Part 3

»Jumala meitä auttakoon, monsieur! Monseigneur de Richelieu saa todennäköisesti suunnitelmansa meihin nähden toteutetuiksi. Mutta älkäämme siitä nyt huolehtiko! Te olette täällä ja olette turvassa. Vielä ei Lavédania epäillä ollenkaan. Kuten jo mainitsin, myöhästyin taistelusta ja palasin niin ollen rauhallisesti kotiin voidakseni palvella asiaamme jollakin muulla tavalla, joka kenties tarjoutuu. Suojaamalla teitä palvelen Orleansin Gastonia ja voidakseni tehdä samoin vastedeskin rukoilen, että edelleenkin säilyisin epäluuloilta. Jos Toulousessa saataisiin siitä vihiä — tai jos siellä tiedettäisiin, kuinka olen tukenut tätä kapinaa rahalla ja muulla tavoin — niin en vähääkään epäile, että minulta sen sovitukseksi vaadittaisiin pääni.»

Minua kauhistutti tämän perin hyvänsävyisen herrasmiehen rohkea vapaapuheisuus hänen kertoessaan vento vieraalle tällaisia valtiopetoksellisia seikkoja.

»Mutta sanokaahan, herra de Lesperon», jatkoi isäntäni, »kuinka on teidän laitanne.»

Hätkähdin uudelleen ällistyneenä.

»Mistä — mistä te tiedätte, että olen Lesperon?» kysyin.

»_Ma foi_», vastasi hän nauraen, »kuvitteletteko mielessänne, että olisin näin peittelemättä puhunut sellaiselle miehelle, josta en tiedä mitään? Ajatelkaa toki minusta parempaa, pyydän. Löysin viime yönä taskustanne nämä kirjeet, ja niiden osoitteesta sain tietää, ken olette. Nimenne on minulle hyvin tuttu», lisäsi hän. »Ystäväni herra de Marsac on usein puhunut teistä ja teidän kiintymyksestänne asiaamme, ja minua ilahduttaa suuresti, kun voin jonkun verran auttaa sellaista miestä, jota jo olen maineen nojalla oppinut pitämään arvossa.»

Vaivuin takaisin pieluksille ja ähkäisin. Olinpa todella tukalassa asemassa.

Pitäisikö minun nyt paljastaa hänelle oikea asianlaita? Pitäisikö minun ilmaista hänelle, etten ollutkaan Lesperon — en edes lainkaan kapinallinen — vaan Marcel de Bardelys, kuninkaan suosikki? En juuri pelännyt, että hän pitäisi minua urkkijana, mutta varmastikin hän ajattelisi, että eloon jäädessäni olisin vaarana hänen hengelleen; hänen täytyi pelätä, että kavaltaisin hänet, ja itseään suojatakseen hänellä olisi oikeus ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin. Entä sitten Chatelleraultin kanssa lyömäni veto?

Kun veto johtui mieleeni, siirtyivät ajatukseni itse Roxalanneen — tuohon herttaiseen, sulokasvoiseen lapseen, jonka huoneeseen olin edellisenä yönä tunkeutunut. Ja voitteko uskoa? Minusta — kaikkeen kyllästyneestä, kyynillisestä, uskomattomasta Bardelysistä — tuntui vastenmieliseltä jo pelkkä ajatuskin, että minun olisi poistuttava Lavédanista, ja vain siitä syystä, etten sitten enää saisi nähdä tätä maaseutuneitosta!

Niinpä annoinkin asioiden mennä menoaan, ja koska en millään tavoin väittänyt vääräksi sitä nimeä, joka minulle annettiin, pitivät varakreivi ja hänen perheensä minua edelleenkin Lesperonina.

Äkkiä herra de Lavédan kutsui vanhuksen vuoteeni viereen ja kuulin heidän keskustelevan tilastani.

»Arvelette siis, Anatole», sanoi hän lopuksi, »että herra de Lesperon pääsee jalkeille kolmessa, neljässä päivässä?»

»Olen siitä varma», vakuutti vanha palvelija, minkä jälkeen Lavédan, «kääntyen minuun päin, sanoi:

»Pysykää sen vuoksi reippaalla ja rohkealla mielellä, monsieur, sillä vammanne ei kaikesta huolimatta olekaan vaarallinen.»

Mutisin parhaillaan kiitoksiani ja selittelin olevani erinomaisella tuulella, kun meitä äkkiä häiritsi kaukaista ukkosta muistuttava ryminä.

»_Mon Dieu_!» kirosi varakreivi, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen. Hän seisoi pää kumarassa, kuunnellen jännittyneenä.

