Part 23

Pehtorin naama venyi pitkäksi, kun huomasi hulluun mertaan menneensä. Jottei tämä hauska uutinen kohtaisi ainoastaan häntä, antoi hän kirjeen kulkea kädestä käteen; kumppanit, pehtorit, voudit, arentimiehet, lampuodit, torpparit, heitukat ja palkolliset saivat tiedon tämän kirjeen vaarallisesta sisällöstä. Heitä oli ennen tällaisissa tapauksissa lohduttanut viiksien vääntäminen. Mutta nyt! Nyt ei ollut viiksiä eikä virkaa. Kuka ravisti päätä, kuka purskahti itkuun, kuka taasen kiroili. Eikä edes tiennyt, ketä piti kiroilla, Abellinoako, joka ei vielä ollut perintöänsä saanutkaan, vaiko Juhana-herraa, joka ei kuollutkaan, vaikka jo oli kuoleman kourissa. Narraavat viattomia ihmisiä.

Kaikkein viimeiseksi vietiin itkussa suin tämä ilosanoma Abellinolle. Hän ei ollut millänsäkään, vaan ryyppieli munateetänsä, filosofin tyyneydellä vastaten:

-- Eihän ukko iankaikkisesti elä.

V.

Odottamaton käänne.

Kuukauden kuluttua tapaamme Juhana Kárpáthin taas Pressburgissa. Hänen vartalonsa on hoikentunut siihen määrään, ettei hän enää saata pitää entisiä vaatteitansa, ne kun ovat liian avarat. Kasvoista on kadonnut tuo omituinen puna, silmien alta paha pullistus. Ihmisten kanssa puhuu hän vakaasti, keskustelee yleisistä asioista, kansallisista pyrinnöistä, etsii rehellistä palvelusväkeä, karttaa hurjaa seuraa, pitää valtiopäivillä järkeviä puheita. Ei kukaan tietänyt, mikä hänet noin oli muuttanut.

Mikko Kiss on hänen paras ystävänsä, jonka kanssa hän esiintyy kaikissa julkisissa tilaisuuksissa. Usein tapaavat he Abellinon, ja silloin katsahtavat Nabob ja helluntaikuningas toisiinsa, hymyilevät, kuiskailevat. Heillä lienee joku juoni tekeillä Abellinoa vastaan, joku hauska, mainio valtti ruumisarkun maksuksi. Nuoret huvittelijat tosin vielä nauravat hänelle, mutta vanhemmat miehet eivät pidä Abellinon tekoa niinkään soveliaana. Pian saavat kaikki nauraa Abellinolle; sekä nuoret että vanhat pilkaten tulevat osoittamaan häntä sormellaan, sillä hänelle valmistuu itse sepittämässänsä huvinäytelmässä osa, joka sangen suuressa määrässä on omiansa herättämään yleisön naurua.

Oltuansa kaksi viikkoa poissa, alkoi Abellino taas kahta innokkaammin toteuttaa entistä tuumaansa, nimittäin kauniin porvaristytön takaa ajamista.

Turhiksi käyneet kokeet häntä vain yllyttivät, kun päämaaliin pääseminen näytti vaikealta, oli voitto sitä arvokkaampi. Vihdoin tuli hän milt'ei hulluksi rakkaudesta tyttöön. Ei yksin lupaus eikä ylpeys eikä halu saada hänet vietellyksi, vaan hurja intohimo valtasi hänet ja johti hänen toimiansa. Vaikka hän joutuisi perikatoon, vaikka hän omaisuutensa, tulevaisuutensa menettäisi, täytyi hänen saada tyttö omakseen. Tehdäkseenkö hänet onnelliseksi? Ei, niin ei ole tapana, vaan juopuakseen hänen lemmestään ja sitten nähdäkseen hänen kuihtuvan, sekä voidaksensa sanoa: minä kuihdutin!

Vaikka sielun autuus olisi mennyt, niin hän ei olisi tästä tuumasta luopunut.

* * * * *

Mestari Boltay seisoi talonsa portilla, kädessä selän takana keppi, ikäänkuin väijyen koiraa, antaaksensa sille selkään.

Miesparan päätä kivisti usein siitä asti, kun oli Fannyn asiaa ruvennut ajamaan. Hitto vieköön! Hän oli kuin olikin saanut hauskan viran! Filistealainen, poroporvari kaitsemassa tyttöä? Saattaako lystikkäämpää ajatellakaan? Aina luulee hän jonkun koettavan häntä pettää, ja kumminkin petetään häntä silloin, kun hän vähimmän luulee. Ei ole rauhaa yöllä eikä päivällä, herää pienimmästäkin kopinasta. Kun ikkunavarjostimet yöllä liikahtavat, luulee hän jo rakastajan kähmivän sieltä huoneeseen. Mutta sill'aikaa astuukin tämä mukavasti sisään ovesta, joka on hänen rahoillansa avattu. Hän tutkii kaikkia kukkakimppuja, olisiko niissä jotakin epäilyksen alaista, ja kantaa samalla kertaa oman takkinsa taskussa taloon rakkaudenkirjeitä. Palkolliset ovat hänestä kaikki kavaltajia, kaikki ovat häntä vastaan salaliitossa. Aina katsoo hän, mutta ei näe koskaan. Tällaiset henkilöthän ovat muotikirjallisuuden hupaisimpia pilan esineitä. Lukekaa Boccaccion "Decameron", Lafontainen novelleja, Paul de Cock'in romaaneja, niin tapaatte lukemattomia moisia henkilöitä, petettyjä aviomiehiä, narrattuja isiä ja kasvattajia, jotka vartioivat ovea, kun vartioitava huvittelee lemmittynsä kanssa kamarissa; jotka ajavat varjoa takaa, kun onnellinen hekumoitsija onnistuu kaksinkertaisesti kujeissaan pettäessänsä ja pilkatessansa heitä. Nähdessämme, millä mieltymyksellä moisia huvittavia kertomuksia luetaan, ymmärrämme myöskin, miksi tekijä on valinnut paljoa kiitollisemman aiheen ruvetessaan kevytmielisyyden ja suloisten syntien edusmieheksi kuin vakavaksi siveydensaarnaajaksi, joka koettaa parantaa seuraelämän mätähaavoja.

Boltay mestarilla oli pieni maatila vuoriseudussa. Ensi pelästyksissään vei hän Fannyn tätinensä sinne kätköön.

Mitähän sekin hyödytti?

Arguksella oli sata silmää; Danaë eli kallioon suljettuna, mutta kumminkin petti hekumallisten jumala Jupiter vartijat. Kun kreikkalaisien jumalien jalot jättiläiset määräävät naisen uhriksensa, niin vaivaat rakas runoilija, turhaan aivojasi keksimällä keinoja pelastaa häntä. Jos antaisit tytölle teräksisen luonteen, timanttilujan siveyden, niin puhuisit epätodellisuuksia etkä voisi häntä auttaa. Ammu viettelijä kuoliaaksi, tapa hänet, vain siten olet hänestä vapaa.

Jo ensi viikolla sai Abellino tietää, minne tyttö oli viety. Muutaman päivän kuluttua huomasi Teresa erään taloon kuuluvan piian koettavan kätkeä epäiltävää kirjettä Fannyn rukouskirjaan. Boltay mestari ajoi piian heti palveluksestansa. Mutta kuitenkin kuuli hän joka päivä outoja uutisia. Korkeita herroja kävi hänen maatilansa tienoilla metsästämässä, keksivät satoja kujeita päästäksensä sisään. Milloin tuli palkollisiksi puettuja herroja pyytämään puutarhurin tai meijeristin paikkaa, mutta kaikeksi onneksi huomasi Teresa heidän kavalat vehkeensä ja sulki heiltä oven. Milloin taasen hiipi pihaan mustalaisakkoja huvin vuoksi muka korteista ennustaaksensa kokemattomalle tytölle, että eräs kauhean korkea herra on häneen rakastunut ja aikoo hänet naidakin.

Kuullessaan joka päivä tällaisia tietoja alkoi Boltay mestari raivostua, kuten villi härkä kiiman aikana. Hän ähki ja puuski, tuumi kauheita asioita, uhkasi surmata sen, jonka vain käsiinsä saa. Niin, mutta hän ei saanut ketään kiinni. Vihollinen oli vikkelä, kujeilunsa tottunut; siltä ei puuttunut kekseliäisyyttä. Eipä sillä muuta työtä ollutkaan kuin tuumia petosta, sillä Boltay mestari ja hänen tuhma säliinsä Santeri ovat tyhmiä pässinpäitä, joiden sarvet ovat kasvamassa vihollisen puskemista varten. Sarvet kyllä saavat suuriksi kasvaa. Jollei Kárpáthilla olisikaan muuta syytä jatkaa tuumansa toteuttamista, niin on siinä tarpeeksi, että saa haavoittaa sydämeen tuota ylpeätä käsityöläistä, joka oli tarpeeksi hävytön ryhtyäksensä hänen kanssaan luotia vaihtamaan, ja tärvelemään hänen kuulonsa. Tämä on tuova miehelle enemmän tuskia kuin kuoliaaksi ampuminen, kun saa sanoa hänelle: katso nyt, sinä viheliäinen puutoukka! Nainen, jota sinä jumaloitsit, on orjattareni, kun hänelle vain hymyilen; eikä hän ole sinua näkevinänsäkään, vaikka lankeat polvillesi ja lupaat hänelle onnea ja autuutta, vaan vaipuu minun jalkoihini ja suutelee kättäni pyytäen minua nostamaan hänet syliini! Kun minä olen häneen kyllästynyt, kelpaa hän sinulle.

Eikö tämä ole elämää?

Boltay mestari seisoi, kuten sanoimme, pahantuulisena talonsa portilla, kun sen edustalle seisahtuivat komeat herrasvaunut, joista heitukka auttoi vanhaa herraa astumaan alas.

Tämä lähestyi ystävällisesti Boltay mestaria, ja viitattuansa heitukalle jäämään hevosten luo puhutteli hän ammattilaista:

-- Onko tämä mestari Boltayn talo?

Puhuteltu oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että hän vastauksen sijaan vain nyökkäsi päällään.

-- Onko minun ehkä onni puhutella itse arvoisaa mestaria?

Boltay ei vieläkään oikein ollut ajatuksistansa toipunut; luuli herran vaativan häntä tappeluun.

-- Aivan niin, sama mies.

Vanha herra hymyili, tarttui mestarin käsivarteen ja pyysi kohteliaasti, että mentäisiin sisään, hänellä kun on paljon puhumista.

Mestari totteli, vei herran omaan kamariinsa, käski hänen istua ja jäi seisoen odottamaan, mitä asiaa vieraalla olisi.

-- Ensiksikin -- alkoi vanha herra omituisesti mestarille hymyillen -- ensiksikin tulee minun kaiketi esitellä itseni. Aluksi pitää minun mainita, että saatte kuulla nimen, joka ei teidän korvissanne kai'u juuri kauniilta; minä olen Juhana Kárpáthi... Olkaa hyvä, lausukaa vain julki kirous, joka on kielellänne. Tiedän, ettei se tarkoita minua, vaan veljeni poikaa Bélaa, joka on ristinyt itsensä Abellinoksi. Teillä on syytä kiroilla häntä, sillä hän on tuonut onnettomuutta taloonne.

-- Ei vielä, vastasi Boltay, ja luotan Jumalaan, ettei hän sitä vast'edeskään saa tehdä.

-- Sitä minäkin toivon. Mutta piru ei koskaan makaa, semminkään kun on kauniista tytöstä puhe. Veljenipojalla on vakaa aikomus vietellä teidän hoidokkinne.

-- Tiedän, hyvä herra. Mutta minäpä olen vatuillani.

