan noilta hävyttömiltä lapsilta. Kerjätä en voi. Ennen pitkää on minulla sama tie edessä kuin miesvainajallanikin, jonka pahat lapset saattoivat hautaan, Tonavaan.

Boltay-mestari käsitti tästä laveasta puheesta selvimmin sen, ettei rouva parka vielä tänään ollut ruokaa saanut, jonka tähden mestari, kuten kristityn velvollisuus vaatii, otti kaapista palan piirakkaa ja kaasi viiniä pikariin käskien häntä syömään, sillä ennen kaikkea oli vaimo pelastettava nälkään nääntymästä.

-- Tuhansia kiitoksia, hyvä herra, minun ei ole ollenkaan nälkä, kovin olen suruissani. Enkä minä paljoa syökään, minun syömiseni on pientä kuin linnun. Parempi olisi kaiken maailman hyvyyksiä, kun saisin kuulla Fannyltäni muutaman ystävällisen sanan. Ehk'ei se käy laatuun? Hän ehkä punastuu häpeästä minut nähdessänsä. Kenties hän ei enää minua tuntisikaan? Kun olen näin viheliäisessä tilassa ... repaleisena ... vanhentuneena ... jospa edes saisin kerran nähdä hänet; -- en tahdo häntä puhutella, vaan nähdä jostakin ikkunan takaa sekä kuulla hänen puhelevan toisten kanssa. Muuta en toivokaan.

Boltay-mestari heltyi näistä sanoista. Muisti jossakin saksalaisessa murhenäytelmässä nähneensä samanlaisen kohtauksen.

-- No, no, rouvaseni! Älkää noin surulle valtaa antako, lohdutti hän itkevää äitiä; teidän toivomuksenne on epäilemättä käyvä toteen. Saatte nähdä tyttärenne, puhutella häntä sekä asuakin hänen kanssansa. Sitten ei teillä ole mitään hätää.

-- Oi hyvä herra, te puhutte kuin taivaan enkeli. Mutta oi, tyttäreni, oma tyttöseni ei voi minua enää rakastaa! Hän on minua inhoava.

-- Siinä suhteessa saatte olla huoleti. Teitä ei ole kukaan panetellut tyttärenne kuullen, ja Fanny on jalomielinen tyttö. Hän on rakastava äitiänsä vastoinkäymisissäkin. Minä vien teidät hänen luoksensa maalle, jonne hänet lähetin pelastaakseni hänet muutamista ilkeistä juonista. Hän asuu siellä tätinsä kanssa. Teresa on tosin hieman ankara nainen, mutta kyllä minä hänet pian rauhoitan.

-- Oi hyvä herra, minä en toivokaan pääseväni Teresan rinnalle, vaan rupean hänelle piiaksi, kunhan vain saan olla tyttäreni luona.

-- Puhutte mielettömiä, ärjäsi kunnon Boltay; minulla on piikoja kyllin, niin ettei holhottini äidin tarvitse työtä tehdä. Tunnin perästä tulette kanssani maalle. Muut seikat jätätte minun haltuuni.

Rouva Mayer aikoi vielä kerran suudella mestarin saappaita, mutta kunnon mies pakeni tuommoista tunteellista kohtausta ja jätti rouvan yksin huoneeseen, luvaten tulla tunnin päästä takaisin. Hän kehoitti rouvaa ottamaan ikkunalta hengellisiä kirjoja ja lukemaan niitä sillä aikaa.

Tätä tunnin poissa oloansa käytti Boltay-mestari menemällä vaatemyymälään ostamaan valmiita vaatteita rouva Mayerille, sillä hän ei rohjennut viedä äitiä hänen tyttärensä luo tuollaisessa kurjan kurjassa asussa. Kokonainen puku muassaan palasi hän takaisin, ja rouva Mayerin monet estelemiset eivät vähintäkään auttaneet, vaan hänen täytyi kuin täytyikin vaihtaa repaleinen pukunsa uuteen.

