Part 13

-- Ei, vaikka hätistäisi.

-- Kuule, minä ajattelen aina Apua, kun tuo käki kukkuu. Siellä Karjalassa kukkuu käki samoin hänelle kuin tuo meille.

-- Se kuulostaa niin surulliselta, kun sinä sen sanot, sanoi sisareni.

-- Sydämeni on niin raskas.

-- Sinun on ikävä poikaa. Älä huoli, tulee syksy, kaikki muuttuu taas rauhalliseksi, ja Apu on jälleen kotona.

-- Minulla on niin kumma tunne -- pelkään, ettei hän tulekaan. En ole koskaan ennen näin pelännyt. Se jäytää, nakertaa sydänjuuriani.

-- Kuulehan, päivä paistaa jälleen tuolla nurmikolla. Mennään sinne, yritti sisareni.

-- En jaksa. Onhan yhdentekevää, kuinka minun laitani on. Hän...

-- On nuori, reipas ja vahva poika. Kun on sellainen kuin Apu ... ei tarvitse pelätä.

Aurinko paistoi suoraan sisareni suureen koulusaliin, ja ikkunat olivat auki.

Pieni lintunen tupsahti lasiin, ponnahti siitä ikkunalaudalle ja pyrähti huoneeseen. Hiukan räpyteltyään siipiään ilmassa se työntyi lasiin jälleen.

-- Tuotahan tulee sääli. Pikku raukka, sinähän lyöt itsesi kuoliaaksi. Eksynyt olet oudoille tiloille. Hiljaa, hiljaa, minä autan sinut ulos!

Tämä jutteluni pikku linnulle rauhoitti minua, sain purkaa sydämeni ikävöivän hellyyden turvattomalle ja avuttomalle. Otin linnun käteeni ja suljin sen hellästi kouriini, jossa sen sydän läpätti hätäisesti.

-- Katsos, sisko, se on ihan musta. En ole koskaan ennen nähnyt näin mustaa pikku lintua ... ja sen silmät uhkaavat ja pistävät... Katso!

-- Anna lentää, anna lentää! huusi sisareni, ja minä näin, että hän vapisi.

-- Lennä, pikku lintunen, sydämesi on yhtä sairas kuin minunkin, sanoin eksyneen kadotessa ikkunasta lehdikköön.

-- Mikä sinun on? Olethan kalpea ja tuijotat säikähtyneenä. Oletko sairas? kysyin sisareltani, katsellessani häntä lähemmin.

-- En, en, älä huoli. Ei se ole mitään. Muistui vain mieleeni eräs tarina mustasta linnusta, kuiskasi hän yhä järkytettynä.

-- Tarina mustasta linnusta ... millainen tarina? kysyin olematta utelias. Olihan kaikki niin yhdentekevää.

-- Tarina kuolemanlinnusta.

-- Tämä lintu oli musta ja katsoi minuun niin pistävästi ... leppymättä! Olikohan se kuolemanlintu?

-- Ei pidä kysellä tutkimattomia. Pieni eksynyt lintunen vain, vastasi sisareni.

-- Turvaton, harhaileva Apu vain siellä kaukomailla! Laukaus tai salahyökkäys ... se on vain sekunnin työ.

Pieni kuolemanlintu askarsi ajatuksissani. Etsin sitä pensaikosta, ruohosta, metsässä käydessäni, maantiellä astuessani. Kaipasin sitä ja pelkäsin.

Avun kirjeet tulivat kenttäpostin kuljettamina säännöllisesti, ja hän sai samoja teitä kirjeitä ja pikku paketteja. Rakas viesti käsissäni elin jälleen päivän, pari. Olihan siellä kaikki tyyntä ja rauhallista ja Apu eläytynyt sinne koko sielullaan. Suunnitteli, puuhaili aina ajatellen tuon maan tulevaisuutta ikäänkuin hänellä olisi ollut valta ja voima tehdä se onnelliseksi.

Suunnattoman arvokkaiden metsien hinnalla se maa oli jalostettava, laajat vedet kulkureiteiksi perattava, turpeenkääntäjät työhön vietävä, ihanat rannat rakennettava. Siellä kelpaisi kesät unelmoida, luonnon valtoihin antautua.

"Uni lehtivuoteellani savusaunan lattialla maistuu kyllä", niin hän kirjoitti, "nälkää ei ole, luonto antaa kun pyytää jaksaa, erämaakin on vieraanvarainen, lempeä, kun sen kesyttää osaa..."

"Sinisaloilla saduttaret karkeloivat, ja vanhat laulut humajavat lakkapääpetäjissä. Ken sitä ymmärtää, ei pelkää saloa, ei ikävöi."

Syksy painui lähemmäksi, palasin kaupunkiin, ja siellä kalahti kenttäpostissa tullut kirje usein postilaatikkoon.

Olin jälleen rikas, luin sitä päivän, pari, osasin ulkoa joka sanan, kätkin povelleni pannakseni sitten talteen, kun seuraava tulisi.

Hänen kirjeittensä sävy muuttui syksymmällä. Niissä oli jo jotakin ennusteellista ja puuhakasta vaaran varalta, vaikkei sitä muka odotettu.

"Ei mamman pidä pelätä..." oli joka kirjeessä, ja se varoitus oli Tajunkin saamassa kortissa, että äitiä oli rauhoitettava.

Vieri viikko, toista, eikä kirjettä enää tullut. Minulta kuluivat päivät ja yöt sen odotuksessa, ja sitten vihdoin tuli postikortti. Outo oli siinä käsiala, outo nimi -- ilmoitus: Apua ei ollut enää! Oli kaatunut...!

Kortti kädessäni tein Tajulle vuodetta ymmärtämättä, mitä se merkitsi, ettei Apua ollut enää. -- Kuollutko, eikä tule koskaan?

Sitä en uskonut -- tiesin vain. Joku oli sanonut.

Apuhan oli matkalla, ja kirje -- miksi se ei voisi tulla vieläkin? Kuulin monesti sen putoavan laatikkoon, riensin ottamaan -- ehkä Avulta!

Sitä kirjettä odotin -- odotin ja laatikosta tavoitin, uskoin tulevan milloin tahansa. Mitä minua liikuttivat sanomalehdet, mitä ihmisten kertomukset! Turhaan ne puhuivat taisteluista siellä kaukana Karjalassa, epätoivoisesta perääntymisestä, nuorisojoukon surmasta, englantilaisten komennosta ja punaisten julmuudesta. Apu ei ollut niissä mukana.

Apu oli siellä jossakin, odotti minua, kutsui ja pyysi tulemaan!

Voi niitä öitä, joina hän kutsui: -- Äiti, äiti!

Se oli sama ääni kuin unissani ennen, ja minulla oli sammumaton jano saada nähdä hänet.

Ajatuksissani vaelsin, liitelin hänen olopaikoilleen. Harmaana varjona kiidin, etsimisen sieluna harhailin. Seuraani yhtyi retkilläni kymmeniä, satoja ja tuhansia äitejä, siskoja, lapsia, miehiä. Lakkaamaton kaipuu ajoi meitä sinne tänne -- ei ollut rauhaa, ei lohtua.

Eikä Apu kuitenkaan ollut minusta kuollut, ei olematon. Hän eli, oli lähelläni, enemmän omani kuin koskaan ennen, kuului nyt yksin minulle, ei kellekään muulle.

Se teki kaipuuni raskaaksi.

Hänen haaveensa, sanansa, toiveensa, suunnittelunsa ottivat minut asunnokseen. Niissä elin hänen kanssaan, hänen kauttaan.

Ja se teki kaipuuni yhä vaikeammaksi.

Luokseni tuli kovaosaisia äitejä, saman uhrin antaneita. Heidänkin poikansa olivat kaatuneet Karjalassa.

Suru yhdisti meitä, kova kohtalo avasi sydämet, ja minä näin paljon, näin ihmeellisiä asioita.

En ollut erilaisempi kuin muut, ei ollut suruni suurempi eikä pienempi kuin niiden kymmenien, jotka samoin kaipasivat.

Heidänkin sydäntään kalvoi lakkaamaton tuska, ja kaipuun jano tukehdutti rintaa. Heidänkin poikansa viruivat hautaamatta Kauko-Karjalan saloilla, kylissä, soissa, koskissa, järvissä...

Heidänkin rakkaimpansa huusivat apua, janosivat lempeätä muistoa, kaipuuta -- annetun uhrin pyhittämistä!

Kaipauksemme otti meidät siivilleen ja kantoi yli maitten ja merien.

Me näimme maailmansodan kentät, sen sadat -- tuhannet -- miljoonat kaatuneet ja tunsimme jäljelle jääneiden tuskan omassamme.

Se ei ollut lohtua. Se oli kaipuun avartumista ihmiskuntaa syleileväksi. Se vaati uhriemme, miljoonien uhrien pyhittämistä -- rauhaa!