-- Te ette tunne puoliakaan niistä kavalista keinoista, joita suuren maailman koulua käyneet nuoret miehet käyttävät sellaisissa yrityksissä.

-- Se sikseen, hyvä herra. Minä vain tiedän, että tämä tyttö on teidän veljenpoikanne tähden luostarielämään tuomittu, eikä ilman minua saa astua askeltakaan kadulla, ja jos tuo vainoaminen rupeaa tuntumaan minusta liian raskaalta, niin jätän tehtaani ja muutan toiseen maailmanosaan, jätän isänmaani, jota rakastan enemmän kuin monet niistä, jotka nimittävät itseään isänmaan isiksi. Mutta siksi, hyvä herra .. siksi ... varokoot nuo perhoset tulemasta minun läheisyyteeni, sillä minä en ole aatelismies, en ryhdy kaksintaisteluihin, vaan tapan sen, jonka kiinni saan, muserran kuten tyhjän lasin. Sanokaa se veljenne pojalle.

-- Suokaa anteeksi, ystäväni; minä en juuri vie viestejä veljenipojalle, enkä vain laverrellakseni tullut tänne; luoksenne johti minut tarkoin punnittu ja mietitty tuuma. Minä vihaan häntä enemmän kuin te. Älkää ollenkaan pudistako epäilevästi päätänne, sillä niin on asian laita. Varmaankin olisitte saanut minulta olla rauhassa kuolinpäiväänne saakka, sillä minä en olisi tullut teidän luoksenne, ellei eräs ikävä seikka olisi johtanut minua puuttumaan teidän ja Abellinon asioihin; hän on veriviholliseni -- samoin kuin minä hänen. Tämän sukulaissuhteen käsitätte aivan hyvin, kun saatte tietää, että hän, tuhlattuaan isänsä perinnön, on lainannut pari miljoonaa eräältä pariisilaiselta pankkiirilta toivoen saavansa periä minut. Minä olen hänen tiellänsä. Hän tahtoisi, että kuolisin mitä pikimmin, mutta siihen minä en suostu. Tässä on kyllin syytä meidän verivihollisuuteemme. Mutta kun minä tietysti olen lähempänä kuolemaa kuin hän, niin ei taistelu käy tasaisin asein. Viime nimipäivänäni lähetti hän minulle lahjaksi ruumisarkun toivoen minun sitä piankin tarvitsevan. Nyt lähestyy hänen nimipäivänsä ja minä lähetän hänelle kerjäläissauvan toivoen hänen sitä kauan tarvitsevan.

-- Oma asianne, hyvä herra, eikä minun. Minä olen puuseppämestari, en tee sauvoja. Jos aiotte tilata kerjäläissauvan, niin asuu täällä naapurissa sorvari.

-- Hyvä mestari, älkää hätäilkö. Sauva on vain tunnusmerkki. Kuten sanoin olen tuumaillut yhtä asiaa, jonka tahdon teille selittää. Istukaa viereeni ja kuunnelkaa; kas noin! Minä tahdon, että Abellino saa turhaan odottaa kuolinhetkeäni ja että omaisuuteni jää toiselle, mutta ei hänelle. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän kyllä. Tehkää hänet perinnöttömäksi.

-- Ettepä ymmärtänyt ollenkaan. Maatilani on sukukartano, jota ei saa omistaa muu kuin laillinen perillinen, ja Abellino on vielä ainoa laillinen perillinen. Oiva perintö! Ansaitsee se hieman kehumistakin. Vuotuisia tuloja on vähän yli puolitoista miljoonaa.

-- Puolitoista miljoonaa! -- huudahti ammattilainen kauhistuen ja ällisti ylimystä, aivan kuin epäillen, löytyisikö maailmassa ihmistä, jolla olisi vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa.

-- Niin ovat asiat; joka minut perii, saa puolitoista miljoonaa vuodessa. Manalassakin minua vaivaisi ajatus, että kelvoton perillinen hajoittaa ikivanhan omaisuuden, jonka minua paremmat ovat verellänsä ostaneet, antaa sen vieraitten raharuhtinasten, koronkiskurien käsiin, ja itse riemuitsee minun haudallani. Tästä riemusta minä tahdon hänet estää!

