Part 4

Tuossa lauseessaan oli ukko aivan oikeassa; sillä tämä niin kutsuttu patruna, tukkukauppias ja ritari, sittemmin valtioneuvos Hanno Niklas Schwan, oli kaikin puolin kunnioitettava ja rehellinen mies, joka mielellään auttoi köyhää neuvolla. Ukko Striid saattoi sentähden täydellä syyllä olla tyytyväinen kassansa hoitajaan, ja niinpä hän olikin: sillä hän tiesi rahainsa olevan hyvissä käsissä.

"Kuinka rikas olisin voinut olla, jos olisin ymmärtänyt säästää aikanani!" sanoi hän astuessaan kotihin päin. "Huonoa on olla tuhlari. En minä koskaan olisi voinut luulla kymmenestä riksistä tulevan niin paljon... sehän on koko melkoinen rahasumma. Mutta kuinka hitolla nyt voin luuvaella perille joutumatta karille? Totta puhuakseni en minä voi saada sitä pientä alusta tottelemaan peräsintä. Minun täytyy hakea joku uusi väylä merikartaltani... Hei nytpä se on käsissäni, sanoi entinen mies kun koetti ottaa auringonsädettä kourahansa?"

Tuon hiljaisen juttelemisensa jälkeen, astui ukko muhkealla tervehdyksellä rouvan luo, joka tuli hymyellen häntä vastaan ja kysyi, mitenkä kauppa oli käynyt.

"Paremmin, kuin olisi voinut aavistaakaan!" vastasi ukko. "Minä olen tehnyt merimatkan, joka on tuottava sata prosenttia voittoa laivanomistajalle?"

"Oikeinhan te saatatte minut hämmästyksiin?"

"Niinpä luulisin, hyvä rouva... En itsekään oikein ymmärrä, kuinka kävi; mutta saakelin hyvä onni on minulla ollut tällä matkallani... olisin melkein valmis nostamaan lippuani mastonhuippuun... Nyt ei teidän, hyvä rouvaseni, tarvitse tehdä niin paljon työtä öillä?"

"Mikä on tapahtunut, joka tekee teidän niin iloiseksi", kysyi rouva uteliaasti; sillä hän näki ukon koko käytöksestä, että jotakin erinomaista oli tapahtunut.

"Asian laita on se, rouvaseni", jatkoi ukko, "että minulla on iloinen uutinen kerrottavana. Rouvan teoksilla on erinomainen menekki; sillä ne ovat niin saakelin hienot ja somat, oikein kuin jos olisivat tuodut suorastaan Kiinasta; mutta rouva myö ne liian halpaan. Niin minä koko ajan olen ajatellut ja niin ajatteli eräs kauppias Läntisellä Pitkälläkadulla, joka osti ne minulta kaikki yhtä aikaa tänään. Hän sanoi tämän jälkeen tahtovansa ottaa niin paljon, kuin rouva vaan ehtii valmistaa. Me teimme kohta kauppakontrahdin kaksinkertaiseen hintaan. Hän oli niin innostunut kauppaan, että hän vaati minua ottamaan viisitoista riksiä edeltäkäsin, ja varmuuden vuoksi tahtoo hän joka kuukausi antaa saman verran?"

"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti rouva Woogman ja lensi suorastaan ukon syliin.

Tämä käänsihe toisaalle, ikäänkuin jos ei olisi pitänyt itseään ansiollisena edes tuntemaankaan hänen hengähdystänsä. Hän sentään iloitsi sydämmessään tuosta sukkelasta jutusta, minkä hän oli saanut rouvan uskomaan.

Ukon juttu ei sentään ollutkaan sulaa valetta, niinkuin lukija kenties luulee; sillä ukko oli todella sopinut erään kauppiaan kanssa, joka pani suurta arvoa rouva Woogman'in teoksiin, niin, että tämä tästä lähin oli saava kaikki nämät teokset, mutta tavalliseen hintaan.

Ilo oli nyt suuri tuossa pienessä kodissa. Rouva Woogman pani toimeen oikean kahvikestin, jossa ei puuttunut voita eikä vehnäleipää. Hän kehoitti ukkoa täyttämään lastihuoneensa, minkä tämä tekikin hyvällä omallatunnolla, koska hän tiesi jossakin määrin olevansa syypää tähän iloiseen kestiin.

"Nyt teidän täytyy luvata minulle jotakin, isä kulta", sanoi rouva Woogman Striidille.

"Mielelläni, jos suinkin voin", vastasi tämä liikutettuna, sillä nuo sanat "isä kulta" vaikuttivat niin kummallisesti häneen.

"Te lupasitte minulle ett'ette enään ryyppäisi ja sen lupauksenne olette te pitäneet", jatkoi rouva. "Nyt teidän myös pitää luvata, ett'ette kiroele... rumaa on alinomaa lasketella kirouksia."

"Saattaa olla, hyvä rouva; mutta, hiisi vieköön, semmoista tottumusta ei niin helposti voi heittää pois; se tippuu kiinni kuin terva... Enkä minä luule, että se on niin kauhean suuri synti. Minä en koskaan kiroo pahassa tarkoituksessa, ja silloinpa meidän Herramme olisi erinomaisen kiukullinen, jos hän pitäisi lukua muutamasta turhasta sanasta... Mutta tahdonpa sentään heittää pois tuon saakelin pahan tapani, jos rouva niin tahtoo... teidän tähtenne tahdon tehdä vaikka mitä, mutta varmaan tiedän ett'en tässä asiassa onnistu.

"Kyllä minä luulen teidän onnistuvan... Ja kun nyt saan niin hyvän maksun teoksistani, toivon minä myös kaikkea hyvää tulevaisuudesta... Nyt saa Kustaa" — se oli vanhimman pojan nimi — "ruveta käymään koulua ja todella oppia lukemaan. Toisia saan itse opettaa, sen verran kun ehdin."

"Ja minä toivon, ett'ei rouva tästälähin tee työtä niin ylenmäärin", virkkoi ukko.

* * * * *

Vaikea on sanoa, vaan totuus toki tunnustettava, että molempain toiveet menivät mitättömiin, kumminkin aluksi. Rouva Woogman teki työtä yhtä paljon kuin ennen ja ukko kirosi yhtä hyvin tästälähin kuin tätä ennen, vaikka miten koetti jättää tuota pahaa tapaa.

Heidän elämänsä kului muutoin mitä rauhaisammin. Kunkin kuun ensi päivänä toi ukko kotiin kolmekymmentä riksiä, joiden edestä rouva luullaksensa oli tehnyt työtä, ja silloin oli tavallisesti pienet kahvipidot, jotka joka kerralta tulivat iloisemmiksi kun molemmat näkivät että hyvin tulivat toimeen.

Ukko, joka sillä aikaa oli jättänyt ryyppimisen, oli raitistunut, virkistynyt sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän oli löytänyt yhden, joka piti hänestä, ja samalla jotakin jonka eteen eli. Hän teki siis työtä kaikin voimin ja auttoi melkoisesti kotoa. Talvella hän käveli puita hakkaamassa, mutta kevään tullen jätti ukko maatoimet ja läksi Yrjö-kalastajalle apumieheksi, sillä vasta vesillä oli hän oikein kuin kotona, niinkuin hän itse sanoi. Kun hän sitte joskus tuli kotiin muutama potkiva kala mukana ja rouva iloisesti puristi hänen karheaa kättään, luuli ukko jo nauttivansa samaa suloa kuin kaikki hyvät saanevat haudan toisella puolen.

Tuulisena huhtikuun iltana tuli ukko kotiin erittäin iloisella ja hyvällä mielellä. Hänellä oli koko kasa kaloja mukana ja vielä pieni koira, joka heti oli vikkelille pojille mieleen.

