Chapter 5

Mitä Eevi tänä hetkenä tunsi, se tuli monet kerrat vielä kovan koetuksen alaiseksi. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itselleen, olisi hänen täytynyt myöntää, että hänen rakkautensa tuskin välttävästi kesti koetukset. Kun Heikkiä pitäjällä kiitettiin, kun hän saarnasi niin, että sanankuulijain sydämet vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat järkkyvän perustuksiltaan, täytti autuas ilo Eevin sydämen, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, hänen ajatellessaan että se oli hänen oma Heikkinsä, joka tuossa puhui, hän, joka sulkiessaan Eevin syliinsä sanoi olevansa rikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria. Hän, jota kaikki pelonalaisella kunnioituksella kohtelivat, hän oli valinnut Eevin sydämensä ystäväksi ja oli kantava hänet läpi elämän voimakkailla, tukevilla käsivarsillaan. -- --

Mutta tuli toisenlaisiakin hetkiä, ja ne täyttivät Eevin mielen tuskallisella kauhulla. Kun Heikistä pitäjällä puhuttiin pahaa, jota myöskin sattui, ei se tosin tullut Eevin kuuluville; mutta kihlauksesta sattui hän kuulemaan vähemmänkin edullisia arveluja. Kun esimerkiksi ruustinnan sisaret kirjoittivat paheksumisensa siitä, että Eevi, joka kyllä olisi saanut tilaisuutta valitsemiseen, oli tyytynyt niin mitättömään mieheen -- pappiin talonpoikaissukua -- silloin suuttui Eevi ja sanoi Heikkiä tuhat kertaa paremmaksi äidin koko aatelista sukua. Mutta jälkensä jätti tapaus kuitenkin.

Vielä paljoa pahempi oli sittenkin se kirje, minkä Eevi Elsalta sai. Eevi ei tiennyt kerrassaan mitä tehdä, niin onneton oli hän siitä. Sen sijaan, että Elsa olisi iloinnut sen onnen suuruudesta, jota Eevi kirjeessään hartaasti oli kuvaillut, tuli arveluja, kysymyksiä ja vastaväitteitä jos jonkinlaisia. Olikohan Eevi todella rakastunut? Eikö se ollut erehdystä kaikki? Pitäisikö Eevi Heikistä yhtä paljon, jos kaikki häntä moittisivat ja vastustaisivat? Ei naimisiin joutuminen itsessään mitään onnea ollut, ei ensinkään, vaikka moni lapsellisuudessaan niin luuli. Ainoastaan korkein määrä rakkautta saattoi sen onneksi muuttaa. Jos rakkauden suhteen vähänkin tingittiin, oli se -- naiselle ainakin -- ei ainoastaan kauhea, mutta kauhein kahle.

Eevi joutui tästä aivan ymmälle. Voi sitä Elsaa, minkälainen oli! Aina järkevä, aina arvosteleva, valmis syitä ja perustuksia tutkimaan.

Eevin oli vaikea vapautua siitä pahantuntemuksesta, minkä Elsan kirje oli hänelle tuottanut. Hän huomasi, että se vasten hänen tahtoansa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan kuin syöpyneet hänen ajatuksiinsa.

Kaikeksi onneksi oli ilma näihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eeviä, sillä ympäröivä luonto teki häneen aina vaikutuksen. Unhottaakseen kaikki epäsointuisuudet otti Eevi eräänä päivänä käsityönsä ja läksi lempipaikallensa yksinäisyyteen. Siellä aikoi hän rauhassa miettiä, miten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei hän saanut yksin istua, sillä Heikki oli hänet huomannut huoneensa ikkunasta.

»Mattiko vai Maija nyt puvun saa», kysäsi hän asettuen kivelle istumaan Eevin viereen.

»Koeta arvata», Eevi piiloitteli työtään.

»Mistäpä minä. Näytä pois!»

»Katso», Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun pöytäliinan. »Tämä on kotiamme varten.»

»Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?»

»Mitenkäs muutoin?»

»Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, käsittäisin sinua, mutta meille -- kuinka sinä voit! Tiedäthän», lisäsi hän lempeämmin, »etten voi saarnata toisin ja elää toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan itsensäkieltämistä.»

»Mutta Heikki, eihän se tähän kuulu. Eihän tämä pikku koristus kotiamme komeaksi tee.»

»Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyllä se pian vie koko käden. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen. _Minä_ en koskaan voi sitä sallia.»

»Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sinä et ensinkään näy tunteitani käsittävän. Tiedäthän, miten syvästi olin Soinamoon kiintynyt ja niinkuin ennen sitä, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta sinä näyt ilolla tekevän toiveeni tyhjäksi.»

»Eevi, kuinka sinä voit» -- hän katkaisi puheensa -- »en ilolla koskaan, mutta velvollisuudesta.»

»Eivätkö siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mitään?»

»Ei silloin, kun omatuntoni toisin käskee.»

Eevi nousi, otti työnsä ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki oven ja heittäytyi sohvalle itkemään. Tämä oli kauheaa, kerrassaan kauheaa!

Itse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka taaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut Heikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi noussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen, ankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin erehdystä? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti?

Semmoistahan elämä oli yhtenään. Jos joskus toteutui jokin harras toive, aina siihen pettymyksiäkin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko tämä kihlaus-aikakin. Se oli hetkittäin hurmaavaa onnea, toiste taas epäsointuista ja ristiriitaa täynnä.

Mitä tulisikaan Heikin ja hänen onnestansa, jos tämmöistä jatkuisi?

Oli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin teräksestä tehty. Eeviä ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eikä aina sitä häneltä vaatia.

Eevi itki, itki niin, että sydän oli haljeta.

Mutta sitte johtui mieleen että entä jos syy olikin hänessä itsessään?

Hän vavahti. Olihan Heikki niin hyvä ja hellä, hän oli ankara ainoastaan omantunnon sitä vaatiessa.

Tuo omatunto, se se aina vastuksena oli!

Mutta samassa Eevi muisti, että sehän juuri olikin aluksi hänen ihailuansa herättänyt, että Heikki niin järkähtämättä omaatuntoansa totteli. Eevi oli silloin ajatellut, että semmoisen miehen rinnalla hänkin vielä lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kieltäytymään ja elämän kaidalla tiellä kulkemaan.

Mutta näinkö tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli käyvä? Saisiko hän silloin ensinkään onnestansa nauttia? Tai oliko hän sen kenties jo kadottamaisillaan?

Häntä aivan värisytti. Hän tiesi, että monet olisivat Heikin rakkautta pitäneet riittävänä korvauksena kaikista kieltäymyksistä. Eikö se hänelle sitä ollut? Oliko todella hänen rakkautensa Heikkiin niin heikko ja arvoton, ettei se koetusta kestänyt? Oi, ei, ei, se oli kyllä voimakas, se pääsisi vähitellen voitolle, ja niin tulisi heistä vielä täysin onnelliset.

Eevi kohotti päänsä ja kuivasi kyyneleensä. Hän oli vähitellen tyyntynyt, vaan ei vielä tahtonut tavata ketään, siksi hiipi hän huomaamatta läpi keittiön päästäksensä vähän kävelemään. Mutta portaissa tapasi hän arvaamatta erään tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja hänen yhteisistä holhokeistaan, joka kävi hartaasti hänen polviaan halailemaan.

»Voi kuitenkin, kun nyt teidät tapasin ja itse pääsin onnittelemaan!» Vanhat, kurttuiset kädet sivelivät Eevin hameen poimuja. »Voi hyvänen aika! Taivaan Isä teille onnea antakoon!» Vanhus hymyili ja niiaili minkä ehti. »Ja mikäpä muu olisikaan kuin onni edessä meidän pastorilla, semmoisen sydämenruusun kun on saanut -- ja entä teillä sitten, hyvä neiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!»

Sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin levottomaksi, keskeytti hän syleilynsä ja päästi Eevin jatkamaan matkaansa.

»Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanat soivat yhä Eevin korvissa.

Niin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki tekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena, ihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa kauniin toteutumisen. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- -- Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta Heikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut päätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa.

