Part 12

Vanha yhteistunteemme oli jälleen ottanut meitä opastaakseen, ja minä ryhdyin rauhallisena toimeen hankkiakseni pojille eväät ja mitä muuta he tarvitsivat liittyessään tovereihinsa Helsingin valloituksen ratkaisevina päivinä. Ei mitään pelkoa, ei epäilystä eikä aavisteluja. Levollinen ja juhlallinen mieli kotona yhdessä ollessamme ja sitten kahden kesken Heikin kanssa, kun he olivat jo menneet.

Avun oli määrä mennä Drumsöhön aseita takavarikoimaan. Ja sieltä hänet komennettiin Sörnäisiin.

-- Ei surmata...! sain sanotuksi hänen lähtiessään.

-- Älä pelkää, äiti. Veljesveri ei vielä tahri minun käsiäni -- eikä vastakaan!

Hyvä Jumala -- mikä helpotus oli kuulla nuo sanat hänen suustaan! Se oli hänen hyvästinsä ja kaikui kauan korvissani hiljaisena, melkein kuiskauksena, vapisevin huulin sanottuna.

Mutta uusia kysymyksiä nousi samalla. Miksi hänen mielialansa oli niin painunut? Oliko hänen sääli, ihmistuntoko hänessä oli niin voimakas?

Näiden päivien salaperäinen jännitys, joka antoi nähdä suurta, elää mukana kansan kohtalon hetkinä, otti niin täydesti valtoihinsa, että rakkauteni lapsiin ajaksi väistyi sen tieltä ja vaikeni, uhraten alttiisti, kysymättä, kärsimättä, pelkäämättä koko elämän työn, toiveitten tuloksen, kaikkensa yhteisön hyväksi.

Ja murheeni Avun mielialasta painui unhotuksiin ratkaisevina päivinä konekiväärien papattaessa ja laukausten paukkuessa joka puolella.

Keskikaupungilla, missä asuimme, ei niinä päivinä ollut hetkeäkään täysin turvassa. Luoteja sinkoili milloin mistäkin, oman talon ullakoita ja kellarista, pitkin katuja keskellä kirkasta päivää, ajoittain, hetkellisesti tai jatkuvasti. Punaiset ottivat valkoisten merkkejä ja ampuivat kaduilla vielä senkin jälkeen, kun kaupungin valtaus jo oli tapahtunut.

Kuinka kalliiksi se heille kävi, sen he vain itse tiesivät. Raskasta oli nähdä omaa kansaansa vangittavan... Tavatessani pitkän, toivottoman saattueen saksalaisten vartioimana ymmärsin Avun mielialan. Se oli nyt minunkin.

Iloni poikieni palaamisesta vahingoittumatta häipyi syvään sääliin, joka pusersi minut outoon ahdistukseen, elämää jäytävään vaivaan.

Mitä oli oikeastaan tapahtunut?

Turha kysellä, raskas havaita todeksi.

Apu ja Taju hoitivat nyt säännöllisesti heille määrättyjä tehtäviä. Tuskin sain pitää heitä jonkun tunnin kotona lepäämässä. Lukemattomat puuhat ja järjestelyt, uudet toimet ja velvollisuudet veivät kaiken heidän huomionsa, työnsä ja voimansa niin tyyten, että heidän terveytensä kärsi.

Apu pysyi johdonmukaisena ja tahtoi asua muiden sotilaiden kanssa tilapäisissä kasarmeissa.

-- Minä tunnen jälleen kelpaavani johonkin, sanoi hän. -- Voin kestää siinä kuin toisetkin.

Taju tuli öiksi kotiin ja myöskin päivälliselle, mutta Apu ei sitä hyväksynyt.

-- Miksi hemmoittelisin itseäni? sanoi hän, kun varoittelin häntä liiasta uhraavaisuudesta.

Ja ikäänkuin tämä vapaaehtoinen kärsimys olisi keventänyt hänen mielensä raskautta, kävi hän päivä päivältä hilpeämmäksi.

Ja kun nuoret taas kokoontuivat kotiimme, loisti Avun ahavoittuneilla ja laihoilla kasvoilla tyyni ilo, ja yksinkertainen sotilastakki istui kuin valettu hänen sorjalla ja rautaisella vartalollaan. Joka liike oli miellyttävä hänen tanssiessaan, ja heleä nauru kajahti siellä, missä hän oli yhtenä joukosta. Hänen tarttuva ja sytyttävä hilpeytensä oli taaskin hereillä. Säde ja hän olivat eroittamattomat, ja heidän voittoisa ilonsa oli kuin keväinen aurinko. Siiri, Heikki ja minä olimme heistä ylpeät ja onnelliset.

Taju ahersi omissa sotilasjärjestelyissään ja kaivautui niihin niin tyyten, ettemme paljoa hänestä tienneet.

Vasta muutaman päivän kuluttua valtauksesta malttoivat pojat kertoa taisteluista, joiden meno tärisytti minua enemmän kuin olin kuvitellut.

-- Otitko sinäkin Sörnäisissä vankeja? kysyin Avulta.

-- En suinkaan minä niin hullu ole. Niitä on jo kovin paljon liikaa ennestään vankiloissa nälkään kuolemassa, vastasi hän. -- Ei mahdu enää vaikka itkisi!

-- Oliko sinulla lupa päästää menemään? kysyi Taju, joka ei itse ollut mukana missään vangitsemispuuhassa.

-- Kuka sen luvan olisi minulle antanut? Minä vain otin aseet heiltä, ja itse ne niitä toivat, ja sanoin: "menkää nyt, minne mahtuu ja nopeanlaisesti!" Voitte ymmärtää, että he patikoivat.

-- Sinä olet aina samanlainen. Kunhan vain et olisi usuttanut heitä omaan nilkkaasi, sanoi Taju.

-- Jää niitä kylliksi vielä ottaakin, tuumi Apu taipumattomana.

-- Hm, jäähän niitä. Sinnehän ne itäänpäin, Venäjälle, painuvat ja kauas pohjoiseen, Vienaan päin, kuuluu niitä vietävän.

-- Sieltä ne eivät ainakaan minun kintereilleni kiiri, sanoi Apu.

Aika kului kesäkuuhun onnen auringon paistaessa, kunnes Apu eräänä päivänä tuli sanomaan minulle:

-- Tiedätkös, äiti, minä pelkään, että tulen komennettavaksi mahdottomaan tehtävään.

Hänen iloisuutensa oli jälleen poissa, entinen miettiväisyys ja syvät tummat varjot silmien ympärillä puhuivat suruisesta, raskaasta mielestä.

-- Mikä nyt on? sain kysytyksi, ja tuska laskeutui painamaan minua heti ensi silmäyksellä, kun näin hänen astuvan huoneeseen.

-- Voi käydä niin, että täytyy mennä Santahaminaan. Sinä tiedät...

-- Eihän, ei sinun -- kuka tahansa muu -- ehkei kukaan, et sinä!

-- Ei siinä kysytä minun mieltäni.

-- Kysytään, kysytään! väitin epätoivossa.

-- Ei se niin ole. Yksi on varmaa: täytyy totella, kun komennus tulee, sanoi hän synkkänä tuijottaen minuun.

-- Mitä sinä aiot?

-- En ainakaan ampua aseettomia -- usein syyttömiä -- omaa kansaa!

-- Jos täytyisi -- -- mitä sitten teet?

-- En vielä tiedä.

Tämä synkkä varjo tempaisi meidät lujemmin kuin koskaan ennen surun ja toivottomuuden nieluun. Hän kävi nyt joka päivä kotona. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt turvaa epätoivoisia mietteitään vastaan, tahtonut välttää niitä kuin pahaa vaaraa.

XIII

Tämän tuskallisen mielialan vallassa Apu ja minä elimme päivästä päivään. Tajukin oli siitä huolissaan ja arveli, että komennus Santahaminaan voisi tulla Avulle koska tahansa, ehkä hänelle itselleenkin.

Eräänä aamuna oli kärsimykseni seestynyt kuin selvänäköisyydeksi. Näin unen, sen saman, joka jo kahdesti ennen oli antanut minun tuntea lohdutonta ikävöimistä. Ja kummallakin kerralla, niinkuin nytkin, se oli kohdistunut poikaani -- nuorukaiseen, jonka äänen kuulin kutsuvan: -- Äiti, äiti!'

Se oli minulle omainen, rakas ääni, enkä kuitenkaan käsittänyt sitä Avun enkä Tajun ääneksi.

Se soi kuin lähellä ja tuli kaukaa, avaruuden ääristä, ja sen kaiku paisui kaikkeuden täytteiseksi.

Kaipuu poltti rintaani ja nosti minut korkealle kuin pilven liepeelle, kiidättäen sinne tänne maisista esteistä vapaana.

Ääni kutsui yhä: -- "Äiti, äiti!"

Se oli kuin hukkuvan ääntä, kuin kuolemassa ikävöivän kutsua.

Käteni ojentuivat häntä tavoittamaan, ja minua poltti halu saada nähdä hänet, koskettaa!

Kaipauksen huuto pusertui rinnastani.

Heräsin siihen. Mutta tuskaa jatkui yhä, en päässyt siitä irti. Se oli iskenyt minua raatelemaan herkeämättömänä, yltyvänä epätoivoisuutena.

Nousin, pukeuduin, herätin perheen jäsenet, olin kuin mieletön kärsimyksessäni, joka kidutti minua hetkeksikään hellittämättä.

Voi, olinko menettänyt järkeni? Ei, ei, olinhan siitä ehdottomasti varma. Ajatukseni riipoivat minua entiseen ja nykyiseen, kysymykseni lensivät vaanivina, vertailevina ja nostattivat aavistuksen, sitten selvän tajunnan. Tämä oli merkinanto, huuto, varoitus -- onnettomuus uhkasi, joku tuhon isku oli lähellä! Puhuin siitä Heikille. Tuskallinen vaitiolo ja epätoivoinen torjuminen, taistelu näkymättömien voimien kanssa oli meille nyt yhteinen.

Tunsimme kohtalon raskaan käden painuvan hitaasti meitä kohti, ja sen käyristetyt sormet uhkasivat otteellaan.

Heikki mutisi:

-- Rauhoitu, eihän ole mitään vaaraa!

Ja kuitenkin hänen kalpeutensa ja kangertavat sanansa ilmaisivat että kolkko aavistus yhä piti häntäkin vankinaan.

Päivä oli jo kulunut puolilleen ja mielentilani vaimennut raskaaksi surumielisyydeksi. Heikki oli lohdutellut, todistellut ja moittinut minua mielettömistä arveluistani.

Mutta kaikki ulkonainen luisui ohitseni koskematta tai liikuttamatta minua. Oli vain yksi ja varma olemassa -- aavistukseni.

Apu tuli tapansa mukaan kotiin. Näin heti hänen ilmeestään, että hänen mielensä oli keventynyt.

-- Tänään sinä näytät iloisemmalta, sanoin.

-- Nyt minä olen keksinyt pääsyn tästä pulmasta.

-- Oletko? Ja kuinka? kysyin jännitettynä.

-- Lähden Vienan-Karjalaan. Sinne menee meitä paljon!

Sanoma tuli niin äkkiä, yllätyksenä, en käsittänyt mitään. Se riipaisi minut avuttomana tapausten uuteen pyörteeseen.

-- Luultavasti ei siellä tule mitään taistelua. Tutustumme maahan ja voitamme heidät hyvällä Suomen puolelle, ja sitten aivan läheisessä tulevaisuudessa on Vienakin liitettävä emämaahan! puhui hän vakuutettuna.

-- Oletko jo varmasti päättänyt?

-- Ilmoitin liittyväni retkeen tänä aamuna varhain, vastasi Apu.

-- Tämä tulee yllätyksenä, ja minulla on ollut raskas hetki. Tiedätkö, lapsi, minä pelkään sinun puolestasi... Voi, Heikki, kerro sinä, minä en voi. Puhu, se on välttämätöntä. Minä näen Jumalan sormen!

-- Äiti on ollut hyvin järkytetty tänä aamuna, emmekä me ole toistemme tuomitsijoita, emme saa sanoa sitä mielettömyydeksi. Tiedäthän sinä niinkuin Tajukin, että äiti toisinaan vaistonsa avulla voi aavistaa vaaran, puhui Heikki.

-- Mistä vaarasta te nyt puhutte? Eihän siinä matkassa voi mitään vaaraa olla. Tulee kaunis kesä ja retkeily ihanassa, suuressa luonnossa huuhtelee minusta pois tämän talven tympeän maun. Ole huoletta, äiti!

Hän oli niin varma ja tyyni. Hänen hellä huolenpitonsa ja hilpeä vakuuttelunsa oli parantavaa lääkettä järkytetylle mielelleni.

-- Nyt saan lomaa ja jään viikoksi kotiin valmistelemaan matkaani ja lepäämään, lisäsi hän.

-- Vihdoinkin. Sinä tarvitsetkin lepoa ja sitten keskustelemme, menetkö vai etkö mene, sanoin.

-- Minä olen jo ilmoittautunut, toisti hän kuin sivumennen ja naurahti. -- Pitäisihän sinun olla tyytyväinen, kun vältetään se yksi vaara, joka on todellinen.

-- Scylla ja Charybdis. Kun toisen vältät, niin toiseen syöksyt. Se Viena on sellainen tarumainen, etäinen jokin. Ja se peloittaa minua avuttomuudessaan, -- eristetyssä asemassaan. Onko siellä kulkuneuvoja?

-- Niitähän meidän pitäisi sinne loihtia, tehdä teitä, sanoi hän.

-- Kuka sitten aseita käyttää?

-- Ne joutavat lepäämään. Ei siellä erämaissa armeijat liiku, selitti Apu tyynesti ja varmasti.

-- Minulla on kuitenkin se käsitys, että te menette aseellisina.

-- Tietenkin. Kuka nyt kulkisi virstaakaan ilman kivääriä! huudahti hän.

Taju tuli kotiin, ja neuvottelu alkoi uudelleen.

-- Sano sinäkin. Taju, että on vaarallista mennä sellaiselle hämärälle retkelle, pyysin levottomuuden vallassa yhä vieläkin.

-- Vaarallista ... hm, vaara on nyt kaikkialla. Luoti voi lentää meihin vaikka täällä mamman portaissa, sanoi Taju. -- Jos minäkin joudun siihen uhkaan, että Santahamina on edessä, niin kuka tietää, vaikka lähtisin mukaan.

-- Turha on teidän uskotella minulle, ettei siellä voisi sotaa syttyä, kun kerran aseissa sinne menette ja siellä päin liikkuu vihollisia, ainakin punaisia, sanoin.

-- Onhan sitten edes mies miestä vastaan ja ase kummallakin, ettei tarvitse ampua heitä aseettomina! tiuskaisi Apu.

Se oli kuin äärimmäisen tuskan huudahdus ja herätti minussa vastakaiun.

-- Voit tulla yhtä hyvin itse ammutuksi, sanoin.

-- Tietenkin.

-- Tai vangiksi, mikä siellä kaukana heidän käsissään olisi hirvittävää, yritin säikyttää.

-- Siltäkin varalta on keino keksitty, vastasi hän oudosti hymyillen.

-- Keino? Ei ole mitään turvaa sellaisessa asemassa, väitin.

-- Meillä on kaikilla aina revolveri mukana. Siellä ei kukaan meistä jää elävänä heidän käsiinsä, sanoi hän.

Tämä keskustelu oli kuin jatkoa tuskalliselle unelleni, ja outo, kumottava kammo muuttui tästä lähin ainaiseksi seuralaisekseni.

Mennen tullen, yöt ja päivät, seurasi minua outo tyhjyyden tunne. En löytänyt missään varmaa pohjaa jalalleni, en lepoa ajatukselleni. Ainoa lohtuni oli neuloa hänelle siroa sotilastakkia, joka hyvin muistutti upseerin pukua.

Apu iloitsi siitä lapsellisesti ja sovitteli sitä yllensä suuren kuvastimen edessä.

-- Otathan sinä kaiketi siviilipukusi myös mukaan, ehdotin hänelle.

-- En, tulee vain kuljettamista. Syksyllähän palaan muuttolintujen kanssa, ja tämä sinun ompelemasi saa seurata minua myötä- ja vastoinkäymisissä, sanoi hän hymyillen.

-- Lujahan se on ja lämminkin.

-- Hyvä se on.

Hän silitteli takkia, ja minusta tuntui kuin hänen luiseva kouransa olisi koskettanut poskeani kiitokseksi kaikesta.

Sellainen ei kuitenkaan ollut tapana meidän kesken.

* * * * *

Kesän aurinkoiset päivät houkuttelivat hänet luotani retkeilyille Säteen kanssa.

He kaksi elivät omaa tarinaansa, jonka kauneus loisti heidän kasvoillaan, soi äänessä ja puhui onnesta säteilevissä silmissä.

-- Eikö sinun tule ikävä Sädettäkään? kysyin.

-- Ikäväkö? Mitä on ikävä? Kun pitää toisistaan niin kuin me, ei malta ikävöidä. Hauska on olla yhdessä, ja hauska erossakin ja ajatella toisiaan.

-- Voisihan Säteellä olla ikävä, sanoin.

-- Hän lupasi ikävöidä, nauroi Apu.

-- Ja sitä sinä naurat.

-- Se on niin somaa ja naisellista. Etkö sinäkin lupaa ikävöidä minua, mamma?

-- Parasta on olla siitä puhumatta. Sinun lähtösi tälle retkelle on aivan toista kuin edelliset matkat. Tähän liittyy jotakin selittämätöntä, ennuksellista.

-- Sinäkin siis ikävöit ja olet jo aloittanut. Säde ei vielä ole saanut aikaa. Tänä iltana me tanssimme Siiri-tädin luona, ja sinut on myös kutsuttu mukaan, mutta älä vain ennusta, se ... se on niin kouristavaa. Anna minun nyt elää rennosti ja iloita nämä päivät -- pitkistä ajoista. Ja kuka tietää, kuinka kauan!

-- Minä lupaan, sain äkkiä sanotuksi, kun kävi häntä niin sääliksi.

Hän laitteli reppunsa hihnoja, sovitteli ja sijoitteli tavaroita, purki ne jälleen pois ja aloitti uudestaan. Se oli minun mielestäni loputonta ja toivotonta. Paljon tavaraa ja pieni reppu ja kuitenkin jo liian painava.

-- Ajattelehan pitkiä -- oikein pitkiä matkoja. Ethän jaksa tuota kantaa, ja sitten on vielä -- kivääri. Sinä et jaksa, lapsiparka!

-- Entä meidän sopimuksemme, äiti? Lupasithan, että puhuisimme vain iloisista asioista. Ei ole mitään synkkää, ei mitään mahdotonta tässä retkessä, ei saa olla mitään ikävää näinä päivinä. Tästä tulee vielä hyvä, kun keksin mukavan kiinnityksen hihnoille, puhui hän koetellen reppua selkäänsä.

Mitä tahansa sanoin tai tein, tahdoin olla hymyssä suin, vaikka kyynel kihosi silmääni. Taistelin synkkiä mielikuvia vastaan, ja me löysimme yhdessä tien lapsuudenaikaan, siihen onnelliseen, joka ollessaan oli niin kevyesti ja huomaamattamme ohi kiitänyt, mutta nyt tuntui kalliilta ja onnelliselta.

Mutta kohta kun olimme palanneet nykyhetkeen, nousi epävarma kohtalo minua ilkkumaan. Minusta tuntui kuin sen uhka olisi päivästä päivään käynyt vihamielisemmäksi. Yritin lepytellä sitä lohdullisilla asioilla, tyhjensin liian täyttä sydäntäni kyynelten virralla.

Kuinka ne polttivat, nämä avuttoman ja neuvottoman kyyneleet! Mikä oli oleva hänen osansa, mikä hänen kesänsä päätös? Voi, miksi minulla nyt oli hänestä tämä kärsimys? Miksi en ennen tuntenut samaa hänen lähtiessään?

Siihen sain vain yhden ainoan vastauksen:

Kuule vaistoasi, sitä selittämätöntä, mikä tuntemattomana voimana sielussasi elää.

Entä hänen ilonsa, onnensa -- taipumattomuutensa, tuo vanha: joko -- taikka? Voi, hän ei kuule, hän ei usko, ei tingi.

-- Apu, etkö sinä yhtään jaksa ajatella edes minun kaipuutani ja suruani lähtiessäsi? yritin vielä kerran senkin uhalla, että hän tuskastuisi.

-- Voi, äiti, minulla on vain yksi elämä. Minä en voi noudattaa sinun mielijohteitasi, joita en hyväksy, sanoi hän vakavana.

-- Etkö usko, että minulla täytyy olla hyvin vakava ja varma syy, kun sinun ilosi uhalla yhä palaan tähän retkeesi?

-- Uskon kyllä, äiti, sinun tunteesi, mutta älä vetoa niihin. Se olisi väärin. Tiedäthän, että kärsin siitä. Minä olen päättänyt.

-- Tällä kertaa tahtoisin olla melkein armotonkin, kun se koskee sinun kohtaloasi, ja sälyttää osan kärsimystäni sinulle. Ehkä se horjuttaisi päätöstäsi.

-- Kiitoksia paljon anteliaisuudesta, mutta tällä kertaa pysyn omillani. Älä yritä kautta rantainkaan, se ei auta. Menenhän minä, mamma, mitä siitä kiistelemme. Eihän hätä ole tämän näköinen!

-- Minä huomaan jo -- sinä olet joutunut pois minun ulottuvistani.

-- Ei, ei ole koskaan syytä siihen pelkoon. Ei ole toista sellaista mammaa kuin minulla on! sanoi hän nauraen ja kujeillen.

-- Tarkoitan sitä sanatonta, itsestään selvää toistemme tajuamista.

-- En ole enää lapsi. Sinä unohdat sen yhä, sanoi hän.

Se oli minulle ylivoimaista. Hänen äänensä sävy ja katseensa torjui luotaan. Hän oli jo niin kaukana, etten häneen enää ulottunut.

Yksinäisyys oli ainoa turvani ja rukous, jossa vetosin Suureen Tuntemattomaan.

Rukouksessani en ollut enää pelkkä itseni, en yksi ihminen. Ajan tuska painoi ylivoimaisena, ja ankara kohtalo elävöittyi hirviöksi.

Se oli mielestäni sama uneni peikko, joka kerran ennen oli tavoittanut pienokaista poveltani. Se sama, jonka kanssa taistelin Tajun sairaana ollessa. Se sama, joka oli minua kuljettanut kuoleman portilla ja ensi kerran antanut unessa aavistaa poikaani uhkaavan kohtalon. Nyt tunsin, että se jo oli ottanut minulta Avun. Ja se oli viekas ja väkevä -- minä voimaton, kahleissa. Vaikka kuinkakin kirkkaasti näin, mitä oli tulossa, en voinut auttaa, en mitään tehdä!

XIV

Elämä oli yhä kuin synkkää unta -- minun elämäni. Istuin Siirin salin nurkassa, ja silmäni seurasivat nuorten iloista tanssia. Soitto, valot, liike, äänet olivat yhtyneet kehäksi ympärilläni.

Se oli valoinen kehä, jonka läpi katsottuna tulevaisuus oli kaukana.

-- Kuulehan, Lemminkäinen, sanoi joku pojista Avulle, -- kirjoitathan sinä kai tultuasi sinne Kalevalan maille, huolitaanko sinne uusia urhoja ja kannattaako tulla?

-- Epäiletkö? vastasi Apu ja kiiti jälleen tanssissa.

Hän oli tyynen hilpeä tänä iltana ja istui usein vaiti käsi kädessä Säteen kanssa.

Neitonen salli sen, unohtuen hänkin hiljaiseksi ja karttaen tanssin pyörrettä.

-- Tahdon olla varma, että siellä on tasaväkistä taistelua, kunniakasta kamppailua, ennenkuin tämä poika lähtee, jatkoi toveri katkennutta keskustelua.

-- Tuskin, sanoi Apu.

-- Miksi sitten menet?

-- Seikkailemaan, vastasi toinen.

-- Luontoa tutkimaan, luuli kolmas.

-- Ihana matka, lausui joku tytöistä.

-- Ei, ei mikään noista syistä houkuttele Apua. Hän menee -- arvatkaapa! Ei, ei kukaan arvaa. Hän menee sitä varten, että syksyllä olisi entistä hauskempi tulla ja tavata jälleen -- Säde, meidät kaikki, selitti muuan soma, pikku tyttönen.

-- Oikein arvattu, Leila, ja silloin saattekin kuulla kummia tarinoita. Me jaamme Vienan ja otamme siellä kukin oman uutisasutuksen, perustamme yhteiskunnan. Ja koska siellä kuuluu jo ennestään olevan naiskomento, niin eläkää hyvässä toivossa, tytöt, sanoi Apu.

-- Tehdään Vienasta muotivaltakunta. Ei kukaan muu kuulu hienostoon kuin Vienassa kesänsä viettänyt! huusi se poika, joka oli tahtonut taistella.

-- "Vienan pääkaupunki, Vienan maaherra", miltä kuuluu? sanoi joku.

-- Ja maaherran tanssiaiset, lisättiin siihen.

-- Ja Vienan sankarien hauta! kuului uusi ääni pianon äärestä.

Tuli hiljaisuus.

-- Miksi hauta? kysyi Apu tyynesti hymyillen.

-- Ei mitään saada ilmaiseksi. Ja Viena on luvattu maa, sanoi soittaja.

-- Sinähän tulet mukaan, huomautti Apu.

-- Niin, veikko, Vienan me tahdomme!

-- Kuuletko, äiti! huusi Apu minulle.

-- Kuulen kyllä. Sota tahtoo syitä.

Tämä keskustelu, soitto ja hyörinä ympärilläni oli minulle epätodellista, kuin ohikiitävä maisema. Se ei kiinnittänyt hetkeen, vaan viittasi katsomaan kauemmaksi, jätti maltittomana odottamaan.

Mitä?

Nimetöntä, kuvaamatonta...!

* * * * *

Tuli lähtöpäivä, kylmä, kolea aamu, kesäkuun lopulla. Avun reppu oli valmis, samoin huopa, kivääri, kengät ja -- kukkia.

-- Tummia ruusuja, merkillisen eläviä, niin kauniita ja raittiita. Katsohan, kastehelmi, vesipisara lehdellä, sanoin Avulle ottaessani ne vastaan kukkakaupan lähetiltä. -- Kuinka se on voinut siinä pysyä tuodessa?

-- Sataa, sanoi Apu.

Heitä oli pieni parvi asemalla odottamassa lähtöä. Sama toivehikkuus, matkan yllätysten ikävöiminen, hymyilevä into oli heille yhteistä!

Apu oli hilpeä ja tyyni, kuin olisi kaikki vaikeat velvollisuudet voitettu ja jäljellä onnellinen, pitkä lepo, jonka loppua ei vielä tiennyt.

Hän oli sanonut hyvästit Säteelle jo illalla, ja ruusut olivat tytön viimeinen sanoma -- tummanpunaiset ruusut, kastehelmi lehdellä.

-- Oliko hänen kylmä! Lieneekö ollut ikävä? virkkoi Heikki palatessamme kotiin.

Hänkin siis sääli, kaipasi.

-- Onko sinustakin koleata? kysyin.

-- On, eihän sitä voi kieltää. Tuntuu niin oudolta.

-- Sinustakin!

-- Niin.

* * * * *

Kirjeiden odotus alkoi. Tuli kortti tai kirje joka viikko.

Ostin kartan, seurasin ajatuksissani matkalla. Oudot paikat, jotka olivat ennen olleet hämäränä aavistuksena siellä jossakin pohjan perillä, muuttuivat nyt omaisiksi, nimet tuttaviksi, ja minulla oli niistä kuva. Siihen ei liittynyt mitään runon satumaista. Todellisena ja nykyisenä piirtyi kaikki mieleemme Avun kirjeiden sävyn mukaan. Maa ja kansa tuli meille eläväksi ja rakkaaksi samalla tavalla kuin kirjeiden kirjoittajalle.

Pitkällä niemekkeellään, kova koski edessä ja takana, ympärillään oikeita metsiä hän siellä eli, asteli pehmeällä sammalella, puhtaalla ja tasaisella jäkälämatolla. Siellä kohoaa runko rungon vieressä metsän jättiläisiä, joita Apu pysähtyi ihailemaan, toisia kiertelemään. Oli sellaisiakin, joiden latvaa ei metsän kulo saavuta, ei runkoon pysty; jos kirveellä löi, niin isku kiljahtaen kilpistyi takaisin.

Oi, Kauko-Karjala, vasta nyt sinua ihailen, sillä siellä _hän _ajatteli, suunnitteli, haaveili petäjän latvojen goottilaisen kaaren alla kuin äärettömässä kirkossa. Siellä hän koskisia jokia pitkin venettä veti, souti laajoja vesiä, purjehti Kuittijärven ulapat. Siellä hän astui raskas reppu olallaan halki kivisten kankaitten, poikki hyllyvien soiden. Siellä hän valvoi vahdissa yöt ja samosi synkissä saloissa.

Se oli kuin huvitusta Avulle tuo korvessa samoaminen, missä vain karhut viheltävät. Ikihongat kertoivat pyhiä satujaan kuin olisivat olleet eläviä, harmaapäitä uroita, paljon nähneitä, paljon kokeneita.

Mitä ne kertoivatkaan Avulle? Taisteluista karulla kankaalla, laihassa maassa, syksyn myrskyissä, talven lumessa, taisteluista kesän kuloja vastaan, jotka kerta toisensa jälkeen polttivat kukoistavan jälkeläisparven jaksamatta vanhaa, karaistua tuhota. Ja kirkkaina syysöinä lumosivat hänet avaruuden lukemattomat tähtimaailmat.

Tämän luonnon helmassa Taka-Karjalan avuton kansa sai hänen rakkautensa ja saalinsa. Sen sorron hän tahtoi poistetuksi, sen sydämet omiksemme, sen erämaat asutuiksi. Sinne hän toivoi hämäläisensä, tänne etelään karjalaisensa. Uusi maailma, uusi viljelys oli saloilla aloitettava, uusi teollisuus ja kauppa.

Sinä lumoava kaukomaa, sinä sytytit hänen sydämensä, otit hänet kokonaan.

Ja kaiken alla soi uusiintuvana perussävelenä aavisteleva tieto kohtalosta.

-- Mamma ei saa olla levoton, täällä on kaikki rauhallista. Mistäpä ne sotajehut tänne...! kirjoitti hän.

Samalla seurasi kuitenkin määräyksiä, kuin jälkisäädös. Lainatut kirjat piti toimittaa takaisin, tavarat "polista" hakea kotiin.

Näiden rivien välissä luin vanhan tarinamme kohtalosta, jonka käsi oli säästänyt meitä tähän asti, mutta nyt painui yhä lähemmäksi.

Jokainen yö oli tuskan yötä, ja unen hämärät kuvat veivät todellisuuden partaalle, hellittämättä herättyänikään. Niin monta aamua valkeni vaatien minua kaukaiselle matkalle häntä etsimään, hänen kanssaan elääkseni. Ja yhtä monta tukahduttavaa järkisyytä nousi estämään aiotun matkan mahdottomuutena.

Muutin maalle keskikesäksi, ja siellä käki kukkui vielä ikkunani alla petäjässä.

-- Miksi se niin lähellä kukkuu? kyselin sisareltani, jonka koululla asuin.

-- Ei ole tosiaan ennen tuohon tullut, sanoi hän.

-- Eikä arkailekaan, sanoin.