-- Pitääkö minun antaa neuvoja?

-- Ei ole tarvis. Kuulkaa vain, mitä puhun.

-- Puolitoista miljoonaa, huokasi käsityöläinen kuuntelematta ylimyksen puhetta. Se ei ollut kateuden, vaan kauhistuksen huokaus. Jos tuo suunnattoman suuri omaisuus joutuu tuon toisen käteen, niin kuinka paljon pahaa hän onkaan saava aikaan! Mitä on siveys, ihmisparan hyvä tahto, rehellisyys noin ääretöntä rikkautta vastaan? Voihan se, jolla on paljon rahaa, ostaa mitä tahtoo. Rikkaalle ei ole mitään mahdotonta. Senpätähden käsityöläinen huokasi.

Kárpáthi tarttui ammattilaisen käteen, saadakseen tämän tarkemmin kuuntelemaan.

-- Yhdellä keinolla voi ehkäistä hänen tuumansa. Minä tahdon loukata häntä sydänvereen asti, kuten hänkin on tehnyt minulle, ja tähän on ainoana keinona, että menen naimisiin...

Kárpáthi keskeytti puheensa, heittäytyi taaksepäin nojatuoliin, ikäänkuin odottamaan, mitä käsityöläinen tähän sanoisi. Tämä vain nyökkäsi päätään osoittaen aivan hyvin asian ymmärtävänsä.

-- Jos minulle syntyisi lapsi ... jatkoi Kárpáthi hiljaa, lyöden samassa iloisesti kätensä pöytään; hei, kun tätä ajattelen, herään uuteen eloon! Minä en ole taikauskoinen, mutta ollessani kovasti sairaana, antoi ilmestys taivaasta minulle semmoisen lupauksen. Kun sitten ihmisten ihmeeksi palasin melkein kuoleman maasta, niin sain voimaa ja -- elämänhalua, mikä seikka osoittaa, ettei ilmestys ollut paljas uni. Minä aion naida; ja nyt kuulkaa, missä suhteessa se teitä koskee.

Käsityöläisen pää oli ihan ymmällä näin monista asioista.

-- Teillä on nuori hoidokas, jota Abellino vainoo, josta hänen toverinsa lyövät vetoja aivan kuin hevoskilpailuissa, jota vastaan on solmittu salaliittoja. Minä aion tehdä kaikki nämä vehkeet tyhjiksi, tahdon antaa tytölle suojapaikan, minne ei Abellino ole tuleva häntä hakemaan, vaikka ovet, ikkunat selki selällänsä olisivat. Ja tämä suoja on minun kotini.

-- Kuinka, hyvä herra?

-- Minä pyydän vaimokseni teidän hoidokastanne.

-- Mitä?

-- Lailliseksi aviopuolisokseni. Maailma on jo vuosikausia sanonut minua hupsuksi. Jäljelläolevat päiväni tahdon käyttää poistaakseni tuota nimeä.

Boltay mestari nousi verkalleen seisomaan.

-- Hyvä herra, minua hämmästyttää tämä suuri kunnia, joka minulle tapahtuu. Teillä on vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa, te olette äärettömän rikas mies, Raamatun Nabob. Mutta minä tiedän, ettei rikkaus ole sama kuin onnellisuus. Tunsin köyhän tytön, jonka vanhemmat naittivat rikkaalle herralle, mutta vaimo vedettiin itsemurhaajana äskettäin Tonavasta ylös. Minä tahdon tehdä hoidokkaani onnelliseksi, mutta en anna häntä kenellekään rahojen, rikkauden vuoksi.

Kárpáthi jäi istumaan ja tarttui taas ystävällisesti käsityöläisen käteen.