Sangen luultavaa on, ettei Boltay-mestarilla tällaisissa ostoksissa ollut niin hyvää kauneuden aistia kuin eräällä edesmenneellä kansalaisellamme, jonka haltuun eräs ylhäinen nainen uskoi korukalujensa ostokset. Mestari etsi vain avaraa ja lämmintä, eikä liioin kysellyt, minkä vuoden muotia kukin puvun osa oli. Senpätähden rouva Mayer, ollen yksin huoneessa uudessa asussa, ei voinut olla naurahtamatta katsahtaessaan peiliin, suruissansakin purskahti hän nauruun nähdessään ulkomuotonsa. -- Tyttäret ja nuoret herrat kotona olisivat varmaan naurusta pakahtuneet, jos olisivat nähneet hänet tuollaisissa tamineissa!

Mitä?

Aivan niin, tyttäret ja nuoret herrat kotona.

Sillä uskoaksemme tämän murhenäytelmän totuutta pitäisi meillä olla yhtä vahva usko kuin Boltay-mestarilla. Koko rouvan monologissa ei ollut sanaakaan totta. Rouva Mayer ei ollutkaan joutunut riitaan tytärtensä kanssa, eivätkä he häntä pois ajaneet, eikä hänen siis ollut syytä Tonavaan mennä, vaan asian laita oli seuraava:

Abellino (taasen hän) rupesi sitä rajummalla innolla toteuttamaan tuumaansa, kun hänen viimeisinä aikoina oli näissä puuhissa käynyt huonosti. -- Äskettäin oli hän herra Griffardilta saanut viimeiset satatuhatta frangia toisesta miljoonasta. Abellinoa seurasi yhäti eräs palkollisista pankkiirin vakoojana. Tämä oli kirjeellä antanut heti tietoja tapauksista Kárpátfalvassa Juhana-herran nimipäivänä. Saatuansa tietää Juhana-herran olevan kuoleman kielissä, lähetti herra Griffard Abellinolle sadantuhannen frangin sijasta kaksisataa tuhatta, mikä summa tietysti oli kaksinkertaisena takaisin maksettava. Erehdyksestä muka oli tullut niin paljon lähetetyksi. Neljän päivän perästä sai hän toisesta kirjeestä tietää, että setä olikin jäänyt elämään. Mutta silloin olivat rahat jo matkalla ja saapuivat perille parhaaseen aikaan Abellinoa lohduttamaan.

Hänellä oli nyt satatuhatta frangia enemmän rahaa kuin oli toivonutkaan. Semmoisessa asemassa luottaa mies itseensä enimmän.

Hän keksi sen keinon, että rouva Mayer, -- (äiti!) viekkaasti tunkeutuu Boltayn perheeseen nuorimman tyttärensä luo -- ja lopun lukijani jo tietävät.

Rouvan oli määrä saada kuusikymmentä tuhatta, jos keino onnistuu.

Onkohan tuo mahdollista.

Älkää luulko minun liioittelevan. Tämmöistä on elämä.

Rouva Mayerin mielestä oli summa kaunis. Siitä hän panee itsellensä säästöpankkiin kolmekymmentä tuhatta ja toisen puolen Fannyä varten, joten molemmat ovat turvattuina köyhyyttä vastaan koko iäkseen. Ja mitä tuosta summasta sitten pitäisi myydä? Suoraan sanoen: ei juuri mitään, vain tuollainen hourekuva, jolla ei ole mitään arvoa, niin kauan kuin se on olemassa, vaan vasta sitten, kun se on myyty; -- nimittäin siveys. Kuudellakymmenellä tuhannella floriinilla se on hyvin maksettu. Hän on täten oikeastaan tekevä tyttärellensä hyvän työn.

Mutta kumminkin -- ostaja on rikollinen.

Sillä jos ei olisi orjatarten pitäjiä, niin ei olisi niitten kauppiaitakaan.

Tunnin kuluttua oli hevonen valjaissa. Boltay-mestari käski murehtivan rouvan istua rattaille sekä ajurin nähden hillitä itkuansa, mikä viimeinen seikka kovasti koetteli vaimoparan sielunvoimia.

Boltay ei istunut hänen viereensä, vaan ajurin rinnalle. Sanoi aina ajurin laudalla istuvansa, sillä pelkää muka ajajan nukkuvan ja hevosten kaatavan rattaat y.m. Mutta asian laita oli oikeastaan niin, että hän häpesi istua rouvan vieressä koko Pressburgin nähden, vaikka hän kunnioittikin tapojansa parantanutta vaimoa.

Hän otti ohjakset ja piiskan ajurin kädestä ja ajoi kaupungista aivan kuin kuoleman vaaraa pakoon.