Part 21

-- Lahjoitukset ja laitokset.

-- Älkäämme niitä ottako esillekään. Tiedämmehän, että ne ovat suoritetut. Onko jollakin vielä meiltä toivomista?

-- On. A:n kollegio ei ole saanut vuotuista apurahaansa.

-- Eikä saakkaan, kun ei mennä vuonna lähettänyt nimipäivänäni suplikanttia!

-- Mutta jos se nyt lähettää, niin annammeko sitten?

-- Annetaan menneenvuotinenkin.

-- Sitä paitsi on vielä joukko anomuksia ja kiertokirjeitä.

-- Mitä nuo viimeiset sisältävät.

-- Tässä on kehoitus perustamaan unkarilainen tiedeseura.

-- Siihen en anna äyriäkään. Maa oli onnellinen, niin kauan kuin ei ollut tiedemiehiä. Kollegioissa saa tietoa tarpeeksi.

-- Tässä uuden sanomalehden tilauslista.

-- Sanomalehti: valhe! Semmoisilla en minä mieltäni pahoita.

-- Tässä on kehoitus pysyväisen unkarilaisen teaatterin rakentamiseen Pestiin.

-- Joka tahtoo näytellä, tulkoon tänne; minulla on hyvä teaatteri ja syötävää; saa olla täällä kuolinpäiväänsä saakka.

-- Tässä taasen ehdotus kansallismuseon enentämiseen.

-- Sen sanon, että minulla on parempi kokoelma, kuin tuolla kansallismuseolla, ja jollei sitä kuruczien sodan[18] aikana olisi vahingoitettu, ei sen vertaista olisi Wienissäkään...

Täten kävi unkarilaisen ylimyksen tilintarkastus.

Hänen tulojansa vähensivät sopimaton johto sekä uskottomat, mielensä mukaan vallitsevat hoitajat. Suuri osa tuloista kului turhaan, pintapuoliseen prameuteen. Yleisiin tarkoituksiin uhrasi hän vain siinä tapauksessa, että hänen nimeänsä ylistettiin ja hän pääsi holhoojaksi. Mutta kun pyydettiin hänen apuansa pelkästä isänmaanrakkaudesta tai asian harrastuksen vuoksi, niin ei hän äyriäkään hellittänyt. Vaikka hän järjettömästi tuhlasi omaisuuttaan, jäi vuosittain rahastoon kaksisataa ja kymmenkunta tuhatta floriinia, joita hän ei jaksanut kuluttaa.

Toisia tilikirjoja ei Juhana-herra silmäillytkään. Ja miksi? Suuttuaksensa nähdessään, kuinka paljo häneltä varastetaan? Onhan hänellä niin paljon rahaa, ettei kaikkia saa kulumaankaan? Vai rupeaisiko hän laissa saataviansa hakemaan? Ei, pysykööt rahat saajallansa. Vai rupeaisiko hän tarkan emännän lailla pitämään vaaria, laskeeko piika torilta ostamansa tavarat kalliimmiksi kuin olivat? Tätä ei aatelismiehen arvo salli.

-- Sitokaa yhteen asiapaperinne, herra Pietari Varga!

Häthätää tarkastetut paperit pantiin perhearkistoon; ne eivät ikinä enää saaneet päivänvaloa eivätkä mustetta nähdä.

Monta kansallista laitosta, monta ihmisystävällistä yritystä, monta yleishyödyllistä hanketta olisi saatu aikaan vain niistä muruista, jotka Nabobin pöydältä putosivat ja joita myöhemmin koko kansa muurahaisen ahkeruudella sai yksitellen koota, vähitellen rakentaaksensa, mitä esi-isät olivat rakentamatta jättäneet.

-- Huomenna odotan teitä illalliselle, lausui Juhana-herra, kuten hänen tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta, kutsuen uskollisen palvelijan pöytäänsä, minne pääsivät vain ylhäiset vieraat ja narrina pidetyt palkolliset.

Herra Pietari vastasi nöyrästi kumartaen, kuten tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta:

-- En ole niin suurta kunniata ansainnut; minun on mahdotonta esiintyä niin ylhäisten vierasten seurassa. Ylihuomenna aamulla tulen muun palvelusväen kanssa toivottamaan onnea.

Näin sanoen kumarsi hän jalkaa raapaisten sekä poistui pitäen vaaria, ettei kääntyisi selin armolliseen isäntään.

Juhana-herra nauroi Pietarin mentyä. Nauroiko hän ehkä mielihyvissään tilanhoitajansa rehellisyydestä? Ei. Hänestä oli herra Pietari yhtä hupsu kuin muutkin, kuin mustalainen Vidra, joka tekee kujeitansa, kuin runoniekka Gyárfás, joka sepittelee runoja, kuin teaatterinjohtaja Lokodi, joka näyttelee Hamlet'ia, kuin Matti koira, joka heittää jäniksen ilmaan ja ottaa sen taas suuhunsa. Pietari kuitenkin oli hupsuin kaikista, sillä hän kunnioitti herraansa eikä varastanut, vaikka hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. -- Hän on yhtä suuri narri kuin toisetkin ja luotu isäntänsä huviksi. Juuri sen vuoksi pitääkin Juhana-herra hänestä yhtä paljon kuin toisistakin narreistansa: mustalais-Vidrasta, Gyárfás runosepästä, Lokodista ja Matti koirasta, ja jos Pietari kuolisi, niin isäntä surisi häntä yhtä paljon kuin noita toisiakin, pystyttäisi yhtä komeaa hautakiven hänelle kuin toisillekin: mustalaiselle, runoniekalle, johtajalle ja koiralle.

-- No mitä siinä töllistelet? -- huudahti Juhana-herra takanansa seisovalle Paavolle, miks'et mene hakemaan viskaalia tänne.

-- Kyllä mennään. Ei sen vuoksi tarvitse niin kovin karjua, vastasi vanha heitukka. Enhän saata nyt hyppelemään ruveta, kun nuo kirotut tilikirjat vielä päässäni pyörivät.

-- Vai niin! Hyvä, että muistutit. Milloinka sinä teet tilin niistä sadasta floriinista, jotka sait viimeksi Debreczeniin matkustaessasi? Katsokaamme, miten olet oppinut lukua laskemaan.

-- Helposti tehty, vastasi Paavo karskisti viiksiänsä väännellen. Pari kertaa nykäisi hän takkinsa lievettä edestä, sukaisi tukkaansa, veti mahavyötä kireämmälle, yskähti pari kolme kertaa sekä vastasi:

-- Armolliselta herralta olen saanut sata floriinia setelirahaa. Siitä on taskussani jäljellä vielä puoli kreutzeriä, muut rahat ovat syödyt, juodut; summa summarum: sata floriinia.

Juhana-herra oli naurusta haljeta.

-- Sinä teet samanlaisen tilin kuin entinen lähetystö: "tultiin, mentiin: sata floriinia; syötiin, juotiin: sata floriinia; yhteensä kolmesataa floriinia."

-- Aivan niin, oli vastaus.

-- Mene nyt noutamaan viskaalia. Käske hänen tuoda hyvä kynä mukanansa, sillä hänen pitää kirjoittaa.

Neljännestunnin perästä toi Paavo viskaalin.

Emme tiedä, mistä Juhana-herra oli tämän merkillisen miehen onkinut; mutta mainion hyvin hän toisten rinnalle sopi.

Miehen kasvot olivat pienet kuin oravan sekä pesemisen pelon vuoksi kovin likaiset. Samanmukaista oli hänen asunsa pörröisestä tukasta aina saapasrajoihin saakka. Takinkaulus oli lihavana monivuotisesta liasta ja rinnukset kiilsivät, Herra tiesi, mistä. Kummallisen värisen liivin napit oli pantu kiinni siten, että toiselta puolen ylimmäinen nappi jäi virattomaksi ja toiselta taas alimmainen läpi tyhjäksi, ja siihen sopi hyvästi panna housut kiinni, muita kannattimia ei tarvittu. Kaulahuivi, joka joskus lienee ollut valkoinenkin, oli taakse solmittu, kuten ennen oli tapana, vaikk'ei Pariisissa. Molemmat taskut olivat täynnä yhtä ja toista, nenäliinoja, nuoraa, hansikkaita. Sormet olivat niin musteessa, että luulisi hänellä olevan tapana kirjoittaa niillä eikä kynällä.

Hän on myöskin Juhana-herran narreja, sillä Juhana-herra ei muunlaisista ihmisistä huolikaan. Tämmöisiä hän huolellisesti haalii kokoon. Tämä on tosin sangen likainen narri, jota käytetään huviksi vain silloin tällöin, kun on annettava jonkun juoda öljyä viinin asemasta, ja väliin arkitöihin kirjoittamaan kirjeitä sekä antamaan urbarialikokouksissa[19] talonpojille selkään.

Tätä miestä puhutteli Nabob sanomalla: "kuules herra", mikä hänestä oli vielä alentavaisempaa kuin paljas sinutteleminen.

-- Kuules herra! -- Tulepas tänne, herra! Voi, kuinka herra haisee kynsilaukalta! Pidä suusi kiinni! Enkö ole sanonut, ettet saa syödä kynsilaukkaa, taikka ajan sinut ulos huoneesta. Ja mistä saat sitä käsiisi, kun ei minun alueellani saa sitä kasvattaa? -- Olen käskenyt herran tänne kirjoittamaan kirjeitä, mutta kuuntele tarkkaan, sillä minä en sano kahta kertaa samaa asiaa. Kirjoita kirjeitä kaikille herrastuttavilleni, joitten kanssa mennä vuonna olin riidassa, ja anna tietää, että minä toivoisin lähestyvänä nimipäivänäni saada rakentaa rauhaa heidän kanssansa. Kirjoita siis Mikko Horhille, (sivumennen mainiten pitää herran kirjoittaa Mikael, sillä hän ei ole joka miehelle Mikko), että minä annan myöten rajariidassa ja luovutan hänelle Burjánosin kukkulan. Lauri Csenkölle ilmoitat (älä unhota antaa hänelle arvonimiä "perillustris ac generosus") (korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen), mutta älä kirjoita itse kirjettä latinaksi, sillä hän ei ymmärrä sitä, kun hän on lukenut vain "syntaksiin" saakka; hänelle ilmoitat, että hän saa tulla noutamaan oriin, jota hän pyysi, mutta jota en silloin antanut. Lauri Berkille annat tiedoksi, että minä uskon kaikki hänen puheensa, uskoisinpa senkin, jos hän täst'edes lupaisi olla valehtelematta. Kirjoita näillä sanoilla. Fredrik Kalotaille taasen -- ei, älä lähetä hänelle mitään, -- sillä hän saattaisi tehdä kirjeestäni velkakirjan; hän tulee muutenkin, vaikka minä puoli vuotta sitten koiruuttani annoin heittää hänet ulos ovesta. Viimeiseksi kirjoitat Antti Kutyfalville, että hän unohtaisi sen pienen selkäsaunan, jonka Mikko Kiss veikko meidän kaikkien nimessä hänelle antoi; sopikoon Mikon kanssa, minä laitan hänelle jonkun henkilön, jolle hän saa vihaansa purkaa, paremman puutteessa esimerkiksi viskaalini. Ymmärrätkö, herra?

Viskaali nyökkäsi päätään.

-- Antaisinpa herralle kättäkin, koska kerran sovintopuuhissa olen, joll'eivät sormesi olisi noin saakelin mustat. Mene ulos pesemään kätesi ja tule tänne jälleen!

Viskaali totteli, meni ulos ja pesi puolen tuntia sormistaan vanhaa piintynyttä likaa. Kun hän palasi takaisin, seisoi Juhana-herra ikkunan ääressä katsellen pihalle, kädet selän takana, eikä ollut hänen tulostansa millänsäkään.

Viskaali seisahtui odottamaan. Odotti puoli tuntia, niin jo kääntyi Nabob ja viittasi hänelle:

-- Herra istuu kirjoittamaan!

Armollisen herran ääni värähteli omituisesti, mikä seikka olisi hämmästyttänyt jokaista muuta paitsi viskaalia.

"Rakas veljenpoikani!" -- alkoi vanha Kárpáthi sanella.

-- Koska rakas veljenpoikani tätä nykyä asuu kotimaassa, enkä minä soisi kenenkään Kárpáthinimeä halventavan tänä päivänä, jolloin olen sopinut kaikkien vihamiesteni kanssa, niin ojennan täten Teille sukulaisuuden vuoksi kättä; ja toivoen, ettette sitä luotanne työnnä, tarjoan teille täten kaksisataatuhatta floriinia, jonka summan saatte minulta joka vuosi niin kauan kuin elän. Toivon, että täst'edes pysymme hyvinä sukulaisina.

Vanhuksen silmät kävivät kosteiksi näitä sanoja lausuessaan.

-- Laittakaa kuori kirjeelle ja kirjoittakaa: "Armolliselle herralle Béla Kárpáthille Pressburgissa." Ratsupoika vieköön kirjeen hänen omaan käteensä.

Hän huokasi huojentuneena, aivan kuin nuo kaksisataa tuhatta floriinia olisivat olleet yhtä monta kiveä, joitten taakan hän nyt oli saanut niskoiltansa vieritetyksi. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin onnellinen kuin tällä hetkellä.

Pian saamme nähdä, miten Abellino vastasi tähän jaloon sovintoehdotukseen.

* * * * *

Hartaasti odotti Juhana-herra Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivän aamua. Lapsen lailla hän edeltäkäsin iloitsi tuosta hetkestä. Jo aamulla varhain heräsi hän koirien haukunnasta ja rattaiden jyrinästä pihalla. Metsästäjät palasivat metsältä, tuoretta riistaa muassa, rattailla makasi pitkällään sarvipää hirvi, kaksi miestä kantoi tangossa fasaaneja ja pyitä. Kokki tuli heitä vastaan valkoinen takki yllään. Juhana-herra katseli pihalle ikkunavarjostinten takaa. Aamu vasta koitti; taivaan itäinen reuna oli ruusun- ja purppuranpunainen; seutu oli vielä hiljaa; niityiltä nousi hopeankarvainen usva, ikäänkuin olisi sinne syntynyt saduntapaisia meriä. Hän kuuli selvästi ihmisten askeleet pihalta; kukin hääri valmistuspuuhissa, jommoisia vain kerran vuodessa tapahtuu. Puutarhassa ja puistossa koputeltiin kuuluvasti; juhlavalmistusten toimessa oltiin. Ennen pitkää tulevat verolliset ja voudit tervehtimään: sitten vieraat, läheiset ja kaukaiset sukulaiset, ehkäpä Bélakin. -- Tämä oli yhä hänen mielessään. Rakastunut nuorukainen ei niin hartaasti odota lemmittyänsä kuin hän veljensäpoikaa. Hän on ojentavinansa kättä sovinnoksi. Vaikk'ei ollut luultavaa, että Abellino vielä olisi ehtinyt saada sedän kirjettä, niin sanoi ääni hänen sydämessään, että hänen veljensäpoika, ainoa sukulainen, hänen omaisuutensa perijä, Kárpäthinimen ainoa ylläpitäjä vielä tänä iltana on oleva hänen luonansa. Miten käynee yhtymisen? Miten sovinto tehtänee? Mitä toinen toiselleen sanotaan?

Vielä meni hän hetken ajaksi maata. Aamu-uni onkin suloisin. Hän näki unta, oli puhelevinansa Bélan kanssa, istuvinansa hänen vieressään ja tyhjentävinänsä ystävyyden maljaa hänen kanssansa. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Paavo herätti hänet unesta huutamalla hänen korvaansa:

-- Nouskaa ylös, tässä ovat saappaat!

Nuoren voimilla hypähti Juhana-herra vuoteelta, kuten se, jonka mieleen äkkiä tulevat päivän ilot.

-- Onko täällä jo ketään? Tämä oli ensimmäinen kysymys palvelijalle.

-- On miestä kuin roskaa, vastasi tämä.

-- Onko Mikko Kiss tullut? -- tiedusteli Juhana-herra vetäessään saappaita jalkaansa.

-- Hän oli ensimmäinen. Näkyy, ettei hänen isänsä ole ollut aatelismies, koska hän on niin varhain liikkeellä.

-- Ketä vielä on täällä?

-- Mikko Horhi. Portilla tuli hänen mieleensä, että oli unhottanut tupakkamassinsa Theresianopeliin erääseen ravintolaan ja aikoi mennä takaisin, mutta minä estin.

-- Sitä hupsua! Ketä vielä on tullut?

-- Kaikki aatelislurjukset ovat saapuneet. Fredrik Kalotaikin on täällä omilla rattaillansa. -- Mistä lienee nekin varastanut.

-- Olet aika narri, Paavo. Eikö täällä ole ketään muita?

-- Muitako? Muita! On niitä muitakin! Mutta eihän minun pääni ole mikään tuomiokapituli, että niitten kaikkien nimet muistaisin. Kohta saatte nähdä heitä kylläksenne.

Tällä välin vaatetti vanha heitukka herransa, siivosti sukien, harjaten, silitellen rypyt puvusta.

-- Eikö ole tullut ketään outoa, tavatonta vierasta, ketään miestä, joka ei ennen ole käynyt täällä. Mitä?

Kotvasen aikaa ällisteli Paavo, suu, silmät auki, tietämättä mitä vastata.

-- On tullut ----sta suplikantti; hän ei ole koskaan ollut täällä.

-- Sinä, Paavo, olet aika hölmö!

-- Tiedänkö minä, ketä armollinen herra odottaa, vastasi Paavo nyreissään ja nykäsi aikalailla herransa takinliepeestä.

-- Tahdon vain tietää, virkkoi Kárpáthi vakaasti, eikö veljenpoikani Béla ole tullut?

Paavo murti närkästyneenä suuta tälle puheelle, laski kädestä harjan, jolla juuri oli ruveta harjaamaan herransa takinkaulusta.

-- Kuka? Tuo tuulihattuko?...

-- No! Mitä puhetta se on? Muista puhua Kárpáthin suvusta kunnioituksella!

-- Mitä? -- virkkoi Paavo kädet selän takana. Aikooko armollinen herra hieroa sovintoa hänen kanssansa, hänen, joka on niin armollista herraa loukannut?

-- Mitä se sinulle kuuluu?

-- Eipä niin rahtuistakaan; ja vaikkapa hiukan kuuluisikin, niin olen vain kelvoton heitukka, jonka ei tulisi puuttua herransa asioihin. Sopikaa vain! Minulle yhdentekevää. Syleilkää, suudelkaa vain toisianne! Eihän tuo kelpo poika ole minua loukannut, vaan armollista herraa; jos armollisen herran mieli tekee, niin sopikaa pois!

-- No, heitä narrimaisuudet, virkkoi Juhana-herra leikkisästi. Kerropas, ketä vielä on tullut?

-- Roistoväen joukosta on täällä Pukkancsin vouti, toi hirveän suuren juuston, sekä Dudan kirkkoherra, jota minä en voi kärsiä.

-- Eipä hän sinusta paljoa välitä.

-- Pitäisikö vielä? Muutenkaan en voi häntä kärsiä.

-- Miks'et, vanha houkkio.

-- Kun hän joka kerta minut tavatessaan kyselee armollisen herran vointia. Mitä hänelle kuuluu armollisen herran vointi? Ei hän mikään tohtori ole.

-- Olet huonolla tuulella tänään. Ovatko pikkupyhät täällä?

-- Ohoho, hehehe, hymyili Paavo; on täällä koko Debreczenin laulajakunta johtajineen; neljä joukkoa mustalaismusikantteja on tullut. Biharikin[20] on täällä. Rehtori on järjestänyt moukkalapset pihalle; älkää pelästykö, armollinen herra, sillä ne rupeavat täyttä kurkkua kiljumaan, kun saavat nähdä teidät. Tulitusmestarikin on tullut. Tuolla hän puhuu puutarhassa, sanoo valmistavansa odottamattomia illaksi. Kunhan ei vain sytyttäisi suovia, kuten mennä vuonna.

-- Entä ovatko näyttelijät tulleet?

-- Totta kaiketi; heille tässä äsken nauroin. Täällä on taas Lokodi joukkoinensa; itse näyttelee hän sankareita, entinen parturinsälli esittää vanhaa isää, eräs vanhapiika näyttelee nuorta neitoa. Ovat jo keksineet, mitä illalla näytellään. Armollisten herrain illallisella ollessa esittävät he suuren näytelmän kahdessatoista kuvaelmassa; -- kreikkalaisen tulen valossa.

-- Miksi etusalissa eikä teaatterissa?

-- Teaatteri on heille liian pieni.

-- Eihän heitä ole kuin viisi.

-- Aivan niin, mutta kaikki heitukat ottavat myöskin osaa, mikä turkkilaisena, mikä unkarilaisena; muinaiskalustosta on otettu kaikenlaisia aseita ja pukuja. Ylioppilaat laulavat, Gyárfás paraikaa sepittää sitä varten runoa sekä laulunjohtaja säveltä. Tulee vallan mainiota.

Vanha hölmö iloitsi näytelmästä lapsen tavalla.

Sillä aikaa vaatetti hän Juhana-herran, suki ja pesi hänet, leikkasi kynnet, ajoi parran, puki ylle kauluksen ja pani napit kiinni, aivan kuten tuli ja piti.

-- Nyt saatte mennä ihmisten näkyviin.

-- Missä on piippuni?

-- Mikä piippu? Ettekö tiedä, että ensin täytyy mennä kirkkoon rukoilemaan; ennen ei saa tupakoida.

-- Oikeassa olet. Miks'ei soiteta kirkkoon?

-- Vartokaa! Ensin täytyy antaa papille tieto, että armollinen herra on noussut.

-- Ilmoita hänelle vielä yksi seikka: "makkara pitkä, saarna lyhyt!"

-- Tiedän, vastasi Paavo ja läksi papin luo, jolla ei ollut päävikana pitää pitkiä saarnoja, mutta kun hän kerran vuodessa sai Juhana-herran kynsiinsä kirkkoon, niin manasi hän häntä Jumalan nimessä niin, että vierailla oli koko päivän pilanaihetta. Tällä kertaa pelasti sattumus Juhana-herran tästä ikävästä huvista, sillä kunnianarvoisa pastori oli sairastunut eikä voinut täyttää velvollisuuttansa.

-- Kirkkoherra on täällä, tiesi surusanoman tuoja Paavo.

-- Älä puhukaan! -- huudahti Juhana-herra; jos hän saa saarnata, niin tulee päivällisestä illallinen ja ylistää hän minua Jumalan edessä niin, että itsekin häpeän. Suplikantti ylioppilas pitäköön jumalanpalveluksen.

Hän oli viiden vuoden vanha (ei ikää, vaan opintovuosia laskien) ylioppilas, joka ei kollegioon tultuansa ollut nähnyt niin paljon herroja yhdellä kertaa koossa. Kovin poika parka pelästyi, kun ilmoitettiin, että hänen pitää puolen tunnin päästä saarnata niin monelle jumalattomalle ihmiselle.

Hän olisi mielellään pötkinyt pakoon, mutta häntä pidettiin silmällä, ja kun huomattiin hänen pelkäävän, niin teki vallaton seura hänelle kaikenlaista pilaa. Nenäliina neulottiin kauhtanan taskuun kiinni, jottei hän saisi sitä irti nenää niistääkseen. Sanottiin hänelle Vidran olevan lukkarina, jonkatähden miesparka pyysi, että Vidra rupeaisi soittamaan urkuja, jos hän takertuisi jossakin kohdin. Viimein vaihdettiin hänen käsikirjansa eläinlääkärikirjaan.

Ylioppilaalla ei ollut sitä mielenmalttia kuin Mikael Csokonailla, joka samanlaisessa tapauksessa, kun vallattomat herrat vaihtoivat kokkikirjaan hänen käsikirjansa ja hän alkoi jo lukea: "etikka..." sekä huomasi, että olikin etikkakurkuista puhe, heti jatkoi: ... otettuansa sanoi Jesus: "se on täytetty", ja piti suoraa päätä semmoisen saarnan näitten sanojen johdosta, että kaikki kuulijat äimistyivät.

Huomattuansa, että oli vienyt nautakirjan saarnastuoliin, joutui ylioppilas poloinen niin hämille, ettei osannut isämeitää lukea. -- Sanaa sanomatta hiipi hän alas saarnastuolista. Täytyi siis pyytää kirkkoherraa tekemään toimitus; hän lupasi saarnan asemesta lukea vain rukouksia. Nämäkin kestivät puolitoista tuntia. Kunnianarvoisa herra rukoili kaikkea siunausta Kárpáthin suvulle, sen sekä mies- että naispuolisille jäsenille, sekä ylenevässä että alenevassa polvessa, sekä tässä että tulevaisessa elämässä, jottei heitä eläessä eikä kuollessa mikään kova onni kohtaisi.

Jumalanpalveluksessa olivat kaikki vieraat läsnä. Juhana-herra ei vaihtanut kenenkään kanssa sanaakaan, vaan ylensi sydämensä Jumalan tykö. Hänen kasvoistansa näkyi, ettei sielussa tällä hetkellä liikkunut mitään jokapäiväisiä ajatuksia. Kumartuessaan rukoilemaan, näkyi kasvoista todellinen hartaus, ja kuullessaan ansioitansa ylistettävän, loi hän silmänsä maahan, tietäen sen hyvän, mitä hän eläessänsä oli tehnyt, olevan aivan pienen sen suhteen, mitä hän olisi voinut tehdä ja mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jos Jumala suo vielä yhden vuoden elonaikaa, huokasi hän itsekseen, niin tahdon palkita, mitä ennen on jäänyt tekemättä. Mutta luvattaneeko ylhäältä enää yhtä vuotta? Tuleeko uutta kuukautta, uutta päivääkään tämän jälkeen.

Syvästi liikutettuna palasi hän kirkosta. Vasta vieraiden onnentoivotuksista alkoi hän taas tointua entiseen ajatustensa juoksuun.

Juhana-herran tavaton hartaus ei vähintäkään häirinnyt seuran hauskaa mielialaa, vaan leikkiä laskettiin, naurettiin, kun kuljettiin kirkosta kartanoon, kuka vaunuissa kuka ratsain. Kalotai otti kahdeksan miestä rattaillensa, mutta heidän parasta vauhtia ajaessaan irtaantuivat kaikki neljä pyörää; rattaat kumoon, mikä loukkasi kätensä, mikä jalkansa. Tuo peijakkaan Mikko Horhi oli toisten kirkossa istuessa kiskonut rattaantapit irti. Tällä kertaa ratsasti Lauri Kassay omalla hevosellaan, mutta joku koiransilmä pisti palavaa taulaa eläimen korvaan, raivoissaan heitti se isäntänsä pyörryksiin maahan.

Juhana-herraa olivat moiset juonet ennen suuresti huvittaneet, mutta nyt hän vain pudisteli niille päätänsä. Mikko Horhi keksi kaikenmoisia naurettavia temppuja. Hänpä oli vaihtanut apulaiselle kirjan, hän oli pannut pikeä lukkarin penkkiin, niin että mies töin tuskin pääsi irti. Hän pani heitukkojen ruutisarviin unikukan siemeniä ruudin sijaan, niin ettei yksikään pyssy lauennut, kun heidän piti ampua tervehdyslaukauksia. Ruutia taasen sekoitti hän vehnäistaikinaan, joten leivät menivät leveiksi uunissa. Eräs vouti, jonka hallussa oli iso tilus pienestä arennista, oli tuonut lahjaksi kauhean suuren juuston, jonka sisään oli kaksi kyyhkystä kätkettynä. Mikko Horhi varasti kyyhkyset ja pisti kaksi pulskaa rottaa sijaan. Kun vouti antaessaan lahjaansa otti peitteen sen päältä, juoksivat nuo elukkaveitikat vierasjoukkoon.

Nämä kujeet eivät Juhana-herraa tällä kertaa ollenkaan naurattaneet. Hän huomautti Mikko Horhia, ettei tämä enää tekisi moisia tyhmyyksiä, sillä nyt pidetään siivolla tavalla hauskaa. Runosepän täytyi näyttää herralle runonsa, jonka hän aikoi lukea julki päivällispöydässä, oliko siinä typeriä, maantien poskesta poimittuja lauseita. Mustalaista kiellettiin juovuksiin tultuaan suutelemasta vieraita. Koirat ajettiin pihalle, ne eivät päässet ruokasaliin vierasten lautasilta luita ottamaan. Mustalaisia, näyttelijöitä ja ylioppilaita käskettiin elämään siivolla, ja rahvaalle annettiin tietää, että heitä varten paistetaan härkä ja he saavat viiniä, mutta tapella ei tällä kertaa ole lupa.

Kaikki kyselivät toisiltaan syytä tähän ihmeelliseen ilmiöön.

-- Ehkäpä vanhus tuntee loppunsa lähenevän, kun on niin jumaliseksi tullut, lausui Mikko Horhi.

-- Taikka tulee hän järkiinsä. Saksalaisten sanotaan saavan aivot vasta neljänkymmenen vuoden iässä; hän ehkä saa vasta seitsemänkymmenen vuotiaana.

-- Älkää ivatko, puhui kolmas, ihmisluonto muuttuu joka toinen vuosi; Jumalan armosta on hän täyttänyt kymmenennen vuosiviikkonsa, siis on hänellekin suotu aikaa kääntyä.

Minä puolestani luulen hänen valtiopäivillä tulleen huomaamaan olevansa tärkeäkin henkilö, on ehkä saanut kamariherran kulta-avaimen ja on nyt toista miestä. Muutoksen oli tehnyt yksi ajatus: -- hän luuli Bélan tulevan juhlaan, vaikka tämä vähän viipyikin. Itsekään hän ei olisi voinut selittää syytä tähän luuloon, mutta kumminkin hän odotti. Kun toverit rupesivat tuhmiin kujeisiin, niin tuli heti hänen mieleensä: jos tuon näkisi Kárpáthisuvun nuorin jäsen, mitä hän sanoisikaan? Ei! Kerran hän näki setänsä sopimattomissa huveissa, nyt saa hän nähdä hänet kunniallisessa juhlassa.

Onnentoivotuksien päätyttyä kokoontuivat vieraat puutarhaan, missä juhlaan tullut rahvas odotti isäntäänsä.

Ennen oli ollut tarvis taluttaa Juhana-herraa rappusia ylös ja alas, sillä höyryveturin tapaan osasi hän käydä vain tasaisella maalla. Nyt sysäsi hän luotaan Paavon käden ja astui keveästi neljäkolmatta marmorirappusta alas puutarhaan.

Varmaan oli raitis elämä valtiopäivillä tuonut takaisin jäsenten jäntevyyden.