Part 4

VILLE. Puolet ainakin.

HETA. Herra hyvästi siunaa ja varjele! Sittenhän se vie kumoon koko talomme sen Asariaksen eron kautta.

VILLE. Eihän se Kaisa vie, — Asariashan se Kaisasta eron tahtoo. Syynhän tiedätte.

HETA (hätääntyen). Mikä ihme tästä tuleekaan!

VILLE. Ei muu kuin mikä tuleman piti.

HETA (kuin edellä). Ei saa tulla, ei saa tulla! Se on meidän estettävä mahdilla millä tahansa.

VILLE. Kun ei vain olisi myöhäistä jo.

KAISA (tulee). Ville hoi!

VILLE. Mikä nyt vielä?

KAISA. Menehän katsomaan! Kuulin, kuin Asarias olisi jo aitan ovea ryskyttänyt, kun panit lukkoon.

VILLE (kuin hätääntyen). Tuliko se pannuksi? No, se oli vahingossa. Täytyyhän se sieltä päästää. Nyt on aikakin jo. (Rientää ulos.)

KAISA. Täälläkös tekin?

HETA. Puhu hiljaa, rovasti nukkuu! Yrität sitten, todenperään, sinäkin hänen puheilleen?

KAISA (puhelu käy koko ajan puoleksi kuiskaten, vaikka kiivaasti). Kah! Kun on pakotettu.

HETA. Etkä malta vuottaa?

KAISA. Mitäpä tuo tuosta paranisi?

HETA. Eipä häntä tiedä.

KAISA. Vielä ehkä pahenee, kun siihen syrjäisetkin sotkeutuvat.

HETA. Minuako tarkoitat?

KAISA. Kahdenhan tämän pitäisi olla kauppa.

HETA. Niinpä, kah! Jätäkin sitten sinä asia rovastiin asti viemättä.

KAISA. Vaikka asia on minunkin. Ja sitä sinne juuri Asarias on viemässä.

HETA. Ehkäpä se sekin sen vielä jättää.

KAISA. Olen minä jo siksi vanha ja viisas, etten niin vain loukkuun mene. Eteeni katson minäkin.

HETA. Saattaa ehkä käydä pahemmin kuin luuletkaan ja toivot.

KAISA. Huonostipa, näemmä, jo on muutenkin minun käynyt, ettei enää pahemmasta pelkoa.

HETA. No, en sitten enää varoitakaan, kun et vähemmällä kuule.

KAISA. Olisipa ollut parempi ajoissa toista varoittaa, niin ei olisi hänenkään tähtensä nyt tarvinnut olla huolissaan.

HETA. Kas, kas! Kovinpa jo olet asiastasi varma.

KAISA. Oikean asian vuoksi ei tarvitse pelätä.

HETA. Et siis hellitä?

KAISA. En.

HETA. No, syytäkin sitten itseäsi! En puhu enää sanaakaan.

(Pyörähtää ympäri ja aikoo mennä perälle.)

KUSTAAVA (tulee samassa häntä vastaan ovessa). Joko sait hänet järkiinsä?

HETA. Hss! (Varoittaa kädellään merkiksi, että puhuisi hiljaa.) Vielä ja mitä! On kuin äksy tamma.

KUSTAAVA (koko ajan myös puolikovaa). Kuulehan nyt, Kaisa! Annahan kun minäkin sinulle haastan!

KAISA. Turha on enää haastaa teidänkään, jos samaa haastatte kuin anoppi äsken.

KUSTAAVA. Vai on turha kieltää sinua hulluutta tekemästä?

HETA. Sitähän minäkin.

KAISA. On se sitten omansorttista hulluutta, kun äsken tuossa pihalla — ei siitä ole kuin puoli tuntia aikaa — minua siihen kehoititte ja nyt jo siitä kiellätte.

(HETA ja KUSTAAVA katselevat ällistyneinä toisiaan.)

KAISA. Eikö ole totta?

HETA (Kustaavalle). Kukas se kehoitti?

KUSTAAVA (Hetalle). Niin, kukas se kehoitti?

(Puhelu alkaa vähitellen käydä yhä äänekkäämmäksi, ja kohtaus päättyy kovaan huutoon.)

HETA. Vielä häntä kysyt!

KUSTAAVA. En suinkaan minä. Sinähän siitä asiasta minulle puhua aloit?

HETA. Sinähän siihen puutuit neuvoinesi.

KUSTAAVA. Se on helkkarin vale!

HETA. Eikä ole. Sanoihan sen Kaisakin.

KAISA (kuiskaten, varoittaen). Elkää hiidessä huutako!

KUSTAAVA (hiukan hiljempaa). Vai minä?!... Mitäs minulla sen asian kanssa on tekemistä?

HETA (samoin). Näkyipä olevan. Olisit ennemmin varoittanut kuin yllyttänyt, kun kerran siihen sekaannuit.

KUSTAAVA (kovempaa). Tuki jo suus'! Syrjäinen olen ja syrjässä olen pysynyt koko ajan.

HETA. Tuki oma suus', ettei sieltä yhtä mittaa valeita valuisi.

KAISA (kuin edellä). Olkaa, Herran nimessä, hiljemmällä! (Osoittaa vasemmalle ovelle.)

KUSTAAVA. Kuulkoon ja tulkoon, minulla ei ole mitään pelättävää.

HETA. Näetsen, juonittelemaanpa sitten vain rupesitkin, senkin juoruakka.

KUSTAAVA. No, ei tuo nyt kovinkaan minua enää kummastuta, että Kaisa eroon pyrkii. Ja parasta on, että pyrkii heti!

HETA. Kas sitä! Etkös taaskin yllyttänyt?

KUSTAAVA. Niin teinkin, niinkuin kuulit.

HETA. Ja miksi on parasta? Häh?

KUSTAAVA (toisella jalallaan ruumistaan keikutellen; hiukan viivytellen vastaustaan). Eipä tuon raukan mahda kovinkaan lysti olla Heta Pölläsen miniänä.

HETA. Lystimpi ainakin kuin Annin pitää talossaan tuommoista vaivaishoitolaista kuin Kustaava Mansikka on.

KUSTAAVA (itku kurkussa). Minäkö vaivaishoitolainen?

HETA (samoin). Mikäs muu sitten?

KUSTAAVA. Kyllä minä sinulle näytän, mikä minä olen.

(Yrittää käydä Hetan tukkaan käsiksi.)

KAISA (juosten väliin ja erottaen heitä). Taivaan isä! Mitä te nyt!

(HETA ja KUSTAAVA päästävät kovan itkunmöläkän.)

ROVASTI (paitahihasillaan ja pannen liperiä kaulaansa, aukaisee oven vasemmalta). Minä tulen, minä tulen heti. (Vetäytyy takaisin.)

(HETA ja KUSTAAVA vaikenevat äkkiä ja töytäävät perälle. Samalla aukeaa peräovi, ja heitä vastaan tulevat VILLE ja ASARIAS huoneeseen. KUSTAAVA pujahtaa tungoksessa ulos, mutta HETA tulee takaisin sisälle.)

VILLE (tuuppien Asariasta eteenpäin). Tässä minä sen nyt toin.

ASARIAS (unenpöpperössä, hieroen silmiään ja katsellen ympärilleen). Mi... mi... mitä tämä on? Mi... mi... missä minä olen?

VILLE. Nukkui kuin pölkky. En tahtonut mitenkään saada hereille.

ASARIAS (hoksaten äkkiä Hetan ja Kaisan). Mitä hiivattia te täällä teette?

KAISA. Kummeiksi tultiin Villen kutsusta.

VILLE. Niin juuri.

HETA (arasti). Niin, ristiäisiin tultiin — hevosella perässä.

ASARIAS (vihaisesti polkien jalkaansa). Ettekö pääse samaa tietä kotiin?!

HETA (kuin edellä). Mitä sinä, Asarias nyt? Selviähän toki unestasi!

VILLE. Ole toki vähemmällä!

ASARIAS (Hetalle). Menkää hiiteen, sanon minä.

HETA (peräytyen pelästyksissään). Kah! Menenhän minä, menen! Herra siunaa ja varjele! (Pujahtaa ulos peräovesta, josta samalla näkyy KUSTAAVA eteisessä odottelemassa.)

ASARIAS (Kaisalle). Entäs sinä!! Laita sinäkin luus' pellolle!

KAISA. Ole komentamatta! En ole sinun talossasi nyt.

ASARIAS. Vai et?

KAISA. En.

ASARIAS. Mitäs sinä sitten vieraassa talossa teet?

KAISA. Samaa kuin sinäkin.

ASARIAS. Vai samaa?

KAISA. Samaa.

ASARIAS (katseltuaan kotvan Kaisaa). No, joudat olemaan sitten!

KAISA. Ja olenkin.

ASARIAS (hoksaa äkkiä säilikön, tuijottaa ensin siihen ja sitten Villeen). Tuoko se on?

VILLE. Se.

ASARIAS (purskahtaa äkkiä nauruun). Hä-hä-hä-hä-hä. Saako aukaista?

VILLE. Ei — Annin luvatta.

ASARIAS. Käy kysymässä!

VILLE. Kyllä — paikalla.

(Loikkaa peräovesta ulos. KAISA ja ASARIAS jäävät samalla katsomaan toisiinsa )

KAISA. Todenperään on mies jo ihan sekaisin!

ASARIAS. Ja tuommoisesta vonkaleesta pitää vielä untakin nähdä!

ROVASTI (ilmestyy kauhtana päällä sivuhuoneen oven kynnykselle). Jassoo!?

ASARIAS (ällistyy, ja silmät käyvät pyöreiksi). Ro... ro...

ROVASTI. Mitä minä kuulenkaan? Hyvää päivää!

ASARIAS (kummastellen). Jokos... jokos rovasti on täällä?

ROVASTI (katellen ensin Kaisaa). Hyvää päivää! (Ja sitten Asariasta.) Hyvää päivää! Asarias Pöllänenkö täällä semmoista ääntä pitää?

ASARIAS. Enhän minä tiennyt. (Kumartaa syvään.) Anteeksi, että...

KAISA. Hyvähän se oli, että rovasti näin sattui kuulemaan.

ASARIAS (puolikovaa kiukkuisesti Kaisalle). Ootko vait'!

ROVASTI. No, no! No, no!

ASARIAS. Kun se tuppautuu eikä anna minun ensin haastaa.

ROVASTI. Tämmöistäkö riitaa teidän, aviopuolisojen, välillä minun surukseni pitää nähdäkin? (Istuutuu kiikkutuoliin.)

KAISA. Semmoiseksihan se on käynyt, hyvä herra rovasti, meidän välimme.

ROVASTI (valitellen). Vai niin! Vai niin!

ASARIAS. Ja siitä minun juuri piti saada valittaakin arvoisalle herra rovastille.

ROVASTI. No, sehän sitten sopiikin hyvin, että olette molemmat täällä samalla kertaa.

ASARIAS. Mutta minä pyytäisin saada puhutella arvoisaa herra rovastia yksin ilman tuota Kaisaa.

KAISA. Kyllä se olisi parempi, että rovasti antaisi minun ensin puhua yksin ilman tuota Asariasta.

ASARIAS (jälleen kiukkuisesti kähisten Kaisalle). Näetsen, kun taaskin siihen väliin tuppautuu!

ROVASTI (sormellaan heristäen). So, so! Eikös Asarias nyt malta hetkeäkään sisuaan pitää aisoissa?

ASARIAS. Kun se riivaajainen on siihen tuon Kaisan tähden mennyt!

KAISA. Sen oman hullun mielijohteen tähden se on siihen mennyt.

ROVASTI. Ja mikä se sitten on?

KAISA. Ei siitä oikein ilkiäisi haastaakaan.

ASARIAS. Eipä ilkiäisi. Totta sanoitkin.

ROVASTI. Enpä nyt ymmärrä teitä, lapsukaiseni. Minähän teidät siunasin onnelliseen avioliittoon. Rakkaudesta toisenne otitte ja lupasitte rakastaa toisianne myötä- ja vastoinkäymisessä. Mutta nyt jo, parin kolmen vuoden perästä, tämmöistä epäsopua välillänne näen.

ASARIAS. Semmoistahan siitä tulee, kun ei saa sitä, mitä alunpitäen tahtoo.

KAISA. Se yhä tätä tämän talon Annia meinaa.

ASARIAS. Niin meinaankin. Jonka sijaan rovasti minulle tämän kyntömiehen aviovaimoksi toimitti.

ROVASTI. Minäkö toimitin?

ASARIAS. Niinpäinhän se sen lukutaidon puutteen tähden lopulta kääntyi.

ROVASTI. Jo minä nyt jotakin kuulen. Mitäs Asarias sillä "kyntömiehellä" tarkoittaa?

ASARIAS (kuin hämillään, väistellen). Tuota kun... (Rykäisee monta kertaa.)

ROVASTI. No, mitä se on? (Kaisan puoleen.) Mitä se tarkoittaa?

KAISA (samoin väistellen). Sanokoon nyt sitten itse.

ROVASTI (Asariaksen puoleen). No?

ASARIAS. Sanokoon nyt sen sitten Kaisa!

ROVASTI (hermostuen). Mikä salaisuus se nyt sitten on semmoinen? Asarias menee nyt sitte tuonne sivuhuoneeseen, niin puhuttelen Kaisaa ensin.

ASARIAS (päättävästi). Enkä mene. Kaisan on sinne mentävä.

KAISA. Kah, kah, kun ei rovastiakaan tottele!

ASARIAS. Se valehtelee, jos se ensin pääsee puhumaan.

ROVASTI (nousten). Nyt minä käsken Pölläsen menemään tuonne toiseen huoneeseen.

ASARIAS (menee ovelle, mutta kääntyy). E... e... enkös minä?

ROVASTI (käskevästi). Ei, sanon minä. No! Pois!

KAISA (tuupaten Asariasta ovesta sivuhuoneeseen). Etkö siitä jo pääse? (ASARIAS, joka on kompastua kynnykseen, lentää huoneesta ulos ja mörähtelee sivuhuoneessa jotakin itsekseen Kaisasta, joka vetää oven kiinni.) Pysykin siellä!

ROVASTI. Sillä lailla! Kaisahan on koko mies.

KAISA. Tätä minun miehyyttänihän se Asarias juuri pahoitteleekin.

ROVASTI (istuutuu jälleen). Vai niin! No, mistäs sitten ette iljenneet minulle taannoin yhdessä puhua?

KAISA (naurahtaen). Kah, ilkiäähän tuosta hyvinkin, vaikka muuten vain Asariasta tahdoin saada häpeämään sen takia.

ROVASTI. Jassoo? Ja se on?

KAISA. Ei sen pahempi kuin että hän alati minulle siitä äittelee, ettei meillä ole perillisiä, jopa sentähden minut pellolle tahtoo ajaa ja avioerolla uhkaa.

ROVASTI (purskahtaa pitkään ja kovaan nauruun, vatsaansa pidellen). Vai ei muuta! Vai ei muuta?

(HETA ja KUSTAAVA kurkistelevat silloin tällöin peräovesta mutta sulkevat sen taas.)

ASARIAS (kurkistaa myöskin sivuhuoneen ovesta). Se panee omiaan. Elkää uskoko sitä, rovasti! (Vetäytyy takaisin.)

ROVASTI (Asariakselle huutaen). Malta, malta! Kohta pääset. (Kaisalle.) No, jo minä nyt jotakin kuulen. Siis sama parantumaton pöpöröpää kuin ennenkin, tuo Asarias.

KAISA, Eikähän sitä rovastikaan miksikään syyksi voine katsoa semmoista jonkin joutavaa juonittelua?

ROVASTI. Sanohan minulle ensin, Kaisa, onko sinulla mitään syytä miestäsi vastaan päästäksesi hänestä eroon?

KAISA. Alkaahan tuota alituisesta riidasta, johon syrjäisetkin tulta lietsovat, jo kylliksensä saada.

ROVASTI. Eikö muuta? Etkö ole huomannut hänen kenenkään toisen vaimoihmisen kanssa yhteyttä pitävän?

KAISA. Tästä Annistahan se vain hourii, — muuta en tiedä.

ROVASTI. Jassoo? Vai ei muuta mitään?

ASARIAS (avaa oven jälleen). Enkös minä jo saa tulla?

ROVASTI. Tule, tule! Nyt on sinun vuorosi.

ASARIAS (tulee sisään; Kaisaan vilkaisten). Mitähän kaikkea tuo suupaltti jo ehti rovastille haastaa?

KAISA. Onhan se suunvuoro nyt sinullakin, että saat puolustaa itseäsi.

ROVASTI. Niin, nyt saa Asarias puolestaan puhua suunsa puhtaaksi.

ASARIAS (kumartaen). Kiitoksia! Nyt sen kerrankin puhtaaksi puhun. Mutta eikös sen tuonkin (Kaisaan katsahtaen) nyt pidä tuonne sivuhuoneeseen mennä?

ROVASTI. No, Kaisa on nyt niin hyvä ja poistuu vähäksi aikaa.

ASARIAS (vihjaten). Näetsen, kuinka kohteliaasti mokomaa pyydettiinkin.

KAISA. Ei mulla mitään pelättävää ole. Menenhän minä. (Menee sivuhuoneeseen.)

ASARIAS. Ja pysy siivolla siellä eläkä kuuntele! (Vetää oven kiinni.)

ROVASTI. No? Mitäs Asariaksella sitten on sanottavaa? Tiedän nyt jo, mikä on syy epäsopuunne ja että sen takia...

ASARIAS. Tokkohan se Kaisa oikeinpäin sen asian selitti?

ROVASTI. Eikös se teidän lapsettomuutenne se syy ole?

ASARIAS. Hänen saamattomuutensa ja hedelmättömyytensä, niin...

ROVASTI. Joka nyt sitten on pakottanut hänen aviomiehensä, joka on luvannut vaimoaan rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, tahtomaan hänestä eroa, niinkö?

ASARIAS (kumartaen). Joo, arvoisa herra rovasti.

ROVASTI. Koska hän silmänsä on toiseen vaimo-ihmiseen luonut ja hänen sydämensä häntä himoitsee ja omaksensa tahtoo.

ASARIAS (kuin edellä). Joo, joo!

ROVASTI (alkaen suuttua). Jassoo! Sinä siis myönnät tehneesi aviorikoksen?

ASARIAS (kuin edellä). Myönnän vaikka mitä hänestä eroon päästäkseni, arvoisa herra rovasti.

ROVASTI. Ja sinä tiedät, mitä Sanassa sanotaan semmoisesta teosta?

ASARIAS. Sitä eroparakrahviahan minä sieltä olen etsinyt, mutta en ole löytänyt.

ROVASTI (kiivaasti). Ja sinut minä olen rippikoulusta päästänyt! Laiskankouluun sinun jälleen pitäisi joutua.

ASARIAS (naurahtaen). Myöhähän tuota on nyt katua, kun se jo on tullut tehdyksi.

ROVASTI. Sinä kovakorvainen ja uppiniskainen ja haurelias mies! Minä luen sinulle sitten, mitä Pyhä Matheus siitä kertoo.

ASARIAS. Vai Mat-heeus se kertoo? Ja minä kun en löytänyt. (Panee kätensä ristiin ja kuuntelee hartaasti.)

ROVASTI. Näin hän sanoo. (Silmät kattoon luotuina.) "Sanoi hän heille: teidän sydämenne kovuuden tähden sallei Mooses eritä teitä teidän vaimoistanne: vaan ei alusta niin ollut." Kuuletkos?

ASARIAS. Osaapas rovasti ihan ulkomuistista laskettaa!

ROVASTI. Niin pitäisi sinunkin osata. — Kuuletkos: teidän sydämenne kovuuden tähden!

ASARIAS. Mutta minulla on kovinkin hellä sydän, herra rovasti, kovin hellä.

ROVASTI. Paatunut se on, paatunut kiveksi, sinä... sinä... sinä, — en tiedä, mikä sinun oikea nimesi onkaan.

ASARIAS. Asarias Pöllänen min'oon.

ROVASTI. Se on kristityn nimi ja liika hyvä sinulle.

ASARIAS. No, olkoon sitten!

ROVASTI. Entä vielä: "sallei Mooses eritä teitä teidän vaimoistanne."

ASARIAS. Eihän mull' oo kuin yks. Ja sekin liikaa.

ROVASTI (jatkaa kuulematta). "Vaan ei alusta niin ollut."

ASARIAS. Ne kai olivat turkkilaisia siihen aikaan, kun niillä oli monta vaimoa?

ROVASTI. Ole vait'! Se tarkoittaa, että avioero ennen Moosesta ei ollut sallittu.

ASARIAS. Vai sitä se meinaa? No, olipas ne kovia aikoja nekin!

ROVASTI. Vaan Mcoses sallei eritä teitä teidän vaimoistanne.

ASARIAS. Se oli viisas mies, Mooses.

ROVASTI. Oli, oli.

ASARIAS. Vai tunsi hänet rovastikin? Siihen aikaan mahtoi olla lysti elää?

ROVASTI (lyö kiivastuneena molemmat kätensä polviaan vasten). Sinä pilkkaaja! Pidätkö sinä jo suusi kiinni!

ASARIAS (ällistyen). Enhän minä mitä pilkkaa, — ajattelen vain.

ROVASTI (jatkaa saarnaäänellä kiivaasti). "Mutta minä sanon teille: kuka ikänä hylkää vaimonsa muutoin kuin aviorikoksen tähden ja nai toisen, hän tekee aviorikoksen; ja joka sen hyljätyn ottaa, hän tekee aviorikoksen." Niin sanoo Sanassa. Kuulitko sen?

ASARIAS (allapäin). Kuulin. Mutta minkäs sille nyt mahtaa, kun elämä kerran semmoista on.

ROVASTI. Mahtaa sille. Parannusta sinun on tehtävä, parannusta.

ASARIAS. Mutta kun tämä ihmisluonto on parantumaton.

ROVASTI. Ei. Nyt tuo on jo liikaa. Nyt tuo on jo liikaa.

(Lähtee ähkien ja puhkien kävelemään edestakaisin huoneessa. )

ASARIAS (seuraa häntä silmillään ja sanoo sitten harvakseen). Ei sille sitten mitään mahda.

ROVASTI. En, todenperään, enää tiedä, mitä tehdä.

ASARIAS. Kah! Kutsukaa Kaisa sisään!

ROVASTI (nauraa). No, se oli ainoa viisas sana, minkä sinä osasit sanoa. (Aukaisee sivuhuoneen oven.) Kaisa saa tulla!

KAISA (tulee). Nyt se sitten taitaa olla selvä?

ASARIAS. Sinua vailla vain.

ROVASTI. Niin, Kaisa. Kaisa saa nyt tämän asian selvittää lopullisesti. Tämän Asariaksen sydän on yhtä paatunut ja pää (tuivertaa Asariaksen tukkaa) yhtä sekaisin kuin ennenkin.

KAISA. Johan minä sen sanoin. Ja helppohan tuota on selvittää, kun minä suostun siitä eroamaan mielellänikin.

ASARIAS. Vai mielelläsi!

ROVASTI. Sitä en ollenkaan ihmettele, Kaisa hyvä.

KAISA. Jopa sitä oikein pyydänkin, arvoisa herra rovasti.

ASARIAS. Näetsen, mitenkäpäin se nyt sen asian vääntääkin, senkin käärme!

ROVASTI (Asariakselle). Asarias on vaiti nyt! (Kaisalle.) Eikä Kaisan tule olemaan ollenkaan vaikea saada eroa miehestään sen nojalla, mitä nyt olen kuullut ja nähnyt.

KAISA. Se nyt on oikein hyvä, arvoisa herra rovasti.

ASARIAS. Kas, kas, miten se siitä tuossa vielä iloitseekin.

ROVASTI. Jopa miehesi saa ansaitun rangaistuksensakin, kun asia vihdoin ratkaistaan asianomaisessa paikassa.

KAISA. Minä pyytäisin kuitenkin, hyvä herra rovasti, ettei sille raukalle raippoja tuomittaisi.

ROVASTI. No! Saa nyt nähdä! Ehkäpä se vielä ilmankin pääsee.

ASARIAS (syrjään). On sillä Kaisalla toki hyvä sydän, kun näin minua säälii ja puolestani rukoilee. (Kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään.)

ROVASTI. Mutta sitä ennen meidän nyt on otettava selvä tämän miesparan rikostoverista. Ehkä Asarias nyt mainitsee hänet itsekin?

ASARIAS (puoleksi kääntyen, päättäväisesti). Enkä mainitse.

ROVASTI. Minulle on jo vaimosi antanut pienen viittauksen, niin että olen asian jäljillä.

ASARIAS. Vai rupee se syyttömiä syyttämään!

KAISA. En syytä ketään. Ja tiedän kyllä, mitä puhun.

ASARIAS. No puhu sitten niin, että minäkin kuulen!

ROVASTI. Asarias ei saa kiukustua.

ASARIAS. Minä rakastan totuutta.

ROVASTI. Totuus tässä onkin ilmi saatava. Näin ja kuulin tässä, äsken Asariaksen äidin ja Annin äitipuolen keskenään puhuvan. Ehkäpä ne ensin voivat jotakin tähän juttuun sanoa.

KAISA. Nehän ne voivat.

ASARIAS. Voivat mitä voivat!

ROVASTI. Antaa heidän sitten tulla sisään! Kaisa on hyvä ja kutsuu!

KAISA, Eihän ne kaukana liene. (Menee ja aukaiset peräoven.) Täällähän ne ovat. Tulkaa!

(HETA ja KUSTAAVA tulevat sisään, niiaten oven suussa.)

HETA. Täällähän me ollaan. Päivää!

KUSTAAVA. Ja ollaan jo kaikki kuultukin. Päivää!

ROVASTI. Päivää, päivää! (Käy kättelemässä Hetaa ja Kustaavaa.) Vai olette jo kaikki kuulleet!

HETA ja KUSTAAVA. Kaikki, kaikki.

ROVASTI. Ja siis tiedättekin kaikki?

HETA ja KUSTAAVA. Kaikki, kaikki.

ASARIAS. Kaikkihan ne tietää.

KAISA. Ja vähän enemmänkin.

ROVASTI. No? Ja mitä te sitten tiedätte?

(HETA ja KUSTAAVA katselevät ensin toisiaan, kummanko olisi aloitettava, ja kuiskaavat sitten keskenään.)

HETA. Minä alan.

KUSTAAVA. Annahan minä!

HETA. Minä olen Asariaksen äiti. Minä puhun.

KUSTAAVA. Elä sitten sekoita minua siihen juttuun!

HETA. Oo vait'! (Kovaa.) Niin tuota...

ROVASTI (joka on odotellut). No? No?

HETA. En minä oikeastaan osaa mitään siihen sanoa, arvoisa herra rovasti. Minähän tulin tänne vain ristiäisin enkä tietänyt tuon Asariaksen tuumista vähääkään.

KAISA. Vai ei? Kun minä jo matkalla siitä haastoin.

ASARIAS. Ja kotonakin olitte minulta siitä minkä mitäkin kuullut.

ROVASTI. No, ei saa sitten salata mitään.

HETA (huitaisten kädellään Kaisalle ja Asariakselle). No, semmoistahan sitä kyllä kuulee jonkin joutavaa. Mutta täällähän se sitten alkoi selvitä, kun tämän Kustaavan kanssa...

KUSTAAVA (äreästi). Kustaavalla ei ole siinä mitään tekemistä.

HETA (samoin). Vai ei ole? Hän kun näki ja kuuli yhtä paljon kuin minäkin.

KUSTAAVA. Elä sotke minua asioihinne!

HETA. Hän rupesi Kaisaa siihen avioeroon kehoittamaankin.

KUSTAAVA. Se on helkkarin vale.

ROVASTI. So, So, So!

KUSTAAVA. Syrjäinen olen ja syrjässä pysyn, sen sanon vieläkin. (Vetäytyy peremmälle.)

HETA. Kehoittamaan rupesi ja siihen sai minutkin, se on tosinen tosi, arvoisa herra rovasti. Mutta nyt siitä kiellän, siitä erosta.

ASARIAS. Ei ole teillä mitään kieltämistä eikä siihen juttuun sekaantumista.

HETA. Vai ei?

KAISA. Niin. Kun sen rovasti jo on minun edukseni ratkaissutkin.

HETA (hätkähtää). Onko se totta, arvoisa herra rovasti?

KUSTAAVA (hypähtää myös esille). Onko se todenperään totta?

ROVASTI. Kuinka niin? Kuinka niin?

HETA. Kun se tuo Kaisa sanoo vievänsä puolet talosta naimaosuutenaan.

ROVASTI. Kyllä niin voi käydä, että se ainakin kolmannen osan saa.

ASARIAS. Häh? Kaisako? — Minun talostani?

ROVASTI. Naimaosuutensahan Kaisalla lain mukaan on.

ASARIAS. Tuollako rääpäleellä, joka tuli paitasillaan taloomme ja pääsi siellä emännäksi minun armostani?

ROVASTI. Asarias puhuu siivompaa kieltä, sanon minä.

KAISA. Sinunpahan armostasi sieltä nyt sitten poiskin pääsen vähän paremmassa puvussa.

KUSTAAVA. Niinpäs se kävi!

HETA. Mutta niin ei saa käydä, arvoisa herra rovasti,. Eihän, eihän?

ASARIAS (kopeillen). Eikä käykään. Ei tule siitä mitään. Semmoista lakia ei voi olla.

ROVASTI. Asariashan näkyy sitten lain tuntevan paremmin kuin minä.

ASARIAS. Enkä tunne, mutta Ville sen tuntee.

ROVASTI. Jassoo! No, kutsutaan sitten vielä Villekin sisään!

ASARIAS. Kutsutaan vain! (Menee ja aukaisee peräoven.) Ville hoi! Tulehan tänne! Tule!

VILLE (tuke). Tulenhan minä, kun tarvitaan. (Viittaa samalla Annille, että hänkin tulisi sisään.) Tule sinäkin! (ANNI seuraa ja jää oven suuhun.)

ROVASTI. Niin, Villeä täällä todellakin tarvitaan. Villehän kuuluu olevan aika lainoppinut.

VILLE. Mitä joutavia!

ASARIAS. Kuule! Ihanko todenperään sillä Kaisalla on naimaosuutta puolet minun talostani?

VILLE. Mitä minä? Enhän minä lakia niin tarkkaan tunne. Olen vain kuullut puhuttavan. Ellei nyt juuri puoltakaan ole, niin kai se on kolmas osa.

ROVASTI. Aivan oikein. Aivan oikein.

KAISA. No, onhan sitä siinäkin.

(HETA ja KAISA näkyvät innokkaasti puhelevan keskenään.)

ASARIAS (kotvasen mietittyään). Mutta jos se on sillä lailla, niin sittenhän minäkin siinä vaihtokaupassa saan kolmannen osan sinun talostasi.

VILLE. Sitä en osaa sanoa. Se ei riipu minusta.

ROVASTI. Mitä Asarias tuolla tarkoittaa?

VILLE. Joutavia rupattaa.

ASARIAS. Enkä. Minähän olen sen avioeron varalle luvannut rakastaa Annia myötä- ja vastoinkäymisessä.

VILLE. Vai niin? Sitä minä en ole tietänyt.

ROVASTI. Eikä se ole tapahtunut minunkaan edessäni.

ASARIAS. Eikä, vaan Jumalan ja taivaan lintujen edessä.

ROVASTI. Se on siis se aviorikos, johon Asarias tämän avioliittoeronsa perustaa?

ASARIAS. Joo!

ROVASTI. Ja missä ja milloin se on tapahtunut?

ASARIAS. Tänäpäivänä — kiikkulaudalla — tämän ikkunan edessä.

ROVASTI (Annille, joka hymyillen, mutta ujostellen on seisonut oven suussa). Mitäs Anni siihen itse sanoo?

ASARIAS. Kutsutaan nyt sitten Annikin esille. (Kääntyen ja huomaten Annin). Liisa, käy kutsumassa emäntä tänne!

ROVASTI. Mitä hän sanoo?

HETA. Mikä Liisa?

KUSTAAVA. Mitä se höpisee?

VILLE (Asariakselle). Ei tämä mikään Liisa ole, vaan Anni. (KAISA nauraa kouraansa. ROVASTI nauraa myös hiljaista naurua, niin että vatsa hyppii.)

HETA (kuiskaten Kustaavalle). Hyvä isä! Jokos se on ihan sekaisin päästään!

KUSTAAVA (kuiskaten Hetalle). Todenperään! Eihän se enää ihmisiäkään tunne.

ASARIAS (kuin pilvistä pudonneena). Häh?!

ANNI (hymyillen). Kyllä minä olen Anni.

ASARIAS (katsoen vuoroon Anniin ja Villeen). A... A... Annihan se onkin. Enkös minä...? Enpäs minä...! (Ojentaa kättä Annille.) No, hyvää päivää! Enpäs olisi tuntenut.

ANNI. Kovinhan minä olen laihtunut.

VILLE. Niinhän se on laiha ja romuluinen kuin itse sanoit.

ASARIAS. Saakelin Ville!

ROVASTI. So, So! Ei saa kirota!

ASARIAS. Eihän sitä muuta voi, kun se tuo Ville koko päivän on minulle uskotellut, että tämä on heidän lapsenlikkansa Liisa.

(Kaikki purskahtavat nauruun.)

ROVASTI. Mutta nyt minun täytyy sitten kysyä Annilta: Onko Asarias tuon lupauksen, josta hän taannoin mainitsi, Annille todellakin antanut?

ANNI. Ei, herra rovasti. Mitään semmoista ei ole meidän välillämme tapahtunut nytkään. Mutta kyllä minä kuulin kuistikon penkillä istuessani, että hän tämän ikkunan edessä tänne ylös puhui ja semmoisen lupauksen vannoi.