Part 11

-- Ehdotukseni on lyhyt ja helppo täyttää. Minä nain tämän naisen; se on ensimmäinen pykälä. Sitten laitan niin, että kuolen pian; tämä on toinen. Chataqvela on kuoleva heti perässä, tämä on kolmas; ja silloin olette te velkapää millä tavalla vain tahdotte surmaamaan itsenne: tämä on neljäs.

-- Hulluuksia, huudahti Ivan; te puhutte kahden aatelismiehen hengestä yhtä kevytmielisesti kuin kahden keilan kaatamisesta.

-- Mainio pila, väitti lordi. Vahinko vaan, ettei Rudolf ole minun sukuani eikä englantilainen. Mutta luulen hänen kyllä sanansa pitävän.

Abellino nauroi kuten on tapana niillä, jotka pelästyvät ankarasta puheesta.

-- Joko uskotte minua tai lyötte vetoa, lausui Rudolf tyynesti ojentaen kätensä.

-- Mitä pitää uskoa?

-- Sitä, että Chataqvela voi surmata itsensä miehensä kuoltua -- tai lyötte vetoa -- henki hengestä!

-- Minä lyön, huudahti Abellino nauraen ja antoi Rudolfille kättä.

-- Aatelissananne kautta, sanoi Rudolf.

-- Kautta aatelissanani, huudahti Kárpáthi yhä nauraen.

-- Te kuulitte, puhui Rudolf kääntyen ympärillä seisovien puoleen. Jollen minä täytä lupaustani, niin saatte pitää minua pelkurina; jollei nainen täytä velvollisuuttansa, niin saatte nauraa minulle. Mutta jos kumpikin tapahtuu, saatte nähdä, miten Béla[11] Kárpáthi on puheensa pitävä. Siihen asti on vedon salassa pitäminen kunnianasia.

Näin sanoen hän otti hattunsa ja iäksi.

Rudolfin lausuessa viimeiset sanansa nolostui Abellinon hymyilevä naama ja hän alkoi närkästyä, kun nuoret jättiläiset pitivät vetoa vain hauskana pilana. Mutta kun hän kerran oli vetoa lyönyt, täytyi hänen myöskin osoittaa jalomielisyyttä.

Tämä veto olikin mainion hauska asia. Vain yksi kohta siinä oli ikävä, se nimittäin, ettei sitä saanut kenellekään ilmoittaa. Rudolf oli sen tehnyt kunnianasiaksi, ja tämä olikin luonnollista, sillä Chataqvelan ei pitänyt saada vedosta vihiä.

Moni arvelee tämän vedon olleen liiallisen; me saatamme vakuuttaa, että korkeammissa piireissä on henki sangen vähässä arvossa. Yksi sana, yksi katse on tarpeeksi aiheuttaakseen kuoleman. Köyhät ihmiset pitävät arvossa henkeänsä, mutta suurille herroille tämä ei sovi, nykyaikaisesta veltostuneesta mielestä se on jopa rikoskin. Köyhän miehen henki on perheen, isänmaan, Jumalan oma; suuret herrat elävät siinä luulossa, ettei heidän henkensä kuulu kenellekään.

Mutta seis! Tällä kertaa on poikkeus. Herra Kárpáthin henki tosiaankin kuuluu jollekin, nimittäin hänen velkojallensa.

Herra Griffard sai tietää vedon, sillä hänen pitää kaikki tietää, olkoonpa salaisuus kätketty lukon taa diplomaatin sinetillä, salaripin pyhyydellä tai kunniasanalla. Mutta kuitenkin pysyy se salaisuutena, sillä hän ei salaisuuksia ilmaise.

Herra Griffard sai siis tietää, että veto on vakavaa laatua, sillä jos Rudolf täyttää lupaamansa sitoumuksen, on Kárpáthin pakko taipua täyttämään lupauksensa, tahi on kellä läsnäolleista tahansa oikeus ampua hänelle luoti otsaan, missä vain hänet tapaa. Lordi Burlington on jo edeltäkäsin häntä lohduttanut lupaamalla auttaa häntä sitoumuksen täyttämisessä, jollei hänellä itsellään olisi siihen tarpeeksi rohkeutta, ja kunnon lordi ampuu viidenkymmenen askeleen päästä ilmaan heitetyn lautasen pirstoiksi.

Tämä veto ei ollenkaan miellyttänyt pankkiiria. Hän kävi itse Kárpáthin luona ja nuhteli häntä entisen lupauksen rikkomisesta, hän kun oli sekaantunut hengenvaaralliseen seikkailuun.

-- Joutavia! -- vastasi Abellino, hengenvaara on kaukana kuin kuu taivaalla. Ensin pitää Rudolfin naida Chataqvela -- afganilaisten tapojen mukaan; mutta luuletteko tämän onnistuvan? Tuo itsepintainen nainen ei minunkaan tähteni ottanut unohtaakseen tuota brittiläistä runoilijaa, eikä muittenkaan tähden, vaikka ovat rikkaita, korkeasukuisia kavaljeereja. Tekisikö hän sen Rudolfin tähden? Rudolf on synkkämielinen, omituinen mies, yankeen tapoihin tottunut. Sitä en luule. Mutta otaksuen, että tämä tapahtuisi, saattaako ajatellakaan tervejärkisen miehen surmaavan itsensä vain vedon voittaakseen? Koko asia osoittaa vain Rudolfin omituisuutta ja loisteliaisuuden halua. Lisäksi on vielä jäljellä viimeinen mahdottomuus, nimittäin Chataqvelan itsemurha intialaisten tavan mukaan. Tämä on sula sielutieteellinen mahdottomuus. Tällä naisella on jo ollut viisikymmentä miestä, joista muutamia jo on kuollutkin.

-- Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että hän on eronnut heistä heidän eläessään, eikä hänellä siis ole ollut tätä uskonnollista velvollisuutta.

-- Oh, antakaa minun olla moisilta loruilta rauhassa!

Näin sanoen hän käänsi selkänsä pankkiirille ja alkoi vihellellä.

Tämä onkin sangen sievä keino vastata, silloin kun ei enää ole mitään sanomista.

* * * * *

Intialainen nainen etsi sillä aikaa kaiken intohimonsa tulisuudella tuntematonta ritariansa kaikkialta, ja tämä intohimo muuttui pian raivoksi, ja lopulta epätoivoksi, kun ei häntä mistään löytynyt.

Päivisin ajeli hän alinomaa Pariisin kaduilla, söi julkisissa ravintoloissa, kävi enimmin suosituissa kioskeissa virvokkeita nauttimassa, illoin meni hän teaatteriin, lornetillaan tarkastellen kaikkia mieskasvoja. Mutta turhaan! Etsittyä ei ollut missään. Toivotonta olikin tämmöisestä kansan paljoudesta etsiä henkilöä, jonka vain kerran on nähnyt ja joka sitten on kuulumattomiin kadonnut. Kuka hän oli? Mitä syytä hänellä oli karttaa Chataqvelaa? Ei kukaan tunne häntä, ei kukaan edes puhu hänestä. Chataqvela oli seisonut aivan lähellä tuota miestä, antanut hänelle kättä, uskonut hänelle henkensä; ja kuitenkin oli Chataqvela unohtanut vaihtaa muutaman sanan miehen kanssa, nimittäin kysyä häneltä: mikä on teidän nimenne? Milloin saan teitä taas nähdä? Nyt olisi hän onnellinen, jos tietäisi vastauksen noihin kysymyksiin.

Chataqvela valvoo yökaudet. Hänen vanha imettäjänsä, loitsija Hyurmala, koettaa huvittaa häntä intialaisilla loitsurunoilla, joitten pitäisi ennustaa, kuka tuo nuori mies on ja saako Chataqvela vielä nähdä häntä.

Akka asettaa matalalle pöydälle intialaisen noitapullon, joka on alhaalta avara, mutta kaulasta kapea ja täynnä jotakin kristallikirkasta ainetta. Loitsija-akka kaataa siihen vielä kullankeltaista nestettä, ja heti tummenee pullon sisällys täyttyen ikäänkuin pilvillä, jotka kiemurrellen laskeutuvat pohjaan yhä tummemmiksi muuttuen. Kun pilvet ovat saavuttaneet pohjan alkaa pullon sisällys kummallisesti elää. Haamuja näyttää tulevan, menevän; ne muuttavat muotoa, pienenevät, sysäävät toisiaan. Kiihottuneelle mielikuvitukselle näyttäytyy tuttuja henkilöitä, taloja, kaupunkeja. Vähitellen peittyvät nämät hattaraiset haamut sateenkaaren väreihin, laaksojen vihannuus sulaa yhteen aamuruskon kanssa, nuo liikkuvat haamut näkyvät lumoavassa valossa. Vihdoin alkavat haamut liikkua yhä hitaammin, esineet sulavat toisiinsa, sateenkaaren värit himmenevät, ihmeet katoavat, ja ilmiöitten sijaan tulee läpinäkymätön kelmeä ruumiinväri.

Vanha Hyurmala, jonka kasvojen värin aika on muuttanut tummanruskeaksi, rientää sepittämään tarinoita noista haamuista, jotka liikkuivat pullon nesteessä. Hän kertoo emännällensä, missä nuori mies tällä hetkellä oleskelee. Nyt kävelee hän kukkaisnurmella; minne hän kääntyykin, niin muuttuu seutu viheriäksi ja punaiseksi, ja hänen mentyänsä muuttuu se tummansiniseksi. Mitä ovat nuo mustat haamut hänen takanansa? Ne ovat palkatuita murhamiehiä, jotka aikovat surmata hänet. Mutta metsä, seutu suojelee häntä, tummanvihreät lehvät kääriytyvät hänen ympärilleen, jottei kukaan voi häntä haavoittaa. Etäällä kulkee kalpea haamu raivaten itselleen tietä toisten haamujen keskitse, ikäänkuin etsien jotakin. Molemmat haamut kulkevat yhä toisiansa tapaamatta. Pienten lasten päitä on maassa, lentäviä käärmeitä ilmassa. Siunausta ja kirouksia. Nyt lähenevät haamut toisiaan, lapsenpäät muuttuvat ruusuiksi ja muodostavat kehän kalpean haamun ympärille; käärmeet muuttuvat kyyhkysiksi, jotka lentelevät kummankin päällä. Kas! Kas! Nyt kiertävät he kiivaasti toistensa ympäri; pian tapaavat he toisensa. Nyt ovat he yhdessä, -- molemmat sulavat yhteen! Kummallinen ilmiö! Loistava ruusun väri täyttää koko pullon! -- Valtijatar, hän, jota odotat, on tuleva luoksesi ja rakastava sinua. -- Nyt haamut katoavat, neste vaalenee, sekaantuu. -- Ja sitten et enää rakasta ketään.

Sinä yönä näki Chataqvela ihania unia; mutta aamulla herättyänsä hän huomasi eräällä unilääkkeellä täytetyn maljan olevan vielä tyhjentämättä. Unet olivat siis muualta tulleet.

Hän puki yllensä. Hänen pukunsa, jonka muodin hän itse oli keksinyt, oli sekotus intialaisesta ja eurooppalaisesta vaateparresta. Hiukset sidottiin valkoisella nauhalla; pitkä, vaaleankeltainen puku jätti paljaiksi käsivarret, joissa oli kultaiset, sileät rannerenkaat. Rinnassa pitää rubiinisolki pukua kiinni, ja solakan vartalon ympärillä on jalkoihin asti ulottuva, punainen, kullalla ja hopealla kirjailtu vyö, mikä oli peräti vastakkaista tämänaikaiselle lyhytuumaiselle muodille.

Chataqvelan kilistäessä tulee Hyurmala sisään, ja kamarineidin laittaessa hiuksia omituisiin palmikkoihin hän antaa rouvallensa eilisten vieraiden nimikortit, nimittäin niitten, jotka eilen eivät olleet saaneet tavata Chataqvelaa, sillä hän oli ollut kipeänä, joko lemmestä tai ehkä vain oikusta.

Chataqvela katseli kutakin korttia. Kaikki tuttuja nimiä, ikäviä ihmisiä. Mutta onpa yksi uusikin joukossa, nimi, jota hän ei vielä koskaan ole kuullut mainittavan, nimi, jota ei oikein osaa ääntääkään. Sukunimi on ensin, ristimänimi sitten, tapa, joka on Chataqvelalle aivan tuntematon. Toisten nimet ovat toisin kirjoitetut: vicomte Abellino de Kárpáthi, -- comte Fennimore de I'lle de Szigetvar. -- Chevalier Charles de Calacci (oikeastaan unkarilainen nimi: Kalácsi). Miksi tämä on noin omituisesti kirjoitettu: "Szentirmay Rudolf gréf".[12]

Muut nimikortit pudotti hän kädestään, tämän yksin pisti hän poveensa.

Entä jos juuri tämä olisi hänen kaivattunsa. Taikapullo ennusti hyvää ja se toteutuu.

Intialainen naisparka ei tietänyt, että me saamme rukoilla, mitä toivomme: hän ei tietänyt, että vain tyhjä kaiho ja pettävät unelmat liikkuivat hänen sielussaan.

-- Älkää päästäkö ketään muita sisään, lausui hän Hyurmalalle, kuin tämän kortin omistaja. Lupasiko hän tulla takaisin?

Sitä ei kukaan muistanut.

-- Minkä näköinen hän oli, tiedusteli Chataqvela vielä uteliaasti.

Sitäkään ei kukaan tiennyt sanoa. Kukaan ei ollut siitä ottanut vaaria. Muita kyllä mainittiin, mutta ne tunsi Chataqvela aivan hyvin.

Aamupäivä kului levottomassa odotuksessa. Vaunuja seisahtui hotellin eteen; porttikello kilisi tavan takaa; sitten vyöryivät vaunut taas pois; kaivattua ei kuulunut.

Jo oli iltapäivä käsissä. Chataqvela oli kaihosta sairaana, ei saanut missään lepoa, hän istui sohvalle ja nousi heti taas ylös, yritti tehdä jotakin työtä, mutta luopui siitä pian.

Taas kuuluu kilinää portilta, ja intialaisen tarkka korva kuulee miehen askelia rappusilta.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.

Hän tulee!

Chataqvela istui sohvan nurkkaan, kädet rintaa vasten painettuina; hän ei uskaltanut katsahtaa ylös. Hän pelkäsi, vapisi, kuten nuori neitonen, joka odottaa ylkäänsä.

Matot kahisivat, joku astui sisään.

Hän se oli! Chataqvela ei katsonut, mutta tiesi sen kumminkin.

Olihan hän usein näin uneksinut: sankari, uljas nuori mies astuu huoneeseen, hänen kasvonsa, jotka tulen keskellä olivat niin tyynet, hymyilevät nyt hänelle niin suloisen lempeästi; silmät rakkautta sädehtien; mies istuu hänen viereensä, kuiskaa hänen korvaansa... Tästä oli hän niin monta kertaa nähnyt unta.

Niin oli nytkin laita.

Nuori mies astui sisään, tervehti hiljaa, katsoi häneen niin suloisen lempeästi, silmät sädehtivät lemmestä, istui hänen viereensä ... ja nainen luuli tämänkin olevan vain unennäköä.

Mutta nyt istui todella hänen vieressänsä mies, jota hän oli etsinyt, odottanut, rakastanut! Tämä ei ollut unennäköä, miehen lämmin henkäys tuntui hänen poskillaan.

Chataqvela puhutteli häntä hiljaa kuiskaten, kuten on tapana puhella unikuvien kanssa, jotteivät ne pelästyisi ja haihtuisi.

--- Nimenne on siis Rudolf? Oi kuinka olin ikävissäni, kun en voinut itsekseni mainita teitä nimeltä, vain teidän kasvonne olivat silmissäni, mutta en voinut puhutella teitä.

-- Paljon olen minäkin teitä muistellut, vastasi Rudolf, jonka kasvoista me emme nytkään voi huomata muuta kuin tavallista tyyneyttä. Vain rakastavan naisen silmät havaitsivat tuon tenhoavan, loistavan katseen. Tällaiset tyynet, vaaleat kasvot ovat naisille vaaralliset. Miehet eivät siitä tiedä, mutta rakastavat naiset tietävät aivan hyvin, että sellaiset kasvot lumoavat heidät miltei mielettömiksi.

-- Tiedättekö, mitä ajattelin silloin, kun te uskoitte henkenne minun haltuuni?

-- Ajattelitteko minua silloin?

-- Ajattelin, että sittenkuin lapset olivat pelastetut ja te yksin jäljellä, minä heitän köyden alas teitä ylös vetämättä ja syöksyn itse perässä syvyyteen; yhdessä olisimme kuolleet liekkeihin.

-- Miks'ette niin tehnyt, kysyi nainen äärettömän raukeasti.

-- Kun molemmat viimeiset lapset olivat pelastetut, niin joku suojelushenki kai neuvoi teitä menemään palavaan huoneeseen katsomaan, eikö ketään ollut jäänyt jäljelle.

-- Niin, tunsin ikäänkuin joku olisi kädestä vetänyt minua sinne.

-- Te menitte sisään ja toitte ulos nukkuvan rintalapsen, jonka te sidoitte vyöhönne ja istuitte köyden päähän. Enkä minä voinut aikomustani täyttää.

-- Minusta se olisi ollut suloista. Ne, jotka tulessa kuolevat, tulevat heti aurinkoon, jotka maassa kuolevat, niitten täytyy niin kauan odottaa, kunnes muuttuvat tuollaisiksi pieniksi tomuhiukkasiksi, jotka päivän säteissä tanssivat ilmassa ja joita aurinko vähitellen imee luoksensa. Somin on kuolla tulessa ja lemmessä, kuten naisten on tapa kuolla minun kotimaassani.

Rudolf tarttui hiljaa tämän kummallisen naisen käteen.

-- Chataqvela, tule vaimokseni.

Nainen vapisi eikä voinut vastata.

-- Mene miehesi luo ja ota hänestä ero heti. Minä tulen pian perässä, otan sinut vaimokseni ja rakastan sinua kuolemaani asti.

Nainen vaaleni, huulet kelmenivät; vavisten lankesi hän miehen jalkoihin. Hän tointui vasta kun tunsi kuuman suudelman polttavan huuliansa. -- Hän hypähti seisomaan ja ojensi kätensä suojellakseen itseänsä.

-- Mitä teitkään, huudahti hän pelästyneenä. Suutelit minua, vaikk'en ole sinun, sillä en ole vielä eronnut miehestäni. Suuttuneet henget rankaisevat minua.

-- Minä olen puolustava sinua heitä vastaan, lausui Rudolf syleillen häntä.

Tunnin perästä oli Chataqvela matkalla Calais'hen päin.

Rudolf lupasi kahden päivän kuluttua tulla perässä.

Tässä sopii meidän kysyä: oliko tämä leikkiä vai totta? Jos se oli todentekoa, mikä oli siihen syynä?

Mikä oli syynä tähän elämään kyllästymiseen, tähän omituiseen tekoon, tähän oikealta uralta eksyneeseen ajatusten juoksuun? Tahdomme vastata näihin kysymyksiin.

Se ei ollut maksa- eikä pernatautia, vaan sielun sairautta, joka enimmäkseen vaivaa jaloja sieluja, sillä pikkusielut mukautuvat pian kaikkiin maailman oloihin. Se on työttömyyden kirous kaikille niille, joille Luoja on antanut erinomaiset hengenlahjat, mutta jotka ovat karttaneet työtä eivätkä ole astuneet heille määrätylle uralle. Nämät hengenlahjat ovat täten muuttuneet heille kuritukseksi, sillä heidän mielestänsä on koko maailma tyhjä ja hyödytön eikä ansaitse vaivannäköä, rakkautta. Mutta jos he olisivat etsineet, olisivat he kyllä löytäneet jotakin heidän ponnistuksiansa, sielunsa harrastusta ja sydämensä syvimpää rakkautta ansaitsevaa, he olisivat löytäneet -- isänmaan.

Kymmenen päivää oli kulunut Chataqvelan lähdöstä. Rudolf odotti turhaan häneltä kirjettä, vaikka hän oli heidän erotessaan luvannut heti perille päästyänsä kirjoittaa Rudolfille.

Vihdoin päätti Rudolf matkustaa Lontooseen.

Oliko tämä vain vaistomaista levottomuutta, todellista rakkautta, vaiko noita himoja, joita ihmisessä herää paljosta miettimisestä?

Lähtönsä edellisenä iltana meni hän teatteriin ja tunsi suurempaa ikävyyttä kuin koskaan. Koko maailma tuntui hänestä hirveän rumalta ja tyhmältä. Neiti Mars ei ollut koskaan niin huonosti lausunut kuin tänään, palkatut taputtajat eivät koskaan ennen olleet niin hävyttömästi nenäkkäitä, looseissa näytti naisyleisö entistä keimailevammalta, ja nuoret jättiläiset puhuivat nyt hänen mielestään enemmän tyhmyyksiä kuin ennen. Kaikki vaivasi, harmitti häntä; hän ei viitsinyt mitään katsella, vaan heittäytyi taaksepäin loosin sohvalle ja oli valmis riitelemään ensimmäisen ihmisen kanssa, joka loosiin tulee.

Ja todellakin ovi aukeni. Rudolf katsahti karsaasti sivulle ja näki kreivi Tapanin astuvan sisään.

Siinä tuli vielä yksi harmi lisää, kun ei hänen kanssansa saattanut riidelläkään, sillä Rudolfin oli pakko kohdella häntä kunnioituksella.

Nuori kreivi seisahtui oven pieleen lausuen hiljaa Rudolfille:

-- Pyydän vain saada sanoa pari sanaa. Eszékin väki on täällä, he ovat juuri Lontoosta tulleet, ja saatuansa tietää sinun olevan täällä tekisi vanhan rouvan mieli puhutella sinua.

Rudolfin naama kävi kovin nolon näköiseksi tästä hauskasta uutisesta. Päättäessään mennä hän nousi sijaltaan raskaasti kuin liikkeelle lähtevä kuorma ja välinpitämättömästi tarttuen Tapanin käsivarteen hän heittäytyi kokonaan tämän johdettavaksi.

Kreivi Tapani avasi hänelle erään loosin oven.

Loosissa oli kaksi henkilöä, jotka kuuluivat erääseen Unkarin etevimmistä suvuista, nimittäin miellyttävä kreivitär Eszéki sekä hänen seitsemäntoista vuotias poikansatytär Flora; molemmat olivat viettäneet talvea Lontoossa.

Vanha rouva käytti vielä keisarien aikaista muotia, joka hyvin sopi verevälle perheenemännälle, nimittäin kapeaa, lyhythihaista pukua, isoa riikinkukon hännän muotoista viuhkainta sekä pitkiä kyynäspäihin ulottuvia hirvennahkaisia käsineitä.

Rouva istui etualalla vastapäätä näyttämöä, ja hänen vieressään Flora neiti, jolla on viehättävän kauniit, iloisenvakavat kasvot. Hänen katseensa on levollinen, hänen kasvonsa vienot ja vaaleat, niitä kauan katsellessa on näkevinänsä ikäänkuin sädekehän pään ympärillä; hienot kulmakarvat, lempeät silmät, somat huulet muodostavat täydellisen viattomuuden kuvan. Tämän tytön kasvot ovat niitä, jotka ovat kauniita intohimoja herättämättä.

Tytön huomio on kokonaan näytelmään kiintynyt. Molempien miesten astuessa loosiin tervehtii hän heitä kohteliaasti, kääntäen kuitenkin katseensa vain puolittain näyttämöstä.

-- Te olette paha ihminen, lausui rouva Eszéki leikillisesti nuhdellen Rudolfille, ellen olisi antanut teitä väkivallalla tuoda, en olisi saanut teitä puhutellakaan. Me luulimme saavamme tavata teitä teaatterissa, mutta te heittäydyitte loosinne sohvan kulmaan muihin looseihin vilkaisemattakaan; miten saatoitte noin unohtaa sopivan uteliaisuuden? Te olette ilkeä mies, lähdette aina pois siitä kaupungista, jonne me saavumme, ikäänkuin ehdoin tahdoin karttaisitte meitä; mutta viimein saimme teidät toki käsiimme.

-- Luuletteko minun todellakin niin menetelleen, kysyi Rudolf saatuansa puheliaalta rouvalta sananvuoron. En ole unohtanut kunnioitusta, jonka olen velkaa armolliselle rouvalle.

-- Vaikeata olisi teidän todistaa sanojenne totuutta, sillä huomenna matkustamme kotia rakkaaseen Unkariin.

Pieni ivan värähdys Rudolfin kasvoissa ilmaisi hänen ajattelevan jotakin tämän tapaista: täytyy kai mennä, sillä tulee viljan korjuu ja lammasten keritsemisen aika, ja silloin pitää hyvän emännän olla kotona.

Mutta tämän sijaan hän vastasi:

-- Te olette liian varhain lähteneet Englannista; vasta nyt alkavat huvitukset, hevoskilpailut, metsästykset, huvit Jerseysaarella.

-- Poikanityttären tähden en voinut jäädä kauemmaksi, sillä hänen oli ikävä siellä koko talven, hänen kun teki mieli kotia.

Vasta nyt katsoi Rudolf tarkemmin tuota "pojantytärtä" kasvoihin. Hän oli tosin nähnyt hänet usein pienenä tytön tylleröisenä. Nyt hämmästyi hän katsellessaan täysinkasvaneen immen neitsyellistä kauneutta. Parin vuoden kuluessa saattavat tavalliset lapsenkasvot muuttua kuvanihaniksi.

-- Flora neidille on siis tullut ikävä Lontoossa, kysyi Rudolf tytöltä luultavasti koettaakseen saada häntä hämille.

Mutta kunnon isoäidillä oli hyvänä tapana itse vastata kaikkiin tytölle tehtyihin kysymyksiin, hän kun ei sallinut kenenkään saattaa poikansa tytärtä hämille.

-- Oh, herraseni, mitenkäs hänellä olisi voinut olla ikävä, onhan hän vielä aivan lapsi, jota kaikki huvittaa; hänellä ei ole miestä eikä kosijoita tunteakseen ikävyyttä.

-- Tämän lauseen pistän minä miehisen sukupuolen nimessä talteen, vastasi Rudolf puoli ääneen. Rouva Eszéki piti hänestä enemmän kuin muista nuorista miehistä, sentähden että Rudolf oli terävin ja hienoin kiistelijä.

-- Siis pelkkää koti-ikävää, jatkoi Rudolf nojautuen sohvan pieleen; romantillista kaipuuta nähdä Tisza-virtaa, kuulla vesimyllyjen hiljaista kolkutusta, käyskennellä sinikaunokkien keskellä, nähdä tuttu mustalaisjoukko kylän päässä rumpua laittamassa ja kuulla sunnuntaisin kunnianarvoisen pastorin mieltä liikuttavia saarnoja.

-- Älkää jatkako enää, hyvä herra, ivaanne, puuttui rouva Eszéki puheeseen, me emme mene Tiszaváradiin kuuntelemaan myllyn kolinaa. Teillä on sangen maalaiset ajatukset koti-ikävästä, kun luulette sen tyytyvän sinikaunokkeihin. Me tulemme asumaan Unkarissa eräässä suuressa kaupungissa.

-- Sitä somempaa. Debreczen ja Szeged sekä Hódmezö-Vásárhely tarjoavat mitä viehättävimpiä nautintoja. Debreczenissä esimerkiksi on keskellä kaupunkia iso silta, joka on ainoa laatuaan Euroopassa, sen vuoksi että se on rakennettu kuivalle maalle; sillä sillalla teidän on hauska kävellä.

-- Erehdytte taaskin, me kunnioitamme noita suuria viljakaupunkeja, mutta me tulemme asumaan Pestissä.

-- Unhotin kokonaan, että myöskin se on Unkarissa. Luulen teidänkin siellä unohtavan, että olette Unkarissa. Kaupunki ei olekaan unkarilainen, vaan saksalaisjuutalainen siirtokunta, missä vain Körösin ja Kecskemétin torilla saattaa toripäivinä kuulla unkarinkieltä.

-- Olkoonpa niinkin. Meistä tulee muutamia lisää, joilta saa kuulla unkarinkieltä. Jo aikoja sitten heräsi minussa omituinen aate, ja odotin vain kunnes Flora tulisi täysinkasvaneeksi. Kun Pestissä ei ole montaakaan komeata taloa (v. 1822), olemme rakentaneet isonpuoleisen kartanon kaupungin parhaaseen paikkaan. Kesäasunnoksi olemme valinneet Budan vuoriseudun; koetamme antaa kotimaisten taiteilijain ja mestarien tehdä kaikki työt; eteville runoilijoille ja taiteilijoille annamme tilaisuutta elää Pestissä, aiomme pitää vieraanvaraista kotia, josta kuitenkin kaikki ulkomaalaisuus on poistettu; saatte nähdä unkarilaisia muotilehtiä, kuulla kotonamme unkarinkieltä puhuttavan, unkarilaisia säveliä soitettavan. Vai luuletteko, ettei meidän onnistu saada seuraa kokoon?

Näin kysyen katsahti rouva Eszéki mahtavasti poikansa tyttäreen.

-- Varmaankin, vastasi Rudolf, minäkin olisin teidän harras seuralaisenne, jos minun olisi onni tulla innostuneeksi samanlaisesta koti-ikävästä.

-- Rakas Rudolf, lausui rouva Eszéki vakavasti tarttuen kreivin käteen. Te teette väärin itsellenne, kun kiellätte pyhimmän tunteenne. Tällaista surullista ilmiötä ei tapaa muualla kuin meidän piireissämme. Täällä näen viisi, kuusi unkarilaista ylimystä, jotka yhtämittaa asuvat täällä, tuhlaavat täällä omaisuutensa ja mikä vielä pahempi, henkiset voimansa. Kuinka paljon he hyödyttäisivätkään kotimaata! Minä en oikein ymmärrä politiikkaa, enkä tiedä, onko meidän ylimyksillä mitään sanomista Unkarissa. Mutta sen tiedän, että rikkaimpien ja mahtavimpien hylätessä maansa, tämän välttämättömästi täytyy köyhtyä.

-- Muut ehkä saattavat hyödyttää, vastasi Rudolf kylmästi hymyillen, mutta mitä hyötyä on minusta enää? Minä olen hyödytön.