»Anna anteeksi, Heikki rakas!»

»Sydämestäni.» Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas.

»Heikki, sinun täytyy auttaa minua!» Eevi painoi päänsä hänen olallensa.

»Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi tinkimistä, en arkailemista. Joka on kätensä auraan laskenut, ei saa taakseen katsoa.»

»Mutta Heikki, minä olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista sitä. Oi miten onneton minä äsken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan minusta huoli, kun et sinäkään enää jaksa rakastaa.» Eevin pää painui alas, ja hänen kyyneleensä rupesivat vuotamaan.

Heikki veti Eevin polvellensa. »Älä sano niin, ethän? Jumala huolii kaikista, ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä jaksan rakastaa, kun kerran saan sitä tehdä. -- Etkö vielä minua sen paremmin tunne? Minun rakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kestää, Eevi, kestää!»

Hän kietoi kätensä lujemmin Eevin vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa. Näin istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli vielä kerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin isä lastaan, loi sitten sydämellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan.

* * * * *

Eeviä puettiin morsiameksi. Hän koetti olla tyyni, mutta hänen liikkeensä osoittivat levottomuutta. Hän oli koko aamupäivän ollut yksin sulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirettä oli ollut ylt'ympärillä, jok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja rauhassa. Hän oli miettinyt menneisyyttä ja ajatellut aikaa, joka oli tulossa. Milloin oli ääretön ilo hänet vallannut, milloin jäytävä, melkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet häntä pukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele puuttuivat vielä.

Silloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. »Elsa!» Eevi kavahti pystyyn ja heittäytyi nyyhkien ystävänsä kaulaan.

»Älä itke», varoitteli äiti, »silmäsi tulevat punaisiksi.»

»Elsa, rakas Elsa!» Eevi hymyili läpi kyynelten. »Tule viereeni tänne!» Hän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi kahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen.

»Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi», tuli äiti muistuttamaan, ja Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte poistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin kiihkeät pyynnöt olivat nimittäin saaneet vanhemmat suostumaan tähän yhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleistä tapaa.

Ovi avautui, ja Heikki pysähtyi kynnykselle. Siinä seisoi Eevi, hänen rakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan.

»Armaimpani, suokoon Jumala, että voisin tehdä sinut onnelliseksi. Tunnen suuren kykenemättömyyteni.»

»Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!» Eevi nojautui vavisten sulhaseensa. »Voitko sinä todella minua rakastaa?»

»Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.»

»Autathan minua sitten?»

»Jumala meitä molempia auttakoon.» Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi painoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui.

VIII.

Eevi ei millään muotoa tahtonut häitten jälkeen jäädä asumaan entiseen kotiinsa. Siitä syystä oli Heikki pyytänyt apulaispaikkaa toisessa seurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut määräyksen. Tammikuun ensi päivänä tuli hänen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin häät joulun ja uudenvuoden välillä.

Kohta vieraiden hajauduttua läksivät nuoretkin.

Erohetki oli Eeville aivan toista kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän oli usein edeltäkäsin ajatellut, miten onnellisena hän kerran Heikin rinnalla lähtisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun lähtö oli tullut, tuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja ystävät, kaikki tuntuivat nyt entistä moninkerroin rakkaammilta, ja ero heistä oli raskas, hyvinkin raskas.

Turkiksiin hyvin käärittynä istui Eevi reessä Heikin rinnalla. Kyyneleiltään ei hän pitkään aikaan saanut mitään sanotuksi, mutta kun hän vähitellen alkoi tyyntyä, muistuivat monet entiset ajatukset mieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli hän häämatkaansa mielessään kuvaillut. Hän oli ajatellut valoisaa kesäyötä tahi kuutamoista ihanaa talvi-iltaa -- Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen pilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo koonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yhä vielä lunta aivan vasten silmiä.

Eeviä värisytti. Oliko tämä kuva elämästä? Näinkö kävisi onnen unelmain? Oliko tämä matka ehken kuva todellisuudesta? Lämpimänä sykkii nuoren sydän, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin aamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta elämän todellisuus -- tuntuuko se ehken kylmältä ja jäähdyttävältä kuin pohjatuuli? -- Vilusta värähtää silloin sydän, rusopilvet hälvenevät ja kaikki kauniit kangastukset katoavat.