-- Istukaa, arvoisa mestari. Jo heti nähdessäni teidät olin valmistunut tähän vastaukseen. Te tahdotte valmistaa onnellista, rauhallista tulevaisuutta hoidokkaallenne, ja siinä te teettekin kiitettävästi. Te aiotte antaa hänelle kauniin omaisuutenne; ehkä olette myöskin valinnut hänelle kunnollisen, rehellisen, taitavan ja raittiin miehen, jonka rinnalla tyttö saisi rauhassa elämän polkua astella. Mutta kohtalo ei tottele teitä. Tyttö on syntyisin onnettomasta suvusta, hänen veressään on synnynnäinen taipumus kevytmielisyyteen; hänen kasvatuksensa on alkanut ylpeyden, nautinnonhimon, loisteliaisuuden koulussa. Myöhemmin alkanut ankarampi kasvatus on vain ehkäissyt, mutta ei pois juurittanut entisiä muistoja ja haluja. Hän on kuullut rikosta ylistettävän, tapain ankaruutta pilkattavan. Vaaditaan sangen lujaa luonnetta sanomaan makeata karvaaksi ja karvasta makeaksi. Jos olisitte kasvattanut hänet pienestä lapsesta saakka siveyden sääntöjen mukaan, niin saattaisitte ehkä taata hänen siveytensä ja tyytyväisyytensä. Mutta te saitte hänet hoitoonne siinä iässä, jolloin sydän jo tuntee. Koko maailmassa ei ole taikakeinoa, millä näitä tunteita sittemmin poistaisi. Tytön mieleen pääsi jo ylpeys, loisteliaisuus juurtumaan. Ettekö huomannut, miten hän kylmeni valitsemaanne nuorukaista kohtaan, heti kun sai päähänsä, että hänestä tulee maailman ihailema, kadehtima kaunotar. Ensin luuli hän pääsevänsä siksi äänensä avulla; nyt hän ei sitä enää usko, sillä joku on sanonut tytölle, että hänellä on huononpuoleinen ääni; mutta vietti on jäänyt sydämeen, halu loistaa, elää komeudessa ja ylellisyydessä. Vielä inhoaa hän keinoa, jolla tämän voisi saavuttaa. Mutta anna tulla ikävän, intohimojen, veren vaatimusten, taikka mieliharmin hetkiä, kuka silloin voi estää tyttöä lankeamasta, kun hän itse tahtoo langeta.

-- En usko, hyvä herra, en usko ollenkaan, mitä puhutte. Aavistan teidän puhuvan totta, mutta kumminkaan en usko. Jos niin onkin yleensä laita, kuin te sanotte, niin on minun hoidokkaani poikkeus.

-- Sitä en kiellä. Mutta tietäkää, että useat edistävät teidän hoidokkaanne lankeamista, sillä huhu hänen kauneudestaan on laajalle levinnyt ja samalla hänen siveydestänsä myöskin. Siveys onkin, hitto vie, enimmän viettelevä syötti! Älkää milloinkaan puhuko naisen siveydestä, jollette tahdo, että varkaat sen löytävät ja varastavat. En minäkään tahdo vastoin tytön tahtoa naida häntä enkä myöskään vaadi teitä kehoittamaan häntä siihen, vaan ilmoittakaa tarjoukseni suoraan näin: eräs rikas ylimys pyytää sinua vaimoksensa; kosija ei ole nuori eikä kaunis eikä liioin rakastettavakaan, sopisi hyvin sinulle isoisäksi, mutta sinulla ei olisikaan häntä kohtaan muita velvollisuuksia kuin mennä hänen kanssansa vihille ja kunnioittaa häntä. Jos tahdot, niin saat asua vaikka toisessa komitaatissa. Luuletko ylhäisen nimen ja rikkauden tuottavan onnellisuutta? Suostutko tarjoukseen? Jos tyttö vastaa kieltävästi, niin minä koetan tyytyä, me olemme asiasta vaiti, enkä minä tule teitä enempää vaivaamaan. Kasvatusisän velvollisuutena on näin tehdä. Annan viikon mietintäaikaa. Viikon perästä lähetän tänne uskotun mieheni, joka nyt on tuolla vaunujen luona, -- sillä en tahtoisi itse tulla noutamaan ehkä rukkasia -- kysymään, olenko unohtanut tämän sormuksen tänne. Jos vastaus on kieltävä, niin lähetätte sormuksen takaisin, mutta jos tarjoukseeni suostutaan, niin käskette asianomaisen itse tulla sitä noutamaan.

