Part 2

V. 1875 vietettiin hänen 50:ttä syntymäpäiväänsä Budapestissä (ja muillakin paikkakunnilla) komeilla juhlakemuilla, joissa pidettiin innokkaita puheita suositun runoilijan kunniaksi. Tässä tilaisuudessa, jossa minunkin oli onni olla saapuvilla, Jókai noihin puheisiin vastatessaan muun muassa tavallisella leikillisyydellään sanoi kirjoittaneensa täyteen tien syntymäkaupungistaan Komárom'ista Budapestiin, siis 13 penikulmaa (s.o. jos kaikki rivit hänen julkaisemissaan teoksissa ladottaisiin perätysten, täyttäisivät ne mainitun välimatkan). Hän oli todellakin mainitun vuoden loppuun asti kirjoittanut: a) romaaneja 100 nidettä, b) novelleja 48 nid., c) n.s. humoristisia kirjoituksia (tarinoita, kaskuja, pilajuttuja y.m.s) 28 nid., d) historiallisia ja valtiollisia kirjoituksia sekä muistelmia 8 nid., e) kalentereja 8 nid., f) runoja 4 nid. ja g) näytelmiä 4 nid. eli yhteensä 200 nidettä (joista joka nide tavallisesti käsittää 8 arkkia pientä oktaavi kokoa.) Eri vuosille nämät niteet jakaantuvat seuraavalla tavalla:

V. 1846 - 2, 1847 - 2, 1850 - 6, 1851 - 3, 1852 - 7, 1853 - 9, 1854 - 6, 1855 - 8, 1856 - 14, 1857 - 9, 1858 - 8, 1859 - 13, 1860 - l, 1861 - 2, 1862 - 6, 1863 - 2, 1864 - 11, 1865 - 10, 1866 - 1, 1867 - 2, 1868 - 9, 1869 - 7, 1870 - 6, 1871 - 8, 1872 -7, 1873 - 10, 1874 - 14, 1875 - 17.

Vuosina 1848-49 vapaussota esti Jókaita kirjailijatoimesta; vuosien 1860-61 ja 1866-67 vähentyneeseen tuotteliaisuuteen taas oli syynä, edellisinä ankara sensuuri ja jälkimmäisinä kova sairaus.

Vuodesta 1876 aina tähän saakka on Jókai kirjoittanut noin 100 nidettä eli keskimäärin 8 nidettä vuosittain.

Tämä suunnaton tuotteliaisuus meitä tosiaankin hämmästyttää. Mutta vielä suuremmaksi käy hämmästyksemme, saatuamme tietää, että Jókailla vielä on aikaa muihinkin toimiin kuin romaanien ja novellien kirjoittamiseen. Vuodesta 1867 asti, jolloin perustuslaillinen hallitusmuoto Unkarissa astui uudestaan voimaan, Jókai säännöllisesti on ollut edusmiehenä (sen pääkaupungin vaalipiirin, jossa hän asuu) valtiopäivillä, jotka Unkarissa, kuten tunnettu, kokoontuvat joka vuosi. Eduskunnassa hän on pitänyt paljon kauniita puheita, joista kuitenkin moni lienee sisältänyt enemmän runollisuutta kuin valtioviisautta. Ensi alussa hän kuului maltilliseen vastustuspuolueeseen, mutta liittyi vuonna 1875, jolloin n.s. "fusioni" eli yhdistys tämän ja Deak- (hallitus-) puolueen välillä tapahtui, täten syntyneeseen uuteen vapaamieliseen puolueeseen, joka aina tähän päivään asti Kálmán Tiszan johdolla on hallituksessa pysynyt. Semmoisena hän on hartaasti kannattanut Tiszan politiikkaa, ollen hänen persoonallinen ystävänsä.

Mutta ei siinäkään kyllä. Jókai on vielä sanomalehtimieskin. V. 1863, "juuri Schmerling'in hirmuhallituksen aikana", kuten hän itse sanoo, perusti hän _A Hon_ (Isänmaa) nimisen valtiollisen päivälehden, joka ensi alussa tuotti hänelle alituisia rettelöltä sensuurin ja leppymätöntä vihaa ja vainoa jopa vankeuttakin hallituksen puolelta sekä koko hänen omaisuutensa menetyksen, mutta josta kaikesta hän kuitenkin vihdoin voitolla suoriutui, saattaen lehtensä niin loistavalle kannalle, että sillä oli enemmän tilaajia kuin milläkään muulla lehdellä Unkarissa. Myöhemmin muutti hän lehtensä nimen _Nemzet'iksi_ (Kansa), jolla nimellä se vielä nytkin ilmestyy. Lehden valtiollisen kannan määrääjänä on tietysti ollut toimittajan oma kanta. Sen lisäksi Jókai kolmattakymmentä vuotta julkaisi kerran viikossa ilmestyvää _Östökös_ (Pyrstötähti) nimistä pilalehteä, jota hän huumorinsa tyhjentymättömästä varastosta varusti kaikenlaisilla sukkeluuksilla ja pilajutuilla sekä myöskin piirustuksilla (Jókai on piirustajakin), ja yhteen aikaan toimitti hän vielä erityistä kaunokirjallistakin lehteä. Näissä lehdissä Jókai ensin on julkaissut melkein kaikki romaaninsa ja novellinsa, ennenkuin ne ovat erityisinä teoksina ilmestyneet -- ja siitä selvenee meille myöskin syy, miksi, kuten jo ylempänä on huomautettu, hänen myöhemmät teoksensa ovat vähemmin onnistuneita. Kun näet romaani on kirjoitettava niin sanoakseni kappaleittain, sen verran erältään kuin joka päivä lehteä varten tarvitaan, on selvää, ettei sillä lailla -- varsinkin jos, niinkuin Jókailla usein on laita, tekeillä on pari kolme romaania yhtä haavaa -- työ saata tulla yhtä huolelliseksi kuin jos se ennen painattamista kokonaan valmistettaisiin ja saisi joutua tarpeellisen viimeistelyn alaiseksi -- vaikkakin Jókai aina, ennenkuin hän ryhtyy jotakin romaaniaan paperille panemaan, täysin valmistelee päässänsä sen juonen ja merkitsee tämän pääkohdat muistikirjaansa.

Vielä mainittakoon, että Jókai tätä nykyä on osallisena eräässä suurenmoisessa kirjallisessa yrityksessä, joka on ollut tekeillä jo muutamia vuosia. Perintöruhtinaan Rudolfin alkuunpanosta toimitetaan näet paraikaa _Itävalta-Unkarin monarkkia kerrottuna ja kuvattuna_ nimistä, kuvilla varustettua teosta, jonka on määrä antaa täydellinen esitys mainitusta valtakunnasta ja siinä asuvista monista kansoista muinais- ja kansantieteelliseltä, historialliselta, maantieteelliseltä, luonnontieteelliseltä, yhteiskunnalliselta ja taloudelliselta kannalta ja joka ilmestyy yhtaikaa Unkarin ja Saksan kielillä. Tämän suuren (noin 450 arkin suuruiseksi lasketun) teoksen Unkaria koskevan osan päätoimittajana on Jókai.

Mistä ihmeestä saa Jókai aikaa kaikkeen tähän monipuoliseen, suunnattomaan työhön, johon vielä tulee lisäksi ahkera kirjallisuuden viljeleminen -- hän seuraa tarkasti ei ainoastaan oman maansa, vaan myös Saksan, Ranskan ja Englannin etevimpiä kirjallisia tuotteita, myöskin luonnontieteissä, jotka häntä suuresti miellyttävät ja joitten uusimpiin tutkimuksiin hän on hyvin perehtynyt? Ja kuinka hänen terveytensä ja voimansa sitä kestävät? kysyttäneen.

Jo nuoruudestaan asti Jókai on totuttanut itsensä joka päivä tekemään työtä kuusitoista tuntia. Se saattaa tietysti tapahtua ainoastaan siten, että hän huolellisesti karttaa kaikkea ajantuhlausta huvituksiin, seuraelämään j.n.e. Ulkopuolelle oman maansa rajoja Jókai ei ole matkustanut ennenkuin 1870-luvulla, jolloin hän kävi Saksassa. Ruumiinsa voimia ja terveyttään taas hän ymmärtää säilyttää järjellisellä, kohtuullisella elämällä. Hän menee levolle säännöllisesti klo 9 illalla ja nousee ani varhain aamulla ylös. Tarpeellista ruumiinliikuntoa hän hankkii itselleen voimistelulla ja miekkailulla. Kesäksi muuttaa hän kauniiseen huvilaansa Szechenyin-vuorelle Budan puolella, jossa ilma on yhtä raitis kuin terveellinen, ja hoitaa siellä itse puutarhaansa -- "hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni", sanoo hän ylempänä mainitussa itsekirjoittamassaan elämäkerrassa.

Paljon saattaisi vielä kertoa Mauri Jókaista yksityisenä ihmisenä, hänen lempeästä ja jalosta luonteestaan, hänen hyväsydämisyydestään ja auttavaisuudestaan, hänen onnellisesta avioliitostaan Rosa Laborfalvyn kanssa, jonka Tuoni mennä vuonna häneltä katkeraksi kaipaukseksi tempasi pois, hänen miellyttävästä ulkomuodostaan ja viehättävästä esiintymistavastaan ynnä muista yksityiselämän seikoista, jotka voisivat tarjota yhtä huvittavia kuin opettavia kohtia, mutta siitä estää tälle kyhäelmälle määrätty niukka ala. Pyydän saada päättää sen seuraavalla otteella eräästä Jókaita koskevasta kirjoituksesta, jonka tekijä on yksi Unkarin nuorempia kirjailijoita, suosittu novellisti Kálmán Mikszáth:

"'Minä kirjoitan, sentähden että kirjoittaminen on minulle huvitus' -- on Jókain tapa sanoa.

"No, siinä tapauksessa hänen todellakaan ei sovi valittaa, hän on ottanut osansa huvituksesta. Ei kulu yhtäkään vuotta, jona hän ei kirjoittaisi useampia niteitä.

"Ja meidän unkarilaisten taas on tapa kunkin syksyn loputtua laskea, paljonko tukaatteja on lyöty Körmöcz'issä (jossa Unkarin valtion rahapaja on), paljonko vehnää saatu Banaatissa ja paljonko kirjoja Jókai sinä vuonna on kirjoittanut.

"Tukaatit viepi saksalainen, vehnän korjaa juutalainen, mutta Jókain kirjat jäävät meille ainiaaksi, julistaen unkarilaisen hengen voimaa ja Unkarin kielen suloutta".

Helsingissä, marraskuulla 1888.

_Antti Jalava_.

ENSIMMÄINEN OSA

I.

Omituinen mies.

Myrsky raivoo arolla, taivas on pilvessä, maa loassa, kaksi viikkoa on satanut yhtä mittaa; kaikki ojat ovat täynnä, tulvillaan; ruoko kasvaa vehnäpellolla, haikarat ja sorsat ovat muuttaneet kalliille viljavainioille.

-- Medarduksen päivänä (kesäkuun 8:ntena) alkoi tämä kamala ilma, ja jos se vielä kestää neljäkymmentä päivää, niin en tiedä, ken on oleva Noa, joka pelastaisi ihmiset ja eläimet tästä osittaisesta vedenpaisumuksesta.

Tämän ikävän havainnon teki herra Pietari Bús, jonka armoton kohtalo oli määrännyt Ristintien padolle Szabolcsin komitaatissa riitelemään matkustavaisten kanssa, hän kun oli "Ratkorikkolan" kapakan isäntä.

"Ratkorikkolan" kapakka, missä herra Pietari Bús oli isäntänä, oli sievä suojapaikka Ristintien padolla. Tämä kunnon talo ei ollut saanut nimeänsä esi-isistä vaan ansioistaan, sillä ennenkuin matkustaja pääsi tänne, ratkesivat ja rikkoontuivat usein ajoneuvot.

Näin käy eritoten sellaisella miellyttävällä säällä, jolloin taivaan kanavat alkavat tulvailla ja jolloin ihminen huomaa, että olisi paljoa parempi, jos maassakin olisi kanavia; aro ei silloin olisi järvenä kummallakin puolella patoa eikä veteläksi lionneena. Onneton se, joka sattuu sinne ajamaan; hän joko saa siellä vanheta taikka kantaa rattaat hartioillaan.

Ilta alkaa joutua. Herra Pietari Bús tuli pellolta ratsastaen, hiljaa itsekseen horisten, sillä hän ei viitsinyt puhumista varten ottaa piippua suustansa. Piippu näyttää olevan juuri keksittykin suojaamaan suuta kirouksien tulvalta.

-- Heinät vei lempo latoineen päivineen; vehnä makaa maassa, senkin hitto perii. Päin hornaan menee koko talous!

Kapakanpitäjä arolla ei näet elä paljaasta viinin myymisestä, vaan hän on maanviljelijä; kapakanpito on sivutointa.

Hänen näin itsekseen kiukutellessaan, viittaa eräs epäiltävän näköinen naisihminen, josta on vaikea sanoa, onko hän ukon vaimo vaiko hänen palkollisiansa, padon toista päätä kohden, joka on Tisza-virran puolella.

-- Eiköhän tuolta ole vaunut tulossa?

-- Sepä vielä puuttuisi, että lempo tänne toisi vieraita, mutisee Pietari Bús ja menee sinnepäin katsomatta tupaan asettaakseen likomärät turkkinsa takan eteen kuivamaan, yhä vielä muristen. -- Jos leipä loppuu, en tiedä, mistä saadaan toista rahallakaan.

Vihdoin katsahti hän ulos ikkunasta, jota hänen ensin kumminkin täytyi pyyhkiä, näki hyvän matkan päässä vaunujen, neljä postihevosta valjaissa, molskivan padolla, ja lausui lohdutettuna, kädellään rauhoittavasti viitaten:

-- Nuo eivät ehdi tänne tänään.

Hän istui ovelle ja muuttaen piipun suupieleen katseli autuaan levollisuudella, miten nuo neljä hevosta ponnistelivat pitkällä padolla. Raskaat matkavaunut heilahtelevat korkeilla linjaaleillaan ja ovat kaatumaisillaan; kaksi miestä pitää niistä kiinni kumpikin puoleltaan, ja kun vaunut alkavat kovasti kallistua, painavat he milloin toista milloin toista puolta alas. Kun taas vaunut uppoavat lokaan ihan akseliin saakka ja hevoset seisahtuvat -- huutavat miehet ensin täyttä kurkkua hevosille, sitten kaivavat kaikin voimin tangoilla ja seipäillä ja nostavat ylös pyöriä sekä luovat pois lokakasoja puolapuista -- ja taas muutama askel eteenpäin.

Herra Pietari Bús katselee ennaltamääräys-oppiin uskovan tavalla tätä miesten työtä; tuon tuostakin kuuluvat hänen korviinsa ajajain huudot ja piiskan mäjäykset, mutta hän ei ole millänsäkään. Olisihan hänellä neljä pulskaa ratsua; hän voisi mennä tuleville vieraille avuksi, vetää vaunut loasta jotta silmät tulta iskisivät; mutta mitä tämä hyödyttäisi? Jos kohtaloiden kirjaan on kirjoitettu, että vaunut pääsevät onnellisesti perille, niin ne myöskin pääsevät, mutta jos taasen on niin sallittu, että ne saavat maata siellä lokaan painuneina, niin kai pitää niin tapahtuman, vahinko olisi kaitselmuksen määräyksiä muuttaa.

Vihdoin vaipuvat vaunut todellakin niin syvälle lokaan keskellä patoa, ettei niitä saa liikkumaan eteen- eikä taaksepäin.

Miesten ääni sortui, vetohihnat ja silavyöt ratkesivat, hevoset makasivat loassa, ja iltakin kävi pimeämmäksi. Keveillä mielin koputti herra Pietari Bús piippunsa perät pivoon. Jumalan kiitos, tänne ei tänään tule vieraita! Hän oli ihan iloissaan, kun hän sisälle mennessään näki vaunuvajan olevan tyhjänä ja siipikarjan yösijoilleen kokoontuneena. Pian meni hän itsekin perheinensä maata, sillä valo on kallista -- ja sammutti kynttilän. Siinä hän turkillansa venyen ja piippunsa periä imeskellen mietti, miten tyhmää on lähteä matkalle tämmöisessä rankkasateessa.

... Jo nukkuu herra Pietari Bús Herran rauhassa, niin toiselta taholta vaara lähestyy taloa; takaapäin. Nyiregyhazan puolella ei ole patoa, vaan vesi saa vapaasti liikkua, minne tahtoo. Outo, joka tähän suohon joutuu, tehköön testamenttinsa, sillä sinne hän jää. Mutta ne, jotka tuntevat seudun salaisuudet, voivat täällä helpommin päästä kulkemaan kuin tehdyillä teillä. On ajureita, jotka pitkät ajat ovat näillä tienoilla kuljeksineet ja oppineet tuntemaan kaikki tasaiset paikat ja mäet, joten pilkkopimeässäkin osaavat ajaa minkälaisilla ajoneuvoilla tahansa.

On jo melkein puoliyö käsissä, sillä "Ratkorikkolan" kukot alkavat toinen toisensa perään kiekua, kun valoa alkaa pilkistää sisään. Kaksitoista miestä lähestyy ratsastaen, kädessä palavat tulisoihdut ja heidän keskellään yhdet vaunut ja rattaat.

Rattaat kulkevat edellä, vaunut perässä; jos nimittäin tulisi kuoppa vastaan, niin saisivat rattaat hukkua ja vaunut tulla vahingosta viisaaksi sekä välttää vaaran.

Soihtuja pitävät miehet ovat kaikki omituisiin univormuihin puettuja heitukoita.[2]

Päässä karvalakki valkoisine hevosenhäntäviuhkoineen, yllä punainen, keltaisilla nyöreillä koristettu dolmanytakki, ja sen päällä sudennahkaiset turkit sateen suojaksi; satulannuppiin oli kullakin kiinnitetty kirvessauva ja kaksi pistoolia. Takki ulottuu vyötäisiin saakka, mutta sitten seuraavat lyhyet, liinaiset roimahousut, jotka eivät mitenkään tahdo soveltua punaiseen dolmanytakkiin.

Luokaamme silmäys rattaisiin! Neljä hyvää, korskuvaa hevosta, joiden harjat melkein ulottuvat veteen, on valjaissa, ohjaksia hoitaa moukkamainen vanha renki. Mies nukkuu, sillä osaavathan hevoset tien aivan hyvin; hän herää vain hevosten ohjaksia nykäistessä, mutta silloin hän suuttuu ja antaa niille aika läimäyksiä.

Rattailla istutaan sangen omituisesti; takaistuin näyttää olevan tyhjänä, mutta etu-istuimelle on asettunut kaksi oudon näköistä miestä selin ajuriin. Mitä he ovat miehiään, siitä ei voi äkkiä saada selkoa, sillä he ovat niin lammasnahkaturkkeihin kääriytyneinä, kaulukset pystössä, jottei heidän kasvojansa ollenkaan näy, ja sitä paitsi nukkuvat he makeasti. Kummankin pää heilahtelee oikealle ja vasemmalle; vähän väliä havahtaa milloin toinen milloin kumpikin aina sen mukaan, ovatko lyöneet päänsä rattaisiin vai toisiinsa. Silloin ojentuvat he suoriksi aivan kuin tehden vakaan päätöksen: varmaankaan en enää nuku, mutta seuraavana hetkenä nukkuvat he uudestaan.

Rattaitten pohja on peitetty hevosloimella, jonka kohopaikoista saattaa arvata, että sen alla on sangen paljo tavaraa. Takaistuimenkin kohdalla liikkuu välistä loimi ja antaa tietää, että sielläkin mahtaa olla jonkinmoinen elävä, jonka kunniaksi nuo kaksi herrasmiestä ovat istuneet huonommalle paikalle. Vihdoin, pitkän taistelun perästä, kömpii loimen alta esiin pulskan pulska -- susikoira. Siis oli tällä etusija! Tämän näytti se hyvin käsittävänkin, se nousi kahdelle jalalle häkin reunalle ja haukotteli pitkään ja arvokkaasti, sitten se kaiveli pitkillä jaloillaan korviansa, ravisti helisevää, teräksistä kaulapantaansa, ja kun nenäkäs yöpaarma väkisin tahtoi tehdä sen kanssa tuttavuutta, tavoitteli se sitä suuhunsa luskuttaen kovasti hampaitansa. Kun se kyllästyi tähän huviin, käänsi se huomionsa nukkuviin kumppaneihinsa ja ollen hyvällä tuulella sekä nähdessään, miten pitempi mies nuokkuessaan syvästi hänelle kumarteli, kohotti leikkisä koira etukäpälänsä ja sipasi pitkin miehen kasvoja. Tämä murahti siihen: "antakaa minun olla rauhassa, armollinen herra!"

Katsokaamme vaunuja.

Viisi täysveristä oritta on valjaissa, koreita koristeita kunkin päässä; kaksi on aisoissa, kolme edellä, kulkunen näitten kolmen kaulassa, jotta vastaantulija jo kaukaa kuulisi äänen ja tietäisi väistää. Ajurinistuimella istuu lyhyet turkit yllä vanha ajuri, jolle on annettu se ohjesääntö, ettei hän koskaan, vaikka minne mentäisiin, saa katsoa taaksensa, taikka saa hän heti kuulan päähänsä.

Mutta me kun emme pelkää tuollaisia kuulia, katsokaamme, ketä on vaunuissa.

Kuomin sisällä istuu vanhanpuoleinen mies, sudennahkaturkkeihin puettuna, päässä astrakaanilainen lakki silmiin asti painettuna.

Miehestä ei näy muuta kuin kasvot, mutta näitten juonteet hämmästyttävät katsojaa; silmistä kuvastuu harhateille joutunut sielu, joka ehkä oli aiottu suuria aatteita kannattamaan, mutta joka kohtalon, ympäristön, yksinäisyyden pakoittamana etsi tavattomia vähäpätöisyyksistä ja nyt katsoa tuijottaa ikäänkuin itseänsä ihmetellen. Pulleat, värittömät kasvot, joitten alkuansa jalot juonteet ovat rumentuneet omituisen särmikkäiksi, karkeat kulmakarvat, sukimattomat viikset tekevät ensi silmäykseltä inhottavan vaikutuksen. Mutta kun kauemmin katselee, tottuu pian jokaiseen juonteeseen; etenkin kun silmät ovat ummessa ja uni tasoittaa karkeat piirteet, saavat kasvot niin patriarkaalisen muodon, että katsoja alkaa muistella omaa isäänsä. Mutta vielä enemmän vetää huomiota puoleensa se seikka, että herran kummallakin puolella istuu maalaistyttö ihan hänen viereensä likistettynä, kaksi punaposkista tyttöstä, joitten vakaasta, jopa huolestuneesta katsannosta saattaa päättää, etteivät he vain pilan vuoksi ole joutuneet vanhan herran viereen.

Vanhuksen on vilu tämmöisenä kylmänkosteana yönä, sudennahkaturkit eivät yksin voi pitää ruumista lämpöisenä. Sentähden on hänen viereensä pantu kaksi nuorta maalaistyttöä, jotta näitten elinvoimainen sähköisyys antaisi lämmintä miltei hajoamistilaan joutuneille elimille.

Hän oli ennen aikaansa rientänyt elämään ja lakannut elämästä ennenkuin kuoli, joten hän nyt oli elävän kummituksen kaltainen, tylsistynyt, hervastunut; vain jotkut uudet houreet, joku mieletön, kummallinen aate voi herättää hänet eloon tuosta henkisestä valekuolemasta.

Nytkään kun ei saanut yöllä unta ja kun ei löytänyt etäällä olevassa kartanossaan mistään huvitusta hän keksi vihdoin keinon mennä keskellä yötä "Ratkorikkolan" kapakkaan riitelemään isännän kanssa. Tämä oli kaikin mokomin ärsytettävä riitaan; ja muutenkin hän jo suuttuu, kun keskellä yötä täytyy nousta ylös, sekä alkaa kiroilla, kun häneltä vaaditaan syötävää ja juotavaa, ja tästä hän taas saa hyvästi selkäänsä heitukoilta. Kapakan isäntä on aatelissukua; koko leikki tulee maksamaan pari tuhatta floriinia, mutta kannattaahan tuon moisesta huvista maksaakin.

Senvuoksi hän herätti väkensä, antoi valjastaa hevoset, sytyttää soihdut ja läksi yöpimeässä kahdentoista heitukan kera tiettömille seuduille, muassa kaikenlaisia ruoka- ja juomatavaroita, joita tarvitaan leikin jälkeen pidettäviin kestoihin, ja ottaen seuraan kolme henkilöä, jotka tavallisesti enimmän häntä huvittivat ja jotka kulkevat rattailla tuolla edellä, nimittäin suosikin susikoiran, mustalais-narrin ja kupinnuolijan runoniekan, jotka nyt istuvat yhdessä hyvässä sovussa.

Näin kulkee myrskyisenä yönä tämä kummallinen seurue, korskuvat hevoset valjaissa, säkenöivin tulisoihduin vedellä peitetyn tasangon poikki "Ratkorikkolan" kapakkaa kohden, joka kaukana kummullaan korkeine kattoinensa näyttää jonkinlaiselta linnalta, etenkin kun yöhämärässä esineet näkyvät suurennettuina.

Perille päästyä käski herra heitukan herättää kapakoitsijan sinuttelemalla häntä.

Joka tuntee unkarin kielen, tietää, ettei sinutteleminen ole mitään kohteliasta puhuttelua ja että sinutella aatelissukuista miestä, vaikka tämä olisikin vain kapakoitsija, on todellinen kunnianloukkaus.

Herra Pietari Bús taasen oli kuuluisa siitä, ettei häneltä kauan tarvinnut odottaa karkeata vastausta, eikä häneltä mitään niin helposti saanut kuin haukkumasanoja. Ei muuta kuin karsas katse, niin hän suuttui, ja jollei jonkun muoto ollut hänen mieleisensä tai jos joku alkoi väittää häntä vastaan, tai unhotti häntä puhutellessaan nimittää häntä herraksi, niin ei hän ollut moista ihmistä näkevinänsäkään. Vain yhden ainoan kerran oli kaksi nopsajalkaista ylioppilasta tohtinut sanoa hänelle: "kuules", mutta kaikeksi onneksi olivat he päässeet kaislistoon piiloon ja pelastuneet siten, sillä isäntä ajoi heitä takaa ratsain, tadikko kädessä.

Heitukka herätti siis tämmöisillä sanoilla tämän kunnon herran pitäen samalla pakanallista melua ikkunan alla:

-- Nouseppas joutuun ylös, isäntä! -- Tule heti ulos; -- paikalla palvelemaan!

Pietari Bús nousi kuin nykäistynä vuoteeltaan, tarttui kirvessauvaansa ja joutui raivoissaan kellokaappiin, kun eteiseen piti mennä.

Mutta katsahtaessaan ulos ikkunasta, hän huomasi nuo monet komeat palkolliset, jotka soihduillaan valaisivat koko talon, ja arvasi heti, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän arvasi, että häntä tahdotaan pilan vuoksi suututtaa ja päätti kiusallakin olla suuttumatta.

Heti ripusti hän koreasti sauvansa jälleen naulaan, painoi päähänsä lammasnahkalakin, ja heitettyään turkit hartioilleen astui pihalle.

Kaikki vieraat olivat jo rappusilla; keskellä, henkivartionsa ympäröimänä, pitkä polviin ulottuva kultanappinen takki yllä, seisoi itse armollinen herra, ruumiin laajuuden takia hieman takanojossa ja nojautuen kultanuppiseen merenruokokeppiin. Nyt näkyi selvään, ettei hänelle sopinut tuo ivallinen ja ilvehtivä muoto, joka kokonaan rumensi hänen suopeat kasvonsa. -- Tuleppas lähemmäksi, huusi hän kapakanisännälle teeskennellyllä äänellä. Avaappas huoneesi ja laita vieraille suunavausta; viiniä tänne, Tokajin, Ménesin viiniä; fasaanipaistia, artisokkia, ravunhäntiä.

Sangen nöyrästi otti isäntä lakin käteensä ja vastasi sävyisästi ja tyynesti.

-- Tervetultua meille, armollinen herra; käskynne olen kaikki täyttävä, mutta saan pyytää anteeksi, ettei minulla ole Tokajin eikä Ménesin viiniä, fasaanini eivät vielä ole lihoneet ja ravut taasen, kuten itsekin saatatte nähdä, ovat kaikki veden peitossa, paitsi noita kahtatoista rapua tuossa.

Tällä tarkoitti hän punatakkisia heitukoita, ja kokkapuheen huomasi heti armollinen herra. Hänen oli mieleen, kun kapakoitsija näin eli tuttavan kannalla hänen kanssansa; vaikka hän ei ollut sitä odottanut, huvitti se häntä.

Mustalais-narri pisti tällä välin esiin mustan naamansa, joka olisi voinut kilpailla minkä maurilaisen kanssa tahansa, ja näyttäen kahta kiiltävän valkoista hammasriviään hän alkoi sormillansa laskea, mitä kaikkea hän tahtoi.

-- Minä en tahdo muuta kuin lautasellisen kolibrilinnun munia, imevän kauriin voita, lohen rustoista keitettyä sylttyä; muuta en koskaan syö.

-- Se on vahingollista moiselle herrasvatsalle, vastasi Pietari Bús; minä saan tarjota vähän mustalaispaistia.

-- Siitä pyydän päästä, huudahti narri, minun sukulaisiani ei saa paistaa!

Herra alkoi nauraa tälle mauttomalle pilalle, tämmöiset häntä huvittivat; ja kun kapakoitsija oli saanut hänet hyvälle tuulelle, muutti hän tuumansa häntä kohtaan.

-- Mitä voitte sitten antaa vieraillenne? kysyi hän.

-- Kaikkea, armollinen herra, kaikkea; mutta mitä minulla on ollut, se on loppunut, ja mitä minulla tulee olemaan, se on vielä kaukana; mitä taasen minulla pitäisi olla, sitä ei ole.

Vanhaa herraa miellytti tämä tyhjyyden selitys niin suuresti, että häneltä pääsi kova nauru.

-- Missä on Gyárfás? Missä runoseppä piilee? -- huusi hän. Tämä seisoi hänen rinnallaan, kädet selän takana, kasvot kuivana ja kuihtuneina, mielipahoillaan katsellen koko leikkiä. -- Kuulkaas, Gyárfás, laskekaa heti runo tämän kapakan kunniaksi, missä ei saada syötävää.

Gyárfás-herra painoi silmäluomensa kiinni, avasi suunsa korviin saakka ja sormella otsaansa lyöden lasketti suoraa päätä seuraavat säkeet: