Part 12

-- Ei niin, hyvä Rudolf, minä tiedän paremmin. Minä, joka olen vanha, tunnen elämän. Meidän herrojemme laita on seuraava: kuudenteentoista ikävuoteensa asti ovat he lapsia, oppivat erottamaan hyvän pahasta: -- kuudennestatoista kahdenteenkymmenenteen ovat he haaveilevia, runollisia, tai ainakin kovasti rakastuneita; -- viidenteenkolmatta ikävuoteensa saakka ottavat he osaa maailman riemuihin, tulevat hekumanetsijöiksi, vuosien vierittyä luulevat he jo tyhjentäneensä pohjaan asti nautintojen maljan, he alkavat olla olevinansa elähtäneitä, kieltävät sydämensä, verensä lämmön; hymyilevät tai eivät tee sitäkään kuullessaan puhuttavan jonkinlaisesta rakkaudesta joko hyvään ystävään, naiseen tai isänmaahan. Elämää luulevat he joksikin kuluneeksi leikkikaluksi, jolla ei heidän mielestään ole suurempaa arvoa kuin sitruunan kuorella. Tätä tällaista elämää kestää kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti, jolloin vasta heidän sydämensä maailma aukenee, jolloin he vasta alkavat elää, nähdä selvästi, tuntea todellisesti. Nyt heistä tulee ihmisystäviä, isänmaallisia miehiä, hyviä perheenisiä, sanalla sanoen onnellisia ihmisiä. Niin, Rudolf, -- te ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt.

Rudolf odotti kärsimättömänä kreivittären saarnan loppua, sitten hän lausui.

-- Täytyy syntyä uusi Jumala, joka loisi minusta uuden ihmisen.

Rudolf mahtoi olla kovasti kiihdyksissä, kun tällaisia puhui; hänen ei ennen ollut tapana pilkata Jumalaa.

Rouva Eszéki todella suuttui.

-- Hyvä Rudolf, minä en pidä tuollaisista puheista. Minä tosin en ole jumalinen, mutta tahdon silti, että Jumalan nimeä on kunnioituksella mainittava. Vaikka Pariisissa asetettiinkin Ball Mabille'n tanssijatar alttarille, pysyi Jumala kuitenkin kaikkivaltiaana, ja hänen ihmeensä ovat vieläkin nähtävinä sekä luonnossa että ihmissydämessä.

Rudolf huokasi, ikäänkuin itseksensä kysyen: onko jumalallista voimaa, joka estäisi häntä kuolemasta kylmällä, sammuneella, jäykistyneellä sydämellä, joka opettaisi häntä elämään ja tuntemaan.

Mutta hän katsoi sopivimmaksi antaa tälle pontevalle puheelle toisen suunnan ja kääntyen Floraan alkoi hän kohteliaasti puhella yleisistä asioista kysyen, miten tämä oli huvitellut Lontoossa ja mikä siellä tätä nykyä oli yleisenä puheen aiheena?

Tyttö käänsi suuret, viisaat silmänsä ja ihanat kasvonsa puhujaan ja vastasi hillityllä äänellä, joka ei häirinnyt yleisöä eikä myöskään ollut niin hiljaista, että loosissa olijat olisivat pitäneet sitä kuiskutuksena.

-- Lontoossa on suuri suru. -- Koko muotimaailma käy mustissa. Juuri lähtömme edellisenä päivänä haudattiin Englannin mainioin mies sekä kuuluisin nainen.

-- Oh, tästä me emme vielä tiedä mitään, vastasi Rudolf, ajatellen itsekseen, että tyttö piti jotakin Lord Mayor'ia tai kenraalia mainioimpana miehenä ja jotakin tähdistön jäsentä kuuluisana naisena.

-- Ja ketä olivat nuo kuuluisat ihmiset, kysyi hän Floralta, kuten on tapana kysellä lapsilta.

-- Kuuluisa mies, vastasi tyttö innostuksella, mikä somisti hänen kasvojansa, -- oli aikansa suurin henki, kuolematon runoilija -- lordi Byron.

