Part 3

_Jeanne_ (nauraa). Mitä hän tahtoo? Tahtooko hän rouvan menemään ikkunasta huoneesensa? Sepä naurattava aatos. Vai kuinka, rouva markiisitar?

_Markiisitar_ (ylpeästi kohottaen päätään), Quoi?

_Jeanne_ (peräytyy kiireesti kaikkein suurimmalla kunnioituksella).

_Markiisitar_ (nousee). Hävytöntä, — ja te voitte uskoa?

_d'Havrecourt_. En silmänräpäystäkään. Mutta kun olen varma siitä, ett'ei sisarenipoika muuta pilkkuakaan ultimatum'istaan, ja toisaalta katsoen, olin yhtä varma siitä, että te ja niéce'ni hylkäätte sen, olen kaikin voimin kiiruhtanut matkaamme, ja sanon nyt jäähyväiseni, mennäkseni laittamaan kapineitamme kuntoon.

_Markiisitar_. Kaikki hyvin, minä äänestän myöskin eroa.

_Gabrielle_. Mutta, äitikulta!

_Markiisitar_. Minä ymmärrän ajatuksesi, lapseni. Minä kyllä päätän asian hra d'Havrecourt'in kanssa. Mene sinä sill'aikaa kotiin. Nyt et enää saata epäillä, kuinka sinun pitää tuomita miehesi aviorakkautta.

_Gabrielle_. En, selvän selväähän on, hän ei rakasta minua enää, koska hän vaatii sellaista, joka (katsellen balkonkiin) on sula mahdottomuus.

_Markiisitar_ ja _d'Havrecourt_. Vallan totta.

_Jeanne_ (seisoo puun vieressä, hiljaa Gabrielle'lle, joka seisoo toisella puolla). Mahdottomuus, — miksi niin?

_Gabrielle_ (samoin). Mitä tarkoitat?

_Jeanne_ (vetää hänet muassaan). Tulkaa, tulkaa vain minun kanssani ja olkaa hiljaa.

(Menevät vuokra-tilan pihaan, alkaa pimetä).

Wiidestoista kohtaus.

d'Havrecourt. Markiisitar.

_Markiisitar_ (on hiljaa puhellut d'Havrecourt'in kanssa). Ei, herrani! Te ette voi peittää minun silmiäni. Te olette ihan varmaan näiden pommien valaja.

(Näyttää kirjettä).

_d'Havrecourt_. Minäkö? luuletteko minun todellakin voivan — —

_Markiisitar_. Kaikki.

_d'Havrecourt_. Oo, rouva markiisitar, Te mairittelette minua.

_Markiisitar_. No, minä tiedän vallan hyvin! Te ette ole voinut unohtaa sitä, että minä kerran katsoin markiisi de Lesparre'n paremmaksi teitä.

_d'Havrecourt_. Väärä luulo, rouvani. Herra Lesparre oli todella tuo onnellinen, mutta hän oli myöskin niin onnellinen, ett'ei kukaan saattanut kadehtia sitä.

_Markiisitar_. Mitä sillä tarkoitatte?

_d'Havrecourt_. Minä tarkoitan: Minä matkustan sisarenipojan kanssa.

_Markiisitar_. Niinkuin tahdotte, vaan ette ennen, kuin ero on julaistu.

_d'Havrecourt_. Mitä se hyödyttää? Hän matkustaa, onhan siinä jo eroa kylliksi.

_Markiisitar_. Mutta eron pitää olla laillinen.

_d'Havrecourt_. Mutta kuinka ai'otte saada kelvollisia syitä lailliseen naima-eroon?

_Markiisitar_. Aivan helposti. Minulla on jo prokuraattori.

_d'Havrecourt_. Minulla on kaksi.

_Markiisitar_. On tapahtunut häväistys, meitä on pahoin menetelty. (Painolla) Te olette heittänyt meidät ulos ikkunasta.

_d'Havrecourt_. Kielletään. Te itse hyppäsitte.

_Markiisitar_. Me olisimme voineet pudota kuoliaaksi.

_d'Havrecourt_. Älkää unohtako heinähäkkiä.

_Markiisitar_. Lyhyesti lausuen, Te ette matkusta, (Muuttaa äkkiä äänensä). Kunnioituksella sulkeudun Teidän suosioonne.

(Menee perälle).

_d'Havrecourt_. Nöyrin palvelianne!

Kuudestoista kohtaus.

Raoul (tulee paviljongista). d'Havrecourt.

_d'Havrecourt_ (nauraa täyttä kurkkua). Hahaha!!

_Raoul_. Taivahan ihme, enokulta, mitä täällä tapahtuu?

_d'Havrecourt_. Ei mitään. Minä täällä vain suurimmassa ystävyydessä pakisin anoppisi kanssa — _mater dolorosa'n_ — hän on raivosa.

_Raoul_. Sen teki minun _ultimatum'ini_ tai oikeammin teidän.

_d'Havrecourt_. Se on tehnyt täydellisen mullistuksen, aivan minun toivoni mukaan.

_Raoul_. Me olemme Varmaankin joutuneet liian loitos, enokulta. Herra tietää, miten tämä päättynee.

_d'Havrecourt_. Päättynee? (Katsoo vuokra-tilan pihaan). Näetkö kuka tuolla tulee?

_Raoul_. Jeanne — ja vaimoni!

_d'Havrecourt_. Hiljaa!

(Peräytyvät. On jo aivan pimeä).

Seitsemästoista kohtaus.

Entiset. Jeanne ja Gabrielle. (Tulevat vuokra-tilan pihasta kantaen pitkiä tikapuita).

_Jeanne_ (pälyilee ympärilleen). Olkaa huoletta aivan, tääll' ei ole kristin sielua.

_Gabrielle_ (heittää tikapuut maahan). Ohho, kuinka ne on raskaat!

_Jeanne_ (laskee kantamansa puolen myöskin maahan). No, levätkäämme sitte hieman.

_Gabrielle_ (hieroen käsivarttaan). Olisithan sinä saattanut ottaa pienemmätkin.

_Jeanne_. Nää on meidän palo-tikkaat. Ne toiset oli liian lyhyet kaikkityyni. Miks'ette antanut minun kuiskata Shoppen'ille, hän olisi tuonut nämät niinkuin ilman mitään.

_Gabrielle_. Etpä usko, kuinka minä olen peloissani.

_Jeanne_. Miksi niin? Teidän miehennehän tuolla on. Oma asianne, menettekö ovesta vai ikkunasta. Niin jos jotakuta toisia tätä tietä kävisitte tervehtimässä.

(Viepi tikkaat balkonkia kohti).

_Gabrielle_. Autanko mä sua?

_Jeanne_. Ei tarvita, kyllä minä sen paikoilleen asetan.

_Gabrielle_. Ole varoillasi.

_Jeanne_. Olkaa aivan huoletta, kyllä minä laivani tyyrään.

_Gabrielle_. Mutta puhu toki hiljemmin.

_Jeanne_ (hiljaa). Kyllä minä laivani tyyrään.

_Gabriielle_ (osoittaen ikkunaan). Siell' on valkea. — Raoul on kotona, hän saattaa pian kuulla.

_Jeanne_. Kas niin, nyt on kaikki hyvin, nyt huikeasti!

_Gabrielle_ (koettelee tikkaita). En, — min'en uskalla — ne huiskuvat!

_Jeanne_. Kyllä minä pidän kiini.

_Gabrielle_ (astuu muutaman askeleen). Pidätkö sinä kiini?

_Jeanne_. Tottakai minä pidän.

(Raoul ja d'Havrecourt esiin).

_Gabrielle_. Voi voi!

_Jeanne_. Mikä nyt?

_Gabrielle_. Minä tallaan hameeni helmuksille.

_Jeanne_. Nostakaa ne ylös.

_Raoul_ (hiljaa). Mutta hän putoaa, eno!

_d'Havrecourt_ (samoin). Eikö mitä! lempivien retkiä tarkkaapi Jumalan silmä.

_Gabrielle_. Oi, taivas!

_Jeanne_. Mitä nyt taas?

_Gabrielle_. Minun sääreni näkyvät varmaankin.

_Jeanne_. No kaikkia nyt vielä.

_Gabrielle_. Näkyvätpä!

_Jeanne_. Onhan täällä pilkkosen pimeä, jott'ei näe kättään nenänsä edessä, ja olkoonpa nyt, että ne näkyvätkin — noita sääriä ei tarvitse hävetä, kyllä niitä kernaasti katseleekin. — Kas niin, nyt olette jo puoli-tiessä.

_Gabrielle_. Huu! (kapuaa kiireesti peloissaan alas). En, min'en tohdi, vaikka mikä olkoon.

_Jeanne_. Voivoi, kuinka nuo fiinit rouvat ovat kömpelöitä.

(Viepi tikkaat toisaalle).

_Gabrielle_. Mitä ai'ol?

_Jeanne_. Minä muutan ne tälle puolelle, jotta voitto pitää muurista kiini.

_Gabrielle_. Nyt on parempi.

_Jeanne_. Kas niin, onko nyt hyvin?

_Raoul_ (hiljaa). Nyt en näe häntä enää!

_d'Havrecourt_. Ole vaiti

_Gabrielle_. Minä kuulin jonkun puhuvan.

_Jeanne_. Eikö vähät, tarhapöllöt ovat vain tuulettelemassa.

_d'Havrecourt_. Erinomaisen mairittelevaa. Kiitos kunniasta!

_Gabrielle_. Jeanne! Nyt olen täällä ylhäällä.

(d'Havreccourt on lähestynyt, rykii).

_Gabrielle_. Herrainen aika, tuoll'on joku!

_d'Havrecourt_ (ottaa Jeanne'a kädestä). Minä.

_Jeanne_. Tuo vanha äijä.

_d'Havrecourt_ (yhä hiljaa ja hyvin reippaasti). Tuossa! (Antaa kukkaron). Tuo on sinun, kun vain kiireesti juokset linnaan sanomaan rouva markiisittarelle, että juuri tällä hetkellä eräs nuori nainen on sisarenipojan makuukamarissa.

_Jeanne_. Tää ei ole hullumpaa!

(Säntää ulos).

_d'Havrecourt_. Varmuuden vuoksi tukkikaamme paluutie.

(Muuttaa pois tikkaat).

Kahdestoista kohtaus.

Gabrielle. d'Havrecourt (hiipii salaa) Raoul'in luo.

_Gabrielle_. Minusta on aivan, kuin olisin kuullut jonkun äänen. Se oli toki varmaankin luulottelua. Jeanne! Jeanne! Kas niin! Nyt hänkin on juossut tiehensä; mitäs nyt on tehtävä?

_d'Havrecourt_ (estää Raoul'ia). Olehan toki aloillasi. Ei olo aika vielä.

_Gabrielle_ (koputtaa ikkunaan). Minä täällä olen — Gabrielle.

_Raoul_. Päästäkäähän minut toki.

_d'Havrecourt_. Tahdotko anastaa itsellesi onnen, nähdä kuinka syvästi hän sua rakastaa.

_Gabrielle_ (koputtaa jälleen). Minä olen tahtosi täyttänyt, sanomalla mitään äidilleni. Täällä minä olen — olethan hyvä, laske minut sisään!

_Raoul_. Gabrielle!

_d'Havrecourt_. Vaiti!

_Gabrielle_. Sin' et vastaa. Raoul, oletko minulle suutuksissa vielä?

_d'Havrecourt_. Ei vielä, sanon minä.

_Raoul_. Nyt hän on jo odottanut koko neljännestunnin.

_d'Havrecourt_. Hän antoi sinun odottaa kokonaisen kuukauden.

_Gabrielle_. Raoul! Minun on vilu — minä vilustun. (Polkee jalkaansa). Mutta aukaisehan toki, minä jo pian tuskastun.

_d'Havrecourt_. Näetkös!

_Gabrielle_. En, en, en minä tuskastu.

_Raoul_. Näettekös!

_Gabrielle_. Me emme koskaan enään ole epäsopuisat, se on saattanut minut niin onnettomaksi. Ystäväni, puolisoni, armahani! Minä kadun vikojani ja pyydän sinulta anteeksi. Voitko vaatia enempää?

_Raoul_ (irroittaa itsensä, huutaa). Gabrielle!

_Gabrielle_. Taivas! Raoul! Kuinka sinä olet sinne tulin!?

_Raoul_. Entäs sinä, sulo-Gahrielle'ni! Kuinka sinä olet sinne tullut?

_Gabrielle_. Sit'en tiedä, minä tulin nousseeksi tänne. (Äkkiä). En, en, miksi teeskentelen? (Nöyrästi). Sinä pyysit sitä, ja minä tottelin — se oli velvollisuuteni.

_Raoul_ (syöksyy paviljonkiin).

Yhdeksästoista kohtaus.

Entiset. Markiisitar. Jeanne.

_Markiisitar_. Siellä on nuori nainen, sanoit sinä, vävyni luona — tähän aikaan vuorokautta — —

_Gabrielle_. Taivas, äitini!

_Jeanne_. Niin, Teidän armonne.

_Markiisitar_ (katsoo balkongille). Niinpä, todentotta, sinä olet, oikeassa. (Ikkuna aukeaa, Gabrielle astuu sisään). Ahaa, hra d'Havrecourt! Te sanoitte minulta puuttuvan todistuksia, nyt minulla niitä on, nyt puuttuu ainoastaan — —

d'Havreoourt. Todistajia.

_Markiisitar_. Niitäkin minulla on.

_d'Havrecourt_ (Jeannelle). Mitä hän sillä tarkoittaa?

_Jeanne_. Tuossa tuokiossa tulee pari palveliata soihtuineen.

_d'Havrecourt_ (Hieroo käsiään). Mainiota! Verratonta!

(Palveliat soihtuineen; näyttämö valoisa).

_Markiisitar_ (Menee paviljongin luo, aukasee oven). Tulkaahan vain ulos, rouva Nanteuil, tai ken te lienettekään; kylläpä kohta saamme tietää, ken te olette. (Raoul, pitäen Gabriellea kädestä). Taivas, mitä näen? Tyttäreni?

_d'Havrecourt_. Ja hänen miehensä, joka ei koskaan ajatellutkaan eroa.

_Markiisitar_. Tyttäreni? Ja kuinka sinä pääsit tuonne ylös?

_Jeanne_ (on ottanut tikkaat, kurkistelee puolien valitse). Tikapuita myöten.

_Markiisitar_ (ylpeästi). Ja sinun arvosi?

_Jeanne_ (markiisittaren äänellä). Kapusi aivan samaa tietä.

_d'Havrecourt_ (markiisittarelle). Antaa noiden olla olollaan, armollinen rouva! Ja me, älkäämme enää milloinkaan sekaantuko heidän asioihinsa. Uskokaa minua, joka talossa, joka on niinkuin sen oleman pitää, on mies isäntänä.

_Jeanne_ (hiljaa Gabriellelle). Ja vaimo miehenä, — vaan sit' ei saa kukaan huomata!