Näin sanoen nousi ylimys tuolilta ja antoi jäähyväisiksi ystävällisesti mestarille kättä jättäen hänet sekavia ajatuksiansa selvittämään.

Boltay alkoi kävellä levottomana edestakaisin lattialla. Mitä tehdä? Hän myönsi Kárpáthin olleen oikeassa. Tyttö ei varmaankaan voi vastustaa hyvää tarjousta, vaan on suostuva. Eikä tule onnelliseksi. Mitenkä hän voisikaan onnelliseksi tulla? Jos mies elää kauan ja Fanny pysyy uskollisena, niin tulee hän kuihtumaan surusta seurassa, johon vain onnen oikku on hänet koroittanut, jossa häntä ylenkatsotaan, halveksitaan, koska hänellä ei ole muita ansioita kuin hänen kauneutensa. Jos hän suostuu tarjoukseen, niin menettää hän paljon, menettää omantunnon rauhan, jota rikkaus ei voi korvata. Mutta jos hän saa tietää tarjouksen, on hän varmaan suostuva; -- lapsen mielen suuri loisto helposti lumoaa. Ja tarjous ei olekaan hylättävä; yksi maan rikkaimpia ylimyksiä pyytää köyhää, koditonta porvaristyttöä vaimoksensa. Ken ei pitäisi tätä suurimpana onnena? Maailma varmaan sanoisi ihan hulluksi sitä, joka semmoisen tarjouksen hylkäisi.

Boltay jo aikoi salata tytöltä koko asian. Mutta se olisi sopimatonta. Hän ei ole tottunut valehtelemaan.

Hänen mieleensä tuli hyvä keino. Meni hakemaan Santeria.

Tämä teki paraikaa mestarinäytettänsä, komeata pöytää kauneine leikkauksineen ja monine salalaatikkoineen.

-- Kuules, Santeri, puhutteli hän kisälliänsä -- mestarinäytteesi on todellinen mestariteos.

-- Olen siitä hyvilläni. Öin, päivin sitä ajattelen.

-- Öin, päivinkö? Etkä mitään muuta?

-- Minäkö? Mitä muuta ajattelemista minulla olisi?

-- Esimerkiksi sitä, että ylihuomenna tulet mestariksi.

-- Siitä olen varma.

-- Mitä siitä sanoisit, jos minä jättäisin koko tehtaan sinulle?

-- Laskette pilojanne. Miksi sen minulle antaisitte?

-- Siksi, että olen jo kyllästynyt sen moniin huoliin, jotka mielelläni annan nuorempien toimeksi. Sinä johdat työtä ja me jaamme tulot. Minä olen, näet, sangen viekas. Otan tuloja ilman vaivoja.

-- Pysytään entisellään, ei ole tarvis ruveta jakamaan.

-- Mutta minä tahdon. Minulla, näet, ei ole poikaa ja sinä olet aivan mieleiseni perillinen.

Santeri suuteli hellästi mestarin kättä, mutta mestari laski sen ikäänkuin siunaten hänen päänsä päälle.

-- Ja sittenkös meidän on hauska elää, jatkoi hän, kun tuot vaimon taloon, ja minäkin pääsen osalliseksi avio-onnesta, jota ei minulle ole suotu.

Santeri huoahti.

-- Meidän täytyisi kauan elää sinne päästäksemme.

