Chapter 6

Näihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta märkänä astui sisään.

»Päivää, Eevi!»

»Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?»

»Sairaan luota», Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. »Onpa hauskaa päästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.»

»Missäpä niiltä suojassa olisi?»

»Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!»

»Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.»

Heikki vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli, sitten purskahti hän itkuun.

»No, mutta, Eevi!» Heikki tarttui puoleksi hellästi, puoleksi leikillisesti hänen käteensä. »Mitä sinä nyt? Näethän, miten runsaasti me sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lisää.»

»Eikä sinun ivailla.» Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui työhönsä. Sitten seurasi hetken äänettömyys. Mutta viimein ei Eevi enää voinut hillitä itseään. »Pyhimpiä tunteitani näyt sinä pilanasi pitävän.»

»Anna anteeksi», Heikin ääni oli kylmä. Hän ei enää jaksanut tehdä sitä ystävällisemmäksi. Hän oli jo niin monen monet kerrat ollut ystävällinen, varoittava, lohduttava tahi leikkisä. Kaikki oli turhaa. Nyt ei hän enää jaksanut.

»Eihän sitä voi pyytää anteeksi, että puuttuu hienotuntoisuutta toista käsittämään.»

Heikki lensi punaiseksi. »Ei ainakaan puutu tahtoa siihen», sanoi hän hetkisen kuluttua.

»Onhan se jo jaloa!» Eevi nousi, kiirehti viereiseen huoneeseen ja heittäytyi vuoteelle itkemään. Heikki istui hetkisen eteensä tuijottaen, nousi sitten, pyyhkäisi tapansa mukaan kädellä otsaansa ja asettui työhön.

Illemmalla, kun Eevi jo oli itkuunsa nukkunut, istui Heikki vielä työtä tehden. Hetkiseksi keskeytti hän kirjoituksensa, avasi laatikon ja otti esille kirjeen. Hän luki uudelleen sen viime sanat: »Teitä saattaisi vaikka käräjiin vaatia hävittömästä kunnianloukkauksestanne, mutta olkoon nyt sillä, että itsellenne ja muille ilmoitan, miten häpeämättömän rohkea te olette.»

Heikki huokasi. Tämä oli seuraus hänen saarnoistansa. Hän lähensi kirjettä kynttilän liekkiin. »Tämä ei saa Eevin nähtäväksi tulla. Säästyköön häneltä ainakin se suru.»

Kun kirje oli poroksi palanut, jatkoi Heikki saarnansa kirjoittamista. Kynä kulki kuin itsestään. Sana toisensa jälkeen syntyi paperille, lause liittyi lauseeseen, ja pian oli saarna valmis.

Ei kukaan, joka seuraavana sunnuntaina kirkossa kuuli hänen ankarat nuhdesanansa, aavistanut, että hänen niitä kirjoittaessaan polttava tuska oli asunut hänen omassa povessansa, ja että se tuska oli saanut hänet vielä entistä ankarammin tuomitsemaan kaikkea syntiä ja heikkoutta. Kuulijat näkivät hänessä ainoastaan ankaran, jyrkän ja tunteettoman papin.

IX.

Lunta oli satanut ja satoi yhä. Mäntyjen oksat painuivat maahan raskaan taakkansa alla, ja maantiellä kävi kulku vaivaloisesti.

Hiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja penkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen kanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa torkutti.

»Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?»

»Vielähän sinne on noin tunnin matka.»

Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota hän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi silmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen tiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt.

Odotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit, sisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään Tähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa.

Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä, avomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut synkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa ystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut Tähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen siellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan, jonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli haudattu.

Kaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein hartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä hän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä leikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut.

Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta, joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut hymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä.

Mutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut siitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi hänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi sen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli oppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen hilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka Erkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki tullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada lukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli käynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli silloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: »Älkää minua säälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.» Erkin olisi silloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa, mutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat ja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken nyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen sanoja oli seurannut. -- Pian hän sen taas oli näkevä.

Tähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut järjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta. Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus oli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta ja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot peittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen yksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa tuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat kynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. -- Vierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune mielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja pian olisi illallinenkin häntä odottamassa.

Miten valoisaa, miten lämmintä ja hauskaa oli kaikki. -- Aune seisoi hetkisen liikahtamatta silmäillen ympärilleen, sitten kumartui hän äkkiä, suuteli männyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa säikähtyneenä pois läpi salin omaan huoneeseensa.

Aunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja sievä. Rehevien kasvien varjossa seisoi hänen kirjahyllynsä, ja nurkassa kirjoituspöydän yläpuolella riippui äidin kuva.

Tullessaan huoneeseensa pysähtyi Aune hetkeksi miettiväisenä kuvan eteen. Näkiköhän äiti hänet nyt, ja mitä olisi hän siinä tapauksessa lapselleen sanonut, mitä hänelle toivonut? --

Vasta kun ulkoa kuului kulkusten kilinä, heräsi Aune ajatuksistaan. Puna nousi hänen poskillensa ja hymy huulille. Ripein askelin riensi hän etehiseen, jonne tuli parhaaksi nähdäkseen Erkin valkeana kuin lumiukko astuvan sisään.

* * * * *

Toisena päivänä senjälkeen, kun Erkki oli Tähtiniemelle saapunut, jäivät Erkki, Kaarlo ja Aune kolmisin iltapäiväksi kotiin. Aunen isä, tohtori, läksi asiamatkalle kaupunkiin, ja nuoremmat lapset pääsivät mukaan erään koulutoverinsa luo.

»No sisko, miten nyt iloksi pannaan», kysäisi Kaarlo laskien kätensä Aunen vyötäisille ja ketterästi pyöräyttäen häntä ympäri salin lattialla.

»Iloksiko? Sitä en tiedä, mutta minä puolestani aion mennä isän huoneeseen katsomaan takkavalkeata.»

»Entä jos meitäkin kutsuisit sinne. Eiköhän olisi siinä iloa kyllin, vai mitä arvelet, Erkki?»

Erkki ei aluksi kuullut, mistä oli puhe, hän oli syventynyt Aunen nuotteja selailemaan, mutta kuultuaan, mikä oli kysymyksessä, oli hän kohta valmis. Kolmisin he siirtyivät vanhan tohtorin huoneeseen, jossa iloinen takkavalkea uuninsa räiskyi, ja jonka toisesta päästä varjostimen peittämä lamppu loi himmeää valoansa. Aune asettui pienelle jakkaralle vastapäätä valkeaa, Erkki siirsi keinutuolinsa uunin läheisyyteen, ja Kaarlo puoleksi loikoili sohvannurkassa. »Hohhoo, miten mukavaa tämä elämä on!»

»Tämmöistä hupia ei Helsingissä suoda», huomautti Erkki.

»Ei usein ainakaan.»

»Mutta kuulkaa», keskeytti Aune, »minulla olisi pieni ehdotus. Pidetäänpä tässä iltamaa, jonka ohjelman suorittamiseen kukin meistä ottaa osaa, eikö niin?»

Kaikki olivat myöntyväisiä, mutta miten päästä alkuun?

»Sinä, Kaarlo, saat kunnian alkaa!»

»Kiitän nöyrimmästi, mutta kaikki kunniavirat ovat rasittavia. Pane sinä, Aune, vaan alkuun. Naiset, nehän nyt etunenään työntäytyvät.»

»Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eivät itse viitsi vaivautua, eikö niin?»

»No, älähän härnäile! Jos sinussa vain on pikkusenkin »todellista naisellista sielua», niin et henno häiritä tätä rauhallista hämyhetkeä. Katso sinä vaan varjoja tuolla seinällä, katso himmeää valaistusta ja tätä hehkuvaa hiilosta, etkö siitä saa runollista tunnelmaa?»

»Saanpa kyllä. Muistui juuri mieleeni runo 'Hiiloksella.' Tunnetko sen?»

»Täss' istun suojassani Ja katson hiilokseen, Se leimuaa, se hehkuu Ja hiipuu hiljalleen.

Noin sydämessä mulla Myös tunteet vaihtelee, Ne leimuaa, ne hehkuu Ja hiipuu hiljalleen.»

»Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen», toisti Erkki, »ja kuitenkin jättävät ne jälkensä sieluun, vieläpä ainaiseksi.»

»Niin, se on totta.» Aune silmäili vakavana eteensä. »Se tietoisuus on sekä suloinen että täynnä edesvastuuta.»

Kaarlo rykäisi pari kertaa -- häntä ei haluttanut joutua syvämietteisiin keskusteluihin, -- ja Aune ymmärsi kohta tarkoituksen. Hän jatkoi siitä syystä iloisesti: »Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken haihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ikävällä jotain uutta. Jatkakaa siis, herra maisteri!»

Erkki oli hetkisen ääneti, sitten hän alkoi: »Metsän rajassa oli talo, talon räystäässä pääskyspesä ja pesässä äiti kahden poikasensa kanssa. Poikaset olivat jo lentämiseen tottumaisillaan. Äiti jakeli heille vielä viime neuvojaan, ennen pesästä lähtöä. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin oli aivan erilainen. Kun äiti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha ja petollinen eläin, sanoa siritti toinen: »kiitos neuvostasi», ja samassa nosti se siipensä lentoon onnellisena kuin oman äidin rinnalla. Mutta toinen ajatteli: »eipä tiedä missä vaara väijyy, petollista on kaikki maailmassa», ja hän painoi päänsä siiven alle ja kätkeytyi suruisena pesäänsä. Kun äiti taas toisena päivänä varoitti karttamaan kuloa lähimetsässä, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa metsänrinteelle, saadakseen sieltä edes katsella maailman kummia tapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonräystäältä pesäänsä peljäten, että jos vielä aurinkokin häneltä siivet polttaa, lämmin ja hehkuva kun on. Mutta silloin kävi äidin mieli murheiseksi. »Sinun täytyy lähteä lentoon», sanoi hän pojallensa. Ja pois täytyi poikasen pesästä. -- Hän lensi metsään, lensi lepikosta niityn poikki, levähti hetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon keskelle. Siellä päivänsäteet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia kasvoivat mättäät kirjavina, ja pienet perhoset lentelivät kukasta toiseen. Täällä näytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, että pieni pääsky parkakin vähitellen rauhoittui. Hän asettui aidanseipäälle ja katseli siitä ympärilleen. Aivan hänen jalkainsa juuressa, suuren koivun suojassa näki hän pienen, valkean metsätähden. Se oli niin pieni, niin puhdas ja suloinen, että pääskyn teki mieli sitä puhutella. »Miten olet sinä niin kaunis ja niin valkea», kysyi hän viserrellen. »Kai taivaan kaste sen on tehnyt ja valo ja lämpö.» »Eikö se polta sinua?» »Ei polta.» »Entä kun on pilvistä, kuoletko silloin?» »En, en kuole.» »Etkö sinä pelkää ollenkaan?» »Mitä minä pelkäisin? Metsä on kukkasia täynnä, ja te linnut meille laulelette. Etkö näe, miten kaunista kaikki on?» Silloin kävi pääskynpoika miettiväksi. Hän nosti äkkiä siipensä ja läksi lentoon. Entistä kevyempää oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entistä tukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma näytti toisenmoiselta. Nyt vasta näki hän taivaan siintävyyden ja tunsi valon ja lämmön vaikutuksen. Hän lensi kotiräystäälle, ja sieltäkin oli näköala nyt entistä avarampi ja ihanampi. Tosin kissa vielä hiipi pihan poikki, ja metsästä nousi savu kulopaikalta, mutta hän katseli sitä, mikä oli kaunista ja hyvää, ja siitä syntyi rintaan ääretön, hillitsemätön riemu. -- Uudelleen kohotti hän siipensä ja lensi nyt suoraapäätä takaisin koivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan metsätähden yläpuolelle. Siinä alkoi hän viserrellä sydämensä pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sillä hän visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku metsätähdelle.»

