Part 14

Jokaisen mielestä oli tämä mainio kepponen. Näkyihän silmistäkin, ettei hän ollut mikään moukka! Kaikki liikkeet, tuolille istuminen, kyynäspäihin nojaaminen, hatun nurkkaan heittäminen, olivat aito huikentelijan temppuja, jotka selvästi osoittivat, että mies oli paremmissa piireissä kasvatuksensa saanut.

Ei yksikään todellinen moukka olisi täällä uskaltanut silmiänsäkään nostaa, saatikka sitten sinutella jokaista. Jo tunsivat kaikki hänen olevan herrasmiehen, muutamat muistivat varmasti, että olivat tavanneet hänet pääispaanin (maaherran) virkaanasettajaisjuhlassa. Mikko tietysti muisti samat seikat hänkin aivan hyvin, ja hetkisen kuluttua oli hän jo ehtinyt juoda koko seuran kanssa veljenmaljan sekä tuli pian tutuksi, ikäänkuin olisi hän jo aikoja sitten heidät tuntenut, niin että hän itsekin kummasteli, kun näin pian saattoi elää herroiksi. "Ikuinen malja" alkoi kiertää. Mikko rupesi laulamaan uutta, täällä tuntematonta juomalaulua, jonka seura heti hyväksyi pitäen sitä paljon kauniimpana kuin entistä.

Fritz Kalotai riensi häntä hellästi syleilemään.

-- Älä vaan varasta minulta mitään noin syleillessäsi, huudahti Mikko, mikä lause olikin paikallansa. Seura piti sitä mainiona kokkapuheena, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin tavallinen kapakkalause.

Tunnin kuluttua oli Mikko jo herrasseuran sankari, juomisessa ei kukaan häntä voittanut, sillä pikarin tyhjensi hän viimeiseen tippaan. Kun sitten ruvettiin korttia lyömään, laski hän kourallisen rahoja pöytään, voitti yhtämittaa, mutta kasvoissa ei näkynyt siitä pienintäkään ilon merkkiä. Tyynenä pisti hän rahat taskuunsa, ikäänkuin olisi hänellä niitä ollut kotona säkittäin, lainasipa vielä Kalotaillekin, mikä seikka selvästi osoitti hänen halveksivan rahaa, sillä Fritzillä ei koskaan ollut tapana maksaa velkojansa.

Monen pää jo kihisi kilpajuonnista. Kukin oli ehtinyt sille rajalle, jossa viinin ilahuttava vaikutus loppuu ja humala alkaa, jolloin ei enää tunne viinin makua, vaan hurmaavan päihtymyksen, joka kiihottaa juomaan yhä enemmän. Tällöin oli Antti Kutyfalvin tapa esittää vanha temppunsa, nimittäin juoda pikarillinen viiniä avokurkuin, kertaakaan nielaisematta. Tähän tarvitaan tietysti hyvin avara ja tottunut kurkku. Paitsi Anttia ei seurassa ollut muita kuin korkeintaan kaksi, jotka taisivat tehdä samoin.

-- Eihän tuo ole mikään konsti, lausui Mikko Kis, tehden tempun sangen helposti; mutta tehkääpäs samoin kuin minä, koettakaapas tyhjentää laulaessanne malja laulua keskeyttämättä.

Siihen aikaan oli tämä vielä aivan uutta sekä sangen vaikea temppu, sillä viinin valuessa kurkusta alas täytyi henkitorven ja Aataminpalan olla liikkumattomana ja samassa piti kuitenkin keskeyttämättä ääntää.

Tämän tempun teki Mikko Kis sangen taitavasti seuran suureksi ihmeeksi ja antoi maljan toisillekin heidän tehdäksensä samoin.

Kaikkien kokeet tietysti epäonnistuivat. Joka pikarillinen viiniä meni päin mäntyyn. Juomaveikot nauroivat toinen toisillensa, sillä, jokaisen heistä täytyi keskeyttää laulu juodessansa.

Mikko Kis näytti vielä kerran, kuinka sen piti käydä.

-- Tänne se pikari! -- huudahti vihdoin Antti ja rupesi hänkin koettamaan. Alussa kävi kuin kävikin laulu, mutta tippa viiniä meni väärään kurkkuun, ja ollen tukehtumaisillansa purskasi hän päänsä joka lävestä kurkkuun seisahtuneen viinin, kuten meren pinnalle nouseva valaskala tai suihkulähteen kivestä tehty vedenhaltija.

Tätä tapausta ei saata tarkemmin sanoin kuvata. Mutta veikot pitivät sitä sangen huvittavana ja puhuivat siitä perästäpäinkin.

Koko juomaseura nousi pöydästä nauruun menehtymäisillään, Antin yskiessä. Mutta kun keuhkojen raivo heikkeni, huudahti Antti nyrkki pystössä Mikolle: minä tapan sinut! Minä tapan sinut! Ja yskästä vihdoin päästyänsä kiersi hän paidanhihat kyynäspäihin, ähisten:

-- Valmista itsesi, minä tapan sinut! Tapan koko komppanian!

Jokainen pakeni ovelle päin. Hänen tapansa tunnettiin; parasta oli ajoissa korjata luunsa ja mennä maata, sillä Antilla oli siinä suhteessa karhun luonto, ettei hän kajonnut makaaviin. Heitukat alkoivat kiireesti laahata Juhana-herraakin ulos huoneesta. Joka ei enää jalkoihinsa luottanut, kömpi pöydän alle.

Mikko Kis ei liikahtanut paikaltaan.

Kutyfalvi oli kauhean väkevä mies. Karpion viljasäkin heitti hän hampaillansa yli pään, puri taalarin hopearahan poikki, otti yksin kiinni hurjistuneen hevosen. Suurten ruumiinvoimiensa vuoksi pidettiin häntä niin suuressa arvossa, että täytyi olla aika pöhnässä, ennenkuin tohti hänen kanssansa riitaa tehdä, mikä uhkarohkeus tavallisesti loppui siten, että tämä raaka jättiläinen antoi heikommalle vastustajalleen kelpo lailla selkään.

-- Nyt sinut paha perii, Mikko, huokasivat toverit, nähdessään hänen yksin aikovan vastustaa jättiläistä, joka suuttuneena huonosti onnistuneesta viininjuonnin kokeesta, kaataen kumoon tiellä olevat tuolit, ojennetuin käsin syöksyi Mikon kimppuun aikoen suoraa päätä rusentaa hänet.

Mutta hevospaimenesta tehty herra oli tottunut tuollaisiin otteluihin. Kun vastustaja tuli likelle, kumartui hän äkkiä tämän käsien alle ja näytti, mikä on hevospaimenen temppu.

Hän tarttui toisella kädellä vastustajan kaulukseen, kiristi vähän kurkkua, jotta hengittäminen seisahtui, ja kamppasi samassa jalallansa sekä veti toisella kädellä polven takaa miehen kumoon. Tämä on hevospaimenen temppu, jolla onnistuu kaatamaan vahvimmankin miehen, kun vain ei arastele, vaikka saisikin pari kolhausta päähänsä. Senpä tähden hevospaimenten onkin tapa käydä avopäin, jotta pääkallo kovettuisi, niin ettei se huolisi seipään iskuistakaan.

Oven luota taaksensa katsahtavat juomaveikot kuulivat vain aika jysäyksen, kun Antti Kutyfalvi romahti pitkälleen maahan, ja näkivät tuon väkevän miehen makaavan liikkumattomana, antaen hänen päällänsä polvillaan olevan voittajan lyödä minkä mieli teki, aivan kuten hän oli ennen tehnyt muille, jotka hän näin juomingeissa oli maahan kaatanut. Hyvinpä ansaitsi mies selkäsaunan! Jokainen oli iloissaan, kun kerran oli Antinkin vuoro tullut. Kun Mikko vihdoin hellitti hänen kauluksensa ja jätti hänet pitkälleen lattialle, kantoivat toverit käsillänsä rauhanrikkojan kostajaa ja joivat hänen kunniakseen aina aamuun asti.

Kutyfalvi taasen, jonka palkolliset kantoivat huoneesta ja panivat koreasti sänkyyn maata, nukkui puolipäivään saakka ja näki unta, että hän putosi korkealta vuorenhuipulta syvään kuiluun ja löi kovissa kivissä murskaksi joka jäsenensä. Herättyänsä kummeksi hän kovasti, kun hän yhä vielä tunsi ruumiissaan unen vaikutuksia.

Tästä päivästä lähtien tuli Mikko Kis Juhana-herran suosikiksi sekä samalla koko seudun miespuolisen seurankin.

Tätä viimeistä lausetta selittääkseni täytyy minun mainita, että Alamaalla ja eritoten Banatissa on erästä lajia mieslahkolaisuutta, joka ei ainoastaan hylkää naisten vaikutusta julkisilla aloilla, vaan myöskin vieroo heitä seuraelämässä ja huveissa. Missä naisia on läsnä, siellä heidän on ikävä, tai kokevat he mitä pikimmin karkoittaa heidät joukosta. Tällaisten miesseurojen jäsenet ovat miehiä, jotka eivät kotielämässäkään kärsi hellän sukupuolen onnelliseksi tekevää läsnäoloa, jotka karttavat kaikkea naisseuraa, paitsi piikoja ja kaupunkien halpahintaisia kaunottaria.

Jos he ovat naimisissa, pitävät he vaimoaan piikanansa, piikoja taas vaimoinansa. Tällaiset seurat ovat omiansa levittämään raakoja tapoja, ne ovat veijarikouluja herrasmiehiä varten. Jos olisin runoilija, sanoisin tällaisia miesseuroja metsiksi ilman kukkia, vaikkei tämäkään vertaus pidä paikkaansa, sillä kukoistaahan näissä kanahkakukka ja punaiset nenät.

Valtiopäivät vuonna 1825 hieman vähensivät tätä väkevien seuraa. Mikä joutui minkin viran vuoksi pois ystävien piiristä, ja vaikka samanmielisiä miehiä kokoontuikin Pressburgiin, niin tapahtui tähän aikaan oloissa kummallinen käänne, sillä uusia oksia kasvoi metsistyneitten mielten orapihlajoihin, alettiin keskustella valtion asioista. Tosin olivat huvit vielä sangen hurjia, mutta nyt eivät enää kurkku ja keuhkot yksin olleet toimessa, vaan myöskin mieli ja sydän; muisteltiin, että oli etuja ulompana juomapöytääkin, ja että maa, jota kynnämme ja kylvämme, myymme ja hävitämme, ei vain ole perintötiluksemme, vaan myöskin isänmaamme sekä että meillä on tätä isänmaata kohtaan velvollisuusvelkaa, joka kasvaa sangen suureksi, ellemme ajoissa maksa korkoa.

Sanalla sanoen: viinipöydän sijaan tulivat nyt viheriät pöydät, joitten ääreen kokoonnuttiin neuvottelemaan. Miesseurojen sijaan tulivat klubit, joissa moni metsistynyt mieli tuli tuntemaan jalomman tehtävänsä.

Valtiopäivät kutsuivat Kárpáthiperheen vanhimman jäsenenkin Pressburgiin. Hän erkani kuin erkanikin narreistansa, koiristansa, juomaveikoista, heitukoista ja maalaistytöistä. Mutta Mikkoa hän ei voinut jättää. Hänet vei hän mukanansa Pressburgiin. Ehkä hän teki sen kuitenkin pilan vuoksi, saadakseen esitellä valeaatelismiehen muille ylimyksille. Mene tiedä, vaikka vielä joku aatelisneitikin rakastuisi mieheen. Syntyisipä mainio pila, kun saisi esitellä ylkäpoikaa heitukan punaisessa puvussa.

Mikko Kis otettiin mieluisasti vastaan Pressburgin ylhäisiin seuroihin iloisen luontonsa ja pulskan, miehevän muotonsa vuoksi.

Sivistyneillä seuroilla on oma sanastonsa. Törkeyttä sanotaan hilpeydeksi, raakoja lauseparsia vain omituisuudeksi, tulisuutta miehuudeksi, epäkohteliaisuutta vakaamielisyydeksi. Täten sai Mikkokin koko joukon hyviä ominaisuuksia ilman suurempia muutoksia kuin pukeutumalla maalaisviitan sijasta herrojen attilatakkiin. Hän oli herraksi syntynyt. Kaikki ihmettelivät hänen miehuullista muotoansa, punaisia poskia, solakkaa vartaloa, säihkyviä silmiä, mustia viiksiä, mitkä ovat arvokkaampia kuin kaikki tieteet, sillä järkeä, taitoa ei kukaan kysynytkään. Kun hän istui ratsunsa selkään sanaa sanomatta, oli hän enemmän arvossa pidetty, kuin satakunta tiedemiestä, jotka kirjoituspöytänsä ääressä tulevat köyryselkäisiksi; ja vaikka hän viisaasti olikin vaiti politiikasta keskusteltaessa, niin osasi hän vuorostansa kyllä puhua siellä, missä isänmaan isät olivat vaiti, nimittäin naisseuroissa.

Useita huhuja oli liikkeellä hänen lemmenseikkailuistaan ylhäisten naisten kanssa, jotka olivat yhdellä tai toisella tavalla suosineet pulskaa seikkailijaa. Tosin ei kukaan tietänyt, missä hänen tiluksensa sijaitsivat, mutta rahaa näytti hänellä aina olevan yllin kyllin.

Juhana-herraa salaa nauratti, sillä helluntaijuhla lähestyi taas, ja nuorista ylimyksistä jo suurin osa sinutteli Mikkoa. Huolellisten äitien kuultiin tiedustelevan tämän kunnon miehen olosuhteita, sillä he olivat mielissään, kun hän oli heidän tyttäriensä seurassa, ja kuiskailivatkin suurena salaisuutena parhaimmille ystävättärillensä, että monista merkeistä päättäen on kunnon kavaljeerilla vakavia aikeita.

Tällaiset salaisuudet tulivat pian ilmi. Vanha Kárpáthi tuli hyvin kummalliseksi; usein remahti hän vakavassa seurassakin kovaan nauruun, kun hänen mieleensä johtui, että muutaman päivän perästä tuo ylistetty kavaljeeri on oleva hänen heitukkansa. Kerran keskellä valtiopäiväistuntoakin, kun oli paljon herrasväkeä parvella kuuntelemassa ja paraikaa pöytäkirjaa luettiin, remahti hän kovaan nauruun nähdessään, miten parvella istuvat naiset lorneteillaan tirkistelivät Mikkoa. Naurustaan sai hän rangaistuksen. Mutta hän maksoi heti sakot kaksinkerroin, kun ei tällä kertaa ollut voinut nauruaan pidättää.

Vihdoin tuli kaikkein hauskin päivä. Helluntai oli käsissä.

Kárpáthi laittoi kaupungin puistoon suuret kestit, joihin hän kutsui kaikki Mikon tuttavat.

Mainion hauskaa esitellä seuralle omana palkollisena tuo useasti ylistetty sankari. Juhana-herra ei olisi tätä hauskuutta myynyt mistään hinnasta.

Kello löi neljännestä vaille neljä.

Oli käsketty helluntaikuninkaan odottaa siihen asti eteisessä, ja vasta kellon lyömällä pääsi hän Juhana-herran puheille.

-- Mitä uutta muotia tämä on, huudahti Mikko sisään päästyänsä ja heittäytyen nojatuoliin istumaan: annetaan ihmisten odotella kymmeniä minuutteja eteisessä!

Juhana-herran suussa oli piippu, johon hän juuri oli pannut tupakkaa.

-- Tulepas, Mikko poikaseni, lausui hän viekkaasti, sytyttämään piippuani.

-- Tuossa on sytytin ihan vieressänne; sytyttäkää itse!

Juhana-herra ällistyi.

Varmaan oli mies peräti unohtanut, mikä päivä oli käsissä. Sitä parempi, hän tulee hämille saadessaan asian kuulla.

-- Tiedätkös, poikaseni, että tänään on helluntai?

-- Se on papin ja almanakan tekijän asia; mitä se minuun koskee?

-- Vai niin! Ajattelepas, että neljännestä vailla neljä loppui tänään helluntaikuninkuutesi!

-- Mitä sitten? -- kysyi Mikko vähääkään hämmästymättä, nenäliinalla pyyhkien takkinsa opaalinappia.

-- Mitäkö sitten! -- huudahti Juhana, joka jo alkoi suuttua. Sitä, ettet enää ole mikään herra!

-- Mikäs sitten olen?

-- Mitäkö olet? Moukka olet, veijari olet, lurjus, maankulkuri roisto; saat suudella kättäni, jos otan sinut heitukakseni, ettet kuolisi nälkään tai hirsipuussa.

-- Ei sinne päinkään! -- vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen. Minä olen aatelismies Mikael Kiss. Almásfalvin perillisiltä ostin tiluksen ikuiseksi perinnöksi sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista, ja tilalle olen lainhuudatuksen hankkinut, niin että se varmaan on minun omani.

Juhana-herra oli mennä hämmästyksestä selälleen.

-- Sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista! Milloin ja mistä olet sinä niin paljon rahaa löytänyt?

-- Kunniallisella tavalla, vastasi Mikko Kiss hymyillen, pelatessani eräänä iltana muutamien aatelisveikkojen kanssa. Voitin enemmänkin, mutta jäännöksellä olen aikonut rakentaa komean kartanon, missä vietän kesäni tästälähin.

Juhana-herralle kävi asia kyllin selväksi. Pressburgin valtiopäivillä voitettiin ja hävittiin suurempiakin summia.

Mutta yhtä seikkaa hän ei voinut vieläkään käsittää.

-- Kuinka olet sinä voinut ostaa aatelisen sukukartanon? Ethän sinä ole mikään aatelismies?

-- Sangen yksinkertainen seikka! Kun hiljan olin pari viikkoa poissa, kävin eräässä komitaatissa Tonavan tuolla puolen ja annoin kuuluttaa siellä, että eräs aateliseen Kiss-sukuun kuuluva jäsen etsii täällä eläviä sukulaisiansa; jos täällä on Kiss-sukuisia aatelismiehiä, jotka muistavat Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa, ja heillä on vielä aateliskirjat hallussaan, sekä tahtovat antaa nämä allekirjoittaneelle, niin saavat he tuhannen floriinin palkinnon, kun ilmoittavat itsensä hänelle. Viikon kuluessa muisti yhdeksänkuudetta Kiss-sukuun kuuluvaa henkilöä Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa tuoden minulle aateliskirjansa. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita, missä oli paras vaakuna. Sitten syleilimme toinen toisiamme, sukutaulu tehtiin, minä maksoin tuhat floriinia, he ottivat minut sukuunsa, antoivat kuuluttaa diploomini komitaatissa, ja nyt olen aatelismies, tuossa on vaakunani sormuksessa.

Juhanasta oli tämä kepponen vielä hauskempi kuin hänen oma tuumansa. Hän ei suuttunut, vaan syleili viekasta seikkailijaa, joka oli pettänyt kaikki, ja todenteolla omistaen hänelle pilan vuoksi annetun osan oli narrannut koko maailmaa, silloin kuin toiset aikoivat häntä narrina pitää.

IX.

1825.

Tällaista oli seuraelämä Unkarissa tämän vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä...

Useat ylimyksistämme eivät siihen aikaan tietäneet mitään isänmaastansa, missä heillä oli äärettömät tilukset. Esi-isien kieli oli heille tuntematonta, ehk'eivät kaikki olleet sitä ikinä kuulleetkaan. Vieraissa maissa tuhlasivat he tavaransa, mielettömällä apinoimisella sielunsa voimat, kiersivät ympäri maailmaa etsimässä turhia nautintoja, siten menettäen suurimman nautinnon, joka on hyödyttää isänmaata.

Miehet, jotka olisivat voineet ikuistaa maineensa tuhansien kiitollisten sielujen siunauksilla, olivat iloissaan, kun narrien ja laiskurien näyttämöllä pääsivät muutamaksi päiväksi narrisankareiksi. Eurooppalaista sivistystä ostivat he kalliista hinnasta, myymällä isänmaanrakkautensa. Epäiltäväksi jää kumminkin, ovatko huvitusten hienous, salonkitavat ja klubisääntöjen sekä kaksintaistelulakien tunteminen pääseikkoja eurooppalaisessa sivistyksessä?

Toinen, paljoa pienempi osa ylimyksiämme pysyi kotimaassa, arvellen säilyttävänsä esi-isien tavat ja alkuperäisen unkarilaisen luonteen hylkäämällä kaiken sivistyksen. Tämä oli todellinen rosvojoukko, jonka jäsenet maalaisviitoissa ja -turkeissa esiintyivät tanssiaisissa, kulkivat kaduilla musikanttijoukko edellä; kulkivat talosta taloon viikkokausia mässäten ja juhlien; pitivät tiedemiestä hupsuna, kirjoja elinajan lyhentäjinä, työtä moukkain velvollisuutena, sekä elivät siinä autuaassa luulossa, että he ovat sekä todellisen elämänviisauden keksijöitä että myöskin hyviä isänmaanystäviä, sillä he eivät muka ulkomaan oloja edes tunnekaan.

Näihin kahteen luokkaan jakaantui alhaisempikin aatelisto. Joko oli etevistä perheistämme kansallinen henki kokonaan karkoitettu; perheen isä puhui vaimonsa ja lastensa kanssa vierasta kieltä, vain palkollisia puhuteltiin unkarin kielellä; pojat, tyttäret vietiin kasvatuslaitoksiin, joissa opetus vähimmän muistutti omaa kansallisuutta, kansamme kieltä; olisi ollut julkinen solvaus kotimaan kielellä puhutella tai pyytää tanssiin sivistynyttä neitiä yleisissä tanssihuveissa; sellainen pyytäjä sai olla varma siitä, että hänelle suututaan, sillä tätä kieltä käytetään vain palkollisia puhuteltaessa. Näin olivat asiat perin unkarilaisissa kaupungeissakin. Taikka vallitsi aatelispiireissä vastakkaiset, hurjat ja raa'at tavat, kansallistunne koetti vastustaa kaikkea sivistystä; pojat, tyttäret eivät saaneet oppia mitään; eihän tyttöjen muka tarvitsekaan mitään oppia, sillä mitä taitamattomampi nainen, sitä parempi vaimo; poikien taas annettiin opiskella siinä tapauksessa, että heitä syntyi liian monta, kun ei ikivanhoilla metsästysmailla löytynyt tarpeeksi jäniksiä kaikille. Joku heistä oppi latinan kieltä ja rupesi asianajajaksi, mutta muuta kuin lakitiedettä hän ei saanut tuntea.

Entä kansa? Sitä ei ollut olemassakaan. Päivätöissään kansaa tosin väliin tavattiin, mutta ei sitä siihen aikaan ollut tapana kansaksi nimittää. Sana "työ" oli meillä tuntematon. Mitä työtä olisikaan unkarilainen aatelismies tehnyt? Kauppiaat, käsityöläiset olivat enimmäkseen saksalaisia.

Maanviljelijäksi kelpasi talonpoika, taloudenhoitoon ei paljon tietoja tarvittu.

Mitä hyötyä tieteistä? Mihinkä ne kelpasivat? Paljosta istumisesta sai vain perätaudin, ja joka ei aikonut professoriksi, hänellä ei ollut mitään hyötyä tiedoistansa.

Entä kielen viljeleminen? Surkeina esimerkkeinä olivat nälkäiset runosepät ja maata kiertävät ilveilijät, jotka kovan onnen pakoittamina tai koulusta ajettuina olivat joutuneet tälle ohdakkeiselle uralle.

Nukkuvan kansan keskuudesta nousi pari etevämpää kykyä, jotka antoivat aihetta luuloon, että tämän soran ja hiekan alla löytyy kultaakin, kun vaan kaivetaan päivän valoon.

Oli meillä vielä jaloja naisia, jotka pitivät äidillistä huolta orvoksi joutuneesta kansallisuudestamme, esim. rouva Anna Urményi Unkarissa, rouvat Teleki, Bornemisza ja Bánfy Siebenbürgissä. Yön viimeisinä tähtinä ja uuden aamun kointähtinä pysyvät he ikuisessa muistossa.

Ylimystemmekin joukosta tulemme tapaamaan useampia sivistyksen ja edistyksen taistelutantereella. Ihmeteltävällä lujuudella taistelevat he ulkomaalaistumista vastaan, sivistykselle Unkarin maassa alaa raivaten.

Vihollisia heillä oli; suo edessä, vetelä takana.

Näitten jalojen miesten joukosta pysyvät ikuisessa muistossa Yrjö Festetics, Unkarin "Helikonin" perustaja sekä hänen arvokas lankonsa kreivi Frans Seéchényi, kansallismuseon luoja; Rády; Teleki; Majláth; Podmaniczky; Dezsewffy, jotka olivat uuden kansallisen liikkeen lipunkantajia. Tämä liike alkoi siihen aikaan, jolloin yleensä luultiin, ettei Unkarin kansa kelpaa muuksi kuin kalvankantajaksi; olipa sellaisia, jotka sitäkin epäilivät.

Ilmestyivät nousevan aamuruskon laulajat: Berzsényi, Kazinczy, molemmat Kisfaludyt, Kölcsey, Vörösmarty ja Bajza, kaikki silloin vielä nuoria kykyjä, -- siitä onkin jo kulunut kahdeksankolmatta vuotta.

Syntyi sanomalehtiä, joista meidän aikalaisiltakin on paljon oppimista.

Jaloja, vakavia taiteilijoita liittyi yhteen julistamaan taiteen ja äidinkielen ihanuutta, He voittivat ennakkoluulot, jotka enimmin rasittivat taiteilijoita. Siebenbürgiläiset saivat pikemmin kun unkarilaiset valmista aikaan. Samana vuonna avattiin äsken valmistunut komea kansallisteaatteri Klausenburgissa niin suurilla juhlallisuuksilla, että ne jo sinänsä hankkivat laitokselle pysyvän arvon. Kaksikymmentä miestä ja naista Siebenbürgin etevimmistä perheistä, kaikki vakavia ja arvossa pidettyjä henkilöitä, ryhtyivät näyttelemään ensimmäistä kappaletta, jolla kansallisen sivistyksen uusi temppeli vihittiin.

Tällaisia tapahtui vuonna 1825, jolloin uusi aikakausi kansamme historiassa alkoi.

Uusi elämä, uusi verenkierto jokaisessa yleiselämän suonessa; ihmisiä, jotka heräsivät unesta tahtomatta uskoa, että olivat nukkuneetkaan; toiset yhä nukkuivat ja uneksivat, että kaikki on nukuksissa.

En puhu tämän vuoden valtiollisista tuloksista, valtiopäivien otteluista; en pidä itseäni tarpeeksi älykkäänä enkä tarpeeksi tuhmanakaan puhuakseni näistä asioista. On seikkoja, joista viisas mies saattaa paljonkin puhua, mutta onpa semmoisiakin kohtia, joissa viisauskaan ei ole paikallansa.

Mutta tämän vuoden tulokset näkyivät elämässäkin. Pressburgin valtiopäivät sekä laativat uusia lakeja hallinnon parantamiseksi että rikastuttivat seuraelämää uusilla aatteilla, uusilla sankareilla.

Suurin osa näistä on meille jo ennaltaan tuttu. Muutaman kuukauden perästä valtiopäiväin avajaisista tapaamme Pressburgissa sangen miellyttäviä ryhmiä. Puolueita on syntynyt, eri mielipiteitä on jo konferenssien ja klubien kautta tullut seuraelämään.

Tutuilla sankareillamme on millä missäkin etevä asema.

Ensiksi sopii meidän mainita kreivi Tapani, jonka älyä ja viisautta vakavin osa isänmaanystävistä ihmettelee; jonka luonne on niin ylevä ja rehellinen, etteivät hänen ystävänsä tohdi häntä rakastaa, eivätkä viholliset vihata, vaan kumpikin puolue kunnioittaa häntä.

Niilo ei enää käy hänen kanssansa käsitysten. Tulisempi innostus on hänet johtanut jyrkemmille teille. Hänen ympärillensä on kokoontunut kuumaverinen nuoriso, tulisimmat isänmaanystävät, joilla sydän on lähempänä päätä kuin toisilla. Häntä ylistävät sekä ne, jotka ovat unohtaneet entisyyden, että kaikki, jotka rientävät hautaamaan entisyyden tulevaisuuteen.

Kuten hän oli ennustanut, eivät runoilijain kutsumukset saattaneet poissa olevia ylimyksiämme kotiin, vaan valtiopäivät. Nämä kutsuivat kotimaahan jokaisen, jolla vielä oli rahtunenkin ylpeyttä. Välttääksemme kaikkea väärinkäsitystä tässä kohden, huomautamme, ett'emme tarkoita kansallista ylpeyttä. Omasta ylpeydestä tässä on puhe.

Kun kymmenen tuntia kestävän yhteisistunnon alkaessa astumme parlamenttihuoneen ovelle, niin on rintamme riemusta pakahtua nähdessämme noita muhkeita ja jaloja isänmaanystäviä saapuvan yhden toisensa perästä komeissa vaunuissa, lakeissa haikaransulka, muinaisunkarilaisissa, nahkakauluksella ja nyöreillä varustetuissa viitoissa, kallisarvoiset miekat vyöllä, soreat viikset ylähuulessa, tai tuuhea poskiparta. Heistä tunnemme sekä tuttavamme Pariisista, Béla Kárpáthin, Fennimoren, Liviuksen, että muita unkarilaisia valtaherroja. Sydämemme iloa häiritsee vain se seikka, että enin osa näistä Unkarin ylimyksistä vaivoin osaa lausua unkariksi: "äänestän ehdotuksen puolesta" (tai ehdotusta vastaan). Pitemmät puheet osataan pitää vain latinan kielellä.

Mutta tuskin tunnemme Juhana Kárpáthia, unkarilaista Nabobia, tuossa komeassa, jalokivistä hohtavassa asussa. Suuren, hantelan ruumiinsakin vuoksi edustaa hän tietysti vanhoillaan pysymisen aatetta ja onkin sentähden nuorten vastustajien ainaisena pilan ja ivan esineenä. Näistä vastustajista ei yksikään ole niin terävä ja myrkyllisesti ivaava kuin hänen veljenpoikansa, joka jo senkin vuoksi oli palannut Unkariin, että saisi vainota setäänsä yleisten kiistojen taistelutantereella.