-- Älähän nyt! Mitä puhutkaan; ethän aio naimatonna elää? Älä itseäsi noin hurskaaksi tee! Vai rupeatko totuutta salaamaan minulta, kun kumminkin tiedän mielesi aivan hyvin? Tiedänpä, ketä rakastatkin. Sanonko? Älä ole noin pelkuri. Mitä tuossa vuosikausia huokailet? Pitää ryhtyä tuumasta toimeen. Pitää sanoa tytölle: kuulepas, kultaseni, minä rakastan sinua ja voin elättää sinut, jos tulet vaimokseni. No? Vai onko enemmän mieleesi, jos minä menen kosimaan sinun sijastasi. Olkoon menneeksi; rupean kernaasti puhemieheksi. Vielä tänään kosin sinulle tyttöä ja huomenna lupaan laittaa kihlajaiset, niin hauskat, että enkelitkin riemastuksissaan tanssivat.

Boltay mestari sekä kysyi että vastasi. Santeri ei virkkanut sanaakaan, vaan loi silmänsä maahan, kalpeni, pudisti Boltayn kättä ja poistui huoneesta. Ken tietää, mikä häntä vaivasi?

Tähän asti oli Boltay näyttänyt iloiselta, mutta Santerin mentyä vieri kyynel poskelle. Hänkin aavisti, pelkäsi Santerin rakastavan ilman toivoa.

Mutta kumminkin luotti hän tuumaansa.

Kárpáthin tarjousta hän ei voinut Fannyltä salata, mutta jos tyttö vastaisi myöntävästi aikaisemmalle kosijalle, niin eihän olisi tarvis enää tuota toista mainitakaan.

Ensin hän siis kosii Santerin puolesta. Kenties Fanny kuitenkin häntä lempii? Mutta jos hän kieltäytyy, niin mitä hän vastannee tuohon toiseen tarjoukseen? Voiko hän rakastua seitsemänkymmenen vuoden vanhaan ukkoon ja hylätä kylmäkiskoisesti nuoren, pulskan miehen.

Tuuma oli hyvin ajateltu.

Vielä samana päivänä ajoi Boltay maatilallensa, joka sijaitsi ihanassa laaksossa Karpaatien vuoristossa.

Maaelämän ilot ja huolet virkistivät Fannyn mieltä. Metsä, pellot, yksinkertaisten talonpoikain puheet, säännölliset, mutta kuitenkin vaihtelevat toimet johtivat hänen mieltänsä puhtaampiin ajatuksiin. Kopeus, prameus, muotikiihko, nämä sivistyksen äpärät kuihtuvat, katoavat luonnon helmassa.

Fanny juoksi Boltayta vastaan, auttoi häntä alas rattailta ja näytteli iloisena, lapsen lailla naurusuin, hänelle talouttansa, puutarhaa, yrttimaita. Punaposkinen neito kertoi miten viljaa oli riihessä puitu, kuinka paljon taimet olivat puutarhassa kasvaneet, kuinka monta mehiläisparvea oli saatu, miten kauniita pellavia oli kasvanut, miten hän niitä kehrää talvella palttinaksi, pöytäliinoiksi!

Boltay nipisti neitoa poskesta, joka oli niin kova, että siitä tuskin kiinni sai. Tyttö näkyy nyt vähemmän haaveilevan.

-- Sinustahan on tullut aimo emäntä. Osaatpa tehdä kaikkia. Sinut saattaisi jo antaa miehelään.

-- Miehelään kai, ilveili Fanny, leikkisästi kiertäen kätensä Boltay-mestarin kaulaan ja punaisilla huulillansa suudellen hänen karkeata poskeansa. Naikaa minut, Boltay setä, teille tulen heti.

-- Älähän nyt, sinä pöhkö, puhui mestari nauruansa pidätellen. Minä olen jo vanhempi kuin oma isäni. Valitaan sinulle joku sopiva ylkäpoika.

-- Parasta onkin, setä, mitä pikemmin sitä parempi. Mutta menkää nyt tervehtimään Teresa tätiä, niin minä juoksen laittamaan illallista.

Veitikkamaisesti niiaten suuteli tyttö mestarin kättä ja katosi laulellen ja tanssien kyökkiin, aivan kuin vallaton lapsi.