Se oli pieni laheakarvainen villakoira, mustankiiltävä, vaan käpälät valkoiset. Viisaampaa koiran naamaa ei saata ajatella; halkikuono, hieman pystyssä, vilkkaat, tarkkaat, ymmärtävät, kiiltävän ruskeat silmät. Kaikissa liikkeissään osoitti se notkeutta ja kauneutta ja samalla oikeaa järkevyyttä sekä tottumusta seuraelämään joka jo näkyi hänen tervehtimistavastaan. Poikia hän nuolaisi nenän alta tai yli suun ja huiskutteli hännällään kasvoille, mutta rouvaa hän vaan suuteli kädelle ja istui sitte hiljaa ukon viereen.

"Kenen koira se on?" kysyivät kaikki.

"Minun se on", sanoi ukko. "Luullakseni merilintu se kuin minäkin... hiiden sievä elukka. Katsokaa vaan miten viisaalta ja ymmärtävältä hän näyttää,... onpa siinä pojassa sydäntä. Sallittehan, rouva, että minä pidän tuon elukan... eihän se voi niin paljoa syödä?"

"Syököön vähän tai paljon, niin voitte, vaariseni, minun puolestani mielellänne pitää sen. En tiedä miten voisittekaan epäillä sitä, onhan meillä kaikki yhteistä. Koira on tästä päivästä alkain perheemme jäsen, jota kaikki pidämme hyvänä."

"Niin luulin ja sentähden otin hänet epäilemättä mukaani kotiin. Yrjön akka, tuo vanha marakatti, tahtoi pitää tätä omanaan, mutta siihen minä panin puntin eteen ja läksin matkaani. Akka seurasi minua hyvän matkaa toruen pitkin katua; se akka on, näette rouva, koko julma. Jos Herra hänetkin korjaa, niin ei hän lie paha valikoimaan. Minä en koskaan astuisi yli heidän kynnyksensä, jos en väliin pyrkisi vesille. Tänään kävi, tietäkää, navakka tuuli ja laineet kuin kirkon harjat, ja hiisi tiesi miten tämä veitikka yllä pysyi."

"Onko koira parka sitte ollut veden vaarassa?" kysyi rouva, joka oli utelias saada tietää miten ukko oli saanut tuon aarteensa.

"Oikein sattui, sanoi se, jolta nenä meni murskaksi. Olimme tänään vähän ulkosaaristossa hailia pyytämässä. Verkkoa selvitellessäni kuulin haukkumista laineilta, joka minua vallan hämmästytti. Tähystelin joka haaralle ja huomasin vihdoin idästä pienen mustan pilkun. Laskimme sinnepäin ja saimme useamman kiekauksen perästä tämän pikku koiran veneesen. Hän pitelihe käpälillään kiinni lankussa ja on luultavasti kotosin joltakin hukkuneelta laivalta. Nyt on toki koira minun tai oikeammin meidän, omilla käsillänihän minä olen sen nostanut laineista. Olipa hauskaa nähdä miten kiitollinen hän oli vaivastani. Hän huiskutti häntäänsä ja hyppi minua vastaan, aina väliin ikäänkuin ilovirttä veisaten. Kun sitte pääsimme rantaan niin hän oikein tanssi ilosta. Hän on sitte seurannut minua uskollisesti kuin varjoni, vaikka koetteeksi olen jättänyt häntä erittäin hyväilemättä. Kun Yrjön akka tahtoi hänet ottaa, vetäytyi hän varovasti jalkojeni väliin ja osoitti tyytymättömyytensä äkäisellä ärinällä. Hän vainusi varmaan pahaa ja sen vuoksi pidän hänestä."

Näitten tietöin jälkeen, joita koko perhe tarkoin kuunteli, osoitettiin koiralle erinomaista ystävyyttä. Rouva Woogman antoi hänelle viimeisen maitotilkan ja pojat olivat vallan tukehduttaa hänet hyvälemisillään.

"Mikä sen nimi on?" kysyivät pojat monta kertaa saamatta vastausta, sillä ukko ei vielä ollut ennättänyt tuumata sopivaa nimitystä.

"Se on löytölapsi, jolle meidän pitää antaa nimi", sanoi rouva.

Hän otti käteensä muutaman tipan hajuvettä, kaatoi koiran päähän ja lausui juhlallisesti:

"Minä kastan sinut nimelle Friid; sillä minä toivon että sinä tulet rauhana ja siunauksena kotiimme."

"Arnon", huokasi ukko ja lisäsi vähän mietittyään, "hyvin sopiva nimi." — Että elämää kestäisi, on maailmassa tarpeen sekä riitaa että rauhaa [Ruotsin sana, _strid_ merkitsee suomeksi taistelu, riita, _frid_, rauha. Suom. muist.], muutoin kaikki kuolisi turroksiin.

"Se joka ei ole kokenut myrskyä, ei myöskään voi antaa oikeata arvoa tyvenelle. Koko maailma on täynnä taistelua ja rauhaa... koira ja minä olemme kuva maailmasta vähäisyydessä... Saakelin sukkela keksintö."

"Koska tässä on ristiäiset", sanoi rouva leikillisellä hymyilyllä, "niin minä saan kunnian tarjota läsnä olijoille kupillisen teetä."

Pian oli höyryävä teekannu pöydällä. Rouva tarjosi ystävällisellä hymyilyllä vierailleen. Hän ei voinut saada heitä ottamaan vastaan tarpeeksi. Hän jutteli ja puheli ukon kanssa, niin että hän ennen pitkää oli saanut hänet syömään koko puolen tusinaa makeita vehnäleivoksia, jotka olivat hänen omasta kädestä lähteneet, jonka tähden ukko ei millään tavalla voinut kieltää ottamasta niitä vastaan. Rouva ei suinkaan unhoittanut koiraakaan, joka oli saanut oikein kunniasijan sohvan kulmassa, josta se viisailla silmillä katseli ympärillään olevia.

Niin he yhdesss' iloitsivat Aina aamun koittohon... Vähälläkin ilon saapi, Tyytyväinen vaan jos on.

Tuo uusi perheen jäsen, joksi me täydellä syyllä saatamme sanoa Friid koiraa, oli, jos niin sopii sanoa koirasta, yksi noita harvinaisia luonteita, jotka eivät kadota miellyttäväisyyttään, kun heidän kanssaan lähemmin tutustuu. Sen ensimmäinen astunto kotonäyttämöllä herätti jo suuria toiveita, ja nämä vahvistuivat hänen käytöksensä kautta, joka herätti kunnioitusta ja ihmettelemistä, niinkuin lukija kohta saa kuulla.

Ukko ei ollut monta päivää ollut yhdessä Friid-koiran kanssa, ennenkuin hän huomasi koiran olevan erittäin viisaan ja taitavan kaikenlaisissa konsteissa. Se ei ainoastaan taitanut kaikenlaisia vähempiä kensteja, niinkuin hypätä kepin yli, kiittää ruuasta, kumarrella haukottaen j.n.e. se taisi myös hypätä ylös pitkin pisimmänkin miehen selkää ja ottaa lakin hänen päästään, tanssia tuntikaudet takajaloillaan, välistä etujaloillakin, pitäen silloin toiset kaksi jalkaansa korkealla ilmassa, sekä senkin seitsemän muuta temppua. Paitsi tätä kelvollisuuttaan taiteellisella alalla näytti se myöskin olevansa erinomainen käytännöllisessä elämässä. Se -taisi rahat suussa mennä ulos kaupunkiin ostamaan tupakkaa, vehnäleipää ja muuta, jotka asiat hän aina toimitti tyydyttävästi.

Näiden omaisuuksiensa tähden oli Friid rakastettu ja kunniassa pidetty pienessä perheessä, jossa se poikien silmissä oli vähällä pimentää itse ukko Striidinkin. Koira puolestaan piti paljon heistä kaikista, jota se monella tavalla koetti osoittaa, mutta enimmin se kumminkin pysyi ukon vieressä, jonka rakkain seurakumppani se oli niin unissa kuin hereillä.

Ihmeellistä oli katsella, mikä syvä ja hellä ystävyys vallitsi heidän välillään. He taisivat tunnit pitkät puhella keskenään siten nimittäin, että ukko jutteli ja koira hiljakseen haukkua murisi, hypäten pystyyn ja tarttuen ukon tuuheaan partaan.

Jos ukko Striid sattui menemään ulos, niin ettei koira sitä huomannut, raappi se ovea ja vinkui, kunnes laskivat sen ulos, ja silloin se haki ylös isäntänsä, vaikka hän jo olisi ehtinyt kauvas ulos kaupunkiin. Niin oli ukonkin laita, kun koira oli asialla kaupungissa. Hän silloin ehtimiseen katsahti ulos ikkunasta, eikä saanut rauhaa, ennenkuin koira tuli takaisin.

Eräänä aamuna oli ukko lähettänyt Friidin ulos kaksitoista killinkiä käärittynä nenäliinaan muassaan, millä sen piti ostaman vehnäleipää. Ukko odotti kauvan koiraa, joka vastoin tavallisuutta ei kuulunut tulevan kotiin.

"Joku vahinko on varmaankin nyt tullut koiralle", ajatteli ukko, tarttui hattuun ja keppiinsä, jonka jälkeen hän läksi ulos hakemaan kaivattua kumppaniaan.

Göta-kadun kulmassa, tuli koira hänen vastaansa, mutta ilman leipää ja nenäliinaa. Se oli erittäin surullinen, Friid parka! Se ulvoi ja pudisti päätään, juosten alas katua pitkin. Ukko tajusi, mitä koira tarkoitti, ja seurasi perästä.

Kun he tulivat torille, seisahtui koira muutamain torimatamien eteen. Se katseli heitä tarkkaan kotvasen aikaa, jonka jälkeen se syöksi erästä lihavaa punaposkista eukkoa vastaan ja rupesi haukkumaan kaikin voimin. Ukko lähestyi nyt tätä matamia ja lausui vähän vihaisella äänellä:

"Hyvää päivää Yrjön matami! Te olette varmaankin tältä koiralta ottaneet nenäliinan, johon oli vähän rahaa käärittynä."

Yrjön matami rupesi nyt haukkumaan ukkoa sanoilla semmoisilla, ett'emme tahdo niitä tässä mainita.

Kun hän vihdoinkin oli lopettanut pitkät lorunsa, astui eräs toinen vaimo esiin ja sanoi:

"Teidän syytöksenne on oikea, vanha Striid! Koira ostaa aina leipää minulta, joka olen rehellinen. Tänäänkin sai se minulta kahdentoista killingin edestä vehnäistä, jonka minä huolellisesti käärin nenäliinaan ja annoin sille. Kun se sitten oli menossa matkoihinsa, sattui se laskemaan kannettavansa maahan tähän matamin eteen, joka paikalla otti sen ja potkaisi vielä päälle päätteeksi koiraa. Se on sitten pitkän aikaa seisonut tässä haukkuen, elukka raukka."

"Kiitoksia paljon sanoistanne", sanoi Striid. "Minä kyllä arvasin, ett'ei koira olo ostanut siltä marakatilta, sillä se tuntee hyvin, niinkuin minäkin, sen ruudin."

"Tänne pian vehnäset, matami!" — ärjäsi ukko nostaen keppiään valmiiksi lyömään Yrjö-kalastajan vaimoa.

Tähän käskyynsä sai hän matamin hampaattomasta suusta uuden joukon haukkumasanoja, jotka olivat vielä törkeämmät kuin äsköiset.

Ukko tiesi kyllä, ett'ei hän mitenkään olisi voinut puolustaa itseään paljaalla suullaan: sillä harvat ihmiset maailmassa lienevät niin suupalttia, kuin oikeat Tukholmin matamit: hän siis alkoi antaa keppinsä tanssia paksun matamin selkää pitkin.

"Lyökää päälle vaan, niin saamme paistia", huusivat ympärillä seisovat, matamit, jotka mielellään kärsivät selkäsaunaa, kun ei oma selkä ollut kysymyksessä.

Ja ukko löi aika lailla, koira haukkui ja matami kiljui, kunnes kaksi polisia tuli väliin ja teki lopun leikistä.

Pitkän kinan perästä sai ukko saatavansa ja matami sopivan varoituksen, jonka jälkeen riita oli lopussa.

Kun ukko oli tullut kotia, puhui hän kohta rouvalle mitä oli tapahtunut.

"Se oli Yrjö-kalastajan akka", sanoi hän, "joka oli tehnyt koko kiusan ja olipa sentähden oikein hauskaa saada vähän pyykittää sitä vanhaa nahkaa."

"Se oli hyvin pahasti tehty, isä hyvä!... Ettekö te kadu käytöstänne?"

"En ensinkään, rouvaseni! Harakka näkee kyllä, minkä sian selässä se on... Yrjön matami on paholaisen kumppani, niinkuin minä usein olen sanonut. Minä olen jo kauvan vihannut häntä; hän on aina ollut minulle kiusankarina, johon minä olen törmännyt niin tyvenellä, kuin myrskysäällä. Minä olen kyllä koettanut välttää häntä, mutta aina on minulla ollut vastatuuli, vaikka kuinka olen koettanut hoitaa purjeitani... Tietäkää, rouva, että sinä aikana, kuin minä asuin Yrjön luona, joskus tapahtui, että palasin kotia vähän hutikassa, ja silloin oli hän erinomaisen ystävällinen, kunnes sai rahani kynsihinsä. Välistä hän salaa tutki taskujani ja jos minä silloin satuin huomaamaan hänen aikomuksensa, kas silloin hän ärisi ja kynsi minua kuin villainen kissa. Kaikkea tätä olen minä voinut kärsiä, mutta, jumal'auta, minä en kärsi, että hän ryövää ja potkii koiraamme."

"Minä en ihmettele, että te olitte suutuksissa häneen, mutta minä en millään tavalla voi hyväksyä teidän käytöstänne, sillä kostaa ei olo oikein. 'Jättäkää kosto sille, joka oikein tuomitsee', seisoo raamatussa ja vielä: 'Rakastakaa teidän vihamiehiänne; siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat; tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat; rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vahingoittavat ja teitä vainoovat'."

"Kaikkea tuota voi rouva, jolla on vahanen sydän, kyllä tehdä, mutta minulla on sydän kivestä, ja vaikka se jo melkoisesti on pehminnyt, sitten kuin minä tulin rouvan käsiin, en minä sentään voi olla niin lempeä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta en minä kadu sitä selkäsaunaa, minkä minä annoin Yrjön matamille. Se putosi hyvään maahan, sanoi lukkari, kun pappi putosi hautaan."

"Kun ette te vaan olisi turmelleet häntä", sanoi rouva, joka huomasi ett'ei tällä erää enään auttanut puhua ukon kanssa uskonnollisista asioista.

"Ei mitään vaaraa", vastasi ukko. "Ei se kuole kajuuttansa sänkyyn, jonka pitää rippuman maston päässä... Siinä löin häntä vaan pitkin selkänahkaa vähäisen, ja kyllä se teki hyvää hänelle."

"Eiköhän Yrjö itse suutu teihin", sanoi rouva.

"Hän varmaan tarjoo minulle hyvän ryypyn vaivastani."

"On sekin avioliitto!" huokasi rouva Woogman hiljakseen.

"Olipa se sentään vähän tyhmästi tehty", sanoi ukko lähemmin mietittyään. "Yrjön mieleen asia kyllä on: mutta akka ei suinkaan enään tahdo nähdä minua, ja niin ollen ei ole hyvä päästä vesille."

"Minä tiesin kyllä, että te katuisitte tekoanne", lausui rouva.

"Mitä vielä", vastasi ukko. "Puhuakseni suuni puhtaaksi, niin en minä oikein mielelläni tahdo olla Yrjönkään seurassa, sitten kuin olen lakannut ryyppäämästä; ja minä jo alan tottua maalla oloon, kun minä opin tuntemaan teitä rouva."

"Mutta kalastus?"

"Se jääköön silleen: minä panen toimeen toisen tuuman, joka nyt pari päivää on ollut minulla aivoissani."

"Ja mikä se tuuma on?" kysyi rouva.

"En minä ennen aikoja juttele tuumiani."

"Siinä te teette aivan oikein", — sanoi rouva silittäen hänen leukaansa hienolla kädellään.

* * * * *

Mitä ukko ei tahtonut puhua rouva Woogman'ille, on meidän velvollisuutemme kertoa lukijalle, sillä se on välttämätöntä kertomuksemme jatkamiselle ja selviämiselle.

Ukko näet oli viimeisinä aikoina tullut hyvin säästäväiseksi, ja hän ahkeraan tuumaili kaikenlaisia keinoja ansaitakseen rahaa. Hän oli nähnyt erään Itaalialaisen useimmilla pääkaupungin yleisemmillä paikoilla näyttelevän tanssivaa apinaa, jolla hän ansaitsi hyvin rahaa. Tämän tähden ukko aikoi tehdä koetusta koiransa kanssa, joka ainakin saattoi vetää vertoja apinalle.

Kun tämä tuuma oli ehtinyt kypsyä hänen aivoissaan, päätti hän panna sen toimeen ja siinä tarkoituksessa hän eräänä päivänä saapui Eläintarhaan [Eläintarha (Djurgården) on kaunis puisto Tukholman lähellä. Suom. muist.], jossa siihen aikaan oli kansanelämä semmoinen, joka nyt kokonaan on lakannut.

"Säädyllisyys tuli ja tavat katosivat", on eräs Ruotsin maan nerollisimmista miehistä sanonut, ja syystä voi samalla tavalla sanoa ilosta, ainakin, mitä Eläintarhaan tulee.

Samalla paikalla, missä ennen sai nähdä iloisia ja terveitä ihmisiä istuskelevan ja leikittelevän ruohossa, näkee nyt vaan jäykkiä ja kalveita olennoita, jotka eivät suinkaan ole iloisia.

Sama on eroitus Eläintarhan välillä ennen ja nyt, kuin elävän Bellmann'in ja hänen Eläintarhaan asetetun kuvapatsaansa välillä. Taideniekka on kyllä tehnyt kasvojen muodon onnelliseksi, mutta tuo elävä henki, joka teki sen niin jaloksi, on poissa.

Eläintarhan ilman luonto on yhtä hymyilevä ja ihastuttava, kuin ennenkin; mutta tuo iloinen, raitis kansanelo, joka silloin lehtoja elähytti, näyttää ainaiseksi kadonneen.

Sinä aikana, jossa meidän kertomuksemme liikkuu, sai tavallisesti kuulla iloisia lauluja, leikillistä soittoa joka haaralta tuota kaunista puistoa. Niin ollen on anteeksi annettava, jos ukko Striid ja hänen koiransa Friid tahtoivat koettaa konstejansa, erittäinkin kun he kokemuksesta tiesivät, ett'ei katselijoilla ollut erittäin suuria vaatimuksia sellaisissa näytelmissä.

Me tahdomme nyt nähdä, kuinka heidän ensimmäinen koetuksensa taiteen liukkaalla permannolla kävi.

Pitkä sauva kädessään seisoi ukko eräässä kulmassa tuossa suuressa Eläintarhassa; hänen jalkainsa välillä seisoi koira ja tirkisteli silmillään niin viisaasti ja juonikkaasti, kuin veijari ainakin.

"Katsokaapa tänne, hyvät ihmiset", sanoi ukko, "niin saatte nähdä jotakin ihmeellistä. Minulla on tässä pieni koira, joka on syntynyt näkinkengässä merenpohjalla... minä olen, jumal'auta, itse kiskonut sen ylös aalloista tuolla ulkona saaristossa, niin että se syntyään on ruotsalainen ja kymmenen kertaa parempi kuin kaikki ulkomaan marakatit... se on pieni, kummallinen elukka, tietäkää! Minä itse olen vanha merimies, joka olen ollut sekä Kalkutassa että Kukuletossa, Syrakuusassa ja Knoksvillessä, Frauenburgissa ja Barlaventossa, mutta piru vieköön, jos minä olen nähnyt semmoista, kuin se. Se on viisas kuin Kiinan keisari, totinen kuin Rooman paavi, kavala kuin Turkin sultaani ja kohtelias kuin hoviherra. Kaikki maakoirat ovat kuin pölkyt tämän rinnalla... No, ole varoillas Friid! Pää pystyyn ja lippu ylös... nyt saat näyttää, mitä sinä taidat!"

Ukko rupesi nyt rallattamaan vanhaa merimieslaulua, jonka mukaan koira aivan tahdin jälkeen tanssi. "Perä pystyyn ja peräsin syrjään!" huusi ukko, ja nyt koira nosti ylös takapuolensa ja tanssi etujaloillaan. Sitten se juoksi edestakaisin vuorotellen kummankinpuolen jaloilla, ja teki monta konstikasta hyppäystä sauvan yli, jonka jälkeen se juoksi pitkin erään pitkän poliisimiehen selkää ylös ja otti lakin pois hänen päästään.

Kaikki nämät temppunsa teki se niin sujuvasti ja sukkelasti, että katselijat ehtimiseen purskahtelivat nauruun.

Ukon lystikkäisyys ja koiran taito herättivät yleistä ihastusta ja saivat palkinnokseen monta helisevää rahaa tuohon vanhaan kuluneesen kiiltonahkaiseen hattuun.

Heidän koetuksensa oli onnistunut hyvin, ja siitä hetkestä asti olivat ukko Striid ja hänen koiransa Friid kunniassa pidetty taiteilijapari pääkaupungin alhaisemman väestön keskuudessa. He näyttelivät tehtävänsä kaikilla yleisillä paikoilla ja heillä oli aina lukuisa ja kiitollinen joukko katselijoita ympärillään; sillä nämät olivat suurimmaksi osaksi lapsia, jotka kyllä osasivat ihmetellä tuota merkillistä koiraa ja lystiä ukkoa, jolla oli niin monenmoista ihmeellistä juttua kerrottavana.

* * * * *

Ukko eli nyt hauskaa elämää, ja meidän täytyy hänen kiitoksekseen sanoa, ett'ei hän näytellyt koiransa kanssa konsteja ainoastaan saadakseen rahaa, mutta enemmän lisätäkseen yleistä iloa. Jos hän sai muutamia rahakolikolta, niin otti hän ne kiitollisuudella vastaan, muutoin hän jutteli ja koira tanssi yhtä hyvin sentään.

Tapahtuipa sentään sangen usein, että hän iltapuolella oli ansainnut pari taalaria, jotka hän aina vei kotia rouvalle; sillä ei hän killinkiäkään pannut mihinkään turhaan, sittenkuin hän oli lakannut juomasta, joka nyt ei enään koskaan rullat kysymykseen.

Tämä onnellinen suhde ei kumminkaan kestänyt kauvan.