Part 3
"Sellainen oli näky tuon mainehikkaan Ruotsinsalmen tappelun jälkeen. Haavoitetut, joiden joukossa minäkin olin, ko'ottiin yhteen pieneen laivaan. Kaikissa edellisissä otteluissani en minä ollut saanut naarmuakaan. Nyt oli kanunanluoti ottanut pois syrjän toisesta pohkeestani, minkä seikan huomasin vasta jälestäpäin. Minä käärin haavani niin hyvin, kuin taisin, jonka jälkeen minut muitten raajarikkojen kanssa kasattiin laivaan, joka vei meidät Tukholmiin. Jos kertoisin minkälainen oli kurjuus tällä laivalla, te pyörtyisitte kauhistuksesta; tahdon sentähden vaan puhua vähän itsestäni. Minulla oli jalassani hirmuinen kipu, joka ei antanut minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Neljäntenä päivänä me tulimme Tukholmiin, jossa lukematon ihmisjoukko hurrasi ilosta, sentähden että me olimme tulleet rikkiammutuiksi. Minä en siitä päivästä saakka ole suosinut hurraahuutoja. Sotaisella komeudella ja soitolla vietiin me sitten läpi kaupungin lasarettiin. Täällä minä makasin neljätoista vuorokautta, ennen kuin tohtorilla oli tilaisuutta tulla tutkimaan minun jalkaani. Ja kun hän vihdoin tuli, sanoi hän, että minä olin saanut kylmänvihat haavaan ja että ainoa keino oli sahata jalka poikki. Minä tuohon mielelläni suostuin, sillä minä luulin elämäni langan samassa myös katkeavan ja kärsimiseni niin saavan lopun. Mutta asia päättyi niin, että minä kymmenen pitkän kuukauden perästä pääsin ulos lasaretista. Palkaksi ansiostani sain minä puujalan, urhollisuudenmitalin ja kymmenen riksin vuotuisen eläkerahan. Mitalini kannan minä aina taskussani ja eläkerahani olen minä lahjoittanut kuninkaalliselle majesteetille, joka kernaasti pitäköön senkin koiran hinnan. Hiisi vieköön sentään, kuinka paljon kruunu uhraa vanhoille, raajarikoille sotureille!
"Minä olin nyt kolmenkymmenen viiden vuoden vanhana raajarikkoinen, mikä seikka minua suuresti suretti. Minä koetin nyt taasen päästä merimiehen ammattiin, mutta ei kukaan tahtonut ottaa vastaan semmoista, jonka aliosa oli niin huono. Jos en olisi ollut siinä kirotussa sodassa, niin olisin nyt varmaan hyvinvoipa katteini omalla laivalla ja muulla, kun nyt olen ja saan aina elämäni loppuun asti olla kurja vaivainen. Raskasta on sitä asiaa ajatella: muita vähän siitä: kaikellahan on loppunsa ja päänsä, ja makkaralla vielä kaksikin."
"Kuinka te olette tullut toimeen siitä ajasta asti?" kysyi rouva Woogman, joka osaaottavaisesti oli kuunnellut ukon kertomusta hänen elämänsä vaiheista. Hän melkein kiitti Jumalaa, että hänen miehensä oli poissa maailmasta, jossa niin monta vaaraa ja kärsimystä voi kohdata ihmistä, ilman että hän on syypää siihen.
