Part 4

»Herra de Lesperon», hän virkkoi, »mitä te puhelette? Te rääkkäätte minua, monsieur.»

»Tarkastakaapa kasvojani, Roxalanne. Eikö niistä ollenkaan näy, että rääkkään myöskin itseäni?»

»No kertokaa sitten, monsieur», pyysi hän rukoilevan hellästi ja hyvittelevästi, »kertokaa minulle mikä teitä vaivaa, kahlehtien kielenne. Olen varma siitä, että te liioittelette. Te ette ole voinut tehdä mitään kunniatonta, mitään halpaa.»

»Lapsi», huudahdin, »kiitän Jumalaa siitä, että olette oikeassa! Minä en voi tehdä kunniatonta tekoa enkä tahdo sitä tehdä, vaikka kuukausi sitten sitouduinkin sen tekemään!»

Hänen katseestaan kuvastui äkkiä pelkoa, epäilyä, epäluuloa.

»Te — te ette kai tarkoita olevanne urkkija?» kysyi hän, ja sydämeni pohjasta kiitin ja ylistin taivasta, että ainakin siihen saatoin vilpittömästi vastata kieltävästi.

»Ei, ei — en sitä. En ole urkkija.»

Hänen kasvonsa kirkastuivat taaskin ja hän huokaisi.

»Se on luullakseni ainoa seikka, jota en voisi antaa anteeksi. Koska syy ei ole se, niin ettekö suostu ilmaisemaan sitä minulle?»

Hetkeksi valtasi minut halu tunnustaa, kertoa hänelle kaikki. Mutta minua pelotti sen hyödyttömyys.

»Älkää pyytäkö sitä!» rukoilin. »Saatte sen kyllä pian tietää.» Olin näet varma siitä, että kun olisin maksanut vetoni, leviäisi uutinen siitä ja Bardelysin tuhosta ympäri Ranskan kuin väreily veden pinnalla. Mutta nyt —

»Suokaa minulle anteeksi, että olen tunkeutunut elämäänne, Roxalanne!» anoin huoahtaen. »Voi, jospa vain olisin tuntenut teidät aikaisemmin! En uneksinutkaan, että tässä kuluneessa Ranskassamme on sellaisia naisia.»

»En tahdo udella, monsieur, koska päätöksenne kerran näyttää olevan niin luja. Mutta jos — jos myöhemmin, kun olen kuullut siitä asiasta, josta puhutte», hän jatkoi, silmät toisaalle käännettyinä, »tuomitsen teitä lempeämmin kuin te itse ja lähetän teille sanan, niin tahdotteko — tahdotteko palata Lavédaniin?»

Rinnassani tuntui voimakas sykähdys — voimakas, äkillinen toivon värähdys. Mutta yhtä äkkiä, yhtä voimakkaana palasi epätoivo mieleeni.

»Te ette lähetä minulle kutsua, siitä saatte olla varma», sanoin päättävästi, ja siihen keskustelu katkesi.

Tartuin airoihin ja aloin soutaa reippaasti. Ehätin lopettamaan tämän tilanteen.

Roxalanne istui kalpeana ja syviin aatoksiin vaipuneena, mutta hänen katseensa oli verhottu, joten en saattanut arvata mitään siitä, mitä hänen mielessään liikkui.

Saavuimme vihdoin linnan rantaan, ja kun ohjasin veneen pengermäportaille, riensi St. Eustache tarjoamaan käsivarttaan neidille. Hän pani merkille Roxalannen kasvojen kalpeuden ja loi minuun nopean, epäluuloisen katseen. Astellessamme linnalle sanoi hän omituisesti korostaen:

»Herra de Lesperon, tiedättekö, että maakunnassa huhutaan teidän kuolleen?»

»Toivoinkin, että sellainen huhu joutuisi liikkeelle kadottuani», vastasin tyynesti.

»Ettekä ole millään tavoin koettanut kumota sitä.»

»Miksi sen tekisin, kun kerran sitä huhua voidaan pitää turvallisuuteni takeena?»

»Siitä huolimatta, monsieur, _voyons_. Ainakin te saisitte huojentaa huolestumista — sanoisinpa melkein tuskaa — niiltä, jotka murehtivat teitä.»

»Ah!» virkoin. »Ja keitä ne sitten ovat?»

Hän kohautti olkapäitään, väänsi huulensa omituiseen hymyyn, vilkaisi syrjästä päin neiti de Lavédaniin ja murahti:

»Pitääkö minun mainita teille neiti de Marsacin nimi?»

Seisoin hievahtamatta paikallani, aivoni työskentelivät kuumeisesti, mutta kasvoni eivät värähtäneetkään hänen tarkastaessaan minua tutkivasti. Mieleeni välähti, että tämä oli varmaankin niiden kirjeiden kirjoittaja, jotka Lesperon oli antanut minulle, ja että juuri hänen pienoiskuvansa oli taskussani.

Pysyin ääneti, mutta tunsin äkkiä, että minua tarkkasi toinenkin silmäpari — Roxalannen. Hän muisti, mitä olin sanonut, hän lienee muistanut, kuinka hartaasti olin lausunut toivovani, että olisin kohdannut hänet aikaisemmin, ja hän lienee nopeasti keksinyt selityksen sanoilleni.

»Herra de St. Eustache», aloin puhua hyvin kylmästi, katsoen häntä suoraan lähekkäin oleviin silmiin, »olen sallinut teidän ottaa useita vapauksia, mutta yhtä en salli kenenkään tavoitella — ja niin paljon kuin teitä kunnioitankin, en voi tehdä poikkeusta teihinkään nähden. En voi sallia kenenkään sekaantua asioihini ja sanella minulle, miten minun on niitä hoidettava. Olkaa hyvä ja pitäkää se muistissanne!»

Heti paikalla hän muuttui orjamaisen maireaksi. Irvistys katosi hänen kasvoiltaan, uhma hänen sävystään. Hän hymyili ja liehakoi kuin halvin imartelija.

»Suokaa minulle anteeksi, monsieur!» hän huudahti, levittäen käsiään ja hymyillen hyvin nöyrästi. »Oivallan menetelleeni perin vapaasti, mutta te olette käsittänyt väärin sen tarkoituksen. Aikomukseni oli tiedustaa mieltänne erään suorittamani teon järkevyydestä.»

»Nimittäin, monsieur?» kysäisin, nakaten niskaani ja aavistaen vaaraa.

»Rohkenin tänään mainita, että te olette elossa ja terve, eräälle henkilölle, jolla luulin olevan oikeuden tietää siitä ja joka tulee tänne huomenna.»

»Tätä omavaltaista menettelyänne saatte katua», sähäytin hampaitteni välitse. »Kelle te sen ilmoititte?»

»Ystävällenne herra de Marsacille», vastasi hän, ja hänen nöyrän naamarinsa takaa alkoi virnistys taaskin pilkistää. »Hän on täällä huomenna», toisti hän.

Marsac oli se Lesperonin ystävä, jonka antamia, gascognelaista kapinoitsijaa koskevia lämpimiä suosituksia sain kiittää siitä kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä, jota olin tulostani alkaen saanut nauttia varakreivin puolelta.

»Tämä uutinen ei näytä juuri tervetulleelta, herra de Lesperon», huomautti Roxalanne omituisella äänellä. Hänen sävynsä teki minut levottomaksi, sillä siitä kuvastui heräävää epäluuloa.

»Se ei ole tervetullut, mademoiselle», vastasin. »Minulla on erinomaiset syyt toivoakseni, etten nyt tapaisi herra de Marsacia.»

»Erinomaiset ne todellakin ovat!» jupisi St. Eustache, ja hänen suupielensä painuivat ilkeän näköisesti. »Epäilemättä teidän käy vaikeaksi esittää hänelle todennäköistä syytä siihen, ettette ole hänelle ettekä hänen sisarelleen ilmoittanut olevanne elossa.»

»Monsieur», pamautin umpimähkään, »miksi koetatte sekoittaa tähän juttuun hänen sisarensa nimen?»

»Mitä?» kummasteli hän, silmäillen minua peittämättömän huvitettuna. Hän seisoi suorana, pää takakenossa, oikea käsivarsi ojossa, käsi keveästi viiruisen kepin kultanupilla. Hän siirsi katseensa Roxalanneen, sitten taaskin takaisin minuun. Vihdoin hän virkkoi: »Onko se ihmeellistä, että sekoitan tähän morsiamenne nimen. Tai kenties väitätte, ettei neiti de Marsac ole kihlattunne?»

Unohdin hetkeksi sen osan, jota näyttelin, ja sen miehen, jona esiinnyin, ja vastasin kiivaasti: »Niin väitän.»

»No, sitten te valehtelette», tokaisi hän, kohauttaen olkapäitään loukkaavan halveksivasti.

En usko, että minun voidaan sanoa kertaakaan koko elämäni aikana antautuneen raivon valtaan. Raa'at, kehittymättömät ihmiset saattavat joutua intohimon saaliiksi, mutta herrasmies ei minun mielipiteeni mukaan ole koskaan kiukuissaan. Enkä minä silloinkaan ollut, mitä tulee kiukun ulkoisiin merkkeihin. Nostin kumartaen hattuani Roxalannelle, joka seisoi lähellämme, silmissään pelokas ja ihmettelevä ilme.

»Mademoiselle, suonette minulle anteeksi, että minun on pakko kurittaa tätä lörpöttelevää koulupoikaa teidän näkyvissänne.»

Sitten astuin eteenpäin maailman hauskimmalla tavalla, tempaisin kepin chevalierin kädestä, ennenkuin hän aavistikaan, mitä aioin tehdä. Kumarsin hänelle äärimmäisen kohteliaasti, ikäänkuin pyytäen anteeksi tekoani, ja ennenkuin hän sitten oli tointunut ällistyksestään, olin sivaltanut kepillä hänen hartioihinsa kolme nopeata perättäistä iskua. Parahtaen tuskasta ja nöyryytyksestä, hän hypähti taaksepäin ja vei kätensä miekankahvaan.

»Monsieur», huudahti Roxalanne hänelle, »ettekö näe, että hän on aseeton?»

Mutta hän ei nähnyt mitään, tai jos näkikin, niin hän kiitti taivasta siitä, että asian laita oli niin. Silloin olisi Roxalanne astunut väliimme, mutta ojensin käteni, pidättäen häntä.

»Älkää olko peloissanne, mademoiselle», sanoin aivan rauhallisesti; sillä jollei se käsivarsi, joka oli voittanut La Vertoilen, kykenisi kepillä lannistamaan pariakin sellaista miekkailijaa kuin tämä kukkopoika oli, niin saisin hävetä koko ikäni.

Hän hyökkäsi kimppuuni raivoisasti, tähdäten säilänsä kärjen suoraan kurkkuani kohti. Väistin kepilläni; kun hän sitten vaihtoi säilän asentoa ja antoi minulle piston alempaa, tein minä vastasivalluksen ja saatuani hänen miekkansa keppiini pyöräytin sitä ympyrässä ja sinkautin sen pois hänen kädestään. Se kaarsi välkkyvänä valokieppuna hetkisen ilmassa ja kolahti sitten marmorisuojusta vastaan viiden, kuuden askeleen päähän meistä. Hän näkyi menettävän rohkeutensa samalla kertaa kuin miekkansa ja jäi armoilleni omituisena näytteenä typeryydestä, ällistyksestä ja pelosta.

Olihan chevalier de St. Eustache nuori mies, ja nuorille voidaan antaa paljon anteeksi. Mutta jos olisin antanut anteeksi sellaisen teon, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi paljastaessaan miekkansa aseetonta miestä vastaan, olisi se ollut naurettavaa suvaitsevaisuutta ja lisäksi äärimmäistä velvollisuuteni laiminlyöntiä. Vanhempana miehenä tuli minun antaa chevalierille opetusta käyttäytymisessä ja herrasmiehelle sopivassa ajatustavassa. Niinpä ryhdyinkin työhön aivan kiihkottomasti, pitäen silmällä vain hänen vastaista menestystään, ja annoin hänelle sellaisen selkäsaunan, jota olisi perinpohjaisuuteen nähden ollut vaikea parantaa. En välittänyt siitä, mihin sivallukset osuivat. Tanssitin keppiäni säännöllisessä tahdissa, ja minusta oli pikemminkin hänen kuin minun asiani, sattuivatko iskut päähän vai takapuoliin vai hartioihin. Minun oli teroitettava hänen mieleensä siveyssääntö, ja ne kolaukset, joita hän saattoi opetuksen kestäessä saada, olivat mitättömiä syrjäseikkoja, kunhan vain itse oppi juurtui hänen sieluunsa. Pari, kolme kertaa hän yritti päästä kanssani käsikähmään, mutta minä vältin häntä; minua ei suinkaan haluttanut käydä hänen kanssaan rahvaanomaiseen tappeluun. Tarkoitukseni ei ollut riidellä eikä tapella, vaan kurittaa, ja uskallanpa väittää, tarkoitukseni toteutin melkoisen onnistuneesti.

Vihdoin tuli Roxalanne väliin, mutta vasta sitten kun keppi edellisiä kenties hiukan rajummasta iskusta katkesi ja herra de Eustache vaipui avuttomana kokoon ähkyväksi läjäksi.

»Valitan, mademoiselle, että olen loukannut katseitanne tällaisella näytöksellä, mutta jollei näitä läksytyksiä anneta heti rikoksen tapahduttua, ei niiden vaikutus ole puoleksikaan niin terveellinen.»

»Hän ansaitsi sen, monsieur», vastasi hän, äänessään melkein raju sävy. Ja niin huonoa ainesta me olemme, että hänen halveksumisensa tuota valittavaa koru- ja muhkuraläjää kohtaan sai minut värähtämään mielihyvästä. Menin sinne, mihin hänen miekkansa oli pudonnut, ja nostin sen maasta.

»Herra de St. Eustache», lausuin, »olette siinä määrin häpäisseet tätä säilää, etten usko teidän enää haluavan sitä kantaa.» Niin sanoen katkaisin sen polveani vasten poikki ja heitin kappaleet kauas jokeen siitä huolimatta, että kahva oli kallisarvoinen, varustettu runsailla pronssi- ja kultakirjaimilla.

Hän kohotti tuhkanharmaita kasvojaan, ja hänen silmänsä säihkyivät voimatonta raivoa.

»_Par la mort Dieu_!» hän ärjyi käheästi. »Tästä saatte antaa minulle hyvitystä.»

»Jos ette vielä mielestänne ole saanut riittävästi hyvitystä, olen valmis sitä antamaan milloin vain tahdotte», vastasin kohteliaasti.

Ennenkuin ehdimme virkkaa mitään muuta, näin herra de Lavédanin lähestyvän meitä joutuisasti. Varakreivin otsa oli synkissä rypyissä, kuten olisi saattanut luulla, suuttumuksesta, mutta todellisuudessa pahoista aavistuksista, kuten minä aivan oikein arvasin.

Vaikkakin hän pelkäsi tapahtuman seurauksia ja St. Eustachen kostontoimenpiteitä — siitä huolimatta, että tämä oli poikanen — lausui hän kuitenkin peittelemättä ajatuksensa chevalierin käyttäytymisestä ja hänen minulta saamansa rangaistuksen sopivaisuudesta.

Sitten hän puhutteli palvelijoita tyyneen, tasaiseen tapaansa: »Anatole, on parasta, että käskette valjastaa vaunut herra chevalieria varten. En usko, että hän kykenee ratsastamaan kotiinsa.»

Anatole tirkisteli maassa viruvaa kalpeata nuorukaista, käänsi sitten pienet, kuihtuneet kasvonsa minuun päin ja virnisti erikoisen juhlallisesti. Herra de St. Eustache ei näkynyt olevan kovin suosittu.

Nojaten raskaasti erään lakeijan käsivarteen, lähti chevalier tuskallisesti pihalle, jossa hänelle parhaillaan laitettiin vaunuja kuntoon. Viimeisellä hetkellä hän kääntyi ja viittasi varakreiviä luokseen.

»Niin totta kuin Jumala elää, herra de Lavédan», hän vannoi, huohottaen raskaasti raivoissaan, »te saatte katkerasti katua sitä, että kävitte tänään puoltamaan tuota gascognelaista kerskailijaa. Muistakaa minua kumpikin, kun olette matkalla Toulouseen!»

Varakreivi seisoi hänen vieressään värähtämättä ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka tämän julman uhkauksen olikin täytynyt tuntua hänestä kuolemantuomiolta.

»Hyvästi, monsieur — pikaista tervehtymistä!» Siinä koko hänen vastauksensa. Mutta minä astuin heidän luokseen.

»Eikö teidänkin mielestänne, varakreivi, olisi parasta pidättää hänet?» tiedustin. .

»Pyh!» äänsi hän. »Antaa hänen mennä.»

Chevalier katsahti pelästyneenä minua silmiin. Kenties tuo nuorukainen jo katui uhkaustaan ja tajusi, kuinka järjetöntä oli uhata sellaista miestä, jonka vallassa hän sattui olemaan.

»Ajatelkaa toki, monsieur!» huudahdin. »Teillä on ylevä ja hyödyllinen elämä edessänne. Ei minunkaan henkeni ole arvoton. Saammeko sallia, että tämä mato tuhoaa elämämme — niin, ja vaimonne sekä tyttärenne onnen?»

»Antakaa hänen mennä, monsieur; antakaa hänen mennä! Minä en pelkää.»

Kumarruin ja vetäydyin takaisin, viitaten lakeijaa viemään pois miehen, jokseenkin samalla tavoin kuin olisin viitannut häntä korjaamaan jotakin saastaa edestäni.

VIII

VALOKUVA

Jokaisen ajattelevan ihmisen on silloin tällöin täytynyt johtua katkerasti ajattelemaan, kuinka äärimmäisen avuttomina me olemme kohtalon armoilla, sen kaikkien oikkujen heiteltävinä.

Jos herra de Marsac olisi suvainnut saapua Lavédaniin jonakin järkevänä vuorokauden aikana, olisin minä jo ollut matkalla Pariisiin vakaassa aikomuksessa tunnustaa tappioni ja maksaa vetoni. Yön mietittyäni, mikä yhä enemmän oli lujittanut päätöstäni menetellä siten, olin alkanut ajatella, että senjälkeen voisin palata Roxalannen luokse; silloin tosin olisin köyhä, mutta minun aikeitani ei ainakaan voitaisi epäillä.

Juuri ne aatokset lienevät pitäneet minua valveilla myöhään yöhön saakka, ja kenties senvuoksi oli herätessäni aamu jo pitkälle kulunut. Aurinko paistoi huoneeseeni, ja vuoteeni vieressä seisoi Anatole.

»Kuinka paljon kello on?» kysyin, nousten reippaasti istumaan.

»Yli kymmenen», vastasi hän jäykän moittivasti.

»Ja te olette antanut minun nukkua!» äkeilin.

»Emme juuri estä teitä mistään täällä Lavédanissa, vaikka olemmekin valveilla», murahti hän. »Ei ollut mitään syytä, miksi herran olisi pitänyt herätä.» Sitten hän ojensi minulle paperiarkin. »Herra Stanislas de Marsac oli täällä varhain tänä aamuna sisarensa kanssa. Hän jätti tämän kirjeen teille, monsieur.»

Ällistyksen ja pelon syrjäytti mielessäni pian huojennus, koska Anatolen sanoista saatoin päättää, että Marsac oli poistunut. Otin siitä huolimatta kirjeen hieman epäröiden ja kääntelin sitä käsissäni.

Vihdoinkin voin hengittää vapaasti. He olivat poissa, ja mitä vahinkoa he lienevätkin ennen lähtöään tehneet René de Lesperon-paran maineelle, nyt he ainakaan eivät enää olleet täällä paljastamassa minua vieraan nimen käyttäjäksi. Pyytäen mielessäni Lesperon-vainajan haamulta anteeksi sitä häpeää, jonka hänen nimelleen aiheutin, mursin tämän merkityksellisen kirjeen sinetin. Kuoressa oli muun muassa noin seitsemänkymmenenviiden sentimetrin pituinen lankasäie.

»Monsieur», luin, »missä hyvänsä satun teidät kohtaamaan, on velvollisuuteni surmata teidät.»

Alku oli lupaava, totta totisesti?

»Vain siitä syystä», jatkui kirje, »en ole halunnut joutua kanssanne vastakkain tänä aamuna. Aika on siksi levoton ja tämä maakunta siksi vaarallinen, ettei voida tehdä sellaista tekoa, joka saisi hallituksen sinetinvartijan huomion kiintymään Lavédaniin. Siitä, että olette vielä hengissä, saatte niin ollen kiittää herra varakreiviä kohtaan tuntemaani kunnioitusta sekä omaa alttiuttani sitä asiaa kohtaan, jota molemmat palvelemme. Olen matkalla Espanjaan etsiäkseni sieltä turvaa kuninkaan kostolta.

»Henkeni pelastaminen on velvollisuuteni yhtä paljon itseäni kuin asiaamme kohtaan. Mutta minulla on myöskin velvollisuuksia sisartani kohtaan, jota te olette kohdellut niin solvaavan kevytmielisesti, ja ne minä, jos Jumala suo, täytän ennen lähtöäni. Teidän kunniastanne, monsieur, emme välitä puhua sellaisista syistä, joita minun ei tarvitse kosketella, enkä siihen lainkaan vetoa. Mutta jos teissä on jäljellä rahtuakaan miehuutta, jollette ole yhtä kurja pelkuri kuin olette suuri konna, odotan teitä ylihuomenna mihin aikaan hyvänsä ennen puolta päivää Auberge de la Couronnessa Grénadessa. Siellä, monsieur, järjestämme välimme, jos se teille suinkin sopii. Että voisitte saapua sinne valmistuneena ja ettei tavattuamme tarvitsisi tuhlata aikaa, lähetän teille mitan miekkani pituudesta.»

Tällä tavoin päättyi tämä kiukkuinen, tulta huokuva kirje. Käänsin miettiväisenä sen kokoon ja sitten, kun päätökseni oli valmis, hypähdin vuoteesta ja pyysin Anatolea auttamaan itseäni pukeutumaan.

Tavatessani varakreivin pohti hän ankarasti, mitä Marsacin omituinen käyttäytyminen saattoi merkitä, ja huojennuksekseni näin, ettei ainakaan hän osannut keksiä siihen mitään syytä. Vastaukseksi kysymyksiin, joilla hän varsin luonnollisesti ahdisti minua, vakuutin hänelle, että kaikkeen oli syynä pelkkä väärinkäsitys, että herra de Marsac oli pyytänyt minua kohtaamaan häntä kahden päivän perästä Grénadessa ja että minä silloin epäilemättä voisin selvittää koko jutun.

Samalla lausuin valitteluni tämän tapahtuman johdosta, koska se pakotti minut viipymään vielä kaksi päivää rasittamassa varakreivin vieraanvaraisuutta. Siihen kaikkeen hän kuitenkin antoi odottamani vastauksen, huomauttaen lopuksi, että ainakin sillä hetkellä näytti siltä, kuin olisi chevalier de St. Eustache tyytynyt siihen, että oli saanut aikaan tämän selkkauksen minun ja Marsacin välillä.

Anatolen puheiden nojalla olin jo voinut päätellä, että Marsac oli ollut hyvin vaitelias. Mutta hänen sisarensa ja Roxalanne olivat keskustelleet keskenään, ja se seikka huoletti minua vakavasti. Naiset eivät tavallisesti sellaisissa oloissa ole yhtä pidättyviä kuin miehet, ja jos kohta neiti de Marsac ei kenties ollutkaan sananmukaisesti selittänyt, että minä olin hänen uskoton rakastajansa, ovat naiset kuitenkin vikkeliä panemaan merkille ja selittämään sellaisista syistä aiheutuneen hämmingin merkkejä, ja minä pelkäsin pahasti Roxalannen tulleen siihen johtopäätökseen, että olin valehdellut hänelle edellisenä iltana. Levottomin mielin menin sen vuoksi etsimään häntä ja löysin hänet linnan takana olevasta vanhasta puutarhasta.

Hän ei aluksi huomannut minun tuloani, joten minulla oli tilaisuus vähän aikaa tarkastella häntä; panin merkille, kuinka surullisilta hänen kasvonsa sivusta päin näyttivät ja kuinka raukeita hänen liikkeensä olivat. Tämä oli siis minun työtäni — minun ja herra de Chatelleraultin sekä niiden toisten iloisten herrasmiehien, jotka lähes kuukausi sitten olivat istuneet pöydässäni Pariisissa.

Liikahdin, ja sora narahti jalkani alla. Silloin hän kääntyi ja hätkähti nähdessään minun lähestyvän. Veri kohosi hänen kasvoihinsa, poistuen niistä seuraavana hetkenä ja jättäen ne entistä kalpeammiksi. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut poistua, mutta sitten hän näytti hillitsevän itsensä ja jäi hievahtamatta paikoilleen, odottaen ulkoisesti rauhallisena tuloani.

Mutta hänen silmänsä olivat toisaalle suunnatut, ja hänen rintansa nousi ja laski siksi rajusti, ettei se sopinut siihen välinpitämättömyyden naamioon, johon hän oli nopeasti verhoutunut.

»Tepä olette ollut kuhnustelija tänä aamuna, herra de Lesperon.» Ja hieman naurahtaen hän poikkesi tieltä taittamaan ruusun.

»Se on totta», myönsin typeränä; »nukuin kovin pitkään.»

»Surkuttelen teitä kovasti, sillä siten ette saanut nähdä neiti de Marsacia. Onko teille jo kerrottu, että hän kävi täällä?»

»Kyllä, mademoiselle. Stanislas de Marsac oli jättänyt minulle kirjeen.»

»Olette epäilemättä pahoillanne siitä, ettette tavannut heitä», hän huomautti.

En ollut oivaltavinani hänen kysyvää äänensävyään. »Se on heidän syynsä. Heistä oli nähtävästi mieluisempaa karttaa minua.»

»Onko se ihmeteltävää?» kivahti hän, ja hänen kasvoillaan näkyi äkillinen suuttumuksen välähdys, jonka hän yhtä nopeasti hillitsi. Entiseen välinpitämättömään tapaansa hän jatkoi: »Te ette näytä häiriytyneen siitä, monsieur.»

»Päinvastoin, mademoiselle; olen hyvin harmissani.»

»Siitäkö, ettette nähnyt — kihlattuanne?» kysäisi hän; nyt hän ensi kerran loi minuun katseen, ja se oli terävä kuin tikari.

»Mademoiselle, en ole vannonut uskollisuutta ainoallekaan elävälle naiselle. Olen surkuteltavien asianhaarojen uhri. Oi, en voi puhua enempää! Nämä Marsacit rauhoitan helposti. Minun on kohdattava herra de Marsac Grénadessa ylihuomenna. Taskussani on kirje tältä elävältä säilältä; siinä hän ilmoittaa minulle suvaitsevansa silloin surmata minut. Mutta —»

»Toivon, että hän sen tekee, monsieur!» tokaisi Roxalanne niin rajusti, että minä mykistyin ja jätin lauseeni kesken. »Rukoilen Jumalaa, että hän sen tekee!» lisäsi hän. »Te ansaitsette sen paremmin kuin kukaan on milloinkaan sitä ansainnut!»

Hetkisen seisoin hänen sanojensa lamauttamana. Sitten sain äkillisen mielijohteen ja astuin hyvin lähelle häntä.

»Roxalanne», puhuin kuumeisesti, »te ette sitä toivo. Mitä olisi teidän elämänne, jos minä kuolisin? Te, lapsi, te rakastatte minua samoin kuin minä rakastan teitä.» Vedin häntä äkkiä puoleeni äärettömän hellästi, melkein kunnioittavasti. »Ettekö voi kallistaa korvaanne tämän rakkauden äänelle? Ettekö voi luottaa minuun vähääkään? Ettekö voi ajatella, että jos olisin aivan niin arvoton kuin te itsellenne uskottelette, tätä rakkautta ei voisi olla olemassa?»

»Sitä ei ole olemassa!» huudahti hän. »Te valehtelette, — kuten kaikessa muussakin. En rakasta teitä. Minä vihaan teitä. _Dieu!_ Kuinka teitä vihaankaan!»

»Kuulkaa, Roxalanne!»

»En tahdo kuunnella! Olen nyt jo kuullut kylliksi loukkauksia. Päästäkää minut!»

»Kyllä, mutta teidän pitää kuunnella sanojani. En ole René de Lesperon. Jos nämä Marsacit eivät olisi olleet niin äkkipikaisia ja hupakkoja, vaan olisivat odottaneet tavatakseen minut tänä aamuna, olisivat he sen teille ilmaisseet.»

Hän lakkasi hetkiseksi ponnistelemasta katsoakseen minua silmiin. Mutta sitten hän puhkesi ylenkatseelliseen nauruun ja alkoi rimpuilla entistä voimakkaammin.

»Mitä uusia valheita te minulle syötätte? Päästäkää minut! En tahdo kuulla enää mitään!»

»Taivas on todistajani, että olen puhunut teille silkkaa totuutta. Käsitän kyllä, kuinka järjettömältä se kuulostaa, ja osittain juuri sen vuoksi en ole siitä teille aikaisemmin puhunut. Mutta halveksumistanne en voi kestää. Se, että te pitäisitte minua valehtelijana, kun tunnustan teille rakkauteni —»

Hänen reutoilemisensa kävi niin rajuksi, että minun oli pakko hellittää otteeni. Mutta tein sen niin äkkiä, että hän heilahti tasapainostaan ja oli vähällä kaatua selälleen. Sitä estääkseen hän tarttui nuttuuni, joka oli lähtenyt auki meidän ponnistellessamme.

Seisoimme parin askeleen päässä toisistamme, ja hän silmäili minua kalpeana ja läähättäen suuttumuksesta. Hänen silmistään kuvastui murhaava ylenkatse, mutta kun katsoin häntä vakavasti, värähtämättä, loi hän vihdoin katseensa maahan. Kun hän taaskin katsoi ylös, väreili hänen huulillaan tyyni, mutta kuvaamattoman halveksiva hymy.

»Tahdotteko vannoa», hän virkkoi, »ettette ole René de Lesperon, että neiti de Marsac ei ole kihlattunne?»