Part 13

-- Älkää kyselkö, mitä olen miehiäni; jos häviän, menen taas menojani, jos voitan, jään tänne! Näin vastasi hän raatimiesten kysymyksiin.

Ei kukaan tuntenut häntä. Hän oli pulska, tummaverinen, noin kuudenkolmatta vuoden vanha mies, pienet viikset veitikkamaisesti pystyssä, tuuheat hiukset kiehkuroissa, silmät mustat ja vilkkaat, suu rohkeutta osoittava, vartalo lyhyt, mutta vahva ja notkea, puku maalainen, mutta erinomaisen puhdas, valkoisissa paidanhihoissa ei ollut pienintäkään tahraa, ja hattu oli päässä sirosti kuin hyvälläkin kavaljeerilla.

Oli saanut hevosen mistä lie saanutkin, mutta pulska oli elukka, levoton siebenbürgiläinen ratsu, jonka pitkä harja ja häntä riippuivat maahan asti. Ei pysynyt hetkeäkään alallaan, vaan yhä tanssieli ja nousi pystyyn. Äskentullut saa myöskin nostaa arpaa ja asettuu toisten kilpailijain joukkoon.

Sillä aikaa tarkastelivat herrasmaiset hevossaksat hänen hevostansa, miehestä ei paljoa välitetty, mutta ratsu veti heidän huomiotaan puoleensa.

Vihdoin annettiin merkki. Ensimmäisestä laukauksesta pelästyivät hevoset, toisella laukauksella tyyntyivät, korvat pystyssä kuunnellen; vain pari kolme tottumatonta hevosta vielä vähän polki jalkaa. Nyt kuului kolmaskin laukaus, ja samassa hetkessä syöksyi koko ratsurivi kilpakentälle.

Viisi, kuusi heistä jätti heti toiset taaksensa. Nämä olivat kiihkeimpiä ratsastajia, jotka heti alussa kannustivat hevosiansa, mutta lopuksi jäivät jälkeen. Näitten joukossa oli viimeksitullutkin.

Helluntaikuningas ratsastaa keskivälissä, kädet kupeilla; hän ei ole vielä piiskaa käyttänyt.

Mutta noin kolmensadan askeleen päässä kannusti hänkin hevostansa, mäjähytti kerran piiskalla, huudahti hevoselleen ja tuli kolme askelta joukon edelle.

Nyt alkaa meteli, piiskan lyönnit; kukin ratsastaja kumartuu hevosen niskaan, hatut putoavat päästä, miesten viitat liehuvat; keskellä kilpakenttää toivoo kukin pääsevänsä voitolle. Yksi hevosista kaatuu ratsastajineen päivineen maahan; toiset nelistävät eteenpäin.

Vaunuista saattaa hyvin nähdä, miten helluntaikuningas rientää toisten edellä, päässä seppele kukkakiehkuroineen. Yksi toisensa jälkeen jää hänen taaksensa. Joka kerta, kun hän pääsee jonkun ohi, huutaa hän uljaasti:

-- Anna tulla, veikko!

Kilpakentän neljännessä osassa on hän jo jättänyt kaikki muut taaksensa, paitsi yhtä, tuota outoa miestä.

Martti koettaa hänetkin voittaa, Martin hevonen on isompi, mutta toisen on nopeampi, menee kuin tuulispää. Ei ole enää muuta kuin kaksisataa askelta jäljellä. Vieras katsahtaa taaksensa kilpailijaansa voittajan hymy huulilla. Herrat huutavat vaunuistansa: "älä hellitä!" Tämä kehoitus saattaa tarkoittaa kumpaakin. Juhana-herra nousee innostuneena seisaalleen kilpailua katsoaksensa.

-- Jo nyt voittaa! Ei niinkään! Toinen kannusti myöskin ratsuansa. Kerran piiska vingahti, niin jo lentää kuin tuulispää. Tuhat tulimmaista sitä hevosta!

Kas vaan sitä poikaa!... No, Martti, nyt on kuninkuutesi mennyttä kalua! Ei enää kuin sata askelta jäljellä. Hän ei enää voi päästä voitolle.

Niinpä kävikin. Vieras ehti puoltatoista minuuttia aikaisemmin perille kuin Martti ja seisahtui lipun luokse. Mutta perille päästyänsä tempasikin Martti lipun Varju-herran kädestä ja huudahti voitonriemuisesti vieraalle:

-- Älä luulekaan, mies, voittaneesi, sillä niin on määrä, että ken ensin saa lipun käteensä, pääsee helluntaikuninkaaksi. Lippu on minun kädessäni.

-- Vai niin, lausui mies tyynesti. Sitä en tietänyt. Koetan toisessa kilpailussa muistaa!

-- Jassoo! -- virkkoi Martti. Luuletko minun enää laskevan sinua edelle! Et vaan niinkään voita! Tällä kertaa saat kiittää voitostasi sitä, että minun hevoseni pelästyi sinun liehuvia paidanhihojasi ja hypähti sivulle, muuten olisin sinut jättänyt kuten pyhä Paavali valakkilaiset. Tuleppas toinen kerta, niin näytän, kumpi tässä on mies paikallaan!

Tällä välin saapuivat toisetkin kilpailijat, joille Martti riensi sadoin syin kertomaan, miksi vieras mies oli päässyt ennen häntä perille. Vihdoin kävi sekin selväksi, ettei vieras ollutkaan voittanut, vain hiuskarvan verran oli vieraan hevosen pää ollut edellä.

Vieras antoi hänen puhua rauhassa ja palasi tyynesti kilpailijariviin. Tämä tyyneys, tämä levollinen sävyisyys teki yleisön myötätuntoiseksi häntä kohtaan; miellyttiin enemmän häneen kuin röyhkeään Marttiin. Herrasmiesten kesken lyötiin kiivaasti vetoja, että vieras on voittava jokaisessa noista kolmesta kilparatsastuksesta.

Mörssärit ladattiin uudestaan, miehet asettuivat taas riviin, ja kolmannella laukauksella lähti kilpailijarivi liikkeelle. Tällä kertaa syöksi kumpikin kilpasankari ulos rivistä samalla kertaa. Kentän koskipaikoilla olivat he syltä edellä toisia ja riensivät aivan toistensa rinnalla lippua kohden.

Aina kilpakentän päähän saakka ei kumpikaan päässyt toisensa edelle. Kun he olivat viidenkymmenen askeleen päässä maalista, mäjäytti vieras kerran kovasti piiskalla, pelästynyt hevonen teki vimmatun hyppäyksen ja pääsi päätänsä edelle Martin hevosesta. Tämän mitan he pysyivätkin erillänsä aina päämäärään saakka, vaikka helluntaikuningas piiskalla sivalteli vaahtoavaa ratsuansa.

Vieras pääsi ensiksi lipun luo ja tempasi sen Varju-herran kädestä semmoista vauhtia, että tämä putosi hevosen selästä maahan.

Martti sivalsi raivoissansa piiskalla lippua, niin että siihen tuli iso reikä. Turhaa raivoa. Raatimiehet tulivat paikalle ja ottivat kiukusta vapisevan helluntaikuninkaan päästä kukkakruunun sekä laskivat sen voittajan päähän.

-- En huoli hatusta, ärjäsi voitettu, kun hänelle hattua tarjottiin. Tuon seppeleen voitan takaisin.

-- Heidän täytyy levähtää, huudettiin vaunuista.

-- Ei ole tarvis, vastasi Martti ynseästi; minä en ole väsynyt eikä hevosenikaan, me juoksemme, vaikka henki menisi. Eikö niin, Musta?

Ikäänkuin olisi hevonen puhetta ymmärtänyt, alkoi se kuoppia jaloillaan ja nostella päätänsä. Raatimiehet veivät kilpailijat taas asentoon.

Useat huomasivat, ettei näiden kahden kanssa kannata kilpailla, jonkatähden he poistuivat rivistä ja liittyivät katsojiin. Kaikkiansa kuusi jäi riviin.

Kilpailu tuli nyt enemmän mieltä jännittäväksi, kun oli vain muutamia kilpailtavia katseltavana.

Ennenkuin kolmatta kertaa lähdettiin ajamaan, astui vieras alas hevosen selästä ja leikkasi lähellä olevasta ojasta notkean pajunoksan, karsi sen ja solmien piiskan kaulaansa nousi taas satulaan.

Vielä hän ei ollut kertaakaan hevostansa lyönyt.

Kun ratsu kuuli notkean pajuraipan vinkuvan, alkoi se hypähdellä pystyyn. Se nousi kahdelle jalalle ja pureskeli raivostuneena kuolaimiansa.

Ruvettiin pelkäämään miesparan puolesta, ei että hän putoaisi hevosen selästä, sillä siitä ei ollut puhettakaan, vaan että hän myöhästyy, sillä jo kuului toinen laukaus, toiset odottivat jo valmiina, mutta hänen hevosensa yhä vielä tanssieli ja kuopi maata.

Kolmannella laukauksella sivalsi vieras äkkiä raipalla ratsua selkään ja tarttui ohjaksiin.

Hevonen syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, vimmastuneena, raivoissaan, kuten pelästynyt hevonen voi juosta. Ei kukaan päässyt häntä lähellekään; Marttikin jäi useamman syllän matkan jälkeen jo keskivälissä kenttää. Kansa kummasteli -- joko miehen rohkeutta tai hevosen vimmattua juoksua; -- kun äkkiä parhaassa vauhdissa irtaantuu miehen päästä kukkakruunu ja putoaa maahan. Jäljessätulijat tallaavat sen mäsäksi.

Hän ei itse huomannutkaan seppeleen putoamista, ennenkuin vasta perille päästyänsä, jolloin hänen kaikin voimin täytyi hillitä raivostunutta ratsuansa. Hän oli voittanut, mutta samalla menettänyt kruununsa.

-- Näin ollen ei hänestä voi tulla helluntaikuningasta, lausuivat useat. -- Kuka käski menettää kruunun?

Mutta kuka sitten on siksi tuleva? Kruunua ei kukaan ollut huomannut, se oli maahan poljettu.

-- Se ei ole sopivaa, huusi enin osa. Ehdotettiin uutta kilpajuoksua.

-- Olen valmis siihenkin, vastasi vieras.

-- Seis, veikko, puhui käheällä äänellä ähisten Martti, joka vapisi kiukusta. -- Koetetaan, kummassa meistä on miestä. Sinä voitit kilpailussa, sen myönnän; siihen ei muuta tarvita kuin hyvä hevonen. Mutta näytäppäs, että olet mies paikallasi. Näetkö, täällä on näin paljon kansaa koossa, eikä tätä kansanpaljoutta varten ole tuotu kuin kaksi härkää. Ne eivät riitä. Tule, jos olet mies, tuokaamme kolmas? Ei tarvitse mennä kauas, tuolla ruo'ostossa on villi härkä, joka jo pari viikkoa on pitänyt seutua pelon vallassa, surmannut ihmisiä, hajoittanut karjalaumoja, repinyt kuhilaita ja kaatanut matkustavaisten rattaita; Kaupungin miehet eivät ole saaneet sitä yhdistetyin voiminkaan kiinni; menkäämme me kahden, ja se, joka ajaa härän tänne, hän olkoon helluntaikuningas.

-- Tuossa käteni, lausui vieras lyöden kilpailijalle ilman pitkiä arveluja kättä.

Ne, jotka tämän vedon kuulivat, alkoivat peloissaan väistyä. Nämähän olivat mielettömiä ihmisiä, jotka aikoivat ajaa raivoisan härän heidän joukkoonsa.

-- Ei mitään pelkoa, -- virkkoi Martti, -- tänne saavuttuansa on härkä oleva lauhkea kuin lammas, taikka jäämme me sinne.

Äkkiä kuin kulovalkea levisi tieto tästä uhkarohkeasta vedosta. Aremmat kansasta koettivat päästä aitauksen taa suojaan, rohkeammat miehet nousivat ratsuillensa mennäkseen katsomaan, miten miesten yritys onnistuu. Herrat käskivät tuoda ratsunsa esiin, ja Juhana-herrakin ajoi perässä talonpoikaisrattaillansa. Ehkä luuli hän villin härän antavan hänelle enemmän arvoa kuin muille.

Noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista alkaa ääretön suo, joka ulottuu aina Püspök Ladány'iin, Nádudvar'iin ja Tisza-Füred'iin asti. Tässä suossa saattaisi asua virtahepokin, saati sitten villihärkä.

Toisella puolen on laajoja vehnäpeltoja, toisella puolen taasen osoittaa tumman vihreä kaisla rajan, minne vesi tavallisesti ulottuu; vain kapea pato erottaa niityt ja pellot suosta.

Laitumilla olevilta karjanpaimenilta sai helposti tietää, missä päin suota härkä tätä nykyä oleskeli.

Ruo'ostoon olivat he nähneet sen menevän, koko yön oli siellä mylvinyt, päivän oli ollut vaiti.

Ennen kaikkea tulee meidän tietää, minkä luontoinen eläin on villi härkä.

Kun karjalaumaan tulee kaksi härkää, niin ovat ne tosin talvella siivosti; tavatessaan toisensa ne korkeintaan mylvien puskevat toisiansa otsat yhdessä, mutta erkanevat, kun paimen lyö niitä kepillä; mutta kun tulee kevät ja tuore ruoho tekee elukat rohkeammiksi, kun veri alkaa kiehua suonissa, niin alkavat sarvet kohoutua, jo kaukaa toinen toisensa nähdessään ne rupeavat mylvimään, ja paimenen tulee pitää huolta, etteivät ne pääse toistensa kimppuun. Mutta jos kumminkin kuumana kevätpäivänä paimenen unta vetäessä molemmat viholliset päälliköt pääsevät yhteen, niin alkaa niiden kesken ratkaiseva taistelu, joka tavallisesti päättyy jommankumman kuolemalla tai paolla. Tällöin ei ole helppo paimenten saada niitä erilleen. Raivostunut eläin ei näe eikä tunne, vaan koettaa kaikin voimin masentaa vastustajansa. Usein kestää taistelu samalla paikalla tuntikausia; kenttä tulee niin muokatuksi, kuin olisi se auralla kynnetty. Se, joka huomaa voimiensa heikkenevän ja vastustajansa olevan vahvemman, alkaa kauheasti mylvien juosta pois laumasta, harhailee kesytönnä arolla; kieli riipuksissa, silmät verisinä kuljeksii se sitten laitumilla ja pelloilla eikä enää palaa takaisin laumaan. Mutta voi sitä elävää, joka joutuu sen lähelle; sitä alkaa se jo kaukaa nähtyänsä ajaa takaa. Kerran oli se vartioinut puuhun kiivennyttä matkamiestä päiväkausia puun alla, kunnes muutamat hevospaimenet olivat härän kartoittaneet. Viime aikoina kuuluu eräs tällainen raivostunut härkä syöksyneen junankin päälle, mutta karatessaan höyryveturin kimppuun joutui elukka pyörien murskattavaksi.

Paimenten osoituksen mukaan oli helppo löytää härän piilopaikka. Korkeassa ruo'ostossa näkyi kaksi tietä, jotka se oli raivannut. Molemmat miehet läksivät kumpikin eri tietä etsimään eläintä. Katselevat ratsumiehet asettuivat sillä aikaa padolle, mistä saattoi nähdä koko lakeuden.

Tuskin oli Martti tunkeutunut sata askelta kaislistoon, niin kuuli hän jo härän mörinän. Ensin tuumi hän huutaa toista miestä luoksensa, mutta ylpeys voitti. Aikoen yksin masentaa härän selitti hän käsivarrelta pitkän piiskansa ja lähti uljaasti menemään sinnepäin mistä mörinä kuului.

Härkä makasi keskellä kaislistoa, polviin saakka mudassa, se oli tallannut ison alan kaislistoa maahan joko varovaisuuden vuoksi tai raivoissaan.

Kuullessaan kahinaa nosti se päätänsä; toinen sarvi oli entisissä taisteluissa taittuneena suoraan eteenpäin, toinen pystyssä. Sysimusta otsa oli täynnä takkiaisia, kuonossa näkyi avoin verihaava.

Nähdessään ratsastajan nousi eläin heti kahdelle jalalle ja päästi pitkän, hurjan mylvinän.

Martti koetti vietellä eläintä kentälle, missä hänen oli helpompi lähestyä sitä kuin täällä tuntemattomissa lätäköissä. Härkää esiin manatakseen mäjähytti hän kerran piiskallansa.

Tästä suuttuneena hypähti villi eläin sijaltaan ja syöksyi ratsastajaa kohden.

Tämä käänsi samassa ratsunsa ja pakeni suosta, siten vietellen härkää tulemaan perässä.

Tultuaan aukealle ja nähdessään paljon väkeä padolla aavisti elukka pahaa, kääntyi äkkiä takaisin ja meni mylvien maata suon partaalle.

Martti meni perässä ja mäjähytti piiskallansa toisen kerran.

Eläin mölisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan tunki kuononsa maahan. Martti sai lyödä piiskalla, eläin ei välittänyt, vaan pieksi häntäänsä.

Martti suuttui tästä uppiniskaisuudesta, ja astuen lähemmäksi, sivalsi hän piiskalla härkää selkään. Teräspiikeillä varustetun piiskan pää teki haavan eläimen nahkaan; mutta härkä ei liikahtanut. Toinen sivallus sattui kaulaan ja tempasi kappaleen nahkaa muassaan; härkä ähkyi, mutta ei noussut jaloilleen, vaan tunki päänsä syvälle kaislistoon, niin ettei paulaa voinut saada sen kaulaan.

Nyt alkoi Martti tulla raivoon; hän antoi iskun toisensa perästä niskoittelevalle elukalle saamatta sitä liikkeelle. Useat ratsumiehistä kokoontuivat hänen luoksensa. Heitäkin harmitti härän pelkuruus, ja suurella melulla koetettiin ärsyttää sitä ylös.

Nyt sattui piiskan sivaus härän silmään. Salaman nopeudella hypähti eläin ylös, ravisti päätänsä, ja karkasi vimmastuneena ratsastajan kimppuun. Tämä ei ehtinyt paeta, härkä puski hevosta kylkeen ja kaatoi miehen ratsuineen päivineen maahan, jaloillaan molempia tallaten.

Katsojat pakenivat pelästyksissään mikä minnekin. Kaatunut hevonen koki kaikin voimin päästä jaloilleen; mutta turhaan! Villin eläimen sarvet olivat puhkaisseet kyljen. Jalo ratsu ei ole enää juokseva kilpaa, verissään vierii se maassa, allansa ratsastaja, joka jalustimiin kiinni tarttuneena ei pääse irti.

Ärsytetty eläin seisahtui muutaman askeleen päähän uhristaan, kauheasti mylvien ja maata kuoppien; haavoitetusta silmästä vuoti verta rinnoille. Se ei ruvennut ajamaan pakenevia takaa, vaan huomattuansa hevosen ja miehen liikkuvan vielä maassa, valmistui taas heitä puskemaan, välistä sarvillansa maata kuoppien.

Jumala armahtakoon miesparkaa.

Vihdoin onnistui Martin päästä pois hevosen alta. Mutta kun härkä huomasi vastustajansa nousevan jaloilleen, karkasi se täyttä laukkaa suoraan päälle.

Kauhistuksen huutoja kuului, useat käänsivät kasvonsa poispäin. Nyt tuho tulee!

Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun eläin oli vain hyppäyksen päässä uhristansa, seisahtui se äkkiä ja sen pää nousi pystyyn. Kurkkua kuristi taitavasti heitetty suopunki, jonka toinen pää oli vieraan ratsastajan kädessä. Kuultuansa taistelun hälinän oli hän kulkenut ääntä kohden ja tuli parhaaseen aikaan paikalle. Hetkeä myöhemmin olisi hänen kilpailijansa ollut surman oma.

Kun eläin hämmästyneenä huomasi suopungin kaulassansa, kääntyi se heti uutta vihollista kohden; mutta tämä oli jo ennättänyt kääntää ratsunsa, ja asettaen köyden olkansa yli alkoi hän kiitää kenttää pitkin.

Tämäpä vasta juoksua oli! Kankea härkä laukkasi kilpaa nopean hevosen kanssa; nuora kun kiristi kurkkua, juoksi se suoraan eteenpäin mitään näkemättä, juoksi henkensä kaupalla.

Mies ratsasti härän kanssa suoraan kilpakenttää kohden. Maikalla ohjasi hän hevosensa sivulle; härkä juoksi ohitse, joten ratsastaja nyt oli perässä, eläin edellä.

Mies otti pitkäsiimaisen piiskansa ja alkoi sillä sujautella härkää selkään; tämä juoksi yhä nopeammin. Kavioiden paukunta, piiskan sivallukset ja kansan riemuhuudot tekivät härän tunnottomaksi, Se vain juoksi, suusta ja nenästä vuoti veri, koko ruumis oli vaahdossa, kieli leuoilla. Näin saapui se kilpakentälle, kirkuvan kansanjoukon keskelle. Jalat horjuivat, eläin ei pysynyt enää pystyssä, vaan kaatui erääseen ojaan, kuono maahan. Sitten oikaisi se itsensä ja heitti henkensä.

Riemuiten ja hurraahuudoilla seurasi kansa pitkin katuja uutta helluntaikuningasta, jonka oli määrä seisahtua sekä pormestarin että kunkin raatimiehen asunnolle juomaan onnentoivotusmalja. Tämä tapa osoitti, että helluntaikuninkaan piti olla sekä hyvä ratsumies että kelpo juomari, mikä ominaisuus oli sangen tarpeellinen, kun hänen kaupungilla käytyänsä täytyi vielä mennä herrojen luo Juhana Kárpáthin kartanoon.

Tahdomme käyttää hyväksemme tilaisuutta ja kertoa tämän herraskartanon huvituksista tähän aikaan; mutta antaaksemme kertomuksemme uudelle sankarille tilaa tulla yhtä miellyttäväksi kuin muutkin, aiomme sivuseikoista mainita vain ohimennen. Eikä nyt puheeksi tulevat huvit olekaan niin mainittavia kuin ne, jotka Kárpáthin kartanossa pidetään jokaisena Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä, jolloin seudun aatelisto ja mustalaisjoukko kokoontuvat rikkaan Nabobin nimipäivää viettämään, ja jolloin näyttelijät asettavat kulissinsa kuntoon, runosepät tulevat kilpailemaan hullunkurisilla dityrambeillaan ja kuuluisat puhujat esittävät monimutkaisilla sanoilla maljojansa. Silloin laitetaan ilotulituksia, poltetaan heinälatoja, joitten valkean ääressä mustalaismusikantit vetelevät tanssiin kehoittavia säveliä, ja herrat tanssivat maalaistyttöjen kanssa.

Kaikkien näitten sijasta saamme tällä kertaa vain nähdä _ikuisesta maljasta_ tulevan hurjan huvin. Suuressa, tyhjässä huoneessa istuu omituisia miehiä suuren pyöreän pöydän ympärillä. Huoneessa ei ole ainoatakaan esinettä jonka voisi särkeä; pöydän ympärillä on pieniä rahia, jotka ovat lattiassa kiinni, joten ei niitäkään voi ruveta kenenkään päähän heittelemään. Käteen annetaan iso, jalaton malja, jota ei voi pöydälle laskea, sillä kun selän takana seisova heitukka on sen täyttänyt, pitää se juoda heti pohjaan ja antaa malja naapurille. Näin kulkee malja taukoamatta miehestä mieheen, ja aina kun joku tyhjentää sen, laulavat toiset erästä juomalaulua.

Näitten kelpo huvien seurauksena on, että milloin mikin vieraista joutuu sarjasta pois. Langenneen asettavat heitukat heti seinän viereen maton päälle maata. Siinä saa hän rauhassa nukkua vaikka seuraavaan päivään saakka, toiset jatkavat juominkia.

Tämä epäilemättä sangen miellyttävä huvi kestää niinkauan kuin yksikin on pöydän ääressä istumassa. Tavallisesti on Antti Kutyfalvi jäänyt viimeiseksi.

Esiintuotujen viinien laadusta ja paljoudesta saattaa päättää, miten tämänkin illan huvit loppuvat. Kukin viinilaji vaikuttaa eri tavalla.

Kun "ikuisessa maljassa" kiertää Neszmélyviini, niin tulee seura puheliaaksi: meheviä juttuja lasketaan yhtenään ja niille nauraa hohotellaan.

Ne, jotka eivät enää pysy pystyssä, nukkuvat hiljaa kuorsaten, ja se, joka jää viimeiseksi, suutelee hyvillä mielin heitukkaa, joka taluttaa hänet ulos.

Mutta kun ruvetaan Villányviiniä kilpaa juomaan, niin jo maljan kymmenettä kertaa kiertäessä ruvetaan tukkanuottasilla; jokainen tulee vihaiseksi, äreäksi, tahtoo tappaa turkkilaisia ja luulee naapuriansa turkkilaiseksi. Maassa makaavatkin kiljuvat ja ähisevät, ja viimeinen uros joutuu kahakkaan talon renkien kanssa, joiden täytyy köyttää mies sänkyyn.

Kerran koeteltiin täten erästä ulkomaalaista viiniä. Silloin luuli koko seura olevansa myrskyn ajelemassa laivassa, ja haahta keventääksensä heittivät juomaveikot ulos ikkunasta tuolit ja pöydät. Maassa makaavat karjuivat merikivusta, ja Antti Kutyfalvi tahtoi heittää heidätkin mereen.

Mutta hyvässä tarkoituksessa otettiin, etenkin silloin kuin seura oli lukuisa, maljan kierrellessä kortit esille, ikävän karkoittamiseksi näet. -- Vain pienistä summista muka aikoivat pelata. Mutta tunnin kuluttua puhutaan jo tuhansista. Moni viisas ja varaton mies päättää itsekseen olla juomatta itseään humalaan ja pelata vain pienistä rahoista, mutta kaatuu kuin kaatuukin lattialle, pää kohmelossa, kukkaro tyhjänä.

Kuten tästä kuvauksestakin näkyy, eivät tällaiset älykkäät huvit ole liioin vaihtelevia. Ja voidaksemme nautinnolla katsella, miten runoniekka seuran pyynnöstä tekee mustalaiskonsteja ja mustalainen lausuu runoja, miten seurakunnan lukkari saarnaa ja Mikko Horhi vakavin naamoin veisaa ehtoovirsiä, täytyisi meidän olla samassa tilassa kuin hekin ovat. Keskeytämme sentähden kuvauksen tähän.

Kun raatimiehet veivät uuden helluntaikuninkaan Juhana-herran luo, käski armollinen herra muiden mennä ulos huoneesta, joten he jäivät kahdenkesken.

Juhana-herra istui nojatuolissa, jalat vesiammeessa, ja pureskeli karvasmantelia; täten valmisteli hän itseänsä illan juominkeihin.

-- Mikä on nimenne? kysyi hän helluntaikuninkaalta.

-- Mikael Kis, armollisen herran nöyrin palvelija.

-- Kuules, Mikko Kis, sinä olet kelpo poika. Minä pidän sinusta. Nyt olet vuoden oleva helluntaikuninkaana, eikö niin? Mitä aiot sinä aikana tehdä?

Mies kierteli viiksiänsä ja katsoi kattoon.

-- En tiedä itsekään. Tiedän vain, että olen tästälähin elävä enemmän herroiksi kuin ennen.

-- Mutta entä jos joudut vuoden päästä pois virasta?

-- Silloin menen taas Nádudvariin hevospaimeneksi kuten ennenkin.

-- Onko sinulla vanhempia.

-- Ei niin rahtuakaan. En ole heitä ikinä nähnytkään.

-- Kuules Mikko. Mitäpä sanoisit, jos minä tekisin sinut suuremmaksi herraksi kuin voit kuvitellakaan, asettaisin sinut tänne herrasmiesten joukkoon, antaisin rahaa niin paljon kuin tarvitset juodaksesi ja pelataksesi korttia, olisit olevinasi aatelisherra Mikael Kis, Nádudvarin tilan haltija.

-- Olkoon menneeksi; mutta enhän tiedä, miten minun on meneteltävä, jotta minua pidettäisiin herrana.

-- Mitä suurempi veijari olet, sitä suurempana herrana sinua pidetään. Talonpoika tunnetaan vaatimattomuudestaan.

-- Jollei muuta tarvita, niin olen heti valmis,

-- Saat olla kaikkialla minun kanssani, juot, tappelet, annat selkään miehille ja viettelet naisia, jos antavat vietellä itseänsä. Vuoden kuluttua, kun helluntaikuninkuutesi loppuu, riisut herrastammeesi ja rupeat minulle heitukkaluutnantiksi, puet yllesi punaisen viitan ja palvelet samoja herroja, joiden kanssa olet koko vuoden juonut ja lyönyt korttia, ja autat vaunuihin neitejä, joitten kanssa olet laskiaista viettänyt. Minun mielestäni on tuo oleva mainion hauskaa, ja niin kai sinustakin on. Kuinka herrasmiehet kiroilevatkaan ja naiset punastuvat, kun saavat tietää, mitä miehiä oikeastaan olet.

Hetken aikaa mietittyänsä nyökkäsi mies päätänsä vastaten:

-- Suostun siihen!

Juhana-herra katsoi kelloansa.

-- Kello on neljännestä vailla neljä. Muista se! Kun tästä hetkestä on vuosi kulunut, loppuu herrastelemisesi, mutta siihen asti olet yhtä hyvä herra kuin toisetkin; joka kuukausi saat tuhat floriinia tuhlataksesi, ensimmäinen tuhat on tuossa lompakossa. Mene nyt, heitukkani muuttavat sinulle vaatteet; kun joudut valmiiksi, niin tule juomasaliin. Ole äreä palkollisille, muutoin huomaavat he sinun olevan talonpojan. Sano herroja lurjuksiksi, Mikoksi, Antiksi, Lauriksi. Kuten tiedät sanotaan minua Juhanaksi.

Puolessa tunnissa oli Mikko herraksi puettu.

Juomasalissa pidettiin jo hauskaa, sillä täällä oli tapana ottaa jokainen ystävällisesti vastaan, mutta ketään ei odotettu. Isäntä esitteli tulijan vieraille kutsuen häntä Nádudvarin tilanhaltijaksi, Mikael Kis herraksi, joka, ollen "omituinen mies", oli hevospaimenen puvussa tullut kilpailemaan helluntaikuninkuudesta ja kilpailussa niin loistavasti voittanut.