Part 2

_Jeanne_ (niiaa). Suurkiitos.

(Kiiruusti ulos).

Kuudes kohtaus.

Raoul. d'Havrecourt.

_d'Havrecourt_. Ja nyt tahdon pakinoita sinun kanssasi vähän. Sanoppahan, mitä sinä oikeastaan olet toimittanut tämän kuukauden kuluessa.

_Raoul_. Minä olen tuskitellut itsekseni, en ole käynyt kenenkään luona, ja viimeksi tänään jäin pois metsästys-seurasta.

_d'Havrecourt_. Ja mintähden?

_Raoul_. Sentähden, että se on rouva de Nanteuil'in toimittama.

_d'Havrecourt_. Entäs sitten? Sinun pitää mennä mukaan.

_Raoul_. Niin, mutta siellä on niin ikävä.

_d'Havrecourt_. Vaikka vain. Ja ennenkuin menet metsästämään, pistäyt vähäks' aikaa Shoppen'ille.

_Raoul_. Mutta siellähän on pidot, tanssijaiset.

_d'Havrecourt_. Niin juuri.

_Raoul_. Paljon nuoria neitosia.

_d'Havrecourt_. Sitä parempi.

_Raoul_. Mutta kun Gabrielle saapi sen tietää

_d'Havrecourt_. Sehän kaikkein paras.

_Raoul_. Mutta minun anoppini!

_d'Havrecourt_. No, luotahan toki sanoihini, minä vastaan kaikesta.

_Raoul_. Todentotta, eno, sinun rohkeamielisyytesi alkaa jo tarttua minuunkin.

_d'Havrecourt_ (katsoen vuokratalon pihaan). Vihdoinkin. Soittajat asettuvat jo paikoilleen.

_Raoul_. Te olette oikeassa, min'en koko elinkauttani kidu anoppini talutus-nuorassa, minä tahdon ystävieni seuraan, minä tahdon huvittaida; tuossa käteni: Minä seuraan neuvojanne.

_d'Havrecourt_. Sitä et koskaan kadukkaan.

_Raoul_. Ja minä huvitteluin, hulluttelun, ja metsästys-retkellämme juon champanjaa, niin että — jos vain saatan.

_d'Havrecourt_. Noo — cbampanja kyllä luistaa entistä tietään, ole huoletta vain.

(Lykkää hänet vuokra-tilan pihaan).

Seitsemäs kohtaus.

d'Havrecourt, sitten Markiisitar ja Gabrielle.

_d'Havrecourt_. Vihdoinkin sain hänet liikkeelle, vaikka kovalle koski; ja nyt linnaan, armollisen rouva markiisittaren luoksi; todellinen nautintoni on voittaa vastustajaltareni, joka on minun arvoiseni. Voi kauhun kuvaa, tuoltapa hän jo tuleekin! Vihollinen astuu vastaani. (Yhä katsoen vasemmalle). Niin, ihan varmaan hän, vähän rumempi, vaan aivan yhtä ylevän uljas, kuin ennenkin. Nuori nainen, joka seuraa häntä, on epäilemättä Gabrielle; se on hyvin kaunis. Nyt käsitän Raoul'in epätoivon tuskat. Poika parka! Sakkosi on ollut liian ankara. (Menee heitä vastaan ).

(Markiisitar tulee perällä, vasemmalta, Gabrielle; palvelia seuraa heitä, kantaen kirjaa).

_d'Havrecourt_. Rouva markiisitar!

_Markiisitar_ (teeskennellen lempeyttä). Hra markiisi d'Havrecourt.

_d'Havrecourt_ (tervehtii). Mikä onnen sattuma!

_Markiisitar_ (astuen esiin). Me ai'emme juuri mennä kirkkoon. (Viittaa, palvelia oikealla). Saanko esitellä tyttäreni Gabriellen. Saammehan kunnian nähdä teidät luonamme? Olettehan hyvä, jäätte meille pariksi päivää?

_d'Havrecourt_ (huokaa). Nöyrimmästi kiitän, vaan se on tuiki mahdotonta. Ei pidä ystäväänsä hädässä heittämän, minun täytyy kantaa puolet veljenipojan kohtalosta.

_Gabrielle_. Vai — te olette nähnyt hänet?!

_Markiisitar_ (ylevyydellä). Ja hän on sanonut teille — —

_d'Havrecourt_. Hän kertoi minulle kaikki, armollinen rouvani! Hän ilmoitti minulle Teidän _ultimatum'innekin_.

_Markiisitar_ (ylpeästi). Hän on suuresti väärässä.

_Gabrielle_ (painolla). Niin, erinomaisen suuresti.

_d'Havrecourt_. Oi, sanomattoman suuresti.

_Markiisitar_. Vaan _enfin_, kun hän pyytää anteeksi —

_d'Havrecourt_. Hän ei ansaitse anteeksi-saamista; ei, hän ei ansaitse sitä; hän huomaa itsekin olevansa kelvoton nauttimaan Teidän jalomielistä armoittelemistanne, ja siksipä hän luopuukin siitä.

_Gabrielle_. Mitä?

_d'Havrecourt_.. Hän luopuu siitä.

_Markiisitar_. Mutta kun me, äsken mainituilla ehdoilla, annamme armon tulla oikeuden sijaan?

_Gabrielle_. Niin, kun me annamme armon tulla oikeuden sijaan?

_d'Havrecourt_ (ulkokullatusti). Ei, rouva markiisitar, ei! '_te_ olette liian hyvä, liian lempeä. Se tulee siitä, että olette nainen, mutta me olemme kauheasti syntiä tehneet, meidän pitää kärsiä rangaistuksemmekin.

_Gabrielle_. Mutta onhan hän kärsinyt jo kokonaisen kuukauden.

_d'Havrecourt_. Mitä on yksi kuukaus?

_Gabrielle_ (kärsimätönnä). Se on hyvin pitkä aika.

_Markiisitar_ (hiljaa). Vait!

_d'Havrecourt_. Mutta ei kuitenkaan kylliksi pitkä. Koko elinaika on liian lyhyt katumukseen semmoisesta rikoksesta.

_Gabrielle_. Koko elinaika? (Metsästystorvi). Mitä se?

_d'Havrecourt_. Ei mitään! Ainoastaan merkki Raoulille, että häntä odotetaan metsästysretkelle, — jonka, mitä minä tiedän, rouva de Nanteuil on toimeen pannut.

_Gabrielle_. Minä toivon toki hänen ei ottavan osaa siihen.

_d'Havrecourt_. Hän on jo satuloittanut hevosensa ja, kun kaikki tarkoin punnitaan, yhdentekevähän on, missä hän rangaistustaan kärsii.

(Soitantoa vuokra-tilan pihasta).

_Jeanne_ (ulkona). Kaikki paikoilleen!

_Raoul_ (samoin). Herrat figureeraa!

_d'Havrecourt_. Niin, tiedättehän, että tänään on Shoppen'in häiden vuosi-päivä. Raoul ei tietysti muuta saattanut, kuin aloittaa tanssijaiset juhlan kuningattaren kanssa.

_Gabrielle_. Hän saattaa siis todellakin tanssia?

_d'Havrecourt_. Niin, lieventääkseen suruansa.

_Markiisitar_. Ja lisäksi talonpoikien seurassa. Se on liian siivotonta.

_Raoul_ (ulkona). Minä juon Shoppen'in perheen maljan.

_d'Havrecourt_ (viitaten oikeanpuoliseen kulissiin). Se oli hän, — Raoul!

_Raoul_ (ulkona). Kaikkien onnellisten avioliittojen malja!

(Talonpojat huutavat: "Kauvan eläköön Raoul herra, eläköön!")

_d'Havrecourt_. Kas, tuolla hän seisoo ihan noiden kunnon ihmisten keskellä.

_Markiisitar_. Hän kilistää lasia Shoppen'in kanssa!

_Gabrielle_. Ja suutelee Jeanne'a.

(Askel vuokratilan pihaan päin).

_Markiisitar_ (estää häntä). Gabrielle, mitä ai'ot? Minä olen vihasta menehtymäisilläni, aivan kuin sinäkin, vaan sitä ei kukaan aavistakkaan. (Ään.). Tule lapseni! Miehesi on tänään kruunannut häpeällisen käytöksensä, mutta turvaudu sinä vain äitiisi, joka häntä kyllä tarpeeksi rankaisee, kostaa sinun puolestasi.

(Menee Gabrielien kanssa perältä oikealle).

_d'Havrecourt_ (tervehtii, seuraa heitä vähän matkaa; aituuksen viereen hän seisahtaa ja tervehtii vähän ajan kuluttua vieläkin kerran, kääntyy takaisin).

Kahdeksaa kohtaus.

d'Havrecourt (yksin).

_d'Havrecourt_. Mitä kummia hän nyt aikonee? Sit'en ymmärrä, mutta jotain ylimääräisen erinomaista se lienee, sillä tuo eukko ei helpolla anna myöten. Onneksemme on Gabrielle yhä vielä rakastunut, hänen äitinsä haluaa ainoastaan sotaa. Hyvä! Hänen tahtonsa täyttyköön, ja koska hän on lähettänyt meille _ultmaatum'insa_, on aivan kohtuullista, että mekin lähetämme hänelle meidän _ultimatum'imme_. Ja minä takaan, että se joka katsannossa vetää vertoja hänen laatimallensa.

(Istuu ruoho-istuimelle, repäisee lehden muistikirjastaan, kirjoittaa lyijykynällä).

Yhdeksäs kohtaus.

Raoul (tulee vuokra-tilan pihasta). d'Havrecourt.

_Raoul_ (hyvin iloisena). Mainiota! Taivaallista huvia! Pierre on jo satuloinnut hevoseni ja hetken päästä lähden metsästys-retkelle; mutta minun piti toki ensin sanoa teille, enokulta: Te olitte aivan oikeassa. Minä vallan hurmaannuin noiden kunnon ihmisten iloisuuteen. Ne joivat minun maljani semmoisella innostuksella, ja semmoisella oluella (sylkäsee), pirullisella oluella, mutta — sen sijaan kiehui se aivan kuin champanja, ja — kiehuupa jo pikkuisen päässänikin. Ja sitten matami Shoppen ja ne toiset suloiset nais-nypäkät, jotka juoksivat ja tanssivat ja hymyilivät kaiken aikaa, — se oli vallan mainiota! — Minä tanssitin niitä jok'ainoaa, ja — yksi seikka minua vain kiusoittaa: Hiis', kun ei anoppini nähnyt äskeistä elämääni tuolla!

_d'Havrecourt_ (on lopettanut kirjoituksensa). Toivoitko sitä?

_Raoul_ (naurahtaa). Minä antaisin 1,000 Louisdoria, jos hän olisi ollut täällä.

_d'Havrecourt_ (hymyilee). Sinä pääset halvemmalla.

_Raoul_ (keskeyttää pelästyen). Mitä?

_d'Havrecourt_. Hän oli täällä ilmaiseksi.

_Raoul_. Minun anoppini!

_d'Havrecourt_. Ja vaimosi.

_Raoul_. Sitten olen minä hukassa.

_d'Havrecourt_. Päinvastoin; — ne lähtivät täältä julmistuneina, se on hyvä merkki, ja päättääkseni, minkä sinä niin hyvin olet aloittanut, olen tähän suunnitellut — —

_Raoul_. Minkä?

_d'Havrecourt_ (kuivasti). Meidän _ultimatnm'imme!_ Kohtuullista on, että täällä jokaisella on omansa. Minä olen tähän piirtänyt moniaita pikkuaatoksia, joita et sinä luultavasti ole joutunut ajattelemaan. Sinä saatat kirjoittaa tämän puhtaaksi ja pistää nimesi alle.

(Nousee, antaa paperin Raoulille, joka kiireesti lukee sen).

_Raoul_. En koskaan!

_d'Havrecourt_. Sinun pitää!

_Raoul_. En koskaan, sanon minä. Aiotteko kaikin voimin pakoittaa häntä vihaamaan minua, aiotteko iäksi eroittaa meidät?

_d'Havrecourt_ (on katsellut vuokra-tilan pihaan). Tuolta tulee vaimosi. Pian paviljonkiin!

_Raoul_. Niin, mutta — — —

_d'Havrecourt_. Pian, sanon ma, muuten matkustan minä paikalla pois (painolla) ja jätän sinut anoppisi valtaan.

_Raoul_. Taivas varjelkoon! Minä menen. Anopillani voitte ajaa minut vaikka neulan-silmän läpitse.

_d'Havrecourt_ (lykkää hänet ulos vasemmalle). Kunhan nyt vain ensin saisin sinut tuon oven läpitse.

_Raoul_. Minä menen. Mutta (pitäen paperia ilmassa) min'en kirjoita alle.

_d'Havrecourt_. Siitä puhumme sittemmin. No, mene nyt vain! (Gabrielle tulee). Kylläpä olikin jo aika.

(Menee Raoulin kanssa).

Kymmenes kohtaus.

Gabrielle, Jeanne, sitten d'Havrecourt.

_Gabrielle_. Minkätähden tanssit sinä hänen kanssaan, jos saan kysyä?

_Jeanne_. Minä kielsinkin ensin, mutta Shoppen sanoi: Tanssi!

_Gabrielle_. Mutta minkätähden annoit sinä suudella itseäsi?

_Jeanne_. Sentähden, että Shoppen sanoi — —

_Gabrielle_ (keskeyttää). No Shoppen, Shoppen! Olisithan saattanut sanoa: Min'en tahdo, — sehän olisi ollut suoraa puhetta, se.

_Jeanne_. Hohoo! Ei, tietäkääs, meillä ei menetelläkkään sillä kurin; sittehän Shoppen olisi tullut hurjapäiseksi — — —

_Gabrielle_. Sepä suuri onnettomuus!

_Jeanne_. Niin, 'avita, olisikin. Sillä kun hän tulee hurjapäiseksi, niin — —

_Gabrielle_. Mitä sitten?

_Jeanne_. Minun aina pitää rukouskirjaan tarttua, ja se nyt on ilkeätä, se semmoinen.

_Gabrielle_. Mutta ellet sitä tekisi?

_Jeanne_. Niin olisi kaikki mennyttä.

_Gabrielle_. Kaikki mennyltä?

_Jeanne_. Niin, minä sanoin: Niin olisi kaikki mennyttä. Ja se on minun mielestäni jotenkin paljon, se.

_Gabrielle_. Luuletko —?

_Jeanne_. Ettekös te luule?

_Gabrielle_. No, minä — — —

(d'Havrecourt tulee).

_Gabrielle_. Taivas! Tuoss' on eno!

_d'Havrecourt_. Suloinen niece'ni! Te täällä? Ja teidän äiti-rouvanne?

(Jeanne vuokratilan pihaan).

_Gabrielle_. Hän matkusti kaupunkiin, kysymään neuvoa eräältä lakimieheltä; siellä ei minua tarvittu.

_d'Havrecourt_. Vai niin!

_Gabrielle_ (katselee ympärilleen, kuni etsisi hän jotakuta). Ja minä menen kotiin vuokra-tilan pihan poikki.

_d'Havrecourt_. Te yhä päilyilette ympärillenne. Saanko kysyä, etsittekö te ketään?

_Gabrielle_. En, minä vain pelkään tavata miestäni.

_d'Havrecourt_. Siinä tapauksessa saatte olla aivan huolelta. Miehenne lähti pois.

_Gabrielle_. Lähti pois? No, sitte jään minä teidän luoksenne, enokulta! — Hän lähti luultavasti metsästys-retkelle?

_d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä.

_Gabrielle_. Luultavasti tapaamaan rouva de Nanteuil'iä.

_d'Havrecourt_. Luultavasti.

_Gabrielle_. Niin, se on ihan varma. Pitihän tuon näppärän rouva Nanteuil'in matkustaman Italiaan, — miksikäs hän nyt ei matkustakkaan, — sanokaapa?

_d'Havrecourt_ (ylen kohteliaasti). Sitä en parhaalla tahdolla saata sanoa.

_Gabrielle_. Muutoin on tämä kaikki luonnollisesti yhdentekevä. Silloin, kun olin niin hupsu, että rakastin miestäni, olisi ehkä — — mutta päättäin siitä mitä tänään olen nähnyt, hänen sanomattoman huolimattomuutensa, — en sanokkaan minua kohti — vaan hänen ajattelemattomuutensa sopivaisuudesta — — —

_d'Havrecourt_. Niin, min'en uskalla vastustella teitä — —

_Gabrielle_. Mutta kirje, jonka hän aamulla lähetti minulle, on toki — —

_d'Havrecourt_. Aivan mitätön. Minä sanelin hänelle kirjeen sanat.

_Gabrielle_. Tekö, enokulta?

_d'Havrecourt_. Hän katui sitä aivan samassa, kuin oli sen lähettänyt, ja äitinne vastaus on, hänen ajatuksensa mukaan, vapauttanut hänet kaikista velvollisuuksista.

_Gabrielle_ (pelästyen). Voi, taivas! (Mielistellen). Mutta, Herralle kiitos, te olette toki vielä täällä, enokulta! Ja te olette niin hyvä, te pidätte minusta, siitä olen varma; sillä minä — minä pidän myöskin niin erinomaisen paljon teistä — —

_d'Havrecourt_ (sivulle). Lapsi-rukka!

_Gabrielle_. Annattehan te minulle mieheni takaisin. Neuvottehan te häntä, niinkuin aamullakin, — myöntymään.

_d'Havrecourt_. Myöntymään — — —

_Gabrielle_. Niin, minä tarkoitan, ainoastaan alkamaan, tekemään jonkinlaisen anteeksi-pyynnön (äkkiä) niin pienen, kuin hän itse tahtoo, kun vain näyttää siltä, että hän ottaa ensimmäisen askeleen sovintoon, — siinä kaikki, mitä me pyydämme, emme mitään muuta.

_d'Havrecourt_ (ivaten). Ettekö muuta?

_Gabrielle_. Emme, jotta asia vihdoinkin päättyisi. — Vaan ettehän te vastaa mitään, enokulta!

_d'Havrecourt_. Niin, kun en tiedä, mitä mun oikeastaan pitäisi vastata. Minun on vaikea sanoa, vaan te ette tunne miestänne.

_Gabrielle_. Raoul'ia! Oi, hän on sanomattoman hyvä, armas, myöntyväinen — — —

_d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, ennen muinoin oli hän ehkä. Mutta te ette voi aavistaa, kuinka yksinäisyys saattaa ihmisluonnon muuttaa. Tuokin asia, tuo (osoittaen balkonkiin) — oli kova pisto hänen sydämeensä — — —

_Gabrielle_. Kuinka — minähän sieltä — —

_d'Havrecourt_. Ei, älkää väärin käsittäkö; minä tarkoitan, se on vaikuttanut hänen luonteesensa, ja tätä nykyä on hänellä kummallinen halu itsehaltiaksi — hän tahtoo olla herra talossaan — ja aluksi — tahtoo hän — vaatii hän — —

_Gabrielle_ (pelästyy). Mitä?

_d'Havrecourt_. Teidän kirjoittamaan hänelle lempi-kirjeen — — —

_Gabrielle_ (iloissaan). Lempi-kirjeen? Sen kyllä luulen tohtivani, — niin, sen tohdin ihan varmaan.

_d'Havrecourt_ (ottaa häntä kädestä). Jossa valitatte, minä tarkoitan, pyydätte anteeksi — —

_Gabrielle_ (muuttaa äkkiä äänensä). Minäkö?

_d'Havrecourt_. Sitä, mikä tapahtunut on.

_Gabrielle_. Minä? Pyytäisin anteeksi, myöntäisin olleeni väärässä? En koskaan! Äitini on tuhannesti vakuuttanut, että mokoma alennus olisi minun arvoani loukkaava, ja kun vain kerran myöntyy, on ikipäiviksi kadottanut valtansa.

d'Havrecourt. Entäs tottelevaisuus miestänsä kohtaan?

_Gabrielle_. Tottelevaisuus? Sitä sanaa min'en tunne. (Malttaa). Ei, ei, enokulta! Minä en tahdo olla epä-sovussa teidän kanssanne, ja teidän tähtenne minä — myönnyn — —

_d'Havrecourt_. Mihin?

_Gabrielle_. Kaikkeen, mitä mieheni pyytää — paitsi ottamaan ensi askelta — kuinka, te menette pois?

(Jeanne tulee vuokratilan pihasta, jääpi, kunnes d'Havrecourt poistuu).

_d'Havrecourt_ (tervehtii). Kuni lähettiläs, joka on saanut passinsa, sillä minä olen varma siitä, ett'ei Raoul suostu teidän ehdoituksiinne.

_Gabrielle_. Mutta, enokulta!

_d'Havrecourt_ (Menee paviijonkiin). Hän peräytyy, hän pakenee!

Yhdestoista kohtaus.

Gabrielle. Jeanne.

_Gabrielle_ (vihoissaan). Niin, koettakoon vain, jos uskaltaa.

_Jeanne_. Mitä nyt, rouvakulta?

_Gabrielle_. Onko koskaan kuultu mokomata itsenäisyyttä? Mutta se näkyy olevan suku-virhe, eno on sisarenpojan ja sisarenpoika on enon lainen. Minä olen ainoa älykäs, sillä minä myönnän toki jotakin.

_Jeanne_. Mutta kuinka te saatatte noin kovin suuttua, mokomastakin seikasta?

_Gabrielle_. Kun minua pidetään pikku-lapsena, vaaditaan myöntymään, — tottelemaan — —

_Jeanne_, (tutusti). Miestänne! Mitä pahaa siinä on? Ei, se ei todentotta ole ollenkaan häpeällistä, päinvastoin erinomaisen kaunista, minun mielestäni; se on, kun te rakastatte miestänne.

_Gabrielle_. Oi, enemmän kuin milloinkaan ennen, luulen ma. Sepä juuri saapikin minut toivottomaksi.

_Jeanne_. Mikäs sitten enää esteenä on?

_Gabrielle_. Minä en ota ensimmäistä askelta sovintoon, minä en nöyryytä itseäni.

_Jeanne_. Nöyryytä itseänne? Minun täytyy suoraan sanoa, te kummittelette mieleenne niin hirmuisen kuvan vaimon nöyryydestä; se ei merkitse mitään.

_Gabrielle_. Eikö? Vai ei sinun mielestäsi vankeus merkitse mitään?

_Jeanne_. No, nyt tulimme siihen. Shoppen'illa ei ole pienintäkään toivoa, jota en minä silmänräpäyksessä täytä. Mutta hän ei voi vähintäkään aavistaa, että hänen toivonsa aina ovat minun toivoni.

_Gabrielle_ (tarkkaa). Selitäppäs tuo vähän tarkemmin.

_Jeanne_ (katsottuaan varovasti ympärilleen). Ensiksikin, näettekös, minä en koskaan sano: Minä tahdon! Vaan minä noin vain kierittelen, kaarittelen, jotta hän aina käskee, mitä minä toivon, ja (sukkelaan) sitte tottelen minä häntä sukkeluudella, joka miellyttää sekä häntä että minua, ja siitä on seuraus se: Että me molemmat olemme tyytyväiset.

_Gabrielle_. Mutta sehän on toki, minun mielestäni, tavallansa petosta.

_Jeanne_. Siinä, Herran tieten, ei ole mitään pahaa, että miestä, jota rakastetaan, välin vedetään varjoon pikkusen — ainoastaan hänen oman onnellisuutensa tähden.

_Gabrielle_. Vait! Tuoss' on äitini!

(Jeanne vuokra-tilan pihaan).

Kahdestoista kohtaus.

Gabrielle. Markiisitar (tulee perältä). Sitten Raoul.

_Markiisitar_. Minä tulen nyt kaupungista, suoraan prokuraattorin luota. Minä selitin hänelle koko asian, ja hän vakuuttaa meidän ihan varmaan voittavan. Meidän pitää vain käyttää — — —

_Gabrielle_. Prokuraattoria, niin, sen kyllä uskon, mutta luultavasti emme ollenkaan tarvitsekkaan prokuraattoria. Teidän poissa-ollessanne puhuttelin minä hra d'Havrecourt'ia, joka sisarensa-pojan nimessä ehdoitteli — — — —

_Markiisitar_ (voitonriemulla). Näetkös, mitä mä sanoin: Aikaa ja jäykkyyttä vain! — Ne vihdoin tulevat itsestään.

_Raoul_ (tulee paviljongista). Sanokaa, eno, mitä tahdotte, vaan minä en kirjoita alle. Vaimoni! (tulee Gabriellea kohti). Ja hänen äitinsä! Oi!

(Peräytyy sukkelaan, piileikse balkongia kannattavan pylvään taakse).

_Gabrielle_. Niin, äitikulta! Hän neuvoi minua kirjoittamaan miehelleni, — ainoastaan pienen pikkuruisen — lempi-kirjeen —

_Markiisitar_. Mahdotonta!

_Gabrielle_. Sitähän minäkin sanoin — jossa — ainoastaan näön vuoksi — olisi — pari sanaa siitä, että — että minä valittaisin — noin jollain tavoin pyytäisin anteeksi — — —

_Markiisitar_. Anteeksi! Ja sitä sinä kuultelit! Sinä sallit hänen lausua mokomia sanoja — —

_Gabrielle_ (sukkelaan). En, en, minä kielsin, minä kielsin sen. heti paikalla.

_Markiisitar_ (syleilee häntä, ratkeaa puhumaan juhlallisesti). Mun rakas, armas lapseni! Pidä alati äidin rakkaus ja kunnioitus parahimpana palkintonasi.

_Raoul_. Sepä suloinen aate!

_Markiisitar_. Mutta kuinka on mahdollista, että hän luulee meitä niin heikoiksi, kun koko vääryys on miehesi puolella.

_Gabrielle_. Niin, niin on.

_Markiisitar_. Hänhän oli vähällä syöstä sinut kuolemaan.

_Gabrielle_. Niin, mitä siihen tulee, äitikulta, — täytyy minun sanoa — minun henkeni ei koskaan ole vaarassa ollut.

_Raoul_. Mitä kummia!

_Markiisitar_. Eikö vaarassa? Ellei tuo heinähäkki sattumalla olisi ollut ikkunan alla, olisithan sinä pudonnut kuoliaaksi, lapsi-parka! —

_Gabrielle_. Niin — mutta — minä tiesin sen olevan siinä, kun ikkunasta hyppäsin.

_Raoul_. Mitä kuulen?

_Markiisitar_ (katselee tytärtään ihmetellen). Vai tiesit sinä? Oi, nyt tunnen ylpeydellä, että sinä olet minun tyttäreni. (Puristaa häntä rintaansa).

_Raoul_. Hän tiesi! Ja kokonaisen kuukauden on hän saattanut antaa minun — hän ei rakasta minua, nyt kirjoitan minä vaikka minkä alle,

(Kiireesti paviljonkiin).

Kolmastoista kohtaus.

Gabrielle. Markiisitar.

_Gabrielle_. Kiitoksia, äitikulta! Kiitoksia tyytyväisyydestänne; mutta huomaattehan toki, ettei hän olekkaan syypää juuri mihinkään.

_Markiisitar_. Mutta hän luulee olevansa, ja se on pää-asia! Ja meidän velvollisuutemme on käyttää hyväksemme tuota luuloa, ikipäiviksi perustaaksemme sinun valtasi. Kuten aina olen sanonut: Miehet ovat joko tyranneja tahi orjia; ja sentähden pitää niiden — (liike, joka merkitsee: polvistua).

_Gabrielle_. Niin, hyvä kyllä, mutta kun Raoul ei tahdo. Eno d'Havrecourt sanoi — — —

_Markiisitar_. Niin, hänen kanssaan pitää minun myöskin pakinoida. Minä vain epäilen, että juuri hän on saanut sisarensapojan siihen päähän.

_Gabrielle_. Hänkö? Ei, ei koskaan!

_Markiisitar_ (saarnaten). Ja se, lapseni, joka sekaantuu avioparin keskinäisiin asioihin, antaen pahoja neuvoja, se on henkilö, joka — — — vait, tuoltapa hän tuleekin.

(Menee Gabrielle'n kanssa peremmälle).

Neljästoista kohtaus.

Entiset. d'Havrecourt (paviljongista). Sitten Jeanne.

_d'Havrecourt_ (kääntyen paviljonkiin päin, kovalla äänellä). Ole sinä aivan huoletta vain. Illaksi on jo kaikki kunnossa, tai viimeistään huomis-aamuksi. Vaunujen parantaminen ei vie pitkiä aikoja, ja nyt menen minä itse sitä kiiruhtamaan. (Huomaa Jeanne'in tulevan vuokratilan pihasta). Ahaa! Kuulkaapa, matami Shoppen, joko minun matkavaununi on valmiit?

_Jeanne_. Aikoja sitte. Shoppen kävi itse työhön käsin, ja hänellä on terveet voimat — — — —

_d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, minä tiedän, minä tiedän.

_Jeanne_. Eihän niissä ollut mitään poikki.

_d'Havrecourt_. Sepä hyvä! Siis saatamme matkustaa milloin tahansa.

_Jeanne_. Ai'otteko matkustaa?

_d'Havrecourt_. Ai'on. Minä, ja sisarenipoika.

_Markiisitar_ ja _Gabrielle_. Kuinka? Teidän sisarennepoika?!

_d'Havrecourt_. Anteeksi, hyvät naiset, minä en huomannut Teitä.

_Gabrielle_. Te ai'olte matkustaa, sanoitte?

_d'Havrecourt_. Niin, niin! Se on ainoa keino huvittaakseni Raoul-parkaa. Me aiomme tehdä pienen huvimatkan moniaiden hänen hyvien ystäviensä kanssa — hra Nanteuil — —

_Gabrielle_ (äkkiä). Ja hänen vaimonsa?

_d'Havrecourt_ (kylmästi). Luonnollisesti. Me matkustamme ensin Italiaan ja sitten Konstantinopoliin.

_Gabrielle_. Konstantinopoliin? Maahan, jossa mieheltä saapi olla monta vaimoa!

_Markiisitar_ (liike).

_Gabrielle_. Ja sen te olette sallinut! Te ette ole estänyt häntä siitä matkasta?

_d'Havrecourt_. Mitä minä voin? Te olisitte ennemmin saattanut sen tehdä, vaan silloin te ette tahtonut, ja nyt — hänellä on, kuten jo aavistinkin, vaatimuksia, niin liikamaisia, — ehtoja, niin järjettömiä — —

_Markiisitar_ (askel häntä kohti). Ehtoja! Minulle, markiisitar de Lesparre'lle.

_d'Havrecourt_. Luonnottomia, mahdottomia ehtoja, sen myönnän minäkin. Hän pyysi minun ilmoittamaan nuo ehdot, mutta minä sanoin, ett'en millään muotoa tohdi sitä.

_Markiisitar_. Siinä teitte aivan oikein.

_Gabrielle_. Mutta eihän toki olisi vahingoksi kuulla mitä hän pyytää.

_d'Havrecourt_. Ei, rouvaseni, — suoraan sanoen — minä neuvon teitä olemaan niitä kuulematta.

_Gabrielle_. Ja minkätähden?

_d'Havrecourt_ (ottaa kirjeen taskustaan, pitää sen niin, ett'ei Gabrielle ylety sitä tavoittamaan). Rouva Markiisittaren ultimatum oli ainoastaan ankara, mutta tämä, teidän miehenne antama, on niin suunnaton, että sitä tuskin voipi ajatellakkaan.

_Gabrielle_ (tavoittaa vihdoin kirjeen). Yhdentekevä, minä luen sen kuitenkin.

_Markiisitar_ (ottaa sen häneltä). Et. sinä — vaan minä — — —

_Gabrielle_ (hiljaa d'Havrecourt'ille). Vai on se niin kauhea? Mitä?

_d'Havrecourt_. On. Ja paitsi sitä ainoa tie sovintoon.

_Gabrielle_ (lempeästi). Siis hän toki ajattelee sovintoa vielä.

_Markiisitar_ (huudahtaa). Ei, — minä voin pahoin!

_Jeanne_. No, mikäs tuota vaivaa!

_Gabrielle_. Mikä teidän on, äitikulta?

_Markiisitar_ (istuttuaan istuimelle). Mahdotonta — pelkkää hulluutta!

_d'Havrecourt_. Enkös minä sanonut.

_Markiisitar_ (lukee kirjeen ylenkatseella). "Onneni palajaisi jälleen, jos sinut näkisin, jos saisin puristaa sinun sydäntäni vastaan."

_Gabrielle_ (liikutettuna). Siitä kyllä olisimme yksimieliset.

_Markiisitar_. "Minä otan sinut vastaan tässä huoneessa, jossa ennen yhdessä asuimme".

_Gabrielle_. Oi!

_Markiisitar_. "Ja jossa nyt niin pitkän ajan olen asunut yksin."

_Gabrielle_. Raoul-parka!

_Markiisitar_. "Mutta kun jätit minut, te kuljitte ikkunan kautta."

_Gabrielle_ (kärsimätönnä). Mitä nyt?

_Markiisitar_ (puoleksi tukahdutetulla äänellä). "Kohtuullista on, että palajattekin" — —

_d'Havrecourt_ (nuuskaten). Samaa tietä.

_Gabrielle_. Taivas!