Aune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut häntä suoraan silmiin, mutta vähitellen painui hänen katseensa. Hän istui hievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silmäillen riittyvään hiilokseen. Hänen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei kukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: »Se oli kaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.»

Erkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ääni, ja Aune kiiruhti ulos isäänsä vastaanottamaan.

X.

Pari päivää tämän jälkeen lähti Erkki Tähtiniemestä. Hänen oli matkustaminen eteenpäin naapuripitäjääseen, mutta paluumatkalla lupasi hän vielä poiketa Tähtiniemelle. Päivä kului kuitenkin toisensa jälkeen, eikä Erkkiä kuulunut. Vihdoin sai Kaarlo häneltä kirjeen, jossa hän lyhimmiten ilmoitti matkustaneensa kotiin toista tietä, ja jouluksi tuli häneltä yhteinen tervehdys Tähtiniemeläisille. Siinä oli kaikki.

Aunelle oli tämä käsittämätöntä. Mitä se merkitsi? Ja miten oli se selitettävä yhteydessä Erkin entisen menettelyn kanssa? Ei tosin Erkki koskaan ollut Aunelle tunteitaan suorastaan ilmaissut, mutta hän ne sittenkin tunsi. Hän tiesi, että Erkki häntä rakasti ja hän Erkkiä. Mikä heidät nyt oli eroittanut?

Jos Erkki olisi ollut vähän pintapuolisempi, vähän enemmän semmoinen kuin useimmat muut, olisi Aune kenties luullut hänen mielensä muuttuneen, mutta nyt hän ei voinut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei Erkki ollut niitä, jotka miellyttyään johonkin sitä kohta osoittavat niin selvään kuin voivat suorastaan kosimatta, ja sitten ensi mieltymyksen haihduttua varovaisesti vetäytyvät pois. Erkki olisi pitänyt velvollisuutenaan salata, mitä ajatteli, kunnes itse oli selvillä tunteistansa. Hän olisi karttanut toisessa sellaisen tunteen herättämistä, josta ei vielä ollut varma itsessäänkään. Koko hänen menettelynsä oli paras todistus siitä, että hän Aunea todella rakasti. Miksi hän ei siis palannut? Miksi pysytteli hän poissa?

Päivät olivat pitkät ja ikävä tahtoi väkisinkin vallata Aunen. Joskus hiipi mieleen epäilyskin. Entä jos hän kuitenkin on Erkin suhteen erehtynyt? Jos kaikki olikin hetken huvia vain?

Jo tuo ajatus yksin tuotti Aunelle sietämättömän tuskan. Kaiken muun hän kestäisi, ei vain sitä, että Erkin kuva muuksi muuttuisi ja tahrautuisi. Kaikesta muusta hän voisi luopua, kunhan vain saisi säilyttää tuon kuvan kauniina ja tahratonna. Hän tahtoi uskoa hyvää Erkistä, tahtoi omistaa hänelle täyden kunnioituksensa ja muistella häntä jalona, luotettavana ystävänä, jommoisena hän oli oppinut häntä tuntemaan.

Epäilys Erkin suhteen olikin ainoastaan hetkellinen. Sen tuottama tuska -- joskin suuri -- ei kestänyt kauan. Mutta minkäänmoista selitystä Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän sanomattomasti kaipasi. -- »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa», oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin, vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman itsensä? Oliko hän valmis itkemään itkeväisten kanssa, iloitsemaan niiden kanssa, joilla iloa oli, riippumatta siitä, mitä hän itse tunsi tai kärsi?

Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt vasta koetukselle pantu. Tosin oli hänen ollut kieltäytyminen halustaan opiskella, hänen oli täytynyt erota rakkaasta äidistänsä ja tämän kuoleman jälkeen jo nuorena kantaa huolten ja velvollisuuksien taakkaa, mutta muuta surua ei hän vielä ollut kokenut. Työ, joka hänellä oli ollut, oli häntä aina tyydyttänyt. Se oli estänyt kaikki turhat haaveilut ja vaikuttanut sen, että hän tuskin oli huomannut, miten yksin hän oli ollut, ilman ainoatakaan läheistä ystävää, joka häntä todella olisi ymmärtänyt. Tuttavuus Erkin kanssa oli tässä suhteessa aikaansaanut muutoksen. Siksi tuntui äkillinen tyhjyys nyt sitä suuremmalta.