Rudolf vavahti ikäänkuin sähköiskun saaneena kuullessaan tämän nimen, hänen kasvonsa vaalenivat, ohimoilla ja valkoisella otsalla näkyivät suonten tykytykset, hän oli hetkisen melkein tajuttomana.

-- Ja nainen, kysyi hän raskaasti, sittenkuin hänen tajuntansa palasi.

-- Nainen oli vieraan maan tytär, joka rakasti runoilijaa, oli ottanut hänet omien jumaliensa nimessä miehekseen. Tämän kuoltua kuoli hänkin kotimaansa tavan mukaan itse sytyttämällä asuntonsa. Ehkä olette kuullutkin nimen Chataqvela?

Rudolf oli vaiti.

Byron kuoli siis, ennenkuin Chataqvela ehti ottaa hänestä eron.

Intialainen nainen piti velvollisuutenansa kuolla hänen jälkeensä.

Tuo nainen oli kuollut ennen Rudolfia, sensijaan että heidän olisi pitänyt kuolla yhdessä.

-- On siis kumminkin olemassa jumalallinen voima, joka tempaa elämäänsä kyllästyneen kädestä itsemurhan aseen!

Rudolf tunsi pyhän kauhun värisyttävän jokaista hänen jäsentänsä, ikäänkuin hän olisi kuullut saman äänen, joka Saulista teki Paavalin.

Ihmeellistä! Toinnuttuansa tunsi hän, ettei tämä uutinen herättänyt hänessä mitään epämieluisaa liikutusta. Päinvastoin hän tunsi rintansa rauhoittuvan. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja iloinnut siitä, että se oli vain unennäköä.

Kaikeksi onneksi eivät läsnäolijat huomanneet Rudolfin mielenliikutusta, sillä tänä hetkenä veti Mars-neidin monoloogi heidän huomionsa puoleensa, kaikki katsoivat näyttämölle päin. Rudolf katsoi myöskin sinne ja alkoi ensimmäisenä taputtaa käsiään.

-- Hyvinpä se Mars-neiti tänään lausuukin.

Katsoi minne tahansa, kaikki näytti nyt toisenlaiselta; ihmiset olivat kauniimpia ja parempia. Kun hänen silmänsä kääntyivät Floraan, katseli hän pitkään, ihastuneena noita kauniita kasvoja, niin että tyttö lopulta alkoi punastua kuin päivänpaisteesta kypsyvä hedelmä.

Äkkiä kääntyi hän rouva Eszékiin, joka alkoi vierastaan pitää jo hajamielisenä.

-- Milloin lähdette Unkariin?

-- Huomenna varhain aamulla.

-- Sallitteko minun seurata teitä?

Kysymys oli niin hämmästyttävä ja odottamaton, ettei kukaan vastannut.

Mutta vaitiolo ja hämmästys oli riittävä vastaus. Rudolf otti heti hatun käteensä ja sanoi jäähyväiset.

-- Minun pitää kiiruhtaa järjestämään asioitani ja tilaamaan vaunut, etten jäisi seurastanne.

Samassa kumarsi hän onnellisen ihmisen vilkkaudella ja riensi ulos.

Hänen mäntyänsä kumarsi kreivi Tapani kohteliaasti Floralle, ja suudellen hänen hienoja sormiansa lausui hän hiljaa:

-- Kiitän Teitä.

Flora kysyi kummastellen:

-- Mistä?

-- Siitä, että annoitte kunnon miehen takaisin hänen isänmaallensa.

Nuori neiti osoitti päätänsä pudistamalla, ettei hän vieläkään ymmärtänyt.

Asia oli kuitenkin päivän selvä. Rudolf riensi kiireesti rappusia alas. Eräässä käänteessä oli hän työntää kumoon Debryn, joka tunnettuansa Rudolfin heti tarttui hänen hännystakkinsa liepeeseen täten saadakseen hänet pysähtymään.

-- Kuulkaas! Kuulkaas! Pysähtykää! Tuo vedonlyönti, jonka molemmat voittivat eikä kumpikaan hävinnyt! Oletteko kuullut, että Chataqvela on kuollut? On kuollut, poltti itsensä miehensä kuoltua. Te olette siis vedon voittanut. Mutta Chataqvela ei kuollut teidän tähtenne, siis ei Abellinokaan ole hävinnyt.

-- Kyllä tiedän, vastasi Rudolf iloisena, ja päästyänsä markiisista riensi hän vaunuihinsa ajaakseen kotia.

Matkalla alkoi hän kuitenkin syyttää itseänsä siitä, ettei hän tuntenut vähintäkään surua tämän naisen kuolemasta, vaikka tämä oli uhrannut itsensä rakkauden tähden. Mutta turhaan! Tunteita ei voi pakoittaa. Hänet valtasi sama tunne kuin suuren perinnön saajan. Mielellään olisi hän ollut, kuten oli soveliasta, suruissaan, mutta toiset hilpeämmät tunteet karkoittivat surun.

Hän syytti itseänsä sydämettömäksi, pelkuriksi, joka on iloissaan kun rakastavan naisen kuoleman kautta on päässyt vapaaksi vaarallisesta lupauksesta. Kotiin tultuansa otti hän esiin päiväkirjansa palauttaakseen mieleensä sitä päivää, jonka hän oli viettänyt tämän ihanan naisen seurassa.

Mutta ennenkuin hän tuli näihin lehtiin, täytyi hänen käännellä muita lehtiä, joihin oli pantu muistiin toisia jo aikoja sitten unhoitettuja, mutta nyt mieleen muistuvia tunteita. Tuli esiin muutamia muotokuvia sukulaisista, joita hän ei pitkiin aikoihin ollut nähnyt, romantillisen maiseman kuva Tonavan hiljaisilta rannoilta; värinsä säilyttänyt, kuivunut kukka, joka putosi lehtien välistä, muistutti niitä lapsuuden aikoja, jolloin asuttiin Siebenbürgin tunturien keskellä, ensimmäisiä puhtaita haaveiluja. Tuli esiin suortuva isävainajan harmaista hiuksista, -- ja sitten hellästi kirjoitettu kirje, jonka hänen äitinsä oli lähettänyt avaraan maailmaan matkustaneelle pojallensa; äiti itse ei voinut erota rakkaan miesvainajansa haudan luota.

Rudolf pysähtyi muistelemaan kaikkia näitä. Välistä vaipui hän syviin mietteisiin ja ehdittyänsä viimeiselle lehdelle, jonka hän oli kirjoittanut oudon, omituisen tunteen tahi oikeammin tunteettomuuden vallitessa, tuntui hänestä nyt sen sisältö niin naurettavalta ja surkuteltavalta, että hän häpesi lukea sitä loppuun.

Vielä kerran koetti hän taistella itseänsä vastaan. Hän istui muistikirjansa ääreen piirtämään Chataqvelan muotokuvaa, mikä ennen hänen vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi oli hänelle hyvin onnistunut.

Mutta nyt huomasi hän, ettei ollut helppo kuvata noita kasvoja. Hän muistutteli sitä hetkeä, jolloin hän oli nähnyt Chataqvelan niin ihanana ja piirsi muotoviivoja paperille. Kuva ei ottanut onnistuakseen. Kasvot tulivat liian pitkiksi, silmät liian kirkkaiksi, isoiksi, kulmakarvat kapeiksi, huulet vakavan näköisiksi, ja kun kuva oli valmis ja hän kaukaa arvosteli sitä, huomasi hän hämmästyksekseen, ettei kuva ollut Chataqvelan, vaan Floran näköinen.

Rudolf tunsi korkeamman hengen läheisyyttä; tunsi ettei hän yksinäisyydessään ollut yksin, vaan että hänen ympärillänsä kaikkialla elää joku korkeampi voima, joka osoittaa ihmeitänsä sekä luonnossa että ihmissydämessä.

Hänen kätensä menivät ehdottomasti ristiin, -- rinnasta nousi huokaus korkeuteen ja silmissä kiilsi kyynel; -- ensimmäinen huokaus ja ensimmäinen kyynel lapsuuden ajoista asti.

Sitten otti hän taas piirustimen käteensä ja alkoi piirtää kaunista punastuvaa Floraa; muutaman viivan oikaistuansa oli kuva ihan täydellinen, lempi ja hymy loisti esiin.

Rudolf nosti kuvan ehdottomasti huulilleen ja suuteli sitä. Kasvoissaan tunsi hän nuoruuden päivien punastumisen lämmön. Uudet tunteet, uudet aatteet valtasivat mielen, maailmakin sai toisen värin.

Levollisesti ja hyvillä mielin rupesi hän valmistamaan itseänsä matkalle ... -- takaisin -- kauniiseen köyhään Unkariin.

VIII.

Helluntaikuningas.

Ollaan siis taas kotona, rakkaassa, köyhässä Unkarissa.

On herttainen helluntaiaamu, todellakin herttainen aamu. Varhain ensimmäisen kukonlaulun jälkeen kulkee Nagy-Kun-Madaras'in katuja pitkin joukko tummanvereviä musikantteja, ja heidän edellään kaupungin raatimies, iso pähkinäpuusta tehty sauva kädessä. Hänen kasvojensa äreästä, juhlallisesta muodosta näkyy, että hän on tärkeässä virkatoimessa sekä ettei hän tänään vielä ole viinan tippaa maistanut.

Kunnon raatimies on sinisessä puvussa, kuten rehellisen virkamiehen arvo vaatii, ympyriäisessä hatussa rehentelee pari suurta helluntairuusua, napinlävessä on kimppu neilikoita, muskottilehtiä ympärillä, liivissä hopeanapit, kasvot punaiset, viikset tuuheat, saappaissa tupsut ja kannukset. Hän astua sipsuttaa aivan kuin olisi munia maassa eikä katsoisi sivulle, vaikka hänelle luvattaisiin puoli maailmaa, saatikka sitten taaksensa mustalaisiin. Saapuessaan jonkun raatimiehen tai paremman porvarin talon edustalle viittaa hän sauvallansa astumaan verkkaan ja puhaltamaan mahtavammin torvea.

Musiikista heräävät kadun asukkaat. Ikkunaluukut avataan, tytöt huivilla rintojansa peitellen pilkistävät porteilta ja toivottavat hyvää huomenta Antti Varjulle.[13] Mutta herra Antti Varju ei tunne ketään, sillä hän toimii korkeassa virassa, joka ei salli alentumista.

Nyt saapuvat he pappilaan; sinne heidän pitää poiketa, sillä sinne on asiaa. Siellä odottaa häntä nimittäin viinaryyppy, jonka lepyttävä vaikutus näkyy takaisin tultaessa hänen kasvoistaan.

Tämän tehtyä on tärkein toimi vielä jäljellä, piti tavan mukaan mennä tervehtimään armollista Juhana-herraa.

Tämä ei ole leikintekoa, sillä Juhana-herralla on kesyjä karhuja pihalla, jotka syövät ihmisen hänen raatimiehen virastaan vähintäkään huolimatta; tai saattaa joutua koirien joukkoon, jotka antavat semmoisen läksytyksen, jommoista ei vielä ole saanut. Kaikeksi onneksi sattui tällä kertaa eräs punatakki-heitukka vetelehtimään portilla. Tätä puhutteli raatimiehemme sangen sävyisästi.

-- Onko armollinen Ju-Ju-Juhana-herra jo noussut ylös?

-- Tehän ette saa sanaa suustanne! Herra ei ole vielä maatakaan mennyt.

Herra Varju tallusti edemmäksi. Hänen piti vielä kertoa raatihuoneella neuvostolle toimensa, ja tämän hän tekikin pitkittä mutkitta lausuen:

-- Kaikki olen tehnyt.

-- Hyvä on, herra Varju.

Katsokaamme raatihuonetta ja sen mainittavimpia miehiä.

Kunnianarvoisessa istuntosalissa riippuu seinillä maan ja kaupungin kuuluisuuksien muotokuvia. Näitten välissä on kuolleitten patruunien, kirkko-, tuomio- ja raatiherrojen nimikilvet. Pöydällä on kauhean paksuja kirjoja sekä lyijyisiä mustepulloja; se on musteella kirjavaksi tahrattu, sillä on tapana heittää kynät paljaalle pöydälle.

Vasta soivat aamukellot, ja kaupungin raatimiehet ovat jo koossa salissa. He istua könöttävät hyvässä järjestyksessä pöydän ympärillä, pöydän päässä pormestari, tanakka lihava mies.

Ovella seisoo joukko nuoria miehiä, lyhyet, avarat polvihousut yllä, sekä messinkinappinen dolmanytakki hartioilla, kullakin kirjava huivi napinlävessä ja kannukset saappaissa.

Etummaisena nuorten miesten joukossa on viime vuoden helluntaikuningas.

Pitkä, sorea nuori mies, jolla on käyrä kotkannenä, pitkät viikset kolmessa kiemurassa ja vaksilla voidellut, leuka pitkä ja kaula musta aina paitaan saakka, mistä toisenlainen iho alkaa. Hänen pukunsa ei ole samanlainen kuin toisilla pojilla; liinaisten roimahousujen sijasta on hänellä tavalliset nyöritetyt housut ja lahkeet saapasvarsissa, joista pitkät tupsut riippuvat; leveän vyön iso messinkisolki kiiltää lyhyen vihreän liivin alta, takintaskusta riippuu kirjava nenäliina, sormissa on sileitä- ja sinettisormuksia niin tiukasti kiinni, ettei niitä voi saada pois.

Enimmin vetää kuitenkin huomiota puoleensa iso lehväinen seppele hänen päässään. Sen ovat tytöt sitoneet piilipuun lehdistä ja kukista siten, että pitkiä neilikka- ja ruusukiehkuroita riippuu olkapäille kuten naisten hiukset, jättäen kumminkin kasvot paljaiksi.

Tätä seppelettä ei voita joka poika!

-- No, Martti, lausuu hänelle pormestari: taas on herttaisen helluntain juhla.

-- Tiedän, jalo herra, olin minäkin eilen kirkossa ja kuulin papin sen sanovan.

-- Aiotko vieläkin pysyä helluntaikuninkaana?

-- Parastani tahdon koettaa, jalo herra. Olen jo kuusi vuotta siinä virassa ollut.

-- Tiedätkö, montako aamia viiniä olet sillä aikaa juonut, montako pulloa olet särkenyt, monistako pidoista ja häistä olet heitellyt ulos vieraita?

-- En tiedä, herra pormestari, mutta kaikissa huveissa olen koettanut olla läsnä, ja sen saatan sanoa, ettei minua vielä ole viini eikä mies kumoon kaatanut.

-- Lukekaa julki, herra notarius, montako aamia viiniä, montako läven saanutta päätä, on hänen syntiluettelossaan.

Kirjoista saatiin selville, että Martin kuusivuotinen helluntaikuninkaan virka oli maksanut kaupungille 27 aamia viiniä, että hän oli häirinnyt toista sataa huvia, sekä tehnyt erään kapakoitsijan rikkaaksi mieheksi särkemällä joka viikko hänen lasejansa, jotka kaupunki sai maksaa.

-- Oletko laskenut, poikaseni, montako kertaa olet pilannut hevosesi?

-- En ole viitsinyt muistiin panna. Se ei olekaan minun, vaan alamaisteni asia.

-- Montako tyttöä olet vietellyt?

-- Miksi antavat vietellä itseänsä?

-- Sinun kättesi kautta on kulkenut paljon varastettua tavaraa.

-- Eipä kukaan ole minua kiinni saanut.

-- Mutta näin ollen maksaa tuo kuninkuutesi meille vähän liian paljon.

-- Ei siitä kaupunki köyhdy, sillä armollisen Kárpáthi-herran isä, jonka muotokuva riippuu tuolla seinällä, antoi kaupungille summan rahaa vanhan tavan ylläpitämiseksi sekä myöskin hevoshoidon harrastamiseksi, minkätähden aina helluntaipäivänä seudun hevosmiehet kokoontuvat ajamaan kilpaa. Ken näissä kilpailuissa pääsee voitolle, hän saa herravainajan testamenttirahoilla vapaasti juoda kaikissa kaupungin kapakoissa, hänen hevosiansa pitää jokaiset talollisen hoitaa, ja jottei hänen tarvitsisi hevosen turmeltuessa maksaa kuluja, saa se maksaa vahingon, joka on eläintä huonosti hoitanut. Vielä on voittajalla vapaa pääsy kaikkiin kesteihin ja juhliin, ja jos hän silloin tällöin hurjistuukin, ei häntä saa rangaista vitsoilla eikä vankeudella.

-- Sinusta, poikaseni, olisi tullut hyvä asianajaja; mistä olet oppinutkaan noin sujuvasti puhumaan?

-- Olen kuusi vuotta ollut helluntaikuninkaana, vastasi mies, ylpeästi rintaansa rehennellen, on ollut hyvä aika oppia oikeuksiani tuntemaan.

-- No, no, nuhteli pormestari. Kuules, Martti, ei sovi noin elää tyhjäntoimittajaksi, sillä tavalla totut liiaksi tuohon elämään ja sitten käy vaikeaksi alkaa uutta oloa, kun täytyy maksaa viini ja joutua rikoksesta lukon taa, jos nimittäin kuninkuutesi huomenna loppuu. Pian saattaa niinkin käydä, että joku toinen voittaa sinut.

-- Sitä miestä ei ole vielä syntynyt, vastasi Martti pistäen arvokkaasti kätensä housun taskuun.

Raatikin huomasi pitempien puheitten olevan tässä turhia, jonkatähden ryhdyttiin juhlaa valmistamaan.

Neljä viinitynnyriä, kukin erilaista viiniä täynnä, oli pantu rattaille; yksi kuorma oli vehnäleipiä ja rattaitten perään oli sidottu sarvista kaksi härkää juhlateuraaksi.

-- Ei tuo kelpaa, lausui mahtavasti Martti, joka oli tottunut käskemään. -- Komeampaa olla pitää! Kuka nyt teurashärkiä rattaitten perään sitoo? Teurastajien pitää taluttaa niitä sarvista ja sarviin pitää sitoa sitruunia ja koreita nauhoja.

-- Kas, kuinka hän osaa järjestää! Viinitynnyrien päälle istukoon neljä neitoa korvakannuilla jakamaan viiniä.

-- Käsketkö vielä mitä, Martti?

-- Kyllä! Mustalaiset soittakoot minun lempikappalettani ja kaksi heitukkaa pidelköön hevostani, kun astun selkään!

Kaikki tapahtui käskyn mukaan.

Lyhyen jumalanpalveluksen päätyttyä läksi kansa kentälle. Edellä kulki kaksi raatimiestä, kädessä nauhoilla koristetut kirvessauvat, perässä mustalaismusikantit, vedellen korvia särkevästi Martin lempikappaletta. Heidän jäljessään kulki kaksi härkää, teurastajapoikain taluttamina. Takaistuimella istuva vanha bassoviulunsoittaja rukoili ehtimiseen poikia, etteivät Jumalan tähden päästäisi härkiä irti, sillä hän ensin muka joutuisi heidän uhriksensa, hänellä kun on punaiset housut.

Sitten seurasivat ruoka- ja juomatavarakuormat sekä viinitynnyrit, joiden kunkin päällä istui vilkas neitonen.

Nyt tuli herra Varju. Kohtalo oli hänet koroittanut. Hän istui hevosen selässä, kädessä suuri punainen lippu, jota tuuli väkisin tahtoi liehuttaa silmille. Hänen tyytyväisen näköisistä kasvoistansa päättäen olisi voinut arvella, että Martin ollessa helluntaikuningas, hän on ainakin varakuningas.

Vihdoin tulee helluntaikuningas. Hänen hevosensa ei ole kaunis mutta isoluinen, kuudentoista kämmenen korkuinen eläin; huonon muodon korvaavat lukuisat, koreat nauhat, harja on kahdessatoista palmikossa, satulaloimena sudennahka.

Hän ratsastaa hyvin. Tosin hän vähän heiluu, mutta tämä ei ole aamiaisen tähden, vaan huolimattomuutta; vaikka hän heilahtelee milloin sivulle, milloin taaksepäin, istuu hän kuitenkin niin lujasti satulassa, kuin olisi hevosen selkään kiinnikasvanut.

Hänen kummallakin puolellaan ratsastaa kaksi porvaria, paljaat sapelit kädessä. Heidän täytyy ajaa sangen varovasti, sillä kun Martin hevonen huomaa jonkun toisen hevosen yrittävän edelle, puree se kilpailijaansa, niin että tämä kiljahtaa.

Heidän perässänsä tulee pitkä liuta kilpailijoita. Kunkin kasvoissa näkyy toivon säde, tällä kertaa hän voittaa. Ehkäpä vuoden kuluessa hänen hevosensa jalat ovat pidentyneet ja toisten huonontuneet?

Kulkueen päättävät herrasväen vaunut ja talonpoikain rattaat, jotka tomua nostaen kulkevat ratsastajien perässä, täynnä iloista juhlaväkeä, ja koristettuina vehreillä lehvillä ja liehuvilla huiveilla.

Näin tullaan kentälle. Samassa ilmoittaa mörssärin laukaus, että pääisäntä, Juhana-herra, rikas Nabob, on lähtenyt kartanostaan. Kansanjoukko sijoittuu tien varrella oleviin puutarhoihin ja hautausmaalle. Ratsastajia asettuu kentälle, toiset antavat hevostensa hypähdellä piiskallansa mäjähytellen; toiset lyövät keskenänsä vetoja, jotka ovat viinillä maksettavat.

Ei aikaakaan, niin ilmoittaa puutarhojen luota nouseva tomupilvi, että Juhana-herra on tulossa; kummulle kokoontuneet lapset alkavat kovaäänisesti kirkuen juosta alas, sillä nyt ammutaan kaksi aika laukausta.

Kaksi rautaista mörssäriä on kaivettu maahan ja niiden suut tukittu paaluilla. Eräs kokenut mies, joka on ollut Ranskan sodassakin, lähestyy kanuunaa, jo kaukaa mahallansa ryömien, kädessä pitkä seiväs, mihin palavaa taulaa on kiinnitetty. Tällä sankkireikää koskettaen laukaisee hän molemmat vaaralliset kanuunat. Paalut lentävät ilmaan, kansa juoksee pakoon, etteivät ne sattuisi päähän, ja kun ne ovat pudonneet maahan, palaavat taas kaikki katsomaan, mitä niistä yläilmoissa on tullut.

Kun herran vaunut tulivat näkyviin, kuului ääretön "vivat"-huuto (siihen aikaan ei vielä osattu unkariksi huutaa), jonka perästä heti kuului iloisia naurunremahduksia.

Tällä kertaa oli Juhana-herra keksinyt hyvän pilan. Hän oli puettanut Vidran, mustalaisen, komeaan kullankirjavaan pukuun sekä asettanut hänet istumaan nelivaljakkoisiin juhlavaunuihinsa. Itse istui hän talonpoikaisrattailla. Kansa tervehti siis ensin vivat-huudoilla kultaista pukua, mutta havaittuansa siinä puvussa olevan mustalaisen, nousi nauru sitä suuremmaksi, mikä suuresti huvitti kunnon herraa.

Hänen kanssansa olivat, paitsi molempia hovinarreja, hänen parhaimmat ystävänsä, nimittäin Mikko Horhi, jolla Bács'in komitaatissa oli noin kuudentuhannen tynnyrinalan suuruinen kartano. Välistä oli hänen tapansa käydä katsomassa veikkoansa naapurissa (Nagy-Kunság'issa). Niin tuli hän tämän luokse maaliskuussa, ja noin elokuun keskipaikoilla kävi hän kysymässä, kuka on nimitetty Szabolcsin toiseksi vara-ispaaniksi? Kotoväkeänsä kielsi hän menemästä heinään ja elonkorjuuseen, ennenkuin hän tulee takaisin, ja niin jäi koko sato pelloille. Hän oli ensimmäinen vieras. Toinen oli kuuluisa Lauri Csenkö, suurimman hevoskartanon omistaja Alamaalla; hän käy jalkaisin, jollei hän pääse muitten rattaille, sillä hän ei henno valjastaa omia pulskia hevosiansa. Kolmas on Lauri Berki, seudun kuuluisin metsästäjä, joka osaa valehdella kuin kirjasta lukien. Neljäs on Fritz Kalotai, jolla on se omituinen paha tapa, että kun hänen käteensä joutuu piippu, hopealusikka, taskukello, niin hän varastaa sen heti. Ne jotka hänet hyvin tuntevat, tietävät, mistä pitää etsiä kadonnutta esinettä, he tutkivat muitta mutkitta hänen taskunsa; mies ei ole tästä millänsäkään. Viimeiseksi on vierasten joukossa Antti Kutyfalvi, komitaatin suurin juomari ja tappelija, joka aina juotuaan antaa juomaveikoillensa selkään; vaikka hän juokin kuin Niilin vesihepo, ei kukaan ole häntä vielä nähnyt sikahumalassa.

Tämmöisiä aika miehiä oli Juhana-herran seura. He olivat sangen hyvillä mielin, kun heitä pidettiin omituisina miehinä, ja tätä nimeä ansaitakseen he sentähden keksivät äärettömiä tyhmyyksiä, joita ei oltu ennen kuultu eikä nähty. Näitten joukossa olivat viattomimpia seuraavat: leikattiin vieraitten hevosten hännät tyvestä poikki; -- särjettiin ihka uudet vaunut pieniksi pirstoiksi; sytytettiin huone, missä he paraikaa pitivät lystiä, tuleen; -- keskellä päivää esiintyivät he kaduilla, missä enimmän ihmisiä liikkui, puvussa, jommoista uimarit pitävät; -- tai syöttivät he oikeauskoisille juutalaisille sianlihaa. Näitä ynnä muita samanlaisia älykkäitä töitä pidettiin siihen aikaan suurena huvituksena.

Korkeita vieraita otettiin musiikilla vastaan. Raatimiehet mittasivat kilpakentän, päämaaliin asetettiin herra Varju punaisine lippuineen, alkupäähän taas asettuivat ratsastajat arvan määräämässä järjestyksessä, ja kaikki oli laitettu niin, että herrasväki mukavasti saattoi vaunuistaan katsella kilpailua. Kilpakenttä oli tuhat askelta pitkä. Juhana-herra oli jo antamaisillansa kultapäisellä sauvallansa merkin, että mörssäri laukaistaisiin, sillä kolmannen laukauksen perästä piti kilpailun alkaa, kun hän huomasi kaukaa arolta tulevan täyttä laukkaa ratsastajan, joka piiskaansa mäjähytellen rientää kilpapaikkaa kohden.

Ei aikaakaan, niin saapuu hän jo kahden raatimiehen luo, tervehtii hattua nostaen ja sanoo aikovansa koettaa onneaan päästä helluntaikuninkaaksi.