Eevi painautui lähemmä Heikkiä. »Heikki, on niin kylmää ja kolkkoa. Minua värisyttää. Enkö ole paha, kun voin sitä valittaa tässä sinun rinnallasi?»

»Et armaani, et ole paha ensinkään. Minä juuri mietin, miten paljo minun nyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken jättänyt minun tähteni, ja minä olen niin köyhä antaja.»

Eevi oli kyyneleensä kuivannut, mutta nämä Heikin hellät sanat saivat ne uudelleen virtaamaan.

»Katso, Eevi», jatkoi Heikki, »elämä on usein sellaista kuin tämä matkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen hyväksi.»

»Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.»

Heikki hymyili hänelle. »Sinulla on niin hellä sydän, Eevini. Tuulispäitä ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on hän kumppanikseen valinnut näin ankaran miehen, joka ei voi häntä suojata, ainoastaan vaatia lujuutta häneltä itseltään.»

Eevi painautui yhä lähemmä Heikkiä. Hänen sydämellisesti lausutut sanansa häntä liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin tulevaisuus. »Heikki olethan kärsivällinen kanssani, olethan, olethan?»

»Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä saavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että jo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin jos heitä rakastan. Sinä Eevi», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »olet ensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt. Kauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt. Sisimpäsi pysyi vieraana minulle. Mutta kun kerran sain luoda silmäyksen sinne, silloin tuli tuo tunne äkkiä ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus voitti. Nyt ymmärrän, ettei tunteeni itsessään ole mitään väärää, ellei se tee minua heikoksi, eikä saata velvollisuuden tieltä horjumaan. Mutta autathan sinä, Eevi, minua, etkö autakin? Kasvat papin rouvana muille esikuvaksi ja minulle tueksi.» Hän etsi Eevin kättä ja puristi sitä lämpimästi. Sitten kääntyi puhe toisaalle.

Tuuli oli asettunut, ja yöllä kylmi. Kun päivällä aurinko pilkisti esiin, hohtivat metsät huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin aallot aavalla merellä.

Puoli kilometriä kirkolta, lähellä suurta pappilaa seisoi korkeitten kuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat suojat, etehinen ja pieni keittiö olivat juhlakunnossa. Sohvapöydällä sisimmässä huoneessa oli kauniisti paistunut rinkilä, jonka keskellä seisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen hääräili kahvipuuhissa keittiössä tuon tuostakin vilkaisten maantielle päin.

»Hyvänen aika, nyt ne tulevat.» Hän hyppäsi ulos.

Pastori auttoi nuoren rouvansa reestä. »Maija, rakas vanha Maija!» Eevi kavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyväisenä hymyillen odotteli pastori vieressä. »Heikki, rakas Heikki, sinäkö» -- -- Eevi loi kiitollisuutta säteilevän silmäyksen mieheensä.

»Maija se hyvä oli, kun tulla tahtoi», sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa käteen viedäkseen hänet sisään, missä, kuten hän sanoi, kaikki kuiskasi »terve tuloa» pikku emännälle.

* * * * *

Herttaiset ajat ensimäisessä kodissa päättyivät kuitenkin pian, sillä jo kesän keskipaikoilla lähetettiin Heikki kauaksi yksinäiseen sydänmaan seutuun pitäjänapulaiseksi. Monta kyyneltä vuodatti Eevi taas eronhetkenä, moni tuskallinen tunne ahdisti hänen mieltänsä. He olivat olleet niin onnelliset tässä sievässä pikku kodissaan, Heikki, hän ja vanha Maija. Miksi täytyi taaskin erota!

»Telle est la vie, un long adieu»,[1] kirjoitti hän päiväkirjaansa, ja niissä sanoissa värähtelivät hänen sydämensä sisimmät tunteet.

[1] »Sellainen on elämä, pitkä hyvästijättö.»

Eevin mieli ei suinkaan valjennut, kun hän Heikin kera saapui uuteen kotiinsa. Pitäjänapulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli revittäväksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. Väliajaksi oli apulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa. Mikä lie paikan valinnassa ollut määräävänä, ei ainakaan luonnonkauneus. Toisella puolen taloa, aivan ikkunain alla kävi maantie, toisella puolen oli takapiha, navetta ja sikolätti.

Oli kaunis kesäinen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille. Kyytimies käänsi hevosen maantieltä portaitten eteen, ja Eevi katseli ympärilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkaläjä. Toisella puolen rattaita oli likaa paksulta niinkuin epäsiistissä karjapihassa ainakin. Suuri sika nousi rapakosta ja juosta hölkytteli navettaan päin. Parvi pieniä porsaita seurasi sitä vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko ravisteli rikkaläjää.

Kauhistus kuvastui Eevin kasvoilla.

»Anna tänne kätesi.» Heikki oli maassa ja auttoi Eeviä rattailta. Maija tavarakuormien kanssa oli vähää aikaisemmin perille saapunut.

»Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet», vaikeroi Eevi heittäytyen keittiössä olevalle penkille.

»Niin», sanoi Maija tyynesti, »kyllä nyt, hyvä pastorska, meidän täytyy asua kanojen ja porsaiden parissa.» Mutta kun Eevi samassa purskahti itkuun, säikähti Maija.

»Hyvänen aika, rouva kulta, ei sitä niin saa itkeä, pannaan vaikka peittoon se pihanpuoleinen ikkuna.»

Eevi yhä vaan itki.

»Minulla on kirstussani vanha, siisti peite, pannaan se», ehdotteli Maija. Mutta ei sekään näkynyt Eeviä ilahduttavan. Hän yhä vain nyyhkytti aivan sydäntäsärkevästi.

Silloin pujahti Maija portaille, missä pastori valvoi kuormain purkamista. »Kuulkaa», Maija nykäisi nutun liepeestä, »rouva pani niin pahakseen ne tään talon elävät, ettei nyt muuta voi kuin itkeä. Jos pastori toimittaisi sisään sen hänen pappansa antaman uuden keikkatuolin, niin siihen ehkä ikävä asettuisi. Minä pyörähdän tupaan kahvipannua lainaamaan, että saan vähän vahviketta keittää.»

Ja menossa oli jo Maija.

Ensimäistä surkeaa iltaa uudessa kodissa seurasi useampia yhtä surkeita. Olot eivät ensinkään näyttäneet paranevan, päinvastoin. Eeville kävi yhä vaikeammaksi voittaa raskasmielisyyttään. Hänen terveytensä oli heikontunut, ja olot paikkakunnalla kävivät hänelle yhä enemmän sietämättömiksi.

Lehdon seurakunta oli ammoisista ajoista tunnettu monista rettelöistään. Sivistyneitä oli siellä tuskin nimeksikään, sillä ne harvat säätyläiset, joita siellä oli, olivat ainakin yhtä sivistymättömiä kuin muutkin pitäjäläiset. Asutus oli harvaa ja köyhyys suuri. Varakkaita -- ja ahneita -- talollisia oli tosin muutamia, mutta nämä joivat kilpaa pitäjän »herrojen» kanssa, sillävälin kun muu kansa elää raahusti köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Huonolla kannalla olivat kaikki pyrinnöt pitäjässä, paheet yksin rehoittivat ja kantoivat hedelmää.

Kun Heikki vähitellen pääsi olojen perille, ei hän seurakuntaa säästänyt. Yhä ankarampana kaikui hänen äänensä saarnastuolista, ja yhä useampi sai papiltansa yksityisiä nuhteita. Ankaruus herätti vastustusta ja kiukkua, pantiin kova kovaa vastaan ja siten kävi Heikin ja hänen seurakuntalaistensa väli kireäksi.

Ennen oli Heikki saanut osakseen kiitosta, jopa ihailuakin, nyt sai hän vastustusta ja vihaa. Omasta puolestaan ei hän kuitenkaan paljon siitä huolinut. Taistelu oli hänelle elämää, ja hänen ilonsa oli sota pimeyden valtoja vastaan. Mutta hän ei enää ollut yksin elämässä. Se tieto tuotti hänelle huolta. Jok'ainoa yhteentörmäys hänen ja pitäjäläisten välillä tuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleitä. Eevi kärsi siitä yöt, päivät, ja jota enemmän hän kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se hänelle kävi.

Miksi olivatkin ihmiset niin pahoja, ja miksi Heikki niin ankara? Eivät ihmiset hänen puheistansa kuitenkaan parantuneet. He vain pahastuivat ja katkeroittivat sitte kiukullaan Heikin ja hänen elämänsä. Olisihan Heikki voinut puhua vaimoväelle, joka aina mielellänsä Jumalan sanaa kuunteli, niiaili ja kiitteli monin kerroin. Ei ollut Heikin velvollisuus käydä kaikki kapakat ja saarnastuolista julistaa pitäjän mahtavimmat miehet juopoiksi ja viettelijöiksi. Mikä siitä nyt oli seurauksena? Heikki, Heikki oli kaikkien herjaajien hampaissa, ja hän itse, hän, jonka koko olento janosi ihmisten rakkautta, oli, hetken onnellinen oltuansa, joutunut kaikkia suututtaneen pastorin onnettomaksi puolisoksi. -- Ei ollut täällä isää, ei äitiä, ei ystävää ainoatakaan, ei edes kotipuolen kaunis luonto häntä täällä ympäröinyt. Lakeat maat ja kivikkorinteet olivat hänen nykyiset näköalansa. Kyyneleet nousivat hänelle silmiin, kun hän niitä katseli. Hän oli kuin vieras vieraalla maalla.

Mutta erämaissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevillä yksin täälläkin turvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siellä hänen kuitenkin oli hyvä olla. Vähän matkaa maantieltä, vanhan pappilan läheisyydessä oli pieni lampi. Pitkät petäjät siellä huminoivat, ja laineet loiskuivat hilpeästi rannoille. -- Täällä oli Eevin pyhäkkö. Tänne pakeni hän unohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä. Tänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän juhlahetkenä muisteli.

Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä huoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon takapihalle, ja sillävälin hän itki. Ainoastaan Maijan ystävälliset ehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: »Jo se vähän taas nauroi. Kyllä sen ikävä vielä asettuu.»

Heikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse ei enää koskaan siinä onnistunut. Hänen ankaruutensa, sehän olikin syynä suruun. Sitä ei Eevi unohtanut.

Oli sateinen syksypäivä. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehtiä, ja sade sinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimetsä värähteli kuin viluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa ompelu kädessään. Hän oli äsken lopettanut kirjeen Elsalle ja ajatuksissaan hän sitä vieläkin toisteli. Hän oli siinä purkanut kaiken mielensä katkeruuden, kaiken kaihonsa oli hän siinä kertonut.

Olikohan hän kenties liikoja sanonut? Sitä hän ei olisi tahtonut. Mutta todellisuus oli hänestä niin synkän synkkä.

Hän otti kirjeen käteensä ja luki: »Oi Elsa, mitä onkaan elämä? Yhtäjaksoista kauheaa pettymystä. Onnen muruja saamme joskus maistaa, sitten murheita, tuskaa ja huolta. En tiedä, olenko minä ainoa, joka tätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät minusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden suhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö heillä ole oikeuttakin siihen.

Pitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä?

Oi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa. Ne ovat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkinä olen niiden orjana. Elsa, sano mitä minä teen? Minulla ei ole sinun tyyneyttäsi, eikä työ-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut surmaavat. --

Koko luomakunta säestää nyt suruani. Tuuli vaikeroi kesän lyhyyttä niinkuin minä onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin minä toiveitani. Tuskanvärähdys käy kautta luonnon. Samoin sydämenikin suruissaan värähtelee.»

Eevi laski kirjeen kädestään. Se oli synkkä kuvaus, mutta tosi. Näin hän tunsi ja ajatteli. Näin oli hän ajatellut jo monen monta kertaa ennen. Eivät tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes rauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua.