Part 15

Unkarin valtiopäiville ei häntä niin paljon saattanut ajatus esiintyä loistoisasti ja päästä mainioksi sekä alkaa valloitussota kaikista maan ääristä tänne kokoontuneitten ylimysten vaimoja ja tyttäriä vastaan, kuin ajatus saada joka päivä tavata setäänsä semmoisella paikalla, missä tämä ei voi päästä pakoon ja missä hän saa loukata setäänsä vereen asti tämän voimatta puolustaa itseänsä.

Jos setä olisi kuulunut vastustuspuolueeseen, niin olisi Béla ollut vanhoillinen. Mutta nyt oli laita päinvastoin, ja Béla oli niin kiivas vastapuoluelainen, että kumppanitkin alkoivat häntä ihmetellä.

Vielä yhden vanhan tuttavamme nimen tulemme usein tapaamaan, -- emme tosin kiivaista kiistoista puhuvien valtiopäiväkertomusten palstoilla, emmekä Wienin muotiseikoista puhuvissa lehdissä, vaan kaikilla vapaamielisen edistymisen aloilla, kaikissa nimilistoissa hyväntekeväisiä tarkoituksia varten ja kansallisten laitosten perustajien joukossa. Tämä nimi on Rudolf Szentirmay, jota tavallisesti seuraa kaikissa ihmisystävällisissä ja jaloja aatteita kannattavissa yrityksissä vielä toinenkin nimi, nimittäin Flora Szentirmay-Eszéki. Kaikki olemme siis kotona.

Tunnemme, että elämme tärkeällä aikakaudella; sen tuntee joka ihminen.

Suuria aatteita, laajoja parannuspuuhia ilmestyy julkisuuteen. Kahviloissa luetaan innokkaasti sanomalehtiä, iltahuveissa ja pidoissa puhutaan muustakin kuin metsästyksestä ja muotiseikoista, naiset alkavat valita kansallis- ja puoluevärejä pukuihinsa, yleinen mielipide joko ylistää lemmikkejänsä tai masentaa vainoomiansa. Päivisin käy yleisö yhtä uteliaana kuuntelemassa valtiopäiväin keskusteluja kuin teaatterissakin, ja iltasin käyvät isänmaan isät teaatterissa vielä mieluummin kuin valtiopäiväistunnoissa.

Tänään on julkinen ylimysten (ylähuoneen) istunto; kuulijain parvet ovat täpötäynnä kaikenlaisia ja kaikensäätyisiä kuulijoita, sillä edellisenä päivänä levisi huhu, että tänään tapahtuu ankaria otteluja.

Parhaimmat puhujat tulevat puhumaan; tänään kuullaan sekä eläköönhuutoja että vihellyksiä.

Esillä on tärkeä kysymys, jonka kohtalosta riippuu jommankumman puolueen voitto. Sekä alhaalla salissa että ylhäällä parvilla kuunnellaan tarkasti, pöytäkirjaa julkiluettaessa vallitsee yleinen, syvä hiljaisuus, niin että voi kuulla pikakirjoittajan kynän rapinan.

Nyt esiintyy pitkäpiimäisyydestään ja laveasta lausetavastansa tunnettu puhuja, hän alkaa pitkän latinalaisen puheen, jonka laaja alkulause antaa aavistaa lopun etäisyyttä.

Se osa yleisöä, joka ei ymmärrä kieltä, alkaa ikävystyä tästä yksitoikkoisesta huvituksesta, kuulijat taasen ovat harmissaan. Nuoret valtiopäivämiehet alkavat jo levottomina helistellä miekkojansa. Muutamissa merkillisimmissä kohdin puhetta huudahtelevat vastustusmiehet: ohoo! -- Kun taasen puhujan lauseet käyvät liian sietämättömiksi, huudahtaa joku: "kuulkaamme!" ja niin kuuluu hänen perässään satoja "kuulkaamme"-huutoja, joten puheesta ei voi kuulla niin mitään.

Puhujaa ei tämä ollenkaan häiritse; suurimman hälinän aikanakin hän vain jatkaa juttuansa, sivullensakaan katsahtamatta, kunnes melu vihdoin itsestään loppuu.

Hänen puheensa herättää suurta kiihkoa ylimystössä. Useat kiivaammat valtaherrat nousevat keskustelemaan etempänä istuvien kumppaniensa kanssa. Missä kolme tai neljä samanmielistä on yhdessä, siellä kuiskaillaan kiivaasti liikehtien ja päät yhdessä; kuulijat tuumivat: mitähän siellä keskustellaan?

Eräällä parvella, joka on sekä mies- että naiskuulijoita täynnä, seisoo joukko nuoria, mustiin attilatakkeihin ja kapeisiin unkarilaisiin housuihin puettuja juristeja.[14] Heistä on yksi jo kauan aikaa oleskellut Pressburgissa, toiset ovat luultavasti vasta äskentulleita, sillä he ihmettelevät kovasti kaikkea, mitä näkevät ja kuulevat, ja kyselevät tuolta Pressburgin mieheltä: kuka tuo on, joka nyt nousi ylös tuoliltaan? Kuka tuo on, joka pisti kynänsä tolppoon? Kuka istuu tuolla, selin tänne? Missä istuu se ja se? Kuka kuuluu vapaamielisiin ja kuka ei kuulu, ynnä muita samanlaisia kysymyksiä. Pressburgin mies taasen osaa tietysti antaa tyydyttävän vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, sillä hän on asunut kaupungissa aina valtiopäivien avauksesta asti, praktiseeraa personaaliksen (ylähuoneen puheenjohtajan) luona, sekä on jokaisen kuuluisan miehen tuttava. Hän tietää muka senkin, missä kahvilassa kummankin puolueen miesten on tapana käydä. Täten on hän saanut korkean arvon kumppaniensa silmissä. -- Katsokaas, tuo tuolla on Béla Kárpáthi -- näytti hän toisille -- sepä vasta kunnon mies; ei ole niin vapaamielistä koko ylimysjoukossa! Ymmärtänettehän sen itsekin, sillä hän tohtii vastustaa omaa setäänsä, joka kuuluu konservatiiveihin! Uskaltaisinko minä sanoa sanaakaan Yrjö-setääni vastaan? Eikä hän ole muuta kuin varatuomari. -- Tuolla Kárpáthilla on jalo luonne, hän on suuri mies; osaa unkariakin ja puhuu sitä niin hyvin, että mekin ymmärrämme.

Metsistyneet nuorukaiset ihmettelivät kovasti.

-- Katsokaas, hän ei pidä puhujan jutuista, ottaa kynän käteensä; nähkääs, miten uhkeasti hän sen työntää tolppoon. Varmaan tekee hän muistutuksen edellistä puhujaa vastaan tai laatii uutta ehdotusta. Ahaa, nyt antaa hän paperin kulkea kädestä käteen. -- Kaikki myöntävät, nyökkäävät päätänsä. Hän on järjen mies!

Tällä aikaa piirsi nuorempi Kárpáthi sedästänsä, jota vastapäätä hän istui, huviksensa irvikuvan, missä kunnon herra oli kuvattu pässiksi, joka märehtii vanhoja erioikeuskirjoja. Paperin hän antoi naapureillensa, ja sitä luulevat juristit joksikin tärkeäksi esitykseksi.

-- Katsokaas vain, nyt lähtee kaksi miestä hänen puheillensa. Tunnen heidät hyvin. Kummeksin vain, miksi he häntä puhuttelevat, sillä ovathan he toista puoluetta. Kas, kuinka ylpeästi hän viittaa, että hän on ajallansa heille vastauksen antava. -- Näyttävät vielä epäilevän. Tulkoon vain asia puheeksi, niin hän heille sanoo, mitä ovat miehiä...

-- Lyödään vetoa, että tyttö tulee tänne, lausui Kárpáthi noille kahdelle ylimykselle, jotka tällä hetkellä hänen tuoliinsa nojautuen puhelivat hänen kanssansa.

-- Minä en usko, ennenkuin näen, vastasi Livius, hoikka, käyränenäinen mies. Tyttö on erittäin ankarasti kasvatettu.

-- Loruja! Tyttö kuin tyttö! Kaikilla heillä on sydän, pitää vain löytää avain, joka sen avaa.

-- Mutta siihen sydämeen et pääse tiirikallakaan. Tyttöä vartioi jumalinen, päiväkaudet rukoileva täti ja äreä, karhumainen setä, jotka aina ovat hänen kintereillään.

-- Pieni asia! Jumalisen tädin me petämme, äreän sedän peloitamme pakoon, ja Hesperiidien yrttitarha on meidän.

-- Minä sanon vieläkin kerran, että tytön luokse ei pääse, häntä ei päästetä yleisiin huveihin, hän ei käy koskaan teaatterissa, ei kävelyllä eikä missään, missä muita ihmisiä on liikkeellä, kirkkoa lukuunottamatta, mutta sielläkin hän istuu urkuparvella kuorolaulajien joukossa.

-- Tämän olen jo aikoja tietänyt. Minulle on ennenkin sanottu, että tytöllä on kaunis ääni. Hyvä! Tästä tiedämme, että tyttö mielellänsä antaa äänensä kuulua ja että hänellä on taipumusta laulajattareksi. Tähän taipumukseen saattaa istuttaa monenmoisia hedelmiä. Kuten tiedätte, olen lyönyt tuhat tukaattia vetoa Fennimoren kanssa siitä, että tyttö on vuoden kuluttua asuva minun luonani.

-- Uskomattomalta kuuluu, kun ajattelee, miten surkean lopun saivat Fennimoren yritykset tämän tytön suhteen.

-- Miten? Miten? Kuinka hänen on käynyt? -- kyseli kolmas, joka juuri oli seuraan saapunut.

Abellino oli heti valmis tekemään asiasta selkoa.

-- Tuo kunnon poika lähetti lemmenlahjoja tytölle, joka antoi ne kaikki tädillensä. Tämä viekas, muka jumalinen noita-akka määräsi Fannyn nimessä lemmenkohtauksen Fennimorelle talon takana olevaan puutarhaan. Tämä tulikin määrätyllä tunnilla aukijätetystä takaovesta paikalle, odotteli levottomana hyvän aikaa karviaispensaiden takana, mutta kun ei ketään kuulunut, huomasi hän vihdoin tulleensa petetyksi. Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta kas, ovi, josta oli tullut, olikin nyt lukossa. Tuumii, mitä nyt tehdä? Vaarallista oli kolistelemaan ruveta, sillä pihan puolella olivat Boltay-mestarin kahdeksan nikkarinsälliä työssä. Jos he kuulevat kolinan, antavat he hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei hän enää nahkaansa omakseen tunne. Ylt'ympärillä taasen oli korkea kiviaita. Ei ollut muuta neuvoa, kun alistua kohtaloonsa ja mennä maata kukkapenkkien väliin ja odottaa, kunnes puutarhuri aamulla tulee avaamaan oven. Tämäpä vasta kova kokemus Fennimorelle; hän, joka ei saa unta, jos lakana on rypyssä, ja joka maata mennessänsä pesee itsensä ensin monenmoisissa vesissä. Päälle päätteeksi rupesi vielä puoliyön aikana satamaan vettä ja sitä tuli aamuun asti, ikäänkuin saavista kaataen. Koko puutarhassa ei ollut pienintäkään suojusta, ei anssaria, ei edes parsalavaakaan, jonka alle olisi päässyt suojaan. Tätä huvia kesti kello kuuteen asti aamulla. Vasta silloin pääsi Fennimore vihmasaunasta. Hänen yllänsä oli nankinikankaiset housut, samettikauluksinen hännystakki, ja päässä kastorihattu. Ajatelkaas, miltä hän näytti! Jokaiselle tuttavalle, jonka hän kotimatkalla tapasi, selitti hän tulevansa Tonavan virrasta, mistä hän muka oli pelastanut hukkumaisillaan olevan pojan.

-- Sen vuoksi hän niin kernaasti meni Fannyn siveydestä vetoa lyömään.

-- Tietysti. Jos hän voittaa vedon, on hän oikeassa ja saa vielä tuhat tukaattia; jos hän taasen häviää, on hänellä korvauksena tieto, että tyttö on langennut, vaikkei se hänen toimestansa käynytkään, -- Olen varma siitä, että hän häviää. Vuoden kuluttua on Fanny oleva ihan sisartensa kaltainen.

-- Ja mitä tietä aiot päästä perille?

-- Sitä en ilmaise. Siinä kyllä, kun tiedätte minun jo päässeen niin pitkälle, että tyttö tänään tulee parvelle, viidennen pylvään viereen, missä nuo lakimiehet seisovat, täsmälleen yksitoista...

Näin opettavainen keskustelu oli seuralla, jota lakimiehemme äärettömästi ihailivat. Tällä välin vaihtoivat toiset isänmaan isät kovia sanoja jostakin tärkeästä yleisestä asiasta.

-- Katsokaapas, lausui juristiylimys vasta-alkaville veikoillensa, nyt katsoi armollinen herra minuun. Hän tuntee minut hyvin, olen häntä usein puhutellut, kun esimieheni on lähettänyt minut viemään "sirkuläärejä" (kiertokirjeitä) hänelle. Varmaan katsahti hän tänne huomauttaakseen meille, että hän pian aikoo puhua. Me vastaamme eläköönhuudoilla. Huutakaa sitten, pojat, aikalailla!

Samassa kuului naispuvun kahinaa miesten takaa, ja muutamat, joilla oli aikaa katsahtaa taaksensa, huomasivat sievästi puetun porvaristytön, vanhan, mutta sangen koreasti puetun naisen seurassa. Tyttö ei voinut olla kuuttatoista vanhempi; vartalo oli solakka ja hoikka, kasvot terveen ja raikkaan näköiset, tavaton puna heloitti poskilla, huulet värisivät ikäänkuin pelosta. Edessä seisovien olkain ylitse koettaa hän katsoa alhaalla istuvia, samalla kuin tuo koreapukuinen rouva kuiskaa muutaman sanan hänen korvaansa, jonka johdosta tyttö monta kertaa uteliaasti kysyy häneltä hiljaa: "kuka?"

-- Tuolla on tyttö! -- kuiskasi Abellino tovereilleen ja tirkisti lornetillaan parvekkeelle. Hän tuli aivan äsken; tuolla hän seisoo lakimiesten takana. Nyt ei häntä näy, kun tuo pitkä mieshöntelö on edessä. Nyt näkyy hän taas; posket punaiset, suuret mustat silmät näyttävät aroilta. Älkää katselko sinne niin paljon, hän pelästyy. Lempo vieköön tuon miehen tytön edestä!

-- Kas; kas! -- puhui lakimies. Hän viittasi minua kohden, toisetkin armolliset herrat katsovat tänne. Varmaan puhutaan minusta. Esimieheni kehuu minua aina hänen kuultensa. Kas vaan, kuinka hän katsoo minuun! Ehkä pitäisi häntä tervehtiäkin.

Kunnon mies alkoi joutua hämille. Muutteli yhä asentoa, milloin otti sapelin käsivarrellensa, milloin taas nojasi siihen, siveli viiksiänsä, kääntyi toverien puoleen puhellen heille naurettavan vakavasti. Milloin oli hän kovin lempeän näköinen, milloin taas hymyili viisaasti, kuten nuorten miesten on tapana, silloin kuin heitä paljon katsellaan.

Hän ei enää voinut kantaa kaikkea tätä kunniaa; nuo häneen kääntyneet lornetit polttivat tulilasin lailla hänen kasvojansa. -- Hän sanoi tovereilleen, että hänen täytyy mennä esimiehensä luo; jos Kárpáthi sillä aikaa puhuisi, niin pyysi hän heidän kuuntelemaan tarkasti, jotta voisivat hänellekin kertoa. -- Näin sanoen pakeni hän tiehensä.

Hänen poistumisensa kautta syntyneestä aukosta tuli kauniin porvaristytön vartalo näkyviin. Tyttö ei kuitenkaan viipynyt parvella, vaan läksi taas seuranaisensa kanssa pois.

-- Oli todellakin soma tyttö, lausuivat alhaalla. Pirullisia vehkeitä tuolla Bélalla!

Nyt loppui vastapuolueen viimeisen puhujan puhe, jota seurasi kuulijain nostama hälinä.

-- Mitä melua tämä on? -- kyselivät toisiltaan keskenänsä juttelevat nuoret isänmaan ystävät. Mistä on puhetta?

Estääksensä uutta kiivasta keskustelua syntymästä näki puheenjohtaja hyväksi ryhtyä äänestykseen, hyväksytäänkö alahuoneen esitys vai ei? Ankarien valtiomiesten kasvot olivat vakavia, äänestettiin sekä myöten että vastaan. Nuoremmat äänestivät miten kunkin päähän pisti.

Juristiemme oli helppo kirjoittamattakin muistaa, mitä Abellino puhui.

-- No? No? -- kyseli sankari kotiin palaavilta tovereiltansa: mitä Kárpáthi lausui? Eikö hän puhunut mainiosti? Eikö ollut juhlallista kuulla?

Hän lausui: "minä hyväksyn alahuoneen esityksen".

-- Niinkö sanoi? Kuinka älykkäästi!

TOINEN OSA

I.

Erään perheen kirous.

Siihen aikaan asui Pressburgissa eräs kuuluisa perhe, jos nimittäin surullista kohtaloa saattaa kuuluisuudeksi sanoa.

Nimittäkäämme sitä Mayerin perheeksi. Tämä nimi on niin monella ihmisellä, ettei kukaan saata siitä loukkaantua.

Perheenisä oli jonkun yleisen rahaston hoitaja, ja hänellä oli viisi kaunista tytärtä.

Tytöt olivat kaikki kauniita, toinen toistaan ihanampia, suloisempia.

Jumalan siunaamia lahjoja nämä viisi lasta! Kaksi heistä oli jo v. 1818 täysikasvuisia; reduttien kaunottaria, tanssien kuningattaria! Hienot herrat, ylimyksetkin heitä tanssittivat. Heitä sanottiinkin vain "kauneiksi Mayerin tytöiksi."

Sekä isä että äiti olivat iloissaan tästä kunniasta. He kasvattivat tyttärensä heidän kauneuteensa sopivalla tavalla. Tytöt eivät saaneet askaroida taloustoimissa eivätkä alhaisissa töissä, vaan heidän piti elää komeasti, herrastavalla, sillä heille oli aiottu jalompi asema yhteiskunnassa. Tavallisten kutomakoulujen sijasta kävivät he parhaimmissa kasvatuslaitoksissa. Yksi heistä osasi hyvin koruompelua, toinen lauloi sievästi, kaikilla heillä oli hyvät luonnonlahjat. Isä ajatteli: tuosta tytöstä tulee kuuluisa laulajatar, tuo taasen rikastuu muotikaupan pidolla; kaikki pääsevät naimisiin rikasten tilanhaltijain ja rahamiesten kanssa, sillä nehän aina parveilevat heidän ympärillään. Ehkä oli hän jostakin vanhasta romaanista lukenut semmoisen tapauksen.

Herraskasvatukseen tarvittiin herrastulot. Mutta kuten tiedämme, ei alhaisen virkamiehen palkka ole niinkään kehuttavan suuri. Talous maksoi enemmän kuin oli varoja talossa. Isä älysikin tämän ja mietiskeli päänsä puhki, usein yökausiakin, missä kohdin voisi menoja vähentää, mutta ei löytänyt apua. Tyttäriä ei saanut, ei ollut mahdollista vetää pois maailmasta, jottei turmelisi heidän onneansa; vanhinta kosiskeli paraikaa eräs tilanhaltija. Tämä ehkä piankin nai tytön, sillä eihän hänellä saata olla muita tuumia kunniallisen miehen tyttären suhteen; ja sitten on hänen helppo auttaa appea rahapulasta parilla tuhannella floriinilla.

Mutta tilanhaltijan tuttavuus maksaa paljon; yleiset huvit, koristukset, komeat vaatteet kuluttavat kauhean paljon rahaa. Päivällispöydässä on näkymättömällä tavalla läsnä räätäleitä, suutareita, kähertäjiä, silkki- ja kukkakauppiaita, jotka kaikki yksissä neuvoin kuluttavat perheenisän päivällistä.

Päälle päätteeksi oli vaimo ajattelematon. Unkarilainen sananlasku sanoo: tuli on talossa irti, vaikk'ei savua näy.

Hän oli huonoin perheenemäntä, mitä ajatella saattaa. Itse hän ei mitään osannut tehdä, vaan antoi kaikki piikojen haltuun. Kun oltiin rahapulassa, otti hän velaksi, mistä vaan sai, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista. Kun oli rahaa juuri niin paljon kuin mitä ruokaan tarvittiin, teki rouva sen tempun, että meni kukkakauppiaalta ostamaan viimeisillä rahoillaan ananaksia.

Eräänä päivänä tapahtui, että ylemmät virastot äkkiä, kuten niiden tapana on, edeltäkäsin mitään tietoa antamatta määräsivät tilintarkastuksen tapahtuvaksi, ja Mayerin hoitamassa kassassa oli kuuden tuhannen floriinin vaillinki.

Niin pitkälle oli isän kevytmielisyys mennyt.

Mayer pantiin heti pois viralta, ja kaikki hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon; olipa puhetta hänen vangitsemisestansakin.

Kahteen viikkoon ei kaupungissa muusta puhuttu kuin hänen vararikostaan.

Pressburgissa eli eräs Mayerin sisar, maailman hälinästä erillään elelevä vanhapiika, onnellisempina aikoina perheen pilan esine; hän ei muka muuta tee kuin rukoilee, käy kirkossa, silittelee kissaansa, ja tavatessaan vertaisiansa panettelee ja soimaa nuorta kansaa, ehkä senkin vuoksi, kun ei voi nauttia elämästä heidän tavallaan. Vielä hän on koronkiskojakin, eikä hän ketään niin paljon vihaa kuin veljensä perhettä, jolle hän on suuttunut sen tähden, että sen jäsenet käyvät koreasti puettuina, elävät hyvin ja juhlivat niin usein, silloin kuin hän elää talvikaudet kotilieden ääressä, pitää yhtä pukua kaksitoista vuotta sekä syö viikkokausia vesivelliä ja vehnästä. Kun tytöt saavat naurunhalun, kysyvät he toisiltansa: "menemmekö Teresa-tädin luo päivälliselle?"

Kuultuansa veljen kovan kohtalon keräsi tämä sekä naurettava että pahanilkinen neiti heti laillista korkoa vastaan lainaamansa rahat, monen vuoden vaivojen hedelmät, ja sidottuansa ne kirjavaan nenäliinaan, meni hän raatihuoneelle maksamaan kassavaillingin, eikä ennen rauhoittunut, kuin oli käynyt kaikkien herrojen luona pyytämässä, rukoilemassa, ettei hänen veljeänsä vangittaisi, vaan häntä vastaan tehty kanne peräytettäisiin.

Saatuansa tietää, mitä sisar oli tehnyt, riensi Mayer hänen luoksensa itkeä vetistellen. Satoja kertoja suuteli hän sisarensa kättä eikä löytänyt sopivia sanoja osoittaakseen kiitollisuuttansa. Sai vielä tyttärensäkin menemään tädin kättä suutelemaan, mikä seikka selvästi osoitti tyttöjen itsensä uhraavaista mielenlaatua, kun nämä eivät epäilleet koskettaa ruusun- ja kirsikanvärisillä huulillansa vanhuksen rypistyneitä käsiä ja kun nauramatta saattoivat katsella vanhanpiian vanhanaikaisia suortuvia ja pukua.

Mayer vannoi kautta maan ja taivaan, että hänen päätehtävänsä tästälähtien on oleva osoittaa kiitollisuutta rakkaan sisarensa hyvästä työstä. Tämän saavutat siten, vastasi vanha nainen, että rupeat toisella tavalla elämään. Minä kulutin miltei kaiken omaisuuteni pelastaakseni nimesi suuresta häpeästä. Muista sinä varjella sitä vielä suuremmasta häpeästä, sillä maan päällä löytyy suurempikin häpeä kuin vankeuteen joutuminen. Ymmärräthän. Hanki itsellesi virka; totuta lapsesi työhön. Älä häpeä ruveta jonkun kauppiaan kirjanpitäjäksi. Siihen toimeen kykenet, ja saat ainakin elatuksesi. Tyttäresi ovat jo niin suuria, että voivat itse elättää itsensä. -- Jumala heitä muitten ihmisten avusta varjelkoon. -- Toinen saattaa ansaita leipänsä pitämällä muotikauppaa, sillä hän osaa tehdä hienoa käsityötä. Toinen menköön johonkin siivoon herrasperheeseen kotiopettajattareksi; nuoremmillekin Jumala on osoittava jonkinlaisen työalan, ja niin tulette vielä kaikki onnellisiksi.

Kunnon Mayer palasi täydellisesti lohdutettuna sisarensa luota. Hän ei enää ajatellutkaan itsemurhaa, vaan rupesi pian eräälle kauppiaalle apulaiseksi, ilmoitti tyttärilleen elämänsuunnitelmansa, jonka nämä itkeä nyyhkytellen hyväksyivätkin. Elisa sai paikan erään ompelijattaren luona, mutta Matilda piti taiteilijattaren uraa paljon hauskempana kuin kotiopettajattaren virkaa, ja kun hänellä oli sangen kaunis ääni ja taisipa vähän laulaakin, oli hänen helppo saada isänsä siihen luuloon, että hänellä on loistava tulevaisuus edessään näyttämöllä, sillä tällä alalla tulee helpoimmin ja kaikella kunnialla rikkaaksi. Tulipa vielä hänen mieleensä muutamien suurten laulajattarien nimi, jotka samoin olivat syntyneet vararikon tehneistä vanhemmista ja juuri sen vuoksi joutuneet teaatterialalle sekä sitten runsaasti auttaneet vanhempiansa.

Mayer antoi myöten tyttärensä taiteellisille taipumuksille ja salli hänen tehdä halunsa mukaan. Ensin sai hän tosin vain kuorilaulajan paikan, mutta ovathan kuuluisimmatkin laulajattaret siten alkaneet. Näin vakuuttivat Mayerille asianymmärtävät henkilöt, vaikkemme me käske ketään tuota uskomaan.

Tätä ei tietysti menty Teresa-tädille kertomaan, vaan hänelle sanottiin Matildan olevan kotiopettajattarena. Eihän tuo vanhapiika koskaan käy teaatterissa, ja jos sattumalta joku kuiskaisikin hänelle, että Mayerin tytär on näyttelijätär, niin on sangen helppo selittää, että se on jonkun toisen Mayerin tytär, sillä onhan Wolfin kalenterissa sen nimisiä näyttelijättäriä ainakin kolmesataa. Teresa mieluummin uskoo, ennenkuin menee tuohon kirottuun laitokseen ottamaan asiasta tarkempia tietoja.

Mayer luuli jo alkaneensa aivan uutta elämää; kodissa on toiset tavat, kukin täyttää velvollisuutensa, ja onnellisuus tulee taloon ovesta, ikkunasta, savupiipusta.

Rouva Mayerin täytyi tottua ruuan laittamiseen ja herra Mayerin pohjaanpalaneisiin ruokiin. Koko perhe teki työtä päiväkaudet. Mayer oli aamusta iltaan konttorissa, rouva keittiössä, lapset ompelivat, kutoivat; kaksi isointa oli työssä kaupungilla, toinen heistä valmisti kauhean paljon hattuja ja päähineitä, toinen taasen luki otsansa hiessä vaikeita osia. Niin he ainakin toisillensa luulottelivat. Mutta totta puhuen venyi perheen isä silloin kahvilassa sanomalehtiä lueskellen, mikä onkin halvin nautinto kahvilassa; rouva heitti ruuanlaiton lapsenpiian haltuun ja loruili naapurinakkojen kanssa, lapset lukivat salavihkaa satukirjoja tai olivat sokkosilla; muotikaupassa kisailivat koreat herrasmiehet vanhimman tyttären kanssa; kuorolaulajan vaikeista opinnoista taasen on paras olla puhumatta. Vain päivällisen aikana tapasivat perheen jäsenet toisensa. Äreillä mielin, väärässä suin istuttiin pöytään; nuoremmat lapset olivat nyreissään ja kiukuttelivat huonoista ruuista; vanhin oli menettänyt ruokahalunsa sokerileivoksilla. Jokainen oli vaiti, ikävissään, jokainen odotti tästä yhdessäolosta loppua, jotta taas pääsisi vaivaloiseen työhönsä.

On onnellisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ota uskoakseen asioita, mitkä eivät heitä miellytä, jotka eivät luule kenenkään heille suuttuvan, ennenkuin heidän jaloillensa poljetaan. He eivät huomaa parhaiden ystäviensä ylenkatsetta kadulla, eivätkä havaitse mitään muutosta sisällisissä perheoloissa, ennenkuin joku siitä huomauttaa. Aivan vastoin epäilevän ja kaikkia tarkkaavan luonteen tapaa heittävät he omantuntonsa unisen perkeleen valtaan, joka selvimmillekin vioille etsii puolustavia verukkeita, ettei tarvitsisi vaivata itseänsä parannuspuuhilla.

Tämä on epäilemättä mitä suurinta leväperäisyyttä, ja tässä tilassa saattaa moni elää sangen kauan.

Mayerin perhe eli muutaman kuukauden ajan erittäin yksinäistä, jopa surullistakin elämää.

Luoja on antanut, luoduistaan hellää huolta pitäen, ihmisille, joitten täytyy työllänsä elää, sen vietin, että he tuntevat iloa ja itsetuntoa alettuansa jonkun työn, niin että perheen kokoontuessa jokainen kertoo yrityksensä edistymisestä. Se tekee niin hyvää.

Tämä vietti puuttui Mayerilaisilta. Heidän työssänsä oli paratiisista karkoitettujen kirous. Ei kukaan puhunut edistymisestä, ei kukaan kysellyt toisen toimia, kukin pelkäsi puuttua puheeseen, ikäänkuin arvellen taas saavansa kuulla ruikutuksia. Ja perheruikutuksia on kauhea kuunnella.

Mutta on seikkoja jotka valittavat mitään puhumattakin. Perheen jokaisen jäsenen puvussa alkoi näkyä jonkinlaista hulttiomaisuutta, mikä on ominaista kaikille niille, jotka vain uusissa vaatteissa osaavat olla sieviä. Jos he eivät saa päiväkausia istua peilin ääressä, niin puku riippuu, istuu huonosti, näyttää kuluneelta, vaikkei olekaan vanha, ja on siten köyhyyden merkkinä.