Part 17

Herra Mayer tapasi suurta asiakirjatukkua lukemassa tämän ansiokkaan asessorin, jolla oli tapana niin perusteellisesti tutkia kaikkia käsiinsä saamia monimutkaisia riitajuttuja, että hän niissä oikein eli; oli suutuksissaan tavatessaan vääriä käänteitä asiassa tai merkillisempiä väliväitteitä ja oli tyytyväinen, kun oikeus oli saanut voiton. Sitä paitsi oli hän tunnettu lahjomattomuudestaan. Joka toi rahalahjoja, sen hän heitti ulos huoneesta; kun kauniita naisia tuli ihanuudellaan hänen tuomioihinsa vaikuttamaan, oli hän heille niin epäkohtelias, etteivät he toista kertaa yrittäneet häntä taivuttaa.

Nähtyänsä Mayerin otti herra Bordácsi silmälasit nenältään ja laski ne avonaiselle asiakirjalle, jottei eksyisi jutun juonesta, sekä ärjäsi tavattoman karkealla äänellä ja synkän näköisenä:

-- Mitä asiaa, ystäväni herra Mayer?

Herra Mayer ihastui sanasta "ystäväni", vaikka se olikin vain asessorin lauseparsia; näin hän puhutteli kirjuriansa, heitukkaansa sekä riitaveljiä, joita hän haukkui.

Herra Mayer kertoi rohkeasti asiansa, kävipä istumaankin ilman käskemättä, aivan kuin oli ollut tapansa entisinä hyvinä aikoina, jolloin he vielä olivat virkaveljiä.

Puhuessansa ei herra Mayerilla koskaan ollut tapana katsoa puhuttelemaansa silmiin, minkä arkaluontoisuuden tähden hän ei saattanut kasvoista lukea sanojensa vaikutusta. Suuresti mahtoi hän sentähden hämmästyä, kun Bordácsi-herra puheen päätyttyä mitä äkäisimmällä äänellä ärjäsi:

-- Miksi herra minulle kaikkia näitä kertoo?

Mayer herran mieli masentui yhtäkkiä; hän ei saanut sanaa suustansa, huulet vain liikkuivat.

-- Mitä?! -- ärjäsi armollinen Bordácsi-herra vieläkin suuremmalla äänen painolla, astuen aivan lähelle onnetonta klienttiänsä ja peloittavasti tuijottaen häntä silmiin.

Mies parka nousi pelästyksissään tuolilta, jolle hän käskemättä oli istuutunut, ja änkkäsi melkein itkussa suin:

-- Tulin nöyrimmästi pyytämään neuvoa ja -- ja puoltamista.

-- Mitä? Luuletteko, herra, minun rupeavan teitä puolustamaan? -- ärjäsi asessori niin kovalla äänellä, kuin olisi hän luullut kuuroa puhuttelevansa.

-- Luulin, änkkäsi onneton perheenisä, että vanhan ystävyyden vuoksi, jota ennen osoititte perhettäni kohtaan...

Bordácsi ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Mitä? Teidän perheenne! Silloin oli teidän perheenne kunniallinen perhe, nyt se on Sodoma ja Gomorra, auki koko maailman mielettömille. Te olette kihlannut neljä tytärtänne hornaan ja olette jokaisen rehellisen ihmisen kauhistuksena; turmelette kaupungin nuorison; teidän nimeänne mainitaan kaikkialla, missä vain on irstaita nuorukaisia ja surevia isiä.

Jo purskahti Mayer todelliseen itkuun ja mutisi, ettei hän tiedä mitään.

-- Jumala on teille antanut kauniita lapsia, mutta te olette tehnyt ne kauhistukseksi maailmalle, olette myynyt tytärtenne viattomuuden, rakkauden, heidän sielunsa autuuden; olette myynyt heidät enimmän lupaavalle, opettanut, miten pitää miehiä silmäniskuilla kadulta pyydystää, miten pitää nauraa, teeskennellä rakkautta, miten pitää valehdella ihmisten rahoja peijatakseen!

Miesparka virkkoi itkeä nyyhkyttäen, ettei hän ole koskaan niin tehnyt.

-- Vielä on teillä yksi tytär, nuorin, kaunein, suloisin. Kun minä vielä kävin perheessänne, oli hän pieni sylilapsi, kaikki pitivät hänestä enimmän, hän oli kaikkien käsivarsilla. Muistatteko vielä sitä? Ja nyt tahtoisitte hänetkin myydä? Suututte, vastustelette kaikin keinoin, kun kunniallinen henkilö aikoo pelastaa lapsen, jottei hänen viattomuuttansa tahrattaisi, jottei hänen sielunsa, lempensä kuihtuisi hekumallisten roistojen, kadunmittaajien, kenopäisten teaatteriviheltäjälurjusten kynsissä, ettei hänen koko elämänsä tulisi onnettomaksi ja häpeälliseksi, kuolinhetkensä yksinäiseksi ja kirotuksi sekä ettei hän kuolemansa jälkeen tulisi helvetin tuleen heitetyksi! Vielä väitätte vastaan? Tietysti, sillä teiltä aiotaan riistää suuri aarre, jonka voisitte myydä korkeasta hinnasta, jo edeltäkäsin tuumien: niin ja niin paljon siitä pyydän. Eikö niin?

Mayerin hampaat kalisivat pelästyksestä ja kauhistuksesta.

-- Sen sanon teille, jos vielä hyvä neuvo kelpaa, jatkoi asessori järkähtämättömänä, että kaikin mokomin annatte tyttärenne Fannyn arvoisalle sisarellenne, jos hän tahtoo hänet huostaansa, ja ainaiseksi heitätte hänelle kaiken huolen tytöstä sekä teette sen sovinnolla; sillä jos asia lakiin joutuu, ja te rupeatte vastaan riitelemään, niin -- jumal'auta, minä tuomitsen teidät lukon taa!

Pelästyksissään kysäsi Mayer: "minne?"

Tämä kysymys saattoi asessorin hetkeksi hämille, mutta pian hän keksi vastauksen:

-- Minnekö? Siinä tapauksessa, että kaikki, mitä perheessänne tehdään, tapahtuu teidän tietenne, -- kuritushuoneeseen; mutta jollette tiedä niin mitään, -- hullujenhuoneeseen!

Herra Mayer oli saanut kuulla tarpeeksi. Hän sanoi hyvästi ja meni. Päästyänsä ulos ovesta ja hoiperrellen saavuttuansa kadulle, nauroivat katupojat hänelle; tuo on jossain aika naukkuja ottanut!

Muitten ihmisten suusta hänen siis piti kuulla, ettei hän ole kunniallinen mies, että häntä halveksitaan, pilkataan, kirotaan, että häntä sanotaan parittajaksi, joka tekee tyttöjensä rakkaudella kauppaa, sekä että hänen kotiansa pidetään nuorison turmeluspaikkana.

Hän oli luullut olevansa parhain mies maailmassa, mies, jonka perhettä kunnioitetaan, jonka ystävyyttä etsimällä etsitään. Nyt tuumi hän, sopisiko hänen enää tuohon kotiin mennäkään.

Suruissaan käveli hän kaupungin reunassa olevan lammen rannalle. Noin ihana lampi, ajatteli hän itsekseen -- tuohon saattaisi hukuttaa monta pahaa tyttöä; -- tekisipä mieli itsekin siihen hypätä!

Hän kääntyi takaisin ja riensi kotiapäin. Kotona kesti koko ajan puhetta ja ruikutusta Teresan vaatimuksen tähden.

Nuorin tytär kulki sisarelta sisarelle; kaikki syleilivät ja suutelivat häntä, ikäänkuin olisi ollut suurikin vaara tulossa.

-- Fanny parka! Meillä on piiallakin paremmat päivät kuin sinulla Teresan luona!

-- Siellä vasta ikävät ajat: kaiket päivät saat kutoa sukkaa, ommella, iltasin lukea tädin kuullen "Hartaushetkiä", kunnes hän nukkuu.

-- Meitä on hän aina moittiva sinun kuultosi, jotta vieraantuisit meistä etkä enää katsoisi sisartesi puoleenkaan.

-- Fanny parka! Tuo vanha luuranko on sinua lyöväkin.

-- Fanny parka!

-- Tyttö parka!

-- Sisko raukka!

Lapsi aivan pelästyi noista monista valituksista. Vihdoin päätettiin, että Fannyn pitää sanoa isälle, jos tämä todellakin aikoo antaa tytön Teresalle, ettei hän tahdo mennä, ja toiset sitten rupeavat Fannyä puoltamaan.

Jo kuuluivat Mayer herran askeleet rappusilta. Hattu päässä astui hän sisään, sillä eihän tämmöisessä seurassa ole tapana ottaa hattua päästä.

Hän tiesi kaikkien katsovan häneen. Tiesi myöskin olevansa niin hurjan näköinen, että jokainen pelästyy, joka häneen katsahtaa.

Hän ei katsonut ketään silmiin, vaan sanoi Fannylle;

-- Pue viitta yllesi ja pane hattu päähäsi sekä laita itsesi matkalle!

-- Minne, isä? -- kysäsi Fanny pahasti kasvatettujen lasten tavalla, jotka kyselevät syitä, ennenkuin tottelevat.

-- Tulet kanssani.

-- Minne, isä?

-- Teresan luo.

Jokainen koetti olla hämmästyvinään. Fanny loi silmänsä maahan, ja kierrellen jotakin rihmaa sormissansa hän vastasi arasti:

-- Minä en tahdo mennä Teresan luo.

Pöydällä olivat levällään neulomapuut.

-- Mitä sanoit? -- kysyi Mayer kumartuen tytön puoleen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut oikein.

Fanny vilkaisi äitiin ja siskoihin, ja huomatessaan näitten rohkaisevat silmäykset toisti hän rohkeasti ja päättävästi:

-- Minä en tahdo Teresan luo.

-- Vai et tahdo?

-- Minä tahdon jäädä äidin ja siskojen luo.

-- Äidin ja siskojenko? Ja tulla heidän kaltaisekseen.

Näin sanoen tarttui hän tytön käteen, tempasi toisella kädellä neulomapuut ja löi niillä tytärtänsä, niin että itsekin pelästyi.

Sisaret riensivät väliin. Parhaaseen aikaan menivätkin, sillä Mayer antoi heillekin neulomapuista, niin että nämä menivät pirstoiksi. Viimeiseksi jäi vaimo. Hänelle ei enää puista riittänyt. Nyrkistä antoi niin, että rouva lankesi tainnoksissa nurkkaan.

Kuritus olisi kohtuullisesti käytettynä ehkä auttanut muutamia vuosia aikaisemmin; nyt se vain herätti mieliharmia.

Koko aikana ei herra Mayer virkkanut sanaakaan. Hän vain purki raivoansa, kuten häkistä vapauteen päässyt villipeto.

Sitten otti hän Fannyä kädestä ja vei hänet hyvästiä jättämättä Teresan luokse. Tyttö itki koko matkan.

Selkäänsä saaneet tyttäret toivoivat vihoissaan isän pysyvän poissa ainaiseksi. Tämä heidän toivonsa täyttyikin, sillä herra Mayer ei siltä tieltä koskaan enää palannut. Hän katosi Pressburgista. Minne hän oli joutunut? Sitä ei kukaan tietänyt. Muutamat päättivät hänen hypänneen Tonavaan, toiset arvelivat hänen karanneen. Vuosien vierittyä toivat kaukana matkustaneet tiedon, että samannäköinen mies oli nähty milloin Turkinmaalla, milloin Englannissa.

II.

Kiusaaja kirkossa.

Taas vei perkele Jeesuksen korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeat maahan ja rukoilet minua. Silloin sanoi Jeesus hänelle: mene pois saatana!

Raamattu.

Hyvä Jumala! Ovathan rikkaat paljoa lähempänä taivasta kuin köyhät!

On monta rikosta, johon köyhä lankee, mutta jota rikas ei tunnekaan!

Onkohan kuultu rikasten varastavan? Onko elossapysymisen vietti pakottanut rikkaita töihin, joille sekä Jumalan käskyt että ihmisten tuomio huutavat kirousta? Onko koskaan kuultu ylhäisen naisen myyneen rahasta siveyttänsä? Ei. Tämä on vain köyhien tyttöjen rikos.

Aina niistä ajoista asti, kun kulta ja rakkaus ovat olleet tunnetut, on rakkaus ollut jumaluuden tunnusmerkki, raha taasen perkeleen. Onkohan harvinaista, että Jumala vaihdetaan perkeleeseen? Ei, vaan sangen tavallista. Ja häpeä ei ole ostajan, vaan myyjän.

Tyttö on sievä ja toimelias. Ei ole muuta esimerkkiä ehkä nähtykään kuin siveyttä, kärsivällisyyttä. Sydämessä hyvyyden tunne; sopimaton silmäys saattaa kasvot punastumaan. Sielu on puhdas, siveys luja kuin timantti, lempi neitsyellinen... Mutta kun kiusaaja vie hänet korkealle vuorelle ja osoittaa hänelle rikkaan, iloissa ja riemuissa äärettömästi reuhaavan maailman ja sanoo hänelle: "tämän kaiken minä annan sinulle, jos minua rukoilet!" -- niin onko montakaan, jotka huumaantumatta voivat sanoa: "mene pois saatana!" Sitä pahempi, jos kiusaaja esiintyy sievässä muodossa, kaunein kasvoin. Tietäähän kuitenkin jokainen sen, että korkealta pudotessaan musertuu murskaksi, ja luonnon lakikin sanoo, että lankeaminen käy alaspäin eikä koskaan ylöspäin.

Ja kumminkin lankeaa niin moni! -- -- --

Kolme vuotta on Fanny jo asunut tätinsä Teresan luona. Hänen nuorelle, taipuvaiselle sydämellensä olivat nämä kolme vuotta suureksi hyödyksi.

Vanha aate on, että ihmissydämessä asuu taipumus sekä hyvään että pahaan samassa kehdossa. Kumpaa hoidetaan, se kasvaa ja hylkää sisarensa. Kasvatustaito saattaa häpeään kranioloogien tutkimukset. -- Fannystä, kuuluisien muotinaisten sisaresta, tuli mitä sävyisin ja helläsydämisin neitonen. Ehkä olisivat sisaretkin tulleet samanlaisiksi, jos joku olisi osannut antaa heidän sielullensa toisen suunnan.

Alussa oli Teresa ankara, kovasydäminen tyttöä kohtaan. Täten katosi lapsesta oikullinen ynseys. Hän ei antanut pienimmänkään vian jäädä oikaisematta, määräsi joka hetkeksi työtä ja vaati siitä tilintekoa, eikä kärsinyt vähintäkään väitettä, oikkua. Tädin huomiota ei voinut välttää, hänen terävät ja ankarat silmänsä eivät valheesta eksyneet, vaan hän katsoi tytön sydämeen, kytki sieltä pahojen ajatusten taimetkin. Hänen täytyi juurittaa ensin pois rikkaruohot, ennenkuin saattoi jalompien kasvien siemeniä kylvää.

Vanhan, elämäänsä kyllästyneen tädin kasvatustapa oli tosin sangen ikävä, mutta hyvin hyödyllinen.

Kun sitten lapsen ynseä mieli oli murtunut, ja hän tullut käsittämään, ettei käy laatuun olla vain olevinansa hyvä, ettei saa valehdella, teeskennellä, sillä hänen lähellänsä on olento, joka lukee hänen ajatuksensa, pitää hänestä tarkkaa vaaria, joka ehkä vartioi häntä hänen nukkuessansakin, vaan että täytyy olla rehellinen ja puhua totta, niin alkoi Teresa vähitellen johtaa tyttöä tuntemaan tämän mielenmuutoksen hyviäkin puolia. Mitä vilpittömämpi hän oli, sitä enemmän Teresa luotti häneen. Täti uskalsi jättää hänet usein yksikseen, ei enää pitänyt niin tarkkaa vaaria tytön töistä, uskoi hänen puheensa, vaikka salaa vieläkin otti kaikesta tiedon. Tällainen kohtelu kohotti, puhdisti lapsen mieltä. Kun hän huomasi tädin luottavan häneen, kasvoi hänessä itseluottamus. Tämä onkin kallis aarre! Vahinko vain, että siitä niin vähän huolta pidetään!

Teresa ei koskaan puhunut tytölle hänen sisaristansa, vaan kun huomasi Fannyn alkavan heitä ajatella, koetti suunnata toisaalle hänen ajatuksensa.

Myöhemmin, mielen puhdistuttua, hän ei heidän seuraansa ikävöinyt. Päin vastoin, kun hän kerran Teresan luvalla kävi kaupungilla ja huomasi Matildan tulevan vastaan avonaisissa vaunuissa, pujahti hän pelästyneenä erään tuttavan rouvan pihaan ja virkkoi peloissaan: "kun hän vain ei olisi minua huomannut!"

Teresa sai tämän tietää ja oli siitä päivästä saakka sangen hellä Fannylle. Kun tyttö istui työnsä ääreen, huokasi hän syvään. Teresa tiesi hänen ajattelevan sisariansa.

-- Miksi huokasit? -- kysyi hän tytöltä.

-- Matilda raukka, virkkoi Fanny, suoraan, rehellisesti lausuen ajatuksensa ilmi, sillä olivathan ne puhtaita. Hänen tuli surku sisartansa, jonka hän oli nähnyt istuvan vaunuissa Brabantin pitsejä puvussa, kun hän itse oli käsityönsä ääressä niin onnellinen.

Teresa ei vastannut, vaan syleili hellästi lasta. Jumala oli palkinnut hänen kolmivuotiset ruumiin ja sielun vaivansa, sillä tyttö oli pelastettu parempaa tulevaisuutta varten!...

Eihän köyhyys niin kova onnettomuus olekaan. Ne, jotka sen lähemmin tuntevat, tietävät silläkin olevan riemunsa, joita ei rikkaat voi rahallakaan saada. Eikä Teresan tila ollut niinkään kurja. Hänellä oli eräästä henkivakuutuslaitoksesta vuosittain viisisataa floriinia eläkerahaa, josta puoli riitti heille sekä elatukseksi että huvituksiksikin. Tuttuja nuoria miehiä ja tyttöjä tuli kokoon, ja olisi väärin sanoa, etteivät he ymmärtäneet huvitella itseänsä. -- Tulojensa toisen puolen pani täti tarkasti talteen, ajatellen, että hänen kuoltuansa jääköön se Fannylle. Ansaitsipa tyttökin jo jotakin. -- Hän sai rahaa työstänsä. Te, jotka elätte ylellisyydessä, ette tiedä, mikä ilo, mikä nautinto on nuorelle miehelle tai tytölle, kun hän saa ensimmäisen kerran palkinnon rehellisistä ponnistuksistansa, kun tulee itsetietoiseksi siitä, että hänestäkin on hyötyä ja että hän voi elää ilman muitten ihmisten apua ja armopaloja!

Fanny saa hyvän palkan työstänsä. Tämän seikan selvikkeeksi tulee minun kertoa eräs aikaisempi tapaus, joka on siteenä muutamien kertomuksemme henkilöitten kesken.

Talo, jossa he asuivat, oli erään unkarilaisen puuseppämestarin, jolla oli muitakin taloja Pressburgissa. Hänen nimensä oli Juhana Boltay. Tämä varakas käsityöläinen oli muinoin, ollessaan vielä äskenleivottu mestari, -- siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta -- ihastunut Teresaan ja pyytänyt häntä vaimokseen. Mutta Teresan vanhemmat eivät antaneet tyttöä hänelle, -- vaikka he rakastivat toisiansa, -- sillä Teresa oli virkamiesluokasta eikä hänelle sopinut käsityöläinen. Boltay nai toisen, hänen avioliittonsa oli onneton ja lapseton. Kun hänen vaimonsa kuoli, olivat sekä hän itse että Teresa jo iäkkäät. Teresa ei mennyt koskaan miehelään. Neljänkymmenen vuoden ajalla kävi hän harmaapääksi ja vanhaksi unhottamatta ensi lempeänsä. -- Tällä aikaa köyhtyivät hänen vanhempansa, ja hänen täytyi muuttaa erääseen esikaupungin taloon asumaan, missä hän eli viisikolmatta vuotta. Mutta Boltay rikastui ja osti san talon, missä Teresa asui, joten hänellä oli tilaisuus pitää huolta Teresan tarpeista. Hän laittoi pihalle pienen puutarhan, karkoitti talosta elämöivät vuokralaiset ja otti Teresalta sangen alhaisen vuokran. Mutta he eivät koskaan puhutelleet toisiaan. -- Boltay asui kaupungin toisessa päässä, missä hänen verstaansa oli. Mutta kuitenkin tiesi hän hyvin kaikki Teresan olot; tiesi hänen ottaneen Fannyn luoksensa. Tästälähin lähetti hän usein Teresan luo asialle nuoren miehen, ensimmäisen kisällinsä, joka oli kunnon mies ja huhun mukaan Boltayn suosikki, jonka hän oli ottanut pojaksensa, aikoen jättää hänelle kaiken omaisuutensa, koskei hänellä itsellään ollut perillistä.

Tämä nuori mies oli Pariisissa tapaamamme tuttava, haaveksija Ermenonvillen metsässä, kansan edusmies Mainvielle-Catalanin jutussa.

Boltay lähetti tämän nuoren miehen Teresan luo tilaamaan milloin mitäkin naisten käsityötä, jonka Fannyn piti valmistaa ja josta hän maksoi runsaan palkan. Hän ei tohtinut tarjota apuansa suoraan Teresalle, mutta tällä tavoin täytyi Teresan ottaa rahat vastaan tytön tähden.

Tarkemmin asiaa tutkiessa saattoi huomata, etteivät Teresa eikä Boltaykaan olleet ollenkaan levottomia, vaikka Santeri (nyt kuulemme ensi kerran miehen nimen) jäikin välistä pitemmäksi aikaa puhelemaan nuoren tytön kanssa.

Ajattelivatko he ehkä heistä jotakin?

Todellakin tulisi heistä soma pari. Mies on solakka, jäntevä, sorea varreltaan; vaaleat ja kiharaiset hiukset, vilkkaat siniset silmät; rohkea, miehekäs muoto, käytös huolellinen, mutta ei teeskennelty eikä liian herrasmainen, vaan levollinen, jommoisen käytöksen sivistynyt sielu ja harjaantunut ruumis saa. Tyttö on solakka, ihanteellinen vartaloltaan; kirkkaat, tummat silmät, punaposkinen, ei edes silmien ympärilläkään näy kellastunutta kehää. Hän on tosiaankin olento, joka maailmassa tekisi suuren vaikutuksen. Hyvinpä he toisilleen sopisivatkin: mies vaalea, nainen tummaverinen; miehellä siniset, tytöllä tummat silmät; edellinen on uljas, vakaa, ryhdikäs, jälkimmäinen taas innokas, tuntehikas, -- mutta kuka tietää, mitä heistä on kohtalojen kirjaan kirjoitettu?

Teresan tuttavien joukossa oli myöskin eräs lyhyt, tanakka, mutta vilkas henkilö, jota ei tavallisesti kutsuttu hänen omalla, vaan hänen virkanimellään.

Tämä oli regens chori, kirkon kuorilaulun johtaja.

Kun regens chori kuuli eräänä iltapäivänä Fannyn laulavan, ihastui hän kauniisti sointuvasta äänestä. Hän ei voinut olla ilmaisematta toivoansa saada opettaa Fannylle "Stabat mater"-virttä, jotta tyttö laulaisi sitä kirkossa.

Teresa kauhistui tämän ehdotuksen kuultuansa. Matilda muistui mieleen. Mutta olihan tämä ihan toista kuin laulaa koreasti puettuna avonaisella näyttämöllä lemmenlauluja veltoille kuulijoille -- aivan toista oli laulaa Herran temppelissä ristikon takana juhlallista ja mieltä ylentävää virttä hartaitten rukoilijain kuullen.

Mutta vihollisemme perkele, joka etsii, kenen hän nielisi, löytää uhrinsa kirkostakin.

Teresan täytyi sallia Fannyn mennä opetusta saamaan regens chorin luo, joka oli väsymätön häntä ylistämään.

Tyttö ei useinkaan mennyt sinne yksin. Joko Teresa tai eräs hänen ystävistään, rouva Kramm, seurasi häntä laulunjohtajan asunnolle, ja oppitunnin kuluttua mentiin häntä taas noutamaan. Muuten ei porvarispiireissä olekaan niin suurta syytä pelätä tyttöjen joutuvan harhateille, sillä kukin perhe pitää toistenkin lapsista vaaria, aivan kuin omistansakin, joten tyttö saattaa rohkeasti esiintyä ilman äitiä, suojelijaa, sillä hän tapaa kaikkialla puolustajia parittajien hyökkäyksiä vastaan.

Eikä saattanut toivoakaan, ettei tieto Fannyn ihanuudesta ja siveellisyydestä olisi levinnyt kaupungilla. Onhan semmoisia herroja, joilla ei muuta työtä olekaan kuin onkia sellaisia tietoja; ja tämmöisten hekumanpyydystäjien luku eneni valtiopäiväin aikaan, sillä nuoret isänmaanystävät levittivät hyviä tapoja niin paljon kuin mahdollista.

Ken ei olisi tähän aikaan tuntenut Mayerin tyttäriä, ja ne, jotka heidät tunsivat, saivat myöskin tietää, että vielä viideskin tytär oli olemassa. Missä on nuorin sisar? Tämähän oli mitä luonnollisin kysymys.

Mayerin tytöt eivät asiaa salanneet. Sanoivat, kenen luona hän asuu sekä koska ja missä häntä voi nähdä. Tämä oli enemmän kuin kevytmielisyyttä; tämä oli ilkeyttä, kateutta, vihaa. Matilda ei voinut antaa Fannylle anteeksi sitä, että tämä oli pujahtanut hänen näkyvistänsä kadulta piiloon, eikä yksikään sisaruksista voinut antaa hänelle anteeksi, että hänellä oli aarre, jommoista heillä ei ollut, nimittäin viattomuus. Mikä makupala tämä olisi ollut hienoille herroille! Mikä harvinainen paratiisin hedelmä! Viisi- tai kuusitoista vuotias impi, jonka sielu on puhdistettu liasta ja loasta, jonka hellä sydän on säilytetty haaveksivaa nuorukaista varten; joka vielä ajattelee jumalaa ja lapsuuden leikkejä. Mikä nautinto saada armotta tallata tämä ruusu, temmata siitä lehti toisensa perästä, vetää tyttö samaan lokaan, josta hänet pelastettiin, antaa hänen tulla tuntemaan kaikki helvetin kalvavat, hävittävät intohimot, jotka turmeltuneessa sydämessä syntyvät! Mitä te arki-ihmiset ymmärrätte näistä nautinnoista, te jotka rakastatte yhtä tyttöä, naitte hänet ja koetatte kaiken elämänne ajan tehdä hänet onnelliseksi; te, jotka yhdessä vanhenette, kunnes vaimonne vaipuu hautaan, ja rakastatte häntä vielä silloinkin. Te ette käsitä, miten suloista on muutamien mielestä uhrata viaton sydän hetken riemulle? Teidän katkismuksessanne ei ole lausetta: "ei ole synti pettää naista". Miks'ei ollut varuillaan? Me etsimme, nuuskimme viattomia sieluja, viritämme verkot ympärille, kaivamme kuopat alle, vilkutamme peiliä silmäin edessä, vainoamme heitä kuten metsämies saalistansa. Miks'eivät ole varuillaan? Paratiisin kaurista vastaan ryhdyttiin ajometsästykseen.

Kaikkialta keräytyi hänen ympärilleen noita joka paikkaan ehtiviä kulkurikavaljeerejä, jotka imartelivat, ylistivät häntä, tarjoilivat hänelle lahjoja, mutta ihanan kauriin pään päällä tuikki tähti, joka varjeli häntä heidän nuoliltansa. Tämä oli siveyden kirkas tähti.

Nuoret merkilliset kokoontuivat päivä päivältä äreämpinä Mayerin taloon ja pilkkasivat toisiansa onnistumattomien kokeitten vuoksi. He löivät suuria vetojakin ja hävisivät, kuten on tapana hevos- ja koirakilpailuissa.

Vihdoin esitti tuttavamme keikari, jota olemme maininneet Fennimoren nimellä, peruslauseen, että paras ja tehokkain keino naisten suhteen on suora hyökkäys.

Hän lähetti siis eräänä päivänä, kun tiesi Fannyn olevan yksin kotosalla, hänelle komean kimpun talvikukkia, joihin oli kätkettynä seuraavansisältöinen lemmenkirje: jos Fanny on taipuvainen ottamaan vastaan lempivää sydäntä, niin jättäköön illalla puutarhan takaoven auki. Muutamissa tapauksissa vievät tällaiset tarjoukset parhaiten päämaaliin.

Kokematon tyttö otti kukat vastaan. Tuuma oli taitavasti keksitty.

Toisenlainen lahja olisi kenties epäilyttänyt tyttöä ja tehnyt hänet araksi, mutta kukat ovat niin tyttöjen luonteelle sopivia, etteivät ne voi heissä epäilystä herättää.

Vasta lahjan tuojan mentyä huomasi Fanny kukkiin kätketyn kirjeen. Ikäänkuin olisi hän nähnyt kukissa myrkyllisen hämähäkin pudotti hän ne pelästyksissään kädestään ja juoksi itkien kertomaan rouva Krammille tapauksesta. Hän luuli jo tämän kautta häpeään joutuneensa.

Ennen pitkää tuli Teresakin kotia, ja molemmat vanhukset rupesivat sulettua kirjettä tutkimaan. Fanny oli lohduton, kun rouva Kramm ilmaisi hänelle kirjeen sisällön. Hän luuli jo tämän kirjeen vastaan ottamisella ikuisiksi ajoiksi menettäneensä maineensa. Vaikka molemmat vanhukset häntä kaikin tavoin lohduttivat, vietti hän kuitenkin unettoman yön.

Näin tunteellinen oli puhdas sielu tullessaan ensikerran lian kanssa tekemisiin.

Molemmat eukot tuumivat kostoa tuskan tuottajalle. Eukotpa vasta kostonhimoisia ovatkin! He jättivät puutarhan takaoven auki ja pitivät vaaria, siksi kunnes kavaljeeri meni sisään, jolloin he sulkivat oven. Alakerran ikkunasta katselivat he sitten, miten menetteli satimeen joutunut viettelijä, metsämies, joka itse oli kaivamaansa kuoppaan langennut. Kun kaiken lisäksi alkoi sataakin, menivät eukot iloissaan maata, avaimet pään alla, ja kuuntelivat mielihyvissään, miten sade pieksi ikkunaruutuja.