Ilmatkin olivat näihin aikoihin ikävän harmaat. Tiet olivat yhtenään ummessa ja kulku ulkosalla oli vaivaloista, sillä tänä talvena oli yhtenään tuulta ja tuiskua.

Aune istui usein illoin yksin huoneessaan kuunnellen, miten tuuli vihurina puhalteli järveltä päin. Se pyyhkäisi Tähtiniemen ohi niin, että nurkissa suhisi, ja uunin pellit ulvahtelivat valittavasti. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut rauhattomia henki-olentoja täynnä. Pitkään vihelteli tuuli uunin piipussa, ja lopuksi muuttui se aivan kuin ihmisäänen itkuksi. Ilma vinkui ja vonkui, huokaili ja vaikeroi. Ikkunalasit tärisivät tuulessa aivan kuin joku olisi hampaitaan kalistellut, ja nurkista kuului kuin nyyhkytystä, kun vihuri ohi pyyhkäisi.

Aune ajatteli kaikkia niitä, jotka kärsivät, onnettomia, murtuneita ja suruun sortumaisillaan olevia. Hän näki heitä koko joukon kulkevan ohitsensa ja kuuli heidän sydäntäsärkevää vaikeroimistansa. Mitä voisi hän tehdä heidän hyväksensä? -- Hän tahtoi unohtaa oman surunsa, käydä kantamaan kärsivien kuormaa ja valmistaa iloa ilottomille.

Se mitä Aune sisimmässään koki tänä aikana, ilmeni hänen ulkonaisessa olennossaan ainoastaan siten, että hän oli ympäristölleen tavallistakin ystävällisempi ja uhrautuvaisempi. Isänsä häntä välistä ihmetellen katseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen, että hänen »pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.» »Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!»

Aune katsoi hämmästyneenä isäänsä.

»No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet heikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?»

Mutta Aune pudisti sormea isälleen ja kiiruhti pois. Voi mitä se isä oli tehnyt! Jos saisi vielä Erkkikin tuon kuulla -- -- Mitä hän ajattelisi? Arvaisiko ehken syyn? Olisipa Aune ennen tiennyt mitä isä aikoi!

Aika kului hiljalleen eteenpäin. Oli jo huhtikuu ja pääsiäinen oli tulossa. Aune istui isänsä huoneessa. Lamppu paloi pöydällä. Vanha tohtori oli nojatuoliinsa nukahtanut, ja uunin edustalla teki »Turva» isännälleen seuraa. Aune oli lukenut ääneen, mutta taukosi huomatessaan isänsä nukkuvan. Hiljaa laski hän peitteen isän polville, siirsi lamppuvarjostimen nukkuvalle paremmin suojaksi ja asettui sitten paikoilleen lukua itsekseen jatkamaan. Turva murahteli tuon tuostakin unissaan, ja seinäkello käydä naksutteli tasaista: tik, tak, tik, tak. Muuten oli kaikki hiljaista huoneessa. -- Silloin kuului etehisestä askelia. Aune laski »Valvojan» kädestään ja kiiruhti katsomaan. »Te», äännähti hän hämmästyneenä.

»Terveisiä Kaarlolta», vastasi Erkki ja ojensi hymyillen kätensä Aunelle.

»Onko Kaarlo sairastunut?»

»Ei, ei suinkaan. En minä tule surusanomia tuomaan, olkaa huoleti. Minulta vain jäi viime käynnilläni asiat vähän kesken. Niin, -- minä tarkoitan -- Erkki kävi hämilleen -- minä tarkoitan, juuri niinkuin sanoin. Mutta miten te jaksatte, neiti?»

»Olkaa toki hyvä ja käykää sisälle, tänne saliin ehken», pyyteli Aune. »Kiitos, hyvinhän minä jaksan.»

»Mutta Kaarlo kertoi minulle päinvastaista.»

»Oh», Aune punastui, »siihen tiedonantoon oli ainoastaan isällinen huolehtiminen syynä.»

Erkki oli jo vähällä sanoa, että sepä huolehtiminen on minua tänne jouduttanut, mutta hän malttoi mielensä, ja Aune oli sitäpaitsi jo kiiruhtanut pois isälleen ilmoittamaan vieraan tuloa. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Erkki oli ollut vuorokauden Tähtiniemessä, ja nyt oli ilta. Aunen isä istui huoneessaan sanomalehtiä lueskellen, ruokasalissa kattoi palvelija pöytää, ja Aune, joka oli häntä auttanut, oli nyt asettunut saliin soittokoneen ääreen.

Erkki tuli samassa huoneestansa ja istuutui nojatuoliin. Vihdoinkin oli ehken sopiva tilaisuus tullut, jolloin hän sai olla kahden Aunen kanssa.

Kruunussa paloi pari kynttilää. Muuta valaistusta ei huoneessa ollut. Kasvien varjot kuvastuivat kauniina vastaiselle seinälle, ja salaperäisinä, viehkeän vienoina kaikuivat soiton säveleet. Oli sopusointua sekä soiton että valaistuksen tuottamassa vaikutuksessa. Siinä oli jotain lämmintä ja pehmeätä, mutta samalla hienoa, hillittyä tunnetta.

»Laulakaa», pyysi Erkki, kun Aune oli lopettaa, ja Aune lauloi, joskin vastenmielisesti. Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli sanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan etenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta teeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. -- Kesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja jatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi. Voimakkaana ja kirkkaana kaikui hänen äänensä:

»On Herra sun tukes horjumaton, Kun maalliset vaihettelee.»

Se oli jäähyväislaulu Erkille.

»Kiitos», Erkki läheni Aunea. »Te annoitte minulle hyvät matkaeväät.» Hän puhui iloisesti ja tyynesti. Aunea melkein hermostutti. »Olen teille sydämestäni kiitollinen.»

»Eipä syytä. Lauloin osaksi itselleni.» Hänen äänensä oli surullinen.

»Mutta osaksi minulle myöskin, eikö niin?»

»Niin kyllä!»

»Se oli hyvin ystävällistä.» Hetkisen värähteli Erkin ääni melkein veitikkamaisena. Rajaton riemu täytti hänen rintansa, sillä hän ymmärsi Aunen mielialan, ja hän oli, sille nauraa aivan ääneensä, nauraa kesken onnensa suuruutta. Luuliko Aune todella, että hän, Erkki, voisi lähteä saamatta Aunelta vastausta sydämensä kysymykselle? Miten lapsellinen pelko!

Mutta pian Erkki malttoi mielensä. Hän oli käynyt vakavaksi, kun jatkoi: »Te olette paljon minulle antanut, mutta pyytäisin vielä enemmän. Aune rakas, tahdotteko minua auttaa aina ja kaikessa, läpi koko elämän ystävänäni -- vaimonani?»

Aune oli kääntynyt Erkkiin päin, hän nosti kätensä, laski sen Erkin käteen ja loi kirkkaat, sielukkaat silmänsä häneen. Niistä sai Erkki vastauksen.

Mutta illalla, kun Aune huoneessansa seisoi äidin kuvan edessä, kimalteli kuin aamukastetta hänen silmissänsä, ja hänen huulillaan oli hymyä. -- »Oi äiti, näetkö sinä lapsesi onnen?»

XI.

Kesäinen päivä paistoi lämpimästi. Ikkuna oli auki ja tien toiselta puolen lehahti tuomien tuoksu. Eevi istui käsitöineen sohvan nurkassa, mutta kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua hiljaista kirinää, nousi hän, pani pois työnsä ja lähestyi kätkyttä.

»Äidin muru, mikä sinun on? Tahdotko syliin, sydäniloni», puheli hän nostaen lapsen hymyillen polvillensa. »Viljoseni, vienoiseni», jatkoi hän poikaa kapaloiden, »nyt täytyy sinun nukkua, jotta olet iloinen, kun isä tulee kotiin.»