Ukko Striid haki vanhan takkinsa joka kulmasta ja koukerosta jotakin, kunnes vihdoin löysi pienen tupakkalehden, minkä hän tarpeellisten valmistusten jälkeen pisti suuhunsa. Kun hän sitten leukojensa avulla oli saanut lehden muodostumaan semmoiseksi, kuin sen piti oleman, ja oli saattanut sen oikealle paikalleen, puuttui hän taasen puheesen ja vastasi rouvan kysymykseen näin:
"Minä, nättekö, rouva, en koskaan ole käynyt alakuloiseksi. Kun minä en enään päässyt merille, rupesin minä seilailemaan laivasillalla, jossa minä olin avullisena kaikenlaisessa työssä. Talvilla taas olen minä sahaellut puita siellä ja täällä. Olenpa välistä ansainnut hyvästikin rahaa; mutta olenpa välistä saanut kokea kovaakin, kun meriliike on tullut myöhään alkuun. Minä olen nyt viimeisinä vuosina, kun voimat jo ovat ruvenneet vähenemään, pääasiallisesti auttanut Yrjö-kalastajaa nuotan vedossa. Kaikkina aikoina minä olen ollut hyödyllisin vesillä; sillä minä olen syntynyt vettä varten, niinkuin varas hirsipuuta varten. Vielä nytkin on suurin iloni istua Mosebacken'illa katselemassa aaltojen leikkiä. Vanhat muistot heräävät rinnassani ja minä tulen kuin lapseksi jälleen... Yksi seikka minua välistä surettaa. Minä olen ollut kurja raukka, näettekö: minä en koskaan ole ymmärtänyt säästää. Minun olisi onneni päivinä pitänyt säästämän vähän; mutta minä en koskaan ole surrut huomispäivää... Se on kyllä tyhmästi, mutta ei se sentään ole sen pahempi... Minä olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, enkä siis enään saata elää niin kauan... Rohkeutta vaan, Joonas Striid! Vaikka meri vähän raivoilee illalla, kyllä sentään vanhus löytää satamaan."
"Kyllähän se on hyvä että ihminen on rohkea", sanoi rouva Woogman; "mutta kyllä sentään teidän on hyvin vaikea, kun olette noin..."
"Se menee kyllä ohitse, rouva kulta", puuttui ukko puheesen. "Kumminkin, oikein totta puhuakseni, minä vähän pelkään tulevia päiviäni. Ei paljoa puutu, ett'en kärsi kylmää ja nälkää välistä. Yrjö-kalastaja on kunnon ukko; mutta hänen armas puolisonsa on oikea pahuus, jonka minä, jos hän olisi minun, ripustaisin korkeimpaan puuhun. Kesällä, niin kauan kuin minä voin kantaa kotia kaloja ja muutakin hyvää, olen voinut ansaita laivasillalla, on hän hyvä kuin enkeli, mutta kun se on lopussa käy hän alinomaa ä. seksi ja välistä oikeaksi hyenaksi. Minä silloin olen hänen tiellään, jos minä istun tahi seison, ja välistä on hän valmis ajamaan minut ulos keskellä yötä. Hän tahtoo, että minä, niinkuin muutkin vanhat sotamiehet, lähtisin kerjäämään rahoja, jotka tietysti sitten panisin hänen uhriarkkuihinsa. Mutta siksi minä olen liiaksi ylpeä; minä en voi seisoa kadunkulmassa näyttämässä puujalkaani rahan edestä; ei, ennen minä näen vähän nälkää ja teen työtä, kun niin saan. Vielä ovat käsivarteni niin hyvät, että voin sahata puita, ja muutoin löytänen jonkun neuvon... Jos sentään Lotta olisi ollut uskollinen!... Saakelin raskasta on olla ilman yhtäkään ihmistä, johon voisi likemmin liittyä?"
Tuon viimeisen lauseen sanoi ukko huokauksella, joka sai pari isoa kyyneltä tunkeumaan rouva Woogman'in silmistä. Hän tarttui ukon rypistyneihin käsiin, ja lausui suloisella hymyilyllä:
"Äsken luulin minä olevani onnettomimman ihmisen maailmassa, mutta se oli väärin. Minä olen kadottanut armaan puolison, joka oli elämäni suurin onni, mutta minä en sentään ole yksinäni; minulla on kolme lasta, joita minä hellästi rakastan ja jotka myös rakastavat minua. Teillä ei ole ketäkään, jota te rakastaisitte ja jonka edestä eläisitte, ukko raukka; eikä ole ketäkään, joka rakastaisi ja hoitaisi teitä. Minä tahdon tehdä sen teidän loppuikänne ajan, joka luultavasti ei olo oleva pitkä. Te saatte kyllä asua tässä ja tulla isäksi minulle ja minun pienille pojilleni. Minulla ei olo paljoa tarjota teille, mutta sen vähäisen, mikä minulla on, tahdon minä mielelläni jakaa teille; sillä minä toivon että Hän, joka ei antanut öljyn loppua köyhältä leskeltä Raamatussa, myöskin on siunaava sen vähäisen omaisuuden, mikä meillä on, niin että se riittää meille."
"Kiitokset, tuhannet kiitokset, rouva kulta!" sanoi ukko vapisevalla äänellä. "Ne sanat menevät ympäri sydämmeni, kuin hyvä munatoti; mutta en minä voi ainaiseksi laskea tähän ankkuriani, kuinka mielelläni tahtoisinkin. En minä vanhoilla päivilläni taida, kuinka huonosti minun käyneekin, tulla leskein ja orpojen vastukseksi... Rouvalla on kylläksi tekemistä omain pienokaistensa ruokkimisessa."
Rouva Woogman'ista oli tämä muistutus aivan oikea, ja hän ei sentähden koettanutkaan sen enempää houkutella ukkoa.
"Teidän pitää kumminkin jäämän meille muutamaksi päiväksi," sanoi hän, "että minä sillä aikaa saan pestä ja paikata vaatteitanne vähän; sillä tuossa tilassa en millään muotoa voi antaa teidän lähteä."
Ukko suostui mielellään tuohon pyyntöön.
* * * * *
Rouva Woogman ei ensi-katsannolla ollut kaunis siinä merkityksessä, kuin tätä sanaa tavallisesti käytetään; mutta kuta enemmän katseli noita ympyriäisiä kasvoja, sileätä otsaa, kirkkaan-sinisiä silmiä, hyvin muodostunutta suuta sekä pientä, hoikkaa vartaloa, josta kaikissa liikunnoissa pistihe esiin sievä notkeus, sitä kauniimmalta hän näytti. Ei häntä suinkaan olisi voinut luulla noiden kolmen poikain äidiksi, niinkuin hän kumminkin oli, sillä hän oli itse kuin täysikasvuinen lapsi. Luonnoltaankin oli hän aivan kuin lapsi, joka saattoi itkeä ja nauraa melkein samalla kertaa, aina sen mukaan kuin esineet vaihtelivat hänen sielunsa silmäin edessä. Hänessä ei kumminkaan ollut tuota haikeamielisyyttä, joka on niin tavallista tunnokkaissa naisissa. Kaikessa toiminnassaan näytti hän omivansa päättäväisen sydämmen, joka taisi syvään tuntea, syvään rakastaa ja kärsiä sekä myöskin innokkaasti nauttia elämän riemua. Hänen koko olennossaan oli jotakin reipasta ja samalla lempeätä, joka herätti rakkautta ja ihmettelemistä.
Hän otti nyt vanhan Striidin hoitoonsa. Hän pesi ja neuloi, hän keritsi hänen tukkansa ja partansa, sekä otti esiin Woogman'in vanhoja vaatteita, jotka hän puki ukon ylle. Kaikki kävi niin sukkelaan, että ukko istui mykkänä paljaasta hämmästyksestä, ja antoi rouvan menetellä kanssaan kuin lapsen kanssa.
Kun kaikki oli valmiina, voi ukkoa tuskin tuntea. Hän oli nyt repaleukosta muuttunut vanhaksi, arvokkaaksi merimieheksi, joka poikienkin mielestä oli kaunis; nämät nyt ilman pelotta ratsastivat hänen polvillaan ja leikittelivät hänen puujalkansa kanssa.
"Rouva on enkeli, eikä mikään ihminen", sanoi ukko. "Hiisi vieköön, jos minä luulin niin hyvää venettä olevan maailman merellä. Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä, hyvä rouva!"
"Te sanotte, että minä olen enkeli, ja kumminkin te tahdotte jättää minut", sanoi rouva.
"Minun täytyy", huokasi ukko syvään.
"Mutta minä sanon, että te sekä tahdotte että teidän täytyy jäädä tänne", väitti rouva hymyillen.
Ukko katsoi kummastellen rouvaan. Tämä jatkoi sen jälkeen totisemmalla äänellä.
"Minä en ole niin köyhä, kuin te ehkä luulette, sillä meillä on jotenkin runsaasti irtonaista omaisuutta ja sata riksiä rahaa. Tämä tosin ei voi kestää kauan, mutta minä osaan yhden ammatin, ja jos Jumala sallii minun olla terveenä, niin minä voin ansaita ruuan sillä. Minä olen näet aina lapsuudestani asti harjoitellut, itseäni tekemään kaikellaisia pahviteoksia, jotka menevät hyvin kaupaksi, jos ne vaan ovat hyvin tehdyt. Jos minulla nyt olisi joku, joka kävelisi ympäri kaupungissa myömässä näitä, niin olisi..."
"Siihen toimeen minä rupean!" keskeytti ukko iloisella äänellä. "Minä tahdon olla rehellinen kuin laivarotta, joka ei milloinkaan jätä asemaansa, ennenkuin laiva on valmis menemään pohjaan."
"Enkö minä arvannut sitä!" sanoi rouva, ja katseli niin lempeän suloisesti ukkoon, että tämän sydän oikein lämpeni.
Siitä hetkestä saakka ei mikään muu asunto tullut kysymykseenkään.
* * * * *
Monesta syystä rouva Woogman tahtoi ukko Striidiä jäämään luokseen. Ensiksikin häntä suuresti miellytti ukon suora, rehellinen olento ja tapa, millä hän kertoeli juttujaan; toiseksi oli ukko tuntenut hänen miehensä ja olisihan sentähden niin hauskaa saada jonkun kanssa puhella hänestä: kolmanneksi oli hän myövä hänen teoksiaan. — Kaikki tämä yhteensä, mutta erittäinkin se seikka, että ukko oli yksinään ja hyljätty, teki, että leski mielellään tahtoi pitää häntä luonaan, ja tehdä hänen viimeiset päivänsä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Ukko ei kumminkaan olisi suostunut tähän, ellei hän olisi luullut voivansa tulla joksikin hyödyksi rouvalle.
Hyyrykontrahti heidän viilillään oli siis nyt tehty molempien mieleen.
Pian oli ukko rakastettu jäsen perheessä, ja hänellä oli hyvä vuode, jossa hän päivän vaivojen jälkeen sai levätä, ilman että häntä "laivarotat ja muut syöpäläiset" kiusasivat.
Päivillä hän enimmästi oli poissa sahaamassa puita, jolla työllään hän jotensakin ansaitsi ruokansa; hän sai myös rouvalta monta maukasta palaista, jotka hänen kaikella mokomin täytyi ottaa vastaan. Iltasin hän tavallisesti istui kertoilemassa merimiesjuttuja, joita hän ei suinkaan jättänyt kaunistamatta, niin paljon kuin mahdollista. Hän oli tästä syystä rouvalle hyvin mieleinen seuranpitäjä ja poikien suurin ihastus. Jos hän jonakuna iltana viipyi tavallista kauemmin poissa, olivat molemmat vanhemmat pojat alinomaa katsomassa Götha-kadun kulmassa, kunnes huomasivat hänen tulevan, jolloin he iloisina juoksivat häntä vastaan, ja taluttivat häntä kotia. Niin rakkaaksi oli hän muutamain päiväin kuluessa tullut heille.
Rouva Woogman haihdutti surunsa rukoilemisella ja tekemällä työtä: kaksi keinoa, jotka ovat parantavaiset, kun niitä oikein käyttää. Hänet oli, kohta kun hänen vanhempansa kuolivat, eräs vanha mamseli, joka oli muotikauppias, ottanut omaksi lapsekseen. Tämän luona hän muun muassa oppi tekemään pahviteoksia, joiden valmistamisessa hän oli saavuttanut melkein taideniekan taidon. Hän teki mitä somimpia neularasioita, ompelulaatikoita ja tähden muotoisia keränpohjia, jotka kaikki hän kaunisti hienoilla helmillä ja muulla korulla, niin että ne kaikkein ostajattarien silmissä olivat erittäin kauniit ja houkuttelevaiset. Näitä ukko sitten joka lauvantaina kävi myömässä kaupungissa, ja ne menivät hyvin kaupaksi. Hän teki aina tarkasti tilin tuosta hänelle uskotusta tavarasta ja hän oli aina saanut suuremman maksun siitä, kuin rouva oli odottanut.
Rouva Woogman piti paljon ukosta, ja sentähden häntä suuresti huoletti se, että ukolla oli vika, jota hän ei millään tavalla voinut hyväksyä. Hän oli näet huomannut että ukko mielellään, kun tilaisuus oli, otti ryyppyjä useampia, kuin sieti. Muutamina iltoina oli hän tullut puolijuovuksissa kotia, jolloin hän oli ollut erinomaisen iloinen ja hullunkurinen, mutta ei sentään vallatoin. Rouva Woogman päätti itsekseen pitää ukolle liikuttavaisen varoituspuheen, jolla varmaan olisi oleva hyvä vaikutus; mutta kuinka olikaan, tuosta aiotusta puheesta ei koskaan tahtonut tulla mitään.
Eräänä iltana, jolloin lunta pyryeli, vanhin poika, joka tavan mukaan oli ulkona katsomassa eikö ukkoa kuuluisi tulevaksi, tuli juosten sisään äitinsä luo kertoen, että vanha Striid makasi sairaana Götha-kadulla, voimatta nousta ylös.
Rouva Woogman kohta arvasi miten asian laita oli. Hän heitti lämpyisen liinan kaulaansa ja seurasi poikaa paikalle.
Kun he tulivat vähän alemmaksi kadun kulmaa, näkivät he ukon vierittelevän itseään luminiedoksessa, ison poika-joukon suureksi riemuksi, jotka nauroivat hänen turhille koetuksilleen päästä jaloilleen.
Kun rouva lempeällä äänellään ystävällisesti kysyi miten hänen laitansa oli, oli ikäänkuin ukko äkkiä olisi selvinnyt; sillä syynä tuohon hänen vähemmin mukavaan tilaansa oli oikeastaan kelpo humala. Hän kohosi vähitellen seisaalleen ja nojaten rouvan käsivarteen kömpyröi hän hiljaa kiroten itsekseen kotia ja meni kohta levolle.
Kuu hän seuraavana aamuna avasi silmänsä, näki hän rouva Woogman'in makaavan polvillaan hänen vuoteensa vieressä.
"Mitä te, hyvä rouva, tässä teette?" kysyi hän.
"Minä rukoilen teidän puolestanne", vastasi rouva ja katsoi ukkoa kyynelisillä silmillä.
Ukko kääntyi toisaalle; oli kuin jos hän ei olisi voinut sietää tätä näkyä.
"Minä ymmärrän... minä ymmärrän!"... sanoi hän. "Älkää te, rouva kulta, minun tähteni itkekö! Minä en ansaitse mitään kyyneleitä... Minä olen kurja vaivainen... Ajakaa minut matkoihini, ja heittäkää minut Mosebacken'in harjulta mereen... minä en ansaitse...."
Ukko ei voinut jatkaa lausettaan; sillä hän nyt rupesi itkemään kuin lapsi.
Rouva Woogman antoi hänen itkeä tarpeekseen; sitten sanoi hän:
"En minä voi ajaa teitä pois, hyvä ystäväni; sillä minä rakastan teitä kuin omaa isääni. Minä taidan ainoastaan rukoilla teiden puolestanne, ja minä toivon että, jos tekin katuvaisella sydämmellä rukoilette Jumalaa, hän on antava teille voimia voittamaan tuota inhoittavaa juopumusta, joka auttamattomasti vie kadotukseen."
"Minä toivon samoin", sanoi vanhus hetken äänetönnä oltuaan. "Tietäkää, etten minä luonnosta ole mikään juoppo, vaikka minä olen lastannut itseeni paljon juomatavaroita aikanani. Minä en melkein koskaan ole ollut juovuksissa, ennenkuin näinä viimeisinä vuosina, jolloin minä tuolloin tällöin olen juonut itseni humalaan suruni lievitteeksi. Se on sangen huono lohdutus, jolla on karvasta jälessään, jonka tähden minä sen seitsemän kertaa olen luvannut itselleni olla vasta sitä käyttämättä. Se lohdutus on ainoa syy minun kurjuuteeni; sillä jos en minä olisi ryypännyt, niin olisi minulla ollut kylliksi varoja, niin raajarikko kuin olenkin. Minä olen myös havainnut sen seikan, ja, niin kuin sanoin, lukemattomia kertoja päättänyt olla juomatta, voimatta sentään pitää päätöstäni. Nyt minä kumminkin luulen voittavani tuon pahan taipumukseni; sillä minä olen itkenyt hulluuttani, jota en koskaan ennen ole tehnyt... te saatte nähdä, rouva, että minä olen voittava... rakastattehan te minua kuin isäänne?"
"Rakastan!" sanoi rouva ja suuteli vienosti ukon ryppyistä otsaa.
Ukko puristi lämpimästi rouvan pientä, valkoista kättä. Hän koetti sanoa jotakin, mutta se oli aivan mahdotointa, sillä joku kummallinen liikunto prikin kajuutassa, joksi hän nimitti sydäntään, esti häntä saamasta sanaakaan suustaan.
* * * * *
Muutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen astui ukko alas kaupunkiin pieni kori käsivarrellaan, jossa oli rouva Woogman'in pahviteoksia, joita hän nyt meni myömään.
Tultuaan eteläisen sulun luo, istahti hän toiselle sillan johteelle ja vaipui syviin ajatuksiin.
"Saakelin ihminen se rouva on!" sanoi hän. "Siinä olennossa on varmaan jotakin itse Jumalan herrautta. Kun hän lempeillä vetisillä kajuutanikkunoillaan katsoi minuun, tunsin minä ensimmäisen kerran, kuinka kurja kadotettu olento minä olon; mutta minä tunsin myös, että minä hänen avullaan ja Jumalan armolla taidan tulla uudestaan ihmiseksi; semmoiseksi, kuin minä olin lapsuudessani Lidingin saarella... Ei hän enään milloinkaan ole näkevä minun olevan päissäni... minä panen sulun kulkkuuni, niin totta kuin olen rehellinen merimies ja nimeni on Jonas Striid... Mutta mitä minä sitä vastaan teen hänelle?... Tämä ei aina voi olla näin... Hän ei ansaitse enempää, kuin viisitoista riksiä kuukauteensa, vaikka hän tekee työtä puoleen yöhön asti. Saakelin kaunis hän on! Mutta kalpeammaksi hän käy päivä päivältä... Voi, jos olisin rikas!... Silloinpa purjehtisin etelään noutamaan herkkuja ja koreuksia hänelle ja hänen pienokaisilleen... saakelin rivakoita poikia... oikeita mastonkiipeejiä... hyviä merimiehiä niistä kerran tulee... Mutta sinä olet köyhä, Jonas Striid... Hei, mieleeni johtuu jotakin... Hurraa, Jonas Striid, lippu maston huippuun... Mikä tuhma aasi olenkin ollut, kun en sitä ennen ole tullut ajatelleeksi."
Ukon päähän oli nyt lentänyt joku sukkela tuuma, jonka hän tahtoi niin pian kuin mahdollista panna toimeen. Hän hypähti asemaltaan ylös kuin neulan pistämänä ja läksi astumaan kivistä katua niin että raudoitettu puujalkansa säkenöitsi. Hän astui rantaa kohti ja tuli laivasillalle, jossa hän seisahtui suuren talon eteen.
"Tässähän kauppahuone Schwan'illa ja kumpp. on konttorinsa?" kysyi hän ohimenevältä nuorelta herralta.
"Aivan niin", vastasi tämä.
Kun ukko vähän oli ehtinyt hengähtää tuon nopean käyntinsä jälkeen, astui hän portaita ylös ja tuli konttoriin.
"Elätkö sinä vielä, hyvä Striid", sanoi vanhanpuoleinen, arvokas herra, katsoen ystävällisesti kirjoituspöydältään tulijaan.
"Niinpä luulisin, armollinen patruna", vastasi ukko.
"Mikä sinulla nyt on asiana?" kysyi taasen herra, joka muuten ei ollut erittäin puhelijas.
"Asian laita on se", alkoi Striid, "että minä tahtoisin kysyä patrunalta neuvoa yhdessä asiassa. Kelpaavatko nämät paperit mihinkään?"
Hän nyt ojensi herralle muutamia asiakirjoja, jotka olivat jotensakin likaiset.
"Tässähän on teidän virkaerokirjanne ja eläkerahakirjanne."
"Eikö siinä ole luettavana, että minä rehellisesti olen palvellut kuninkaallista majesteettia ja ruunua, ja että minulle siitä on tuleva kymmenen riksiä vuodessa eläkerahaa?"
"Aivan niin!"
"Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että minä en koskaan ole saanut niin paljon kuin äyriäkään."
"Sehän on kummallista!"
"Eipä niinkään, armollinen patruna. Minä en ole koskaan vaatinutkaan mitään."
"No sittenhän se on teidän oma syynne."
"Tosin kyllä, armollinen patruna. Minä sanon, kuinka sen asian laita oikeastaan on: minä olen aina suuresti vihannut sotaa, kuninkaallista inajesteettiä ja ruunua myös, joka luulee kymmenellä niksillä vuoteensa voivansa maksaa merimiehen jalkaa. Minä sentähden en aikonut vaivata heitä vaatimalla heitä maksamaan mitäkään; mutta nyt minä rupean tulemaan vanhaksi ja..."
"Mitä te oikeastaan tällä tahdotte?" puuttui tuo niin kutsuttu patruna puheesen.
"Minä tahtoisin, jos se mitenkään voi käydä laatuni, saada ne rahat ulos; ja kun en tunne yhtäkään rehellisempää herraa, kuin patruna on, niin olen kääntynyt siinä asiassa teihin... Luuleeko patruna asian käyvän laatuun?"
"Tulkaa tänne taasen kahdeksan päivän perästä, niin niinä teille annan tietää mitenkä käy", vastasi patruuna ja antoi merkin ukolle lähtemään ulos, minkä ukko paikalla tekikin.
Ukko Striid eli nyt toivon ja pelon välillä. Hän, joka ei ennen milloinkaan ollut pannut minkäänlaista arvoa rahoihin, ei nyt voinut nukkua paljaasta rahamurheesta.
Määrättynä päivänä hän jälleen oli konttorissa, jossa hän sai odottaa, koska patruna vielä ei ollut tullut.
Kaikellaista väkeä tuli ja meni; kauppoja tahtiin, rahoja vaihdettiin, kassakirstun kantta avattiin ja suljettiin, kirjanpitäjät, lasisilmät nenällä renguttelivat ranskaa ja kirjoittelivat niin ahkeraan, että kynäin kulku paperilla oikein kuului yli huoneen. Mutta ukko Striid ei kuullut eikä nähnyt mitään, niin oli hän vaipunut syviin ajatuksiin tuon oman tärkeän asiansa tähden.
Vihdoin astui patruna huoneesen ja meni arvokkain askelin oman kirjoituspöytänsä luo. Ohimennessä hän kylmästi nyökäytti päätään milloin vasemmalle milloin oikealle kirjanpitäjilleen, jotka samalla tavalla tervehtivät häntä, nostamatta kynäänsä hetkeksikään ylös paperilta.
Patrunan ulkomuoto oli niin arvoa antava, että ukko Striid, vaikka he olivat vanhat tuttavat, ei uskaltanut avata suutaan, sanoakseen asiaansa, ennenkuin häntä puhuteltiin. Heidän tuttavuutensa ei sentään ollut muunlainen, kuin molemminpuoleinen kunnioitus, minkä kaksi rehellistä henkilöä tavallisesti antavat toisilleen, kun heidän asemansa on niin erilainen, kuin tässä nyt oli laita.
Kun patruna oli tarkastanut muutamia paperia, viittasi hän ukkoa tulemaan luokseen.
"Minä olen nyt ottanut ulos saatavasi, hyvä Striid", sanoi hän; "se nousee 250:een riksiin. Minä koetin myös saada niille nousevan koron, mutta se ei käynyt laatuun... Tässä on rahat."
"Se ei ole mahdollista, hyvä patruna!" huudahti ukko, ja astui pari askelta taaksepäin. "Olihan saatavani vaan kymmenen riksiä vuoteensa."
"Joka tekee yhteensä tämän summan kahdessakymmenessä viidessä vuodessa", lisäsi patruna.
"Saakelin kummallista; mutta hyvät ne on pitää, sanoi kokki silmäkansistaan!"
"No ota sitten rahat, hyvä Striid", kehoitti patruna, joka ei voinut olla hymyilemättä ukon kummastukselle.
"En missään tapauksessa... Sanokaa minulle, hyvä patruna, kuinka kauan nämät rahat kestävät, jos minä saan viisitoista riksiä kuukaudessa?"
"Lähes seitsemäntoista kuukautta; toisin sanoen, sinä saat ainoastaan kymmenen viimeisenä kuukautena."
"Tahtooko patruna antaa minulle viisitoista nyt tänään ja sitten joka kuukausi saman verran... minä en voi säästää, näettekös."
"Sinä siis tahdot, että minä rupean sinun kasööriksesi, mikä lieneekin parasta. Sinä siis saat toistaiseksi kunkin kuun ensimmäisenä päivänä käydä täällä ottamassa viisitoista riksiä, joka jo on merkitty... hyvästi nyt vanha Striid."
Ukko kiitti nöyrimmästi ja läksi pois ilosta loistavilla silmillä.
"Kuiva ja totinen mies hän on, tuo Schwan", sanoi hän itsekseen; "mutta saakelin rehellinen, sen olen havainnut aina siitä asti kuin purjehdin hänen laivallaan... En minä olisi voinut kääntyä paremman puoleen tässä asiassa?"