Part 18

Tämän kokeen mentyä myttyyn, nousi metsästäjien into vielä suuremmaksi. Nyt ei enää "esprit du corps" (seuran valio) edes saattanut asiata sikseen heittää, kun oltiin kokemattoman tytön suhteen jääty häviölle ja vanhan eukon kautta tultu peijatuksi. Säilyttääkseen seuran kunnian päätti Abellino, rohkeasti lyöden suuren summan vetoa, laittaa niin, että tuo paratiisin kaunotar vuoden kuluttua on asuva hänen luonansa. Tietysti hän ei tällä avioliittoa tarkoittanut.

Seuraavana sunnuntaina lauloi Fanny ylen ihanasti kirkossa "Stabat mater dolorosaa". Kuulijat kuuntelivat sydämen hartaudella.

Rouva Kramm, tällä kertaa juhlatamineissa, istui erään sivualttarin luona ihaillen tytön kaunista ääntä, kun kuuli jonkun aivan vieressään ihastuneena kuiskaavan:

-- Oi, niin juhlallista, niin ylevää!

Nyt täytyi kun täytyikin eukon kääntyä ääntä kohden nähdäkseen, kuka näin on sydämestään riemastunut.

Hän huomasi aivan lähellä yksinkertaisesti puetun herrasmiehen, jolla oli suruharso hatussa ja joka paraikaa pyyhki taivaaseen kääntyneistä silmistään kyyneleitä. Mies oli Abellino Kárpáthi.

-- Eikö hän laula ihanasti? -- kysäsi kunnon rouva.

-- Kuten enkeli. -- Oi hyvä rouva, joka kerta kun tuon virren kuulen, tulevat kyyneleet silmiini.

Ja tunteellinen nuori mies pyyhki taasen silmiänsä.

Mikä onnettomuus lienee mies parkaa kohdannut?

Hän poistui sanaakaan enää rouva Krammille virkkaamatta.

Rouva Kramm oli koko viikon kuolla uteliaisuudesta, kun ei tietänyt, mikä tuota omituista miestä vaivasi? Tuleekohan hän taas ensi sunnuntaina?

Tuli kun tulikin. Nyt tervehtivät he jo toisiaan, kuten vanhat tutut ainakin.

-- Nähkääs rouvaseni -- virkkoi nuori ritari surullisena -- kymmenen vuotta sitten oli minulla morsian, joka lauloi yhtä kauniisti "Stabat mater'ia" kuin tämä neiti. Mutta hän kuoli hääpäivänämme. Kuolinvuoteellaan hän otti minulta lupauksen, että vuosittain hänen muistollensa pyhittäisin kolmetuhatta floriinia, jotka olivat annettavat jollekin nuorelle ja köyhälle naiselle, joka osaa yhtä kauniisti laulaa noita pyhiä virsiä kuin hänkin, jotta voisi edistää nuoria kykyjä oppimaan korkeampaa taidetta sekä siten tehdä heitä onnellisiksi. Minä puolestani lisäsin tähän yhden ehdon, nimittäin että tuon naisen oli pysyttävä yhtä puhtaana, yhtä viattomana kuin hänkin, minun rakastettuni, unhottumaton Mariani oli.

Nuori mies painoi taas nenäliinan silmilleen.

Mikä syvä murhe! -- ajatteli rouva.

-- Surukseni täytyy minun mainita, hyvä rouva, jatkoi keikari vapisevalla äänellä, etten kahdeksan vuoden kuluessa ole vielä voinut täyttää morsiameni toivoa, Kaikki, joita olen auttanut, ovat tosin edistyneet taiteen uralla, mutta ovat menettäneet siveytensä. Häpeällä heitä muistelen, vaikka maailma tosin muutamia heistä kovasti ylistää. Jokainen uusi on vain uusi pettymys.

Tähän lopetti hän taas puheensa ja jätti rouva Krammin koko viikoksi aprikoimaan tuota omituista kertomusta. Mutta rouva ei siitä kenellekkään puhunut.

Seuraavana sunnuntaina tuli Abellino taas.

Hän kuunteli laulua loppuun asti, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata hänen tahtovan jotakin kysyä, vaikka ei ollut tohtivinaan. Vihdoin rohkaisi hän mielensä.

-- Suokaa anteeksi, hyvä rouva, kun vaivaan teitä eräällä kysymyksellä. Älkää pahaksi panko, mutta minusta näyttää, että tunnette tuon laulajattaren. Olen jo niin monta kertaa pettynyt hyvää tehdessäni, että tuskin uskallan enää ilman edeltäpäin tietoja saamatta tarjota kenellekään apuani. Tuon tytön vanhemmista ja sisarista olen kuullut mitä kummallisimpia huhuja, heidän kun näet ei sanota paljoa siveydestä välittävän.

Nytkös vasta rouva Kramm tuli puheliaaksi.

-- Olkootpa tytön omaiset millaisia tahansa; hän ei ole lapsuuden ajoista saakka ollut heidän parissansa, hänen sielunsa on niin viaton kuin lasten, joita Vapahtaja kutsui luoksensa, hänen kasvatuksensa niin ankara, ettei häneen tulisi pienintäkään häpeän pilkkua, vaikka hän jo tänään jäisi yksin maailmaan ja vaikka mikä häntä kohtaisi.

-- Oh, hyvä rouva, te teette minut ihan onnelliseksi.

-- Kuinka niin, hyvä herra?

-- Saan vihdoinkin täyttää Marialle antamani lupauksen.

Näin sanoen poistui hän taas, jättäen rouva Krammin viikoksi miettimään.

Seuraavana sunnuntaina hän jo kunnioitti rouvaa ilmaisemalla hänelle sydämensä salaisuudet.

-- Niin, rouvaseni; olen tullut vakuutetuksi siitä, että teidän holhottinne on minun apuni hyvin ansainnut. Tuosta tytöstä tulee vielä mainio taiteilija, ja mikä hänet on kaikkien ylitse koroittava, on hänen harvinainen siveytensä. Mutta hänestä täytyy pitää tarkkaa huolta. Olen saanut tietää rikkaitten nuorten miesten häntä salaa väijyvän. Pitäkää vaaria, rouvaseni, ja käskekää tytön omaisten myöskin olla varuillansa. Loisto sokaisee jaloimmankin luonteen. Mutta minä olen päättänyt pelastaa tytön noitten kunnottomien vehkeistä. Ruvetkoon taiteilijaksi. Hänen äänensä on oleva niin suuri aarre, jos se nimittäin harjaantuu, että kaikki nuo kavaljeerit tavaroinensa ovat kerjäläisiä hänen rinnallaan. Silloin kun hänellä itsellään on rikkauden lähde, katoaa se vaara, jolla rikkaus uhkaa viattomuutta.

Rouva Kramm luuli täysin ymmärtävänsä asian. Jo kuvitteli hän mielessään kirkkoa teaatteriksi ja odotti, että Fannyn laululle taputettaisiin käsiä.

-- Kahdessa vuodessa tulee hänestä täydellinen laulajatar. Siihen on vain tarvis ahkeruutta sekä vähän rahoja. Jälkimmäiset minä kernaasti annan morsiamelleni tekemäni lupauksen mukaan. En anna ilmaiseksi enkä lahjaksi, vaan lainaksi. Kun hän tulee rikkaaksi, on hän maksava rahat takaisin, jotta voisin niillä taasen toisia tehdä onnelliseksi. Minä annan teille kuukausittain kolmesataa floriinia, jotta suorittaisitte tytön opintoihin menevät kulungit. Mutta kiellän teitä sanomasta että rahat tulevat mieheltä, sillä siinä tapauksessa hän ehk'ei ottaisi niitä vastaan. Mainitkaa rahojen lähettäjäksi morsianvainajaani Maria Darvaita. Hänpä oikeastaan rahat lähettääkin, vaikka taivaasta. Minä vaadin vain sen, että hän pysyy siveellisenä. Jos saan tietää vastakohdan, loppuu minun apuni heti. Olkaa siis hyvä ja ottakaa vastaan tässä ensi kuukauden summa ja käyttäkää sitä tarkoitukseni mukaan. Vielä kerran pyydän, ettette minusta mitään puhu. Pyydän tämän kunnon tytön tähden. Tiedättehän, miten kärkäs maailma on pahaa puhumaan.

Rouva Kramm otti rahat vastaan. Miksi hän ei olisi ottanut? Kuka hyvänsä olisi hänen sijassaan tehnyt samoin. Tahtoohan hyväntekijä pysyä tuntemattomana, hän ei aio tehdä tuttavuuttakaan; huomauttihan hän toisten vehkeistä sekä asetti hyväntekeväisyytensä ehdoksi moitteettoman siveyden. Mitä voi muuta vaatiakaan?

Rouva Kramm otti rahat ja haki salaa Fannyä varten laulun ja soiton opettajan sekä ilmaisi asian Fannylle yksin. Tässä oli se vikana, ettei hän puhunut asiasta Teresalle. Rouva pelkäsi, kuten oli syytäkin, että tuo ankara eukko heittäisi rahat ulos ikkunasta, väittäen, ettei siivo tyttö saa keneltäkään ottaa mistään syystä rahoja, joita ei ole rehellisesti ansainnut! Entä tuo toinen seikka: taiteen ura? Tätäkin olisi Teresa kiven kovaan vastustanut. Koko asiasta ei siis tohdittu hänelle hiiskuakaan.

Mutta se ei kumminkaan pysynyt Teresalta salassa.

Heti muutaman päivän perästä hän huomasi tytön mielessä tapahtuneen muutoksen.

Fannyn sydämeen oli istutettu se ajatus, että hänellä on aarre, joka kunniallisella tavalla kohottaa hänet vertaistensa yläpuolelle. Eikä hän enää ollut halukas yksinkertaisiin käsitöihin, jotka häntä tähän asti olivat huvittaneet. Nuoren ammattilaisen kanssa hän ei enää puhellut niin kernaasti, vaan haaveksi itsekseen tuntikausia ja virkkoi haaveilujensa perästä tädille, että hän tulee vielä rikkaasti palkitsemaan hänen vaivansa.

Teresa kovin äimistyi näistä sanoista!...

Tyttö haaveksii _rikkaudesta_. Kiusaaja oli osoittanut hänelle maailman ja sanonut: "tämän kaiken minä annan sinulle, rukoile minua!" Eikä hän muistanut vastata "mene pois saatana!"

Metsästäjä oli tarkasti tähdännyt.

Kiitollisuuden tunto saattoi Fannyn usein pyytämään, että rouva Kramm veisi hänet tuntemattoman hyväntekijän luo, jotta hän saisi lausua hänelle sydämelliset kiitoksensa sekä pyytää lisää neuvoja. Tällaisilla pyynnöillä sai hän rouva paran niin pahaan pulaan, että tämä kerran tuli sanoneeksi, ettei Fannyn hyväntekijä ollutkaan nainen, vaan mies, joka ainaiseksi tahtoo pysyä tuntemattomana.

Tämä ilmaisu ensin kovin hämmästytti Fannyä, mutta sitten tuli hänen mielikuvituksensa vieläkin kiihkeämmäksi. Ken lienee se mies, joka tahtoo hänen onneansa edistää, tahtomatta häntä koskaan nähdä, joka on niin varovainen ja niin pelkää kunniallisella lahjallaan vahingoittavansa tytön tahratonta mainetta, ettei nimeänsäkään ilmaise?

Luonnollista oli, että tyttö tuntemattomasta suosijastaan loi itselleen ihanteen. Hän kuvasi mielessään hänet komeaksi, vakavaksi, vaaleanväriseksi mieheksi, joka ei hymyile muulloin kuin hyvää tehdessään. Tämmöisen lempeän kuvan näki tyttö usein unissaankin.

Käydessään kadulla ja tavatessaan nuoria herrasmiehiä hän vilkaisi usein salaa heihin. Eiköhän joku noista ollut hänen salainen suosijansa.

Mutta näistä ei yksikään oikein ottanut sopiaksensa hänen luomaansa ihanteeseen.

Vihdoin tapasi hän eräänä päivänä samanlaiset kasvot, samanlaiset silmät, samanlaisen katseen, kuin hän oli mielessään kuvaillut. Aivan samanlaisen ihannekuvan hän oli luonut itselleen! Se on hän! Hänen salainen suosijansa, joka ei tahdo tulla tunnetuksi. Aivan sama! Tuosta miehestä hän oli usein nähnyt unta, noista kauniista sinisilmistä, noista jaloista kasvonpiirteistä, tuosta soreasta vartalosta.

Tyttö parka! Se ei ollut hänen hyväntekijänsä. Se oli Rudolf Szentirmay, Floran mies, onnellisin, uskollisin mies, joka ei suinkaan ajattele häntä, tyttöparkaa.

Fanny ei enää päässyt siitä uskosta, että tämä mies oli hänen suosijansa.

Yhäti hän pyytämällä pyysi, että rouva Kramm näyttäisi hänelle kaukaa vaikka vain yhden ainoan kerran sen miehen, joka niin salaperäisesti hänen onnestansa piti huolta. Mutta kun hurskas rouva viimein päätti suostua tytön pyyntöön, ei hänen enää ollut mahdollista täyttää sitä, sillä Abellino ei enää tullut sunnuntaisin kirkkoon, eikä viimeistä kuukausirahaa itse antanut rouva Krammille, vaan lähetti nuo kolmesataa floriinia vanhan kamaripalvelijansa kautta. Sangen hyvästi harkittu!

Rouva Kramm ei voinut muuta uskoakaan, kuin että tuo tuntematon herra todellakin karttaa kaikkea lähestymistä tytön suhteen.

Hän pyysi sen vuoksi nöyrästi palvelijalta saada nähdä hänen herraansa vain hetkiseksi ja kaukaa jossakin yleisessä paikassa.

Palvelija vastasi, että herraa voi tavata huomenna ylimysistunnossa, jolloin hän tavallisesti istuu parlamenttisalin viidettä pylvästä vastapäätä.

Oh! Siis vielä Unkarin ylimyksiä! Isänmaan isiä, joka yöt päivät tuumii maan ja kansan onnellisuuden edistämistä. Tämä seikka oli omiansa rauhoittamaan rouvan mieltä. Hän, jonka haltuun valtakunnan onni on uskottu, ei saata olla mikään kevytmielinen mies. -- Oi, jos meidän valtaherrat tietäisivät, miten kansa heitä kunnioittaa, niin olisivat he siitä ylpeät ja koettaisivat sitä -- ansaita.

Rouva Kramm ilmoitti Fannylle, että hän saattaa nähdä tuntemattoman suosijansa huomenna valtiopäiväistunnossa, missä voi helposti sekaantua väkijoukkoon, jottei kukaan heitä huomaa, etenkin kun he eivät muutenkaan siellä viivy muuta kuin hetken ajan.

Täten joutui Fanny parlamenttisalin parvelle, mistä rouva Kramm hänelle osoitti tuntemattoman suosijan.

Fanny luuli pilvistä pudonneensa. Hän oli toivonut saavansa nähdä aivan toisen henkilön. Rouva Krammin osoittamat kasvot eivät häntä ollenkaan miellyttäneet, vaan herättivät hänen sydämessänsä epäilystä, pelkoa. Fanny kehoitti rouva Krammia tulemaan pois parvelta ja palasi kotia pettynein mielin.

Kotona tunnusti hän kaikki tädille, sekä haaveensa, tuulentupansa että pettymyksensä. Hän tunnusti vieläkin rakastavansa miestä, joka on hänen ihanteensa, mutta jonka nimeäkään hän ei tunne. Hän pyysi tätiä puolustamaan häntä omaa itseänsä vastaan, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä, sydämensä pakahtuvan.

Kun rouva Kramm seuraavana päivänä meni Fannyä noutamaan saattaaksensa hänet laulunopettajan luo, oli Teresan asunto tyhjänä. Ovet, ikkunat selki selällään, huonekalut poissa. Ei kukaan tietänyt, minne he olivat lähteneet; yöllä olivat he menneet matkoihinsa. Teresa oli maksanut vuokran talonvartijalle, ja tuntemattomat kantajat olivat vieneet pois kaikki kapineet. Hän ei ollut kenellekään sanonut, missä hän täst'edes oli tavattavissa.

III.

Maksettu.

Minne oli Fanny näin äkkiä kadonnut tätinensä?

Teresa kuunteli epätoivoisena Fannyn tunnustusta.

Tyttö kertoi suoraan rakastavansa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ihannetta, jota hän oli luullut hyväntekijäkseen, jonka hyvyydestä, jalosta luonteesta hän oli jo kuukausia haaveksinut, jonka hyviä töitä hän olisi maksanut lemmen kiitollisuudella. Mutta saatuansa tietää, ettei hänen salainen suosijansa ollutkaan se, jota hän siksi luuli, hän ei voinut unhottaa asiaa, vaan kauhu oli vallannut hänen mielensä. Hän tunsi tehneensä sopimattomasti ottaessaan tuolta mieheltä rahoja vastaan, olipa mistä syystä tahansa. Hän huomasi olevansa myyty, kiitollisuuden velassa, jonkatähden hän sanoi pelkäävänsä tuota miestä, hän ei tohdi kadullekaan astua, jottei ehkä tapaisi häntä. Miehen kasvot herättivät hänessä epäluuloa, ja hän sanoi pelkäävänsä jo sitäkin, että tuo ihminen ajattelee häntä. Mutta kumminkin on oas jäänyt hänen sieluunsa! Tuota toista, tuota ihannetta ei saa mielestä menemään, vaikk'ei ehkä ollut syytä häntä muistella, häntä luulla hyväntekijäksi. Hän ei tunne miestä, ei tiedä hänen nimeänsäkään mutta on häntä rakastava kuolemaansa asti; hän saattaa siihen menehtyä, mutta ei voi ihannetta unohtaa. Santeri parka...

Teresan monivuotiset vaivat olivat raunioiksi rauenneet. Päästään siis tännekin haavoittamaan viatonta sydäntä. Ei kirkossakaan ole kiusaajalta varjeltuna.

Epätoivoissaan teki hän päätöksen, jommoiseen ei suurinkaan kurjuus olisi häntä taivuttanut. Meni Boltayn luo, kertoi hänelle koko asian ja pyysi häntä puolustamaan, suojelemaan tyttöä, sillä naisen suojelus ei tässä enää muka riittänyt.

Boltay rupesi kernaasti puolustajaksi. Karkeakämmeninen käsityöläinen kävi tulipunaiseksi vihasta, ei mennyt tehtaaseen koko päivänä, jottei olisi joutunut kenenkään kanssa riitaan, vaan käski muuttaa vielä samana yönä Teresan kapineet omaan asuntoonsa. Tulkoot sitten vielä heitä hätyyttämään.

Santeri sai tietää asian. Hän tuli sangen surulliseksi, mutta oli Fannylle nyt kahta kohteliaampi. Rakastihan tyttö toivottomasti -- kuten hän tyttöä, joka rakasti toista. Molemmat olivat onnettomat.

Jokainen perheessä tunsi tämän salaisuuden, mutta kukaan ei siitä puhunut. Molemmat vanhukset neuvottelivat kauan keskenänsä. Näihin perheneuvotteluihin kutsuttiin väliin Santerikin, joka täten joutui kokemattomille aloille.

Kunnon vanhukset miettivät päänsä puhki, miten saisivat tietää tuon tuntemattoman suuren herran nimen. Miksi niin? He tahtoivat lähettää takaisin rahat, jotka tuo herra oli Fannylle lahjoittanut. Tämmöisissä veloissa ei ole hyvä kauvoja pysyä! Pitää suorittaa ne mitä pikemmin, samassa rahassa, floriinista floriiniin, kolme kahdenkymmenen floriinin seteliä tukussa, jottei kukaan voisi sanoa saaneensa toista, kuin oli antanut.

Niin, mutta miten saada tietää nimi? Fanny sitä ei tietänyt eikä olisi suostunut häntä näyttämään kadulla tavatessa, vaikka kuolema olisi tullut. Boltay kulki kahviloissa, kauppiasten kokouksissa, kuulusteli, puheltaisiinko porvaristytöstä, joka on ottanut käsirahaa myydäkseen siveytensä rikkaalle herralle? Ei mitään sellaista puhuttu. Tämä seikka oli tosin rauhoittava, kun ei kukaan asiasta tietänyt. Se ei siis niin arka lienekään. Mutta se nimi, se nimi?

Abellino itse auttoi etsiviä.

Joka sunnuntai meni Santeri kirkkoon, missä rouva Krammin oli tapa käydä, ja piti silmällä, kenen kanssa tuo rouva puuttuisi puheeseen.

Kolmantena sunnuntaina tuli Abellino kirkkoon. Hurskas rouva kertoi hänelle, miten ihmeellisesti Fanny oli tätinensä keskellä yötä kadonnut mitään hänelle sanomatta, mikä ei suinkaan ollut heiltä kauniisti tehty. Mutta hän aavisti heidän muuttaneen Boltay herran luokse, sillä nuoruuden päivinä olivat Teresa ja Boltay olleet jonkinmoisissa kihloissa, tai olivat he ehkä muuttaneet sinne sen tähden, että Boltay herra tahtoo saada Fannyn ottopoikansa vaimoksi. Hän ei ainakaan muka heistä enää välitä.

Abellino puraisi suuttuneena huultaan. Kun nuo filistealaiset vain eivät olisi mitään haistaneet!

-- Mitä ammattia tuo Boltay harjoittaa? -- kysäsi hän rouva Krammilta.

Puusepän, oli vastaus.

Puusepänkö? Pian oli tuuma Abellinon aivoissa valmiiksi ajateltuna.

-- No, Herran haltuun, rouva, lausui hän. Hän ei enää tarvinnut rouva Krammia, vaan riensi ulos kirkosta.

Santeri perässä. Nyt oli hän vihdoinkin päässyt kiusaajan jäljille! Abellino kävi kiireisin askelin kadun kulmaan, Santeri perässä. Siellä edellinen astui vaunuihinsa, Santeri istui ajuriin ja ajoi jäljessä. Mikonportin luona saavutti hän vaunut. Täällä astui herra ulos, ja vaunut mennä jyryyttivät pihaan. Karhunnahkaturkkeihin puettu portinvahti seisoi käytävässä.

-- Kuka oli herra, joka tästä meni sisään? -- kysyi Santeri portinvahdilta.

-- Hänen armonsa Abellino Kárpáthi Kárpáthy.

-- Kiitoksia.

Heti kirjoitti Santeri nimen muistikirjaansa, vaikka se olikin turha vaiva. Vuosia, vuosikymmeniä oli tämä nimi pysyvä hänen mielessään.

Siis on hänen nimensä Abellino Kárpáthi!

Te luulette, etteivät nuo kahdeltatoista päivällistä syöjät osaa vihata.

Santeri riensi tietoinensa kotia.

Sinä päivänä olivat kaikki talossa niin vihaisen näköisiä, että oudot heitä oikein pelästyivät.

Seuraava päivä oli taas työpäivä. Kukin ryhtyi askareihinsa. Boltay-herra teki työtä kilpaa sällien kanssa. Mutta turhaan hän meni siihen hälinään, sillä kaikki työkalut olivat hänestä matkivinaan yhtä nimeä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että höylät ja sahat työtä tehtäessä puhuivat jotakin. Nyt kuuli hän kaikkien huutavan Kárpáthin nimeä. Erittäinkin matki yksi iso saha, jolla lankkuja halkaistiin, joka vedolla sangen selvästi: "Kárpáthi, Kárpáthi", niin että Boltay-herra vihdoin huudahti sälleilleen: "älkää vetäkö noin kauheasti tuota sahaa!" Sällit ihmettelivät. Mestari kai tahtoisi, että sahan pitäisi soida viulun lailla?

Teresa ja Fanny istuivat sillä välin kadunpuoleisen ikkunan ääressä tehden käsitöitään, sanaa keskenänsä vaihtamatta.

Äkkiä tulivat komeat vaunut kadulle ja seisahtuivat Boltayn talon edustalle.

Nuorten tyttöjen uteliaisuudella katsahti Fanny ulos ikkunasta, juuri kun vaunuissa istuja astui ulos. Pelästyneenä veti tyttö päänsä takaisin, hänen kasvonsa kalpenivat, kädet vaipuivat syliin.

Teresa huomasi tämän. Tyttö oli nähnyt hänet! Hän on täällä! Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän vapisi. Jos tuo mies astuu sisään, jos hän tohtii tulla hänen näkyviinsä, niin hän ei tiedä mitä tehdä. Viha, häpeä, epätoivo valtasi hänen mielensä. Teresa peräti unohti talossa olevan miehen, joka ei piloja kärsi, ja luuli yksin saavansa vihollista vastaan taistella.

Tulijan askeleet kuuluivat rappusilta, ulkona kysyttiin jotakin kopealla äänellä, ja vieras astui eteiseen. Tuleeko hän tähän kamariin?

Fanny nousi tuolilta, riensi tädin luo pistäen kasvonsa piiloon hänen helmaansa ja itkeä nyyhkytti.

-- Älä pelkää, älä pelkää, rauhoitti Teresa, vaikka hänenkin jäsenensä värisivät. Minä olen täällä.

Mutta nyt aukeni myöskin peräovi, josta Boltay-herra tuli ulos ottamaan vierasta vastaan. Verstaasta oli hänet kutsuttu etuhuoneeseen, missä hän vieläkin oli kuulevinaan, miten höylät ja sahat helvetillisellä, kamalalla äänellä matkivat: Kárpáthi, Kárpáthi...

-- Ahaa, hyvää päivää, puhui tulija ystävällisesti alentuen nähdessään mestarin. Oletteko te mestari Boltay? Kunnon mestari! Olette kaikkialla hyvässä maineessa. Töitänne kiitetään; te olette kunnon mies. Nytkin tulette verstaasta; tämä on minun mieleeni, ahkeraa kansaa minä suuresti kunnioitan.

Boltay-herra ei ollut niitä miehiä, jotka kaikkien kiitoksista huolivat. Hän keskeytti pian vieraan ylistelemiset.

-- Kenen kanssa on kunnia puhua? Mitä asiaa on herralla?

-- Minä olen Abellino Kárpáthi, vastasi vieras.

Boltay-herraa esti takana oleva kaappi selälleen menemästä.

Tätä hän ei ollut odottanut.

Korkea herra ei suvainnut havaita käsityöläisen ilmettä. Hän ehkä arveli, ettei käsityöläisen kasvoissa saa mitään näkyäkään, ja jatkoi seuraavasti:

-- Tulin tilaamaan teiltä kokonaista huonekalustoa ja tulin tänne itse, kun olen kuullut teidän piirtävän sangen kauniita huonekalujen malleja...

-- En minä niitä piirrä, vaan ensimmäinen kisällini joka on Pariisissa opin käynyt.

-- Minusta yhdentekevää. Tulin, kuten sanoin, itse valitsemaan malleista, sillä haluaisin erittäin sievän ja samalla yksinkertaisen huonekaluston; tiedättehän, porvarismallia. Selitän, miksi niin tahdon. Aion mennä naimisiin erään porvaristytön kanssa. Älkää ihmetelkö, että otan porvaristytön oikeaksi lailliseksi aviovaimoksi. Miksi teen sen? Siihen on minulla erityiset syyt. Nähkääs, minä olen omituinen mies. Tämä on jotakin erinomaista, jommoista ei meidän piireissä usein tapahdu. Minun isänikin oli omituinen mies, ja kaikki perheen jäsenet ovat omituisia. Aioin jo kerran mennä naimisiin, morsiameni oli rihkamakauppiaan tytär, osasi ihanasti laulaa kirkossa.

Ahaa, vanha juttu!

-- Olisin nainut tytön, jatkoi puhelias keikari -- niin kimakalla äänellä, että kuului läheisiin huoneisiin; -- mutta tyttö parka kuoli. Minä tein silloin sen lupauksen, etten mene naimisiin, ennenkuin löydän porvaristytön, joka on yhtä siveä, yhtä kaunis kuin hänkin ja osaa yhtä ihanasti laulaa "Stabat materia". Kahdeksan vuotta olen maailmaa kierrellyt soveliasta tapaamatta, sillä se, joka osasi laulaa, ei ollut kaunis tai oli kaunis, mutta ei siveellinen, tai oli siveellinen, mutta ei osannut laulaa; sanalla sanoen, ei kelvannut minulle. Ja nyt löysin tästä pikkukaupungista sen, mitä jo kauan olen etsinyt, nimittäin tytön, joka on kaunis, siveä ja laulaa hyvin. Hänet minä nain. Neuvokaa nyt, mimmoiset huonekalut ostan hänelle häälahjaksi?

Joka sana kuului sivuhuoneeseen. Teresa peitti Fannyn päätä, joka oli hänen syliinsä vaipuneena, ikäänkuin peläten tämän yksinkertaisen sadun saattavan nuoren tytön ymmälle. Ovathan nuoret tyttöset niin herkkäuskoisia. Kysyvätpä kukiltakin: rakastaako hän, vai ei? Mitä sitten, kun joku sen suoraan heille sanoo?

Puheen kestäessä tointui Boltay-herra vähitellen. Mitään vastaamatta astui hän piironkinsa luo, otti sieltä jotakin ja alkoi kiireesti kirjoittaa.

Varmaan etsii hän malleja ja kirjoittaa laskua, ajatteli Abellino katsellen ympärillensä. Lieneekö filistealaisella montakin huonetta? Minne kaunis, pikku sokeripalanen lienee kätkettynä? Mahtoiko tyttö kuulla, mitä sanoin?

Mestari sai sill'aikaa kirjoituksensa valmiiksi, viittasi Kárpáthia tulemaan pöydän luo ja luki hänen eteensä kuusi kappaletta sadan floriinin seteleitä, siihen vielä neljä floriinia hopeassa sekä kolmekymmentä kreutzeriä puhtaassa kuparissa.

-- Katsokaa tänne: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusisataa floriinia, siihen vielä neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, -- lausui hän lykäten rahat esiin.

Mitä hittoa tuo filistealainen meinaa roskaisilla rahoillansa?

-- Kas noin. Olkaa hyvä, istukaa allekirjoittamaan kuitti.

Näin sanoen hän antoi kavaljeerin käteen valmiin kuitin kuudestasadasta floriinista ynnä korkoa neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, jonka summan allekirjoittanut on lainannut neiti Fanny Mayerille ja täydelleen tänä päivänä takaisin saanut.

Abellino hämmästyi äärettömästi. Hän ei osannut aavistaa, että tuo tuhma, paksuposkinen filistealainen noin selvään oli älynnyt hänen vehkeensä. Oli parasta tämmöisessä tapauksessa olla olevinansa loukattu.