Part 10

Valkoiset silmämunat vivahtivat siniseltä, silmäterät säteilivät vilkkaasti. Hiukset olivat neljässä pitkässä palmikossa ja väriltään mustat, teräksensiniselle vivahtavat. Huulet pienen pienet, punaiset ja täyteläiset, kuin haljennut kirsikka; vartalo sorea, hoikka. Mutta mitä ovatkaan kasvot, vartalo ja silmät? Mitä onkaan kuollut kuvaus hänen silmäykseensä verrattuna? Kuka voi selittää noiden silmien sammumattoman tulen, tulen, joka valaisee ja lämmittää, joka kiduttaa ja kuluttaa, joka hurmaa ja lumoo? Uskaltaisiko maalari tarttua pensseliinsä, runoilija kynäänsä nähdessään hänen huultensa hymyilevän? Ja kuka voisi häntä täydellisesti kuvailla, sillä tämä erinomainen nainen muuttuu joka hetki; vielä ei ole kahdella miehellä ollut hänestä samanlaista käsitystä; mikä luuli Chataqvelaa hiljaiseksi, mikä keikailevaksi, mikä taasen sankarittareksi, mikä lapselliseksi; milloin oli hän varovainen, milloin taas varomaton; tänään ylen iloinen, huomenna haaveksiva ja surumielinen. Siksipä miehet häntä niin ihailivat.

Mutta kaikkia näitä mainitessamme meidän ei tule herättää hänestä epäilyttäviä ennakkoluuloja. Hän ei ollut muotinaisia eikä helposti luoksensa päästäviä. Hän oli siveellisyyden ja ankarimman siveyden esikuva -- afganilaisten käsitysten mukaan.

Meidän täytyy siis saada selkoa noista afganilaisista käsitteistä.

Afganien lakikirjan naimiskaaressa on hyvin vähän lemmenliittojen virallista puolta koskevia määräyksiä. Koko meno on seuraava: kun mies mielistyy johonkin vapaana olevaan naiseen, lähettää hän tälle vyönsä, ja jos nainen pitää tämän sekä lähettää omansa sijaan, on avioliitto valmis. Kun nainen sitten esiintyy jonkun miehen vyö uumalla, tietää jokainen hänen olevan naimisissa eikä enää vapaana. Miehen pitää antaa joku pieni lahja bonz'ille, jotta tämä siunaisi heidät.

Avioero tapahtuu samoin ilman pitkiä mutkia. Kun jompikumpi ei enää hyväksy liittoa, riisuu hän vyön yltänsä ja lähettää sen entiselle omistajalleen, ja niin ovat he kumpikin vapaat. Molemmat saavat taas ruveta hakemaan uutta aviopuolisoa ja voivat tehdä täten niin usein kuin haluavat. Mutta onneton se nainen, joka kantaessaan toisen miehen vyötä uumallaan antaa vieraan koskettaa kättänsä. Afganilaisten tavat ovat ankarat! Sellainen nainen on avionrikkoja. Hän joutuu elävältä haudattavaksi, ja tulevassa elämässä suurihampainen Talihameha on repivä hänet tuhansiksi palasiksi, joista jok'ainoa erikseen on tunteva saman tuskan kuin koko ruumis yhteensä maan päällä saattoi tuntea.

Näitten hurskaitten siveyskäsitteitten mukaan oli Chataqvela täydellisin kaikista naisista, jotka ovat syntyneet Davalaghirin vuoristossa.

Hänen ensimmäinen miehensä oli eräs englantilainen eversti, joka toi hänet Lontooseen. Mutta täällä nai eversti lordin tyttären, annettuansa Chataqvelalle laillisen eron mainitsemiemme sääntöjen mukaan.

Tästälähin oli Chataqvelalle suuresti suosiollinen Siov, afganilaisten lemmenjumalatar, jolla sanotaan olevan kaksitoista korvaa, jotta hän kuulisi kaikkien häntä rukoilevien huokaukset.

Kahden vuoden kuluttua ei ollut sitä kuuluisaa miestä, jonka vaimona hän ei olisi ollut. Chataqvela oli ankarasti uskollinen kullekin heistä sekä siveellinen, siksi kunnes näki hyväksi ottaa laillisen avioeron.

Sittemmin seurasi hän erästä kreikkalaista sankaria Hellaan maalle ja taisteli hänen kanssaan urhoollisesti turkkilaisia vastaan. Täällä tuli hän sodan aikana tuntemaan innokkaan runoilijan, Byronin, ja eroten edellisestä miehestään lahjoitti hän tälle monia vaiheita kokeneen vyönsä. Runoilijan kanssa palasi hän Lontooseen.

Tuskin pari viikkoa sitten hän tuli Britannian pääkaupungista Pariisiin, ja täällä jo kaikki hänestä puhuivat. Hänen kauneutensa oli tavaton, hänen omituisuutensa viehättävä.

Tiedettiin hänen sydämensä olevan äärettömästi lemmekkään, mutta kuitenkin oli häntä vaikea lähestyä.

Rikkaudet eivät hänelle kelvanneet. Chataqvela voi kärsiä puutetta rakastettunsa tähden; tarpeen tullessa voi hän ruveta palvelijattareksikin. Ketä hän rakastaa, sen täytyy olla rakkautta ansaitseva, sillä hän ei ole vielä koskaan teeskennellyt rakkautta.

Hän on naimisissa. Eurooppalaisten käsitteiden mukaan on tämä sangen mukavaa, sillä naidun vaimon kanssa tehdyn lemmenliiton ei ole tarvis päättyä aviolla, ja sitä paitsi on tällainen liitto paljoa hauskempi, kun siten saattaa itselleen huvia, toiselle harmia. Mutta Chataqvela lakkaa olemasta miehelleen uskollinen vain rakkaudesta tulevaan mieheensä, muut eivät saa häntä lähestyä.

Ei tämäkään seikka olisi mitään harmillista, sillä voihan hänet naida ja jonkun ajan kuluttua taas erota hänestä, mutta ei ole niinkään helppoa saada puolelleen tuota afganilaista naista. Eurooppalaiset lemmentemput eivät tyydytä hänen oikkujaan. Mairittelut, mielistelyt eivät häntä huvita. Hänelle täytyy olla sankari, urhoollinen, itsensä alttiiksi antavainen; hän panee koetukselle ja nauraa niille, jotka eivät koetusta kestä.

Hänen tähtensä täytyy nähdä vaivaa, täytyy taistella; mutta oi kuinka suloista saada hänet omakseen!

Tämä seikka antaa intohimoille uutta vauhtia. Nautinto tuntuu olevan aivan lähellä, mutta onkin kaukana, aivan samoin kuin meren pohjalla näkyvät kukat, joita luulee voivansa käsin poimia, mutta pian huomaa niitten olevankin sangen syvällä.

Koko kultainen nuoriso koetti parastansa päästäkseen hänen uudeksi mieheksensä. Tämä oli sangen vaikeata, sillä hän rakasti entistä miestään, lordi Byronia, ja tämä oli jaloin kaikista aikansa leijonista, sitä ajatellessa oli miltei epätoivoon joutua, sillä hänen muistoansa ei voi kenkään poistaa rakastavan naisen sydämestä.

Nuoret jättiläiset eivät kumminkaan lakanneet toivomasta. Joka päivä ahdistivat he tämän ulkomaalaisen naisen huoneita ja sydäntä. Huoneet olivat avoinna, mutta sydän pysyi sulettuna. Hän herätti janoa, mutta ei sammuttanut sitä. Hän leikki, ilvehti, kuten kesyjen petojen kanssa. Nuoret jättiläiset kertovat joka päivä klubissa, kuinka pitkälle kukin on päässyt. Mutta kun tulosta tutkitaan, niin huomaavat he olevansa vielä alussa.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä pääsi tuli irti Mouffetard-kadulla.

Siihen aikaan eivät palosammutuslaitokset olleet vielä niin hyvin järjestetyt kuin nykyään. Tulipalon syttyessä täytyi rummuttaa ja soittaa kelloja, jotta ihmiset tietäisivät tulla tulenvaaraa estämään.

Mouffetard-katu onkin vaarallinen tulipalon syttyessä, sillä valkea voi täältä helposti tulla koko ympäristölle vaaralliseksi.

Tuon kadun varrella on sangen taajassa kummallisen näköisiä rakennuksia, joista muutamat ovat yli kolmensadan vuoden vanhoja. Näitten välissä on pieniä, kapeita poikkikatuja, muitten muassa S. Médard-, Arras- ja Oursine-kadut, jotka näyttävät olevan vain jalankävijöitä varten. Toiset rakennuksista ovat kolmikerroksisia, toiset taasen yksikerroksisia, mutta kaikki ovat vanhanaikaisia ja rappeutuneita, seinät mustuneita, portit lahonneita. Katujen poikki pingoitetuista nuorista riippuu lamppuja. Tässä likaisessa kaupunginosassa asuu köyhää kansaa; ja kun täällä ei ajeta vaunuilla eikä kyytihevosillakaan, on katu paikka paikoin niin kapea, että rattaitten ohimennessä jalankävijäin täytyy väistyä ihan seinän kylkeen.

Rappeutuneitten keskiajan rakennusten joukosta kohoaa eräs äärettömän suuri tiilistä tehty rakennus, jossa on sangen taajalti ikkunoita. Tämä on tapettitehdas, jossa koko kadun asukkaat saavat työtä; päivät työskentelevät he täällä ja öisin keräilevät he lumppuja.

Kadun toisessa päässä on sairashuone "la Pitié", missä on synnytyshuone kurjille langenneille naisille. Toisessa päässä taas on "la Bourben" sairaala sairastavia varten sekä "Sainte Pelagién" vankila kuolemaan tuomituille. Kadun väestä on siis pidetty huolta kehdosta hautaan asti.

Tuskin oli Saint Médardin kirkontornista hätäkellon ääni alkanut kuulua, kun hämmästynyt kansa jo huomasi taivaille tupruavan kauhean suuren savupatsaan, josta tulenliekkejä aika ajoin välähteli.

Väkeä alkoi heti tulvailla joka taholta vaarassa olevaa kaupunginosaa kohden. Kellot vastasivat toisilleen kamalan kumealla äänellä; kaikista kauheimmin kumahteli Notre-Damen iso kirkonkello.

Pantheon-torilta saattoi parhaiten katsella tulta, joka esteettömästi levisi tiheään rakennusten ryhmään. Tälle torille riensi kaupungin ylhäisö komeissa vaunuissa ihailemaan tuota mainiota näkyä, naisilla hajuvesipullot käsillä, pyörtymisen varalta. Kavaljeerit kastelivat läheisen kaivon luona vaatteitansa voidaksensa kehua, että hekin olivat olleet tulta sammuttamassa.

Täällä näkyivät Chataqvelankin komeat vaunut hienojen ratsastajien ympäröimänä, joitten joukossa näemme Abellinon, Fennimoren, ispaanin pojan sekä muita tuttuja kotimaasta. Lordi Burlington istuu vaunujen takalaudalla pitkällä kiikarilla tarkastaen tulen leviämistä. Toiset ritarit kulkevat ajutanttien lailla edestakaisin tuoden tietoja tulipalosta naiselle, joka komeassa puvussaan huolettomasti nojautuu vaunujen tyynyihin. Hän on ottanut hienon hattunsa päästään ja pitäen sitä nauhoista kädessään hän katsoa tuijottaa valkeaan.

Useimmat sanansaattajat, jotka tietoja toivat, eivät poistuneet läheistä kadunkulmaa kauemmaksi, he näkivät hyväksi väistyä kansantungoksen tieltä. Herttua Ivan yksin otti vaivaksensa hevosen selässä mennä perille asti piiskan läimäyksillä raivaten tietä lurjusjoukon läpi. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin.

-- Tuli leviää leviämistään, lausui hän kumartuen Chataqvelan vaunuihin, ennen pitkää syttyy Saint Médardin kirkko ja siitä saamme mainion näyn.

-- Eikö täällä ole rohkeita miehiä, jotka voisivat estää tulta, kysyi jalo nainen.

-- Mitä he voisivat tehdä ilman ruiskuja. Ahtailla kaduilla ei voi kuljettaa suurempia ruiskuja. Minun täytyi juuri nauraa parille kunnon meikäläiselle, luultavasti unkarilaisia aatelismiehiä, jotka siellä häärivät puutarharuiskut kädessä, jommoisilla tavallisesti lehtimatoja puista karkoitetaan; tietysti he eivät niillä voineet ruiskuttaa vettä ikkunoihinkaan saakka.

-- Mutta eikö läheisyydessä ole isompaa ruiskua?

-- Onhan tuolla Pantheonin pihalla, mutta ei ole hevosia, jotka sitä paikalle vetäisivät.

-- Se on helppo auttaa, vastasi Chataqvela ja viittasi ajurille ajamaan Pantheoniin.

Sinne saavuttuansa käski hän riisua vaunujen edestä komeat täysiveriset, englantilaiset hevosensa ja valjastaa ne ruiskun eteen, jota joukko nuoria miehiä jo koetti vetää esille.

Nyt Chataqvela heitti hienon hattunsa pois, veti kirjaillut hihansa ylös olkapäihin saakka ja istuen ruiskun istuimelle tempasi hän ohjat käsiinsä.

-- Oh, huudahtivat hänen seuralaisensa kauhistuneina. Ettehän vain aikone itse ajaa?

-- Aion kyllä. Enhän voi tänne paljaisiin vaunuihinkaan jäädä.

Samassa sivalsi hän hevosia piiskalla, ja raskas paloruisku lähti kovasti jyristen kulkemaan Mouffetard-katua kohden. Hieno yleisö ravisti suutuksissaan päätänsä ajatellen: mikä esiintymisinto!

Keikariliuta, joka alussa seurasi häntä, luopui hänestä vähitellen ja jäi pian kansanjoukon taa, joka hurraahuudoilla antoi tietä ruiskulle, mutta ajoi perässä tulevat ratsastajat kiroten takaisin.

Chataqvela ei ollenkaan huomannut, että hän tulipalopaikalle päästyänsä oli ainoa ylhäisen maailman henkilöistä.

-- Tänne tänne, rouva, -- huusi eräs ääni äkkiä hänen vieressään, ja Chataqvela huomasi erään uusimman muodin mukaan puetun herrasmiehen, joka oli ihan märkä ja nokinen ja joka tarttuen hevosten suitsiin koetti ohjata niitä erääseen nurkkaan, missä muutamat samoin komeasti puetut miehet huonolla ruiskulla koettivat estää tulen leviämistä läheiseen rakennukseen.

Tämä oli vaarallisin paikka. Jos tuli pääsee tänne, on Médardin kirkko sen uhrina. Useat mekkoihin puetut työmiehet kiipesivät paraikaa erään toisen nuoren kavaljeerin johdolla ylös katolle repimään sitä alas.

Chataqvela ei tuntenut ketään noista herrasmiehistä. Vaikka he näyttivät kuuluvan ylhäisöön, ei hän ollut koskaan ennen heitä tavannut. Mutta he tunsivat hyvin hänet; yksi heistä tervehti häntä mainiten hänen nimensä ja lausuen sievistelemättä kiitokset vaivasta. Uusi ruisku asetettiin heti kadun kulmaan, ja sama mies, joka oli häntä kiittänyt, hyppäsi sen päälle sekä tarttuen putkeen ohjasi mainion taitavasti vesisuihkun palavalle katolle.

Vesi teki pian tehtävänsä, liekit alkoivat tällä kohtaa sammua, mutta sitä taajemmin nousi säkeniä.

Noin kaksitoista taloa paloi yhtähaavaa.

Äkkiä kuului melun keskeltä kovaa parkunaa.

Tapettitehtaasta tulee joukko naisia suuressa tuskassa käsiänsä väännellen; lähellä olevat miehet koettavat estää heitä syöksymästä tuleen.

-- Mikä naisia vaivaa, kysyi Chataqvela eräältä työmieheltä.

-- Naisparat tavallisesti mennessään tehtaaseen työhön jättävät lapsensa erään talon pihalle, missä joku akka heitä hoitaa. -- Nyt on varmaan akka mennyt pois jonnekin ja sulkenut lapset lukon taa; ja ne joutuvat nyt tulen uhriksi.

-- Täytyy mitä pikimmin pelastaa lapset

-- Kun vain voisi päästä tuolle pihalle; mutta kaikki rakennukset ympärillä ovat jo ilmitulossa, paitsi jos joku menisi sinne palavien huoneitten katon yli, sillä kujat ovat täynnä kuumaa soraa.

Ja todellakin kuului keskellä hälinää lasten itkua.

-- Hyvät herrat, tämä on kauheata, huudahti Chataqvela kääntyen lähellä oleviin. Ettekö tekin kuule itkua? Eikö millään keinolla voi pelastaa lapsia?

-- Voi yhdellä, vastasi tyynesti mies, joka oli Chataqvelaa puhutellut, siten, että asetetaan tikapuut edessämme olevan talon katolle ja kiivetään sen yli vettä koko ajan ruiskutettaessa; katolta laskee mies köydellä toisen pihalle ja vetää samalla köydellä ylös lapset yhden erältään, jotka sitten voivat kulkea kädestä käteen.

-- Hyvä, vastasi työmies vetäen lakin lippua silmilleen, mutta kellä olisi tarpeeksi rohkeutta kiivetä palavalle katolle?

-- Minulla, vastasi kavaljeeri.

-- Entä kuka on oleva toisena miehenä, joka laskeutuisi katolta alas vaaraan, sillä jos te jätätte hänet, on hän surman oma?

--- Kuka on uskova henkensä teidän käsiinne?

--- Minä, minä, huusi Chataqvela kiivaasti. Heti tikapuut ja köyttä tänne! Ja kauvoja miettimättä hän avasi pukunsa korusoljet, ja vähintäkään ympärillä seisovista välittämättä riisui hän samassa kashmirpukunsa ajattelematta, että hän täten sytyttää vaarallisemman tulen kuin itse tulipalo. Soreata vartaloa peitti vain hieno paita, joka jätti hartiat paljaiksi, sekä avarat, silkkiset turkkilaiset housut, jotka hindulaisten tavan mukaan ulottuivat vain polviin saakka ja olivat näitten kohdalta kiinni sidotut sekä leveillä pitseillä reunustetut.

Läsnäolevat unohtivat hetkeksi koko tulipalon.

Chataqvela ei huomannut aikaansaamaansa vaarallista vaikutusta, vaan huudahti kovalla, sointuvalla äänellä:

-- Eteenpäin, hyvät herrat! Tuokaa tikapuut; äidit itkevät lapsiansa, rientäkää!

-- Totta tosiaan tuolla naisella on sydän paikallaan, mutisi työmies itseksensä. Hän riensi pois ja toi ennen pitkää kumppaniensa kanssa paikalle tikapuut sekä köyttä. Tikapuut asetettiin palavan talon seinää vasten; jalo nainen sitoi köyden vyötäisillensä ja käski miehen mennä edellä.

Kansan hurraa-huudot seurasivat noita rohkeita kiipeäviä. Äidit lankesivat polvilleen ja rukoilivat ylhäältä onnea yritykselle.

Seisahtumatta nousivat pelastajat ylöspäin. Mies pääsi jo palavalle katolle. Hän viittasi kädellään naiselle, pysymään etäämpänä. Hänen täytyi ensin kömpiä palavan kattohirren alitse. Nyt sattui hyvin johdettu vesisuihku siihen, ja miehen onnistui tarttua sammuneeseen kohtaan hirttä sekä työntää tämä pois tieltä. Samassa ojensi hän kätensä naiselle, joka rohkeasti hyppäsi kuumalle katolle. Tuo nainen on joko hyvien tai pahojen henkien kanssa liitossa!

Nuoren kavaljeerin ohjaama vesisuihku seurasi tulen keskitse kulkevia raivaten heille tietä ja tehden paluumatkan mahdolliseksi. He pääsivät jo toisen seinän kohdalle. Mies etsii sopivaa paikkaa, jaloillansa koetellen pitääkö seinä ja viittaa rauhoittavasti alhaalla oleville, lapset ovat pihalla vielä hengissä. -- Nyt nainen riisuu köyden vyötäisiltään, sitoo sen toisen pään kahdesti läheisen hirren ympäri ja laskeutuu köyttä myöten katon reunalta alas. Mies hoitaa köyttä laskien häntä yhä alemmaksi. Jos miehen hetkeksikin valtaisi pelko, olisi nainen hukassa. Tämä kaikki tapahtuu paksussa vesihöyryssä ja savussa. Mies pitää polvillensa laskeutuneena kaksin käsin köydestä kiinni, jottei taakka laskeutuisi liian nopeasti. Tällä välin alkaa hänen yläpuolellansa palava hirsi verkalleen vaipua alas. Mies näkee selvästi, että se putoaa hänen päähänsä, alhaalta kuuluu kauhistuksen huudahduksia, sillä hirsi on surmaava hänet. Mies ei voi väistyä, sillä hänen täytyy hoitaa köyttä; hän katselee tyynesti vajoavaa hirttä. Useat rientävät nyt tikapuita myöten ylös hänelle avuksi, rohkaistuneina hänen esimerkistään, mutta liian myöhään! Hirsi putosi! Mutta samassa silmänräpäyksessä kumartui mies sukkelasti sivulle, ja hirsi putosi ihan hänen jalkojensa eteen.

Nyt saapui useita rohkeita miehiä katolle. Samassa pääsi nainen alas pihalle. Lapset olivat kokoontuneet ison tuuhean akaasiapuun juurelle, joka suojasi heitä kipinöiltä; heitä oli neljäkolmatta.

Chataqvela sitoi heti tukevan kapulan köyden päähän, pani kummallekin puolelle yhden lapsen istumaan käskien heidän pitää lujasti kiinni köydestä ja viittasi miehelle.

Tämä veti ylös lapset, jotka työmiehet sitten kädestä käteen kuljettivat tikapuita alas.

Ajatelkaa niitten äitien riemua, jotka saivat lapsensa takaisin; he syleilivät niitä, itkivät ilosta. Toiset rukoilivat Jumalan siunausta pelastajien ponnistuksille.

Mies veti taas kaksi lasta katolle. Pian saa kukin äiti sulkea lapsensa syliinsä, sillä kaksi viimeistä on jo ihmisten käsissä. Mutta oi, yksi puuttuu vielä; pienin, kapalolapsi, on varmaan unhotettu huoneeseen; erään nuoren kahdeksantoista vuotiaan vaimon rintalapsi. Hänen miehensä on kuollut hiljakkoin, ja hänen ainoana ilonansa on pienokainen. Äiti makaa maassa epätoivoissaan, hiukset hajallaan. Mies viittaa jo katolla oleville miehille käskien heidän poistua ja näyttää nyt nuoraa ylös vetäessään ponnistavan enemmän voimiansa kuin ennen. Tällä kertaa ei näytä olevan lapsi vedettävänä. Raskaalla sydämellä katsahtaa nuori äiti taivaaseen, ikäänkuin sieltä lastansa etsien, kun samassa ääretön riemuhuuto kajahtaa hänen ympärillään. Jalo nainen on tullut ylös katolle -- käsivarrella kaivattu lapsi.

Hetkisen kuluttua tulivat molemmat rohkeat pelastajat tikapuita myöten alas. Rakennus oli jo yltä päältä tulessa, joka ikkunasta leimusivat liekit.

Maahan päästyänsä laski Chataqvela pelastamansa pienokaisen nuoren lesken syliin, ripusti hänen kaulaansa timantti-fetishinsä ja riensi heti pukemaan vaatteet yllensä.

Kuinka ihana hän oli! Hänen silmänsä säteilivät! Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja onnellisen näköiset. Häntä tullaan ylistämään ja siunaamaan köyhien majoissa; -- ja pilkkaamaan ylhäisten saleissa mainioista nuorallatanssijattaren tempuista.

Yläpuoli rakennusta romahti alas suurella jyskeellä. Jos tämä olisi tapahtunut kymmenen minuuttia aikaisemmin, olisivat molemmat pelastajat saaneet sen raunioissa hautansa.

Tuli oli kuitenkin tällä kohden masennettu ja muuallakin sammutettiin sitä reippaasti; väkijoukko alkoi hälvetä.

Chataqvelan vaunut tulivat sillä välin paikalle, ja hänen palvelijansa riensivät auttamaan häntä vaunuihin.

Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin. Noita kolmea tuntematonta miestä ei enää näkynyt missään. He olivat kadonneet väkijoukkoon Chataqvelan antaessa lapsen hänen äidilleen; luultavasti he tahtoivat karttaa kiitoksia.

Turhaan tiedusteli Chataqvela ympärillä seisovilta; ei kukaan tuntenut heitä. Hän olisi mielellään tahtonut tietää, kuka tuo nuori mies oli, jonka haltuun hän oli uskonut henkensä ja joka oli sitä niin rohkeasti varjellut?

Muutamat väittivät, että hänen palvelijansa, joka oli ollut mukana, oli kutsunut häntä kreiviksi.

Kaiketi on hän jossain tavattavissa, ellei hän liene askeetti tai puritaani, joka karttaa ylhäisiä seuroja.

Kernaasti olisi Chataqvela vielä kerran tahtonut tavata hänet saadaksensa sanoa hänelle: "te olette kunnon mies!"

Kuten jo mainitsimme, tästä nuoralla tanssimisesta syntyi runsaasti juttuja ja kaskuja.

Nuorten jättiläisten klubissa on onnellisin se, joka voi sepittää tästä tapauksesta parhaimman jutun. Jos jättiläiset olisivat ottaneet siihen osaa, olisi pelastustyö ollut sankariteko, mutta nyt se oli vain narrimaisuutta, jolle kelpasi nauraa.

Chataqvelan tekoa esitettiin sadoissa toisinnoissa ja monilla lisäyksillä. Mutta ei tiedetty, kuka oli tuo tuntematon sankari, joka oli ollut häntä auttamassa. Eikö tuossa miehessä ole sen verran kunnianhimoa, että ilmaisisi tekonsa jollekin sanomalehdelle? Tai jos hän kuuluu ylhäisempiin piireihin, miksei hän kehu sitä? Jos hän on alhaista säätyä, miksei hän riennä saamaan palkintoa hallitukselta; -- tai Chataqvelalta, jos hän on aatelismies.

Mutta sankaria ei kuulunut.

Eräänä aamupäivänä laskettiin paraikaa pilaa tästä asiasta. Tällä kertaa johti Abellino puhetta; läsnä olivat entiset tuttavamme lordi Burlington, Rudolf, herttua Ivan, markiisi Debry, Fennimore ynnä muita.

-- Olen saanut hänestä vihiä, puhui Abellino. Minulla on sielutieteellisiä todisteita siitä, että tuo tuntematon salamanteri kuuluu aatelissäätyyn.

-- Kuulkaamme näitä todisteita, huudahtivat useat.

-- Kun nimittäin Chataqvela lupasi kansanjoukon kuullen antaa tuhannen tukaattia sille, joka seuraisi häntä tuleen, ei kukaan liikahtanut; mutta kun hän huusi; "suukko sille miehelle, joka tulee kanssani", niin kohta ilmestyi tarjokas. Eiköhän tämä osoita miehen kuuluvan meidän seuraamme?

-- Hihihi, naureskeli ispaanin poika, jolla oli hyvänä tapana nauraa toisten huonoille sukkeluuksille. Saiko hän myöskin suukon?

-- Antakaa minun puhua, hyvä herra, lausui ylenkatseellisesti Abellino, joka tiesi, ettei Unkarissa ispaaneja kutsuta ylhäisiksi herroiksi, ja joka oli kovasti närkästynyt, kun moisen miehen poika puuttui hänen puheeseensa.

-- Siis -- jatkoi Abellino tyyntyneenä -- antoi, kuten kerrotaan, jalo nainen tuntemattomalle miehelle ylhäällä tulen keskellä lupaamansa suukon, paremmaksi vakuudeksi kaiken kansan nähden.

Tästä syntyi yleinen nauru, johon Rudolf ei ottanut osaa, hän luki yhä jotakin englanninkielistä sanomalehteä.

-- Tuolla naisella lienee halu suudella tulessa, huomautti herttua Ivan.

-- Niin kai, lausui paranematon ispaaninpoika, luullen saavansa tällä kertaa sanoa herttua Ivanille jotakin uutta, jota tuollainen venäläinen tuskin tietää. -- Intialaisia naisia poltetaan yhdessä heidän miestensä ruumiiden kanssa, ja se vain heitä huvittaa.

-- En luule Chataqvelan antavan tuota kunniaa kellekään entiselle eikä tulevaisellekaan miehellensä, lausui Abellino nauraen, ja tähän nauruun yhtyivät muutkin.

Mutta nyt nousi Rudolf ja astui keskelle nauravaa seuraa.

Hänen kaunoissa, vaaleissa kasvoissaan näkyi semmoinen raskas elämään kyllästyneen, katkeroituneen ihmisvihaajan ja halveksijan ilme, että katsojat ehdottomasti herkesivät nauramasta. Hänen katseensa oli erittäin Kárpáthiin kääntynyt.

Tuskin saattaa maalari löytää omituisempaa aihetta kuin näitten kahden miehen kasvot. Toisella kevytmielinen, tuhman ylpeä, kopeasti hymyilevä muoto -- toisella terävä katse, tyynet kasvot, katkera hymy. Kummankin kasvoista olisi muodontuntija ennustanut heidän vielä tulevan katkeriksi vihamiehiksi.

-- Lyökäämme vetoa, mitä sanotte ei ole totta ... lausui Rudolf Kárpáthille.

-- Mitä? -- kysyivät, useat kummastellen Rudolfin omituista käytöstä.

-- Lyödään vetoa, puhui Rudolf, katsoen Kárpáthia tuimasti silmiin, että kysymyksessä oleva nainen voi surmata itsensä, kun hänen miehensä kuolee.

-- Vai niin, kummallinen veto! Antakaa kuulla vedon ehdot! Aika on tässä tärkeä seikka, sillä pääkysymys on, onko Chataqvela silloin vielä nuori.