Part 20

Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, merkillinen päivä koko Szabolcsin komitaatille. Se oli näet armollisen Juhana Kárpáthi herran nimipäivä, ja kun hänet oli ristitty samana päivänä, jolloin hän syntyi, oli se myöskin hänen syntymäpäivänsä. Jo yhdeksänseitsemättä vuotta oli siellä tähän aikaan ollut suuria, maan mainioita juhlia, sillä Juhana-herran syntymisestä asti vietti sitä joka vuosi komeilla kemuilla ensin hänen isänsä sitten hän itse. Niin sivistymätöntä ihmistä ei siihen aikaan ollut komitaatissa, ettei olisi tietänyt tästä juhlasta.

Lähipitäjäin papit tilasivat jo kuukautta ennen joko Debreczenistä tai Nagy-Kun-Madarasista uudet kauhtanat, käskien räätälin tehdä "taskut suuret". Lembergiläinen silmänkääntäjä ja tulitusniekka valmisteli rakettejansa. Debreczenin ylioppilaat harjoittelivat kauniita juhlarunoja ja kansanlauluja. Mustalaismusikanttien päämies kävi kaikissa puodeissa ostamassa hartsia, ja maata kiertävä näyttelijäseurue valmisteli matkaa Nyiregyhazasta juhlapaikalle.

Herrasperheissä, missä huolellisilla vaimoilla oli onnettomien miestensä suhteen se virka, mikä taivaissa on uskottu suojelusenkeleille ja täällä maan päällä poliiseille, nousi perhemyrskyjä, kun Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, sillä kemut tulivat kestämään koko viikon; jo ensimmäisenä juhlapäivänä pakenee sieltä jokainen naispuolinen ihminen, ja viimeksi vihdoin lähtevät miehet kotia, mikä puolikuolleena, mikä sikahumalassa, hyvästi piestynä ja rahat pelissä menetettynä.

Juhana-herra oli niin tottunut tämän juhlan riemuihin, että hän olisi pitänyt sitä vuotta hukkaan kuluneena, jolloin hän ei olisi nimipäiviänsä viettänyt, ja sitä hänen tuttavistaan, joka ei saapunut juhlaan, piti hän verivihollisenansa. Vain kuolema saattoi olla hyväksyttävänä esteenä.

Mutta kun hänen tänä vuonna täytyi olla läsnä valtiopäivillä, tuumi hän kovasti, viettäisikö nimipäiviänsä Pressburgissa ja omalla kustannuksellaan toisi sinne kaikki kumppaninsa, tuttavansa, papit, koulupojat, mustalaiset, runoniekat, näyttelijät ja maalaistytöt. Tämä ei kuitenkaan käynyt laatuun. Ei voi vaatia ketään lähtemään kuuden päivän matkalle viettämään nimipäivää, ja vaikkapa veikot olisivatkin kaikki koossa, niin ei olisi täällä kodon vapautta, hurjuuden ja vallattomuuden pakopaikkaa, sillä hänen nimipäivänään ei saa kolmen penikulman sisällä olla selväpäistä miestä. Kotia palaavat vieraat ennenkin kertoivat, mitä äärettömiä tuhmuuksia oli tehty Kárpátfalvan kartanossa, missä ei asu muita kuin Juhana-herra, hänen vieraansa, palkollisensa ja koiransa.

Tällaisille huveille oli Pressburg sangen sopimaton paikka. Vastapuolueen ja ylitallimestarin[16] nähden, palatinuksen[17] ja koko maan edusmiesten katsellessa, raitisten kaupunginporvarien keskellä, vuokrahuoneissa ja sanomalehtimiesten läheisyydessä ei tämäntapainen juhla käynyt laatuun.

Ne, jotka tunsivat Juhana-herran, saattoivat jo heinäkuun lopulla huomata hänen olevan levottoman ja huolestuneen. Mutta kun hänen ylhäisyytensä puheenjohtaja antoi hänelle kahden viikon loman, tuli hän taas hyvälle tuulelle.

Kaikki, jotka hän tapasi, sekä ystävät että vain nimeltä tutut, kutsui hän luoksensa Kárpátfalvaan, niin että herrasseuroissa oli puheenpartena: "mennäänkö Kárpátfalvaan Juhanan kousalle?" Kun kaksi miestä joutui keskenänsä riitaan, ei kolmannen muuta tarvinnut kuin kysyä näin, niin riitaveljet nauramaan ja sovinto tehtiin.

Tämä sananparsi tuli myöskin Abellinon korviin. Hänen päänsä oli jo parantumaan päin, ja toisella korvalla kuuli hän auttavasti. Hänen kiukkunsa vain eneni, sillä kostonhimo, viha setää vastaan ja äsken tapahtunut häpeä painoivat yhä hänen mieltänsä. Eikä hän ollut niitä miehiä, jotka antavat myöten. Häviö oli hänelle vain kiihottimena uuteen vehkeeseen, ja kun hän oli päättänyt jonkun turmella, ei hän tuumastansa luopunut, vaikka olisi kymmenesti joutunut tappiolle, vaan koetti hyökätä vielä yhdennentoista kerran.

Eräänä päivänä ilmoittivat tervehtimässä kävijät hänen setänsä kutsuneen heitä kotiansa nimipäiväjuhlaan.

Abellino hymyili. Pian kuitenkin huokaus lopetti hymyn, hetken tuskat vääristivät kasvojen juonteet. Mutta taas hymyili hän.

-- Kyllä minä näytän, mutisi hän. Lähetän sedälle nimipäivälahjan, jommoista hän ei vielä ole saanut.

Ja taas hymyili hän, tuon tuostakin kiroten, tuntiessaan päässänsä helvetillistä kivistystä!

Mennäänpä Kárpátfalvan kartanoon!

Berettyójoki muodostaa oikullisesti kaareillen ison niemekkeen. Täällä on Kárpáthin suvun ikivanha kartano.

Vaikea on varmaan päättää, mikä noista monista asumuksista on päärakennus, sillä kukin esi-isistä on tahtonut rakennuksilla muistoansa ikuistuttaa; mikä heistä on valinnut jokirannan asuinpaikaksi, mikä taasen metsän, kolmas tahtoi nähdä maantielle, neljäs taasen etsi piilopaikkaa päästäkseen ihmisten näkyvistä. Jälkeläiset olivat käyttäneet mikä mihinkin tarkoitukseen esi-isien rakennuksia; yleisesti suosittujen miesten muistoa pidettiin kunniassa, vähemmin suosittujen alennettiin huonompiin tarpeisiin.

Joen rannalla vanhojen kastanjapuiden suojassa näkyivät vielä mustat rauniot linnasta, joka arolta oli tänne muutettu. Tämä oli kantaisän Ubul Kárpáthin suurista kivistä tehty kotkanpesä, jonka tataarit Adalbert IV:n aikana polttivat, mutta jonka seiniä he eivät jaksaneet repiä alas. Rauniot jäivät paikalleen aina Ladislauksen aikoihin asti, jolloin ympärillä olevasta kylästä ei enää löytynyt jälkiäkään. Silloin heräsi kansallisylpeys August Kárpáthissa, silloisessa Szabolcsin komitaatin maaherrassa, sillä heti voitettuansa talonpoikain päällikön Dózsan, antoi hän masennettujen talonpoikien kivi kiveltä kantaa sopimattomalta paikalta nämä kunnioitettavat jäännökset hunnien aikaisesta rakennuksesta ja asetti ne taas entiselle paikalle Berettyón rannalle palatsinsa viereen. Surma olisi sitä ihmistä kohdannut, joka olisi kiveäkään liikuttanut näistä raunioista.

Myöhempi jälkeläinen Abel Kárpáthi, joka oli kääntynyt reformeerattuun uskoon, rakensi suunnattoman suuren kirkon kelloineen, urkuineen sekä maksoi papin palkan. Uskonnollisessa innossaan alkoi hän vielä rakentaa kauhean suurta kasarmia, aikoen siitä luoda pappiskollegion, jossa olisi neljäkolmatta oppituolia, konvikti yhdeksälle sadalle oppilaalle, kirjasto ja museo. Mutta hän kuoli kesken tätä jättiläistyötänsä, ja hänen poikansa, käytännöllisempi Pertteli Kárpáthi, teki kollegioksi aiotusta rakennuksesta viljamakasiinin.

Hänen poikansa, Balthasar Kárpáthi, oli suuri saituri, joka ei kuluttanut rahoja itsensä eikä muitten tähden. Jottei hänen olisi tarvinnut ottaa vastaan vieraita, muutti hän pois Leopold I:sen aikana rakennetusta suuresta palatsista, sulki ikkunat tiileillä ja rakennutti itselleen pienen yksikerroksisen asunnon, johon hän yksin mahtui ja josta hän ei koskaan poistunut. Hänen perillisensä, joita hän kiusasi pitkällä elinajallaan, antaen heidän sangen kauan odottaa kuolemaansa, uhrasivat hänen asuntonsa koirille.

Seuraava isäntä oli suuri maanviljelijä, joka puuhasi talouteen tarvittavia rakennuksia. Viinapolttimon laittoi hän Versaillen mallin mukaan rakennetun kartanon viereen, ja englantilaiseen puutarhaan pääsi vain tallin ja navetan välitse.

Dalia Kárpáthi, joka loisti Maria Theresian aikana, rakennutti uuden komean kaksikerroksisen kartanon Berettyón rannalle sen ajan muodin mukaan: kullalla koristettu marmorivaakuna portin päällä; samanlainen, mutta vielä suurempi katonrajalla seinässä; joen puolisella sivulla kariatipatsaitten päällä kullattu parveke; sisällä pitkiä käytäviä, holvattuja huoneita; kaikki maalatut, matoilla koristetut; seinillä kalliita kuvia; kaikkialla salaovia, salaisia kiertorappusia, kuten sen ajan tapa oli. Seuraava omistaja sai keisari Josef II:sen aikana kartanon haltuunsa. Hänen pisti päähänsä perustaa kaupunki Kárpátfalvaan. Hän rakennuttikin pitkiä huoneriviä ja muutti sinne koko joukon tyhjäntoimittajia. Kartanon huoneet hän jakoi espanjalaisilla seinillä kolmeen, neljään osaan. Mutta jo seuraavana vuonna hävitti uutisasutuksen puna- ja kuumetauti; ihmiset pakenivat vähitellen sinne, mistä olivat tulleetkin. Ennen pitkää itse isäntäkin muutti autuaallisempiin asuntoihin.

Hänen jälkeensä tuli meidän Nabobimme, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi Juhana-herrana.

Hänen työnsä hedelmät ovat tällä ikivanhalla tilalla enimmän nähtävissä. Hänen toimestaan on syntynyt kaikki, mitä siellä on omituista, silmiinpistävää, mitä ihmiset huomaavat jo peninkulmien päästä. Metsässä on kauriita ja hirviä, joille on laitettu talvikarsinoitakin. Kaukaa näkyy Kárpátfalvan kirkontorni, jonka Juhana-herra on tehnyt kahta vertaa entistään suuremmaksi ja kattanut kirkkaalla pellillä, joten matkustaja erottaa sen muista kirkontorneista jo kymmenen peninkulman päästä.

Ansarin rakennutti hän myöskin kahta vertaa suuremman kuin hänen edeltäjänsä Dalia, ei kuitenkaan palmupuiden kasvattamista varten, vaan suojellaksensa tuulilta suurta kuusisatavuotista kastanjapuuta, jonka lehvien varjossa hänen esi-isänsä Kupa Kárpáthi oli ollut kolme päivää ja kolme yötä tataarilaisia paossa ja elänyt sen ajan vieraanvaraisen puun hedelmillä.

Dalia Kárpáthi oli rakennuttanut vain yhden ympyriäisen salin, missä väliin Wienistä tuodut laulajat ja musikantit antoivat äänensä kuulua. Mutta Juhana-herra perusti keskelle englantilaista puutarhaa oman mielensä mukaisen teaatterin, jossa maata kiertävät teaatteriseurueet aika ajoin uskalsivat näytellä. Palkka oli sangen hyvä, mutta sitä kamalampi oli arvostelu, joka tapahtui siten, että armollinen herra heti paikalla antoi kelpo lailla selkään sille näyttelijälle, joka ei osaansa osannut.

Isännän nimipäivänä ei kuitenkaan tarvinnut selkäsaunaa pelätä, sillä silloin oli armollinen herra tavattoman armollinen kaikille, kolmena päivänä voi kuka tahansa iloita hänen hyvyydestänsä, mutta neljäntenä sai kukin korjata luunsa, sillä silloin alkoi käsirysy vierasten kesken.

Kun nimipäivä lähestyi, tuli Juhana-herra tavattoman jumaliseksi. Narrit ja maalaistytöt karkoitettiin kartanosta. Kunnianarvoisa pastori kävi herran luona. Koirat ja karhut vietiin pois pihasta, jotteivät ne tekisi köyhille kerjäläisille pahaa. Nabob meni väkinensä kirkkoon nauttiakseen Herran Ehtoollista, ja sieltä palattuansa alkoi hän heti täyttää lupaustaan sopia kaikkien vihamiestensä kanssa, kuten hän oli luvannut Herran alttarin edessä.

-- Käskekää taloudenhoitaja tänne.

Tämä kunnon mies ei tosin ollut hänen pahimpia vihollisiansa, mutta hänen hallussaan olivat tilikirjat kaikilta pehtoreilta, arentimiehiltä ja kapakanpitäjiltä, jotka ottivat kukin osansa Juhana-herran äärettömästä omaisuudesta. Nabob tiesi sangen hyvin, että tarkastaessaan ja jättäessään sillensä nämä tilit hänellä on paras tilaisuus sopia useimpien vihollistensa kanssa. Hän käskee tuoda ne juuri syntymäpäivänsä aattona, sentähden että hän pahalla tuulella ollen luodessaan silmäyksen näihin papereihin saattaisi ajaa palveluksesta puolet väkeänsä, mikä kumminkin olisi suuri vahinko, kun niillä raukoilla on lapsiakin, eivätkä uudet tulijat kuitenkaan olisi parempia.

Mainittu taloudenhoitaja, kunnon Pietari Varga, oli samanikäinen kuin Juhana-herrakin. Hänen isänsä oli sikopaimen Juhana-herran isän luona, ja Pietari kasvatettiin yhdessä nuoren herran kanssa sen vuoksi, että tällä olisi joku, jota voisi lyödä ja pieksää. Tiedon siemenet, joita opettajat koettivat istuttaa nuoreen herraan, eivät ottaneet juurtuakseen, mutta osa niistä joutui pikku Pekalle ja löysi hänessä hyvän maanlaadun. Vanhaa Kárpáthia huvitti suuresti, kun Pekka osasi läksynsä, mutta ei hänen poikansa. Hän lähetti Pekan jatkamaan opintojaan Debreczenin kollegioon. Sieltä palasi hän kaiken maailman tiedot päässä, ja Kárpáthi herra määräsi hänet taloutensa hoitajaksi, missä virassa hän pysyikin uskollisesti aina mainitsemaamme päivään saakka. Kun tähän lisäämme, että hän vielä nytkin on yhtä köyhä kuin virkaan astuessaankin, eläen vain pienestä palkasta, niin on hänen rehellisyytensä taattu.

Unkarilainen Nabob kammoi palkanmaksamisia; mieluummin hän antoi lahjaksi tai salli varastaa, kun ei vain tultu palkankoroitusta pyytämään, sillä sitä hän inhosi.

Kun sitten vielä on niin hupsu mies, kuin herra Pietari Varga, joka ei osaa varastaa eikä mielellänsä ota lahjojakaan, niin saa kyllä jäädä keskelle kaikkia aarteita nälkää näkemään. Toinen hänen sijassaan olisi jo aikoja sitten paisunut miljoonamieheksi. Alhaisemmatkin miehet, pehtorit ja voudit kulkevat vaunuilla, syövät hopealusikalla ja kasvattavat tyttärensä Wienissä. Mutta hänellä tuskin on varoja ostaa hopeiset kannukset rasvanahkasaappaisiinsa. Hänen parhaat ajoneuvonsa ovat vanhanaikaiset rattaat, kaksi maalaiskonia edessä. Samoista rattaista näemme hänet nytkin astuvan alas portin edustalla, sillä hän ei tohdi ajaa pihaan, hänen omituisten kärryjensä pyörät muka vain särkisivät pihan kaunista kivitystä.

Rattaat ovat täynnä suuria paperikääröjä, joita herra Pietari latoo paikalle saapuneen heitukan syliin. Sitten astua sipsuttaa hän juhlallisin askelin Juhana-herran puheille, joka odottaa häntä perhearkistossa. Siellä on suuren suuria, valkoisiksi maalattuja ja kullalla koristettuja kaappeja, täynnä asia- ja tilikirjoja, joita ei kukaan ole vuosikausiin häirinnyt, paitsi muutamat maanpakolaiset hiiret, joita jokin kirottu perhejuttu pakottaa tänne huonolle muonalle, vaikka ruokakammiot ovat aivan lähellä.

Ennenkuin arvoisa taloudenhoitaja saapui arkistoon, täytyi hänen mennä monen huoneen läpi. Kunkin eteen, oli ovi auki tai kiinni seisahtui hän koputtamaan, niin että perässä tulevan vanhan Paavo-heitukan, joka kantoi papereita, täytyi väkisin työntää hänet sisään ja kieltää häntä koputtelemasta, kun ei kumminkaan sisällä ole ketään, joka vastaisi. Viimein saapui hän arkistoon. Nähdessään hänet ojensi Juhana-herra nojatuolista hänelle kätensä. Mutta kun herra Pietarin olisi pitänyt suoraan mennä antamaan isännälle kättä, niin kiersi hän sen sijaan ensin suuren tammipöydän ympäri, jottei hän epäkohteliaasti lähestyisi armollista herraa vasemmalta puolelta. Sitten seisahtui hän kolmen askeleen päähän ja kumarsi sangen nöyrästi.

-- Noh! Astukaa lähemmäksi; -- ärjäsi talon tapoihin tottunut heitukka -- ettekö näe, että armollinen herra oikaisee oikean jalkansa.

-- Pyydän nöyrimmästi, vastasi arvoisa taloudenhoitaja pistäen kätensä selän taa, en ole niin suurta kunniata ansainnut.

Eikä häntä olisi mistään hinnasta saatu antamaan kättä Juhana-herralle eikä myöskään istumaan armollisen herran viereen. Väkisinkin painoi Paavo hänet tuolille, mutta kuitenkin nousi hän heti istualta ja jäi seisomaan isäntänsä eteen.

Omituisia olivat nuo kolme henkilöä: armollinen herra, taloudenhoitaja sekä heitukka. Kárpáthin kasvot olivat tällä hetkellä tavattoman iloiset; korkea, paljas otsa kiilsi kuin kirkon kupukatto, harvat, harmaat hiukset riippuivat niskasta ja ohimoilta hopeasuortuvissa. Kasvot olivat sileiksi ajetut, viikset siivotut, silmät eivät nyt olleet veriset eikä kasvoissa näkynyt ryppyjä.

Kunnon taloudenhoitajan tummanruskeista kasvoista taasen näkyi menneen vuosisadan muoti. Viikset olivat lyhyiksi leikatut, jottei niistä olisi haittaa; mutta sitä enemmän näki hän vaivaa puuteroidusta palmikosta, jota hän kaikkien ihmeeksi vielä käytti. Hänen pukunsa oli yhtä vanhanaikainen; takkia ei saanut ollenkaan kiinni, niin että pitkät, hopeanappiset liivit olivat laajalti näkyvissä.

Hänen takanansa seisoo Paavo, vanha heitukka, nyöreillä varustetussa dolmanytakissa. Hän on yhtä harmaapäinen kuin toisetkin. Kaikki kolme ovat yhdessä kasvaneet, yhdessä vanhenneet, ja Paavo kohtelee armollista herraa samoin, kuin ennen muinoin heidän pihalla palloa heittäessään.

Ukon tukka on jo tosin harmaaksi käynyt, mutta siitä ei ole karvaakaan poissa. Viiksien päät ovat terävät kuin naskalin kärki ja pelottavasti ulospäin kierretyt. Kasvojen juonteet ovat niin yksinkertaiset, että taitava maalaaja voisi ne parilla piirroksella kuvata, mutta sitä vaikeampi olisi saada kuvaan oikeata kasvojen tummanpunaista väriä.

-- Armollinen herra armossa suvaitsi, lausui kunnon Pietari astuen pöydän luo, -- alentaa korkeata persoonaansa tarkastamaan tilikirjoja; sen vuoksi olen alamaisuudessa rohjennut asettaa ne systeemiin, jotta armollisen herran olisi helpompi niitä tutkia.

Näin sanoen viittasi hän Paavoa laskemaan kirjat esille.

Tämä paiskasi suuttuneena pöydälle koko tukun mutisten:

-- Vahinko, kun on noin paljon paperia raiskattu!

-- Puhut mielettömiä! -- ärjäsi Juhana-herra.

-- Olisihan armolliselle herralle yhdentekevä, vaikka puhdasta paperia pantaisiin eteenne, ettehän niitä kumminkaan katso lävitse. Tiedätte, että teiltä varastetaan, pitääkö vielä tietää, paljonko on varastettu?

-- Vai sinä lurjus minulle tuollaisia puhut? Kiusallakin tarkastan kaikki tilit, ja sinä saat koko ajan seisoa selkäni takana.

-- Minä syön kaikki tilikirjat, jotka armollinen herra tarkastaa, -- mutisi vanha palkollinen.

-- Pidä suusi kiinni, tiuskasi Juhana-herra.

Paavo nosti nyrkkinsä suun eteen ja mutisi sormiensa lomitse:

-- Jo pidän.

Päättäväisenä otti Juhana-herra käteensä päällimmäisen tukun, jossa olivat pehtorin, Juhana Kárltón, laskut, ja rupesi niitä selailemaan, kunnes huomasi, ettei hän tullut hullua viisaammaksi, jonkatähden hän sysäsi paperit herra Pietarin eteen, joka heti löysi niistä sisällyslistan.

-- Tässä on Kakadin tiluksen menneenvuotiset tulot ja menot.

Kuulkaamme mekin. Tosin on se vähän ikävää, mutta opimme tietämään, miten Nabobin tiluksia hoidetaan.

Herra Pietan luki vielä vanhoilla päivillänsäkin ilman silmälaseja.

... V. 1824-25 oli Kakadin tiluksesta tuloja, kuten summasta näkyy, seuraavasti:

Tähän keskeytti Pietari lukemisensa.

-- Armollisen herran luvalla olen rohjennut tänne marginaaliin tehdä muutamia muistutuksia asiasta, jos ehkä suvaitsette niitä kuulla.

Juhana-herra nyökkäsi myöntävästi.

-- Siis: viime vuonna tuli Kakadin tiluksen kylvöstä 12 tuhatta tynnyriä vehnää. Ei tullut paljon muuta kuin siemen, vaikka maa on hedelmällistä.

-- Oli huono viljasato mennä vuonna, lohdutti häntä Juhana-herra, elo meni lakoon, keväällä tuli rakeita ja vilja rupesi itämään kuhiloissa syyssateitten aikana.

-- Niin sanoi pehtorikin, vastasi herra Pietari, mutta olisi pitänyt päästää talvella lampaat pellolle syömään pois rikkaruohot, niin elo ei olisi mennyt lakoon; rakeilta olisi pitänyt vakuuttaa Pressburgin vakuutuslaitoksessa, ja onhan siellä suuren suuri lato; jos elot olisi sinne viety, niin eivät olisi itäneet.

-- Hyvä on, herra Pietari, mitä vielä? Toiste toisin. Se on oleva minun huoleni.

-- Nuo 12 tuhatta tynnyriä on myyty, kahdeksasta floriinista tynnyri: -- ne osti eräs Györin kauppias; -- yhteensä yhdeksänkymmentä ja kuusi tuhatta floriinia. Mutta sanomalehdistä olen lukenut, että Pestissä saa hyvistä nisuista yksitoista floriinia, ja helposti olisi voinut kuljettaa viljan sinne, kun vedentulvan tähden ei härillä muutakaan työtä ollut.

-- Aivan niin, mutta sama vedentulva vei sillan, joten ei päästy Tiszavirran yli.

-- Pahasti kyllä, että vesi vei sillan, mutta jos ei olisi annettu padon rappeutua, niin ei olisi tulvaa tullut.

-- Jättäkää se minun huolekseni. Entä sitten?

-- Repsi on pahentunut kauan seisoessaan, siitä ei ole tullut enempää kuin 8 tuhatta floriinia. Tämä johtuu huolimattomuudesta, sillä silloin ei ollut sadetta, vaan pehtorin lapsen ristiäiset, ja sen vuoksi sai repsi suovissa kuumeta, käydä mustaksi ja happameksi.

-- No niin. Olettehan kristitty ihminen, ettekä tahtoisi jättää lastanne ristimättä kaiken maailman repsin tähden? Jättäkää minun huolekseni.

-- Heinät vei tulvavesi, kun armollinen herra määräsi juuri korjuun aikana kaikki heinään kykenevät miehet ajometsästykseen. Muulloin on tilissä tässä kohden ollut kauniita summia.

-- No, tuohon olen minä itse syypää, eihän se ole pehtori paran vika. Jättäkää vain minun huolekseni.

-- Sentähden ovat tulot yhdessä kohdin lisääntyneet, nimittäin lammasten ja raavaskarjan nahoista, rehun puutteen vuoksi kuoli elukoita joukottain.

-- Kas, vahinko siis kääntyi hyödyksi.

-- Sen sijaan ovat tulot villoista vähentyneet.

-- Villojen hinta olikin mennä vuonna halpa, eikä niitä kyseltykään.

-- Vielä...

-- Heitä sikseen, Pietari! Huomaamme pehtorin olevan rehellisen miehen, hänellä on kaikki reilassa. Mikä on tuo toinen tukku?

-- Nyilás'in tilan voudin Taddeus Kajaputin tilit.

-- Vai niin, nehän tavallisesti ovat hauskoja. Eikö hänellä nytkin ole uusia keksintöjä?

Mainittu mies yritteli kaikkea. Hoitamallensa tilukselle oli hän perustanut malliviljelyksen, mutta tämä malliviljelys maksoi enemmän kuin mitä se tuotti.

Hän rakensi sokeritehtaan, mutta se ei tuottanut muuta kuin huonoa siirappia, joka tuli maksamaan kymmenen floriinia leiviskä.

Silkkiäkin hän viljeli, mutta kyynärä rihmaa tuli maksamaan enemmän kuin saman verran samettia.

Joskus oli hän kuullut puhuttavan paineruohosta ja osti sitä suuren määrän tehdäksensä indigoväriä, mutta myttyyn meni sekin yritys.

Hän rakensi lasitehtaan ja osti tarvittavat puut eikä saanut muuta tehdyksi kuin vihreää lasia, jota ei kukaan ostanut.

Hietikkoon istutti hän keväällä kuusimetsää; syksyn tullen ei siitä ollut jälkiäkään.

Hän perusti verkatehtaan, toi Szakolczasta vararikon tehneen kankurin työnjohtajaksi, joka valmisti verkaa semmoista, että se kolme viikkoa vaatteena oltuaan ratkesi säpäleiksi, tai jos kerran kastui, meni se kokoon, niin että takin hihat ulottuivat kyynäspäähän, sekä värjäsi paidan, niin ettei juuri takkia kaivannut.

Sanalla sanoen taloudesta oli enemmän menoja kuin tuloja. Se oli tuloksena.

-- Niin käy, kun tiedemiehet rupeavat taloutta hoitamaan, lausui Juhana-herra makeasti tilikirjalle naurettuansa.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, virkkoi herra Pietari, niin käy, kun puolioppinut ryhtyy talouteen. Oppi on sellaista myrkkyä, että paljo sitä parantaa, mutta vähä tappaa.

-- Katsokaamme toisiakin. Mikä on tuo ohut tukku tuossa?

Hän alkoi jo valikoida ohuvia.

-- Se on opaalikaivosten vuokraajan vuosikertomus. Neljäntuhannnen floriinin vuokrasta lähetti hän jalokiviä, jotka häneltä olisi saanut ostaa tuhannesta floriinista.

-- Mitäs tehdä miesparalle? Täytyyhän hänenkin elää. Hänellä kuuluu olevan kuusi lasta.

-- Mutta täällä kävi Galitsiasta kauppias katselemassa kaivosta ja hän lupasi heti kaksikymmentä tuhatta floriinia vuokraa.

-- Mitä? Antaisinko minä kaivokseni galitsialaiselle, vieraalle? En, vaikka hän lupaisi arenniksi tähdet taivaalta! Pysytään entisellään! Entä tuo toinen tukku?

-- Tämä on Talpadin metsänvartijan kertomus.

-- Kunnia metsälle! Jo kaksitoista vuotta olen nähnyt kertomuksia Talpadin metsästä. Hiljakkoin olin muutamien muitten kanssa metsästämässä, niin tuli sade. Ei hätää, arvelin; Talpadin metsä on lähellä, ajetaan sinne ja odotetaan, kunnes kuuro menee ohitse. Sinne saavuttuamme emme löytäneet hituistakaan koko metsästä. Kysyn vihdoin likomärältä peltovahdilta, missä on Talpadin metsä? Tuolla noin! -- vastaa hän osoittaen erästä kumpua, missä kasvoi noin viisikymmentä vaivaista koivua, aivan kuin olisi luutia maahan istutettu. Tämäkö Talpadin metsä! Sanokaa tuolle miehelle, että hänen pitää istuttaa sinne vielä muutamia luudanvarsia, jos hän tahtoo metsävahdin nimeä kantaa!

-- Tämä taas on Tarcsan myllärin tili. Hän maksaa aina liisissä.

-- Jättäkää ukko rauhaan; hänellä on kaunis vaimo.

-- Kaunis, mutta paha.

Tähän siveelliseen muistutukseen näki Juhana-herra hyväksi vastata filosofisesti.

-- Hyvä ystävä, pahat vaimot ovat tarpeellisia tässä maailmassa. Kun on irstaita miehiä, niin täytyy olla irstaita naisiakin, sillä jos ei niin olisi, niin edelliset hätyyttäisivät kunniallisia vaimoja. Jättäkää se seikka minun haltuuni!

-- Jättäkää vain Tarcsan myllärin vaimo armollisen herran haltuun, toisti takana seisova Paavo.

-- Joko taas puhut?

-- Minäkö? En hiiskunut sanaakaan.

-- Vai et! Tuo ihminen huutaa yhtä päätä korviini, ei semmoisessa metelissä voi tilejä tarkastaa. Tehdään tästä pian loppu, Pietari. Mitä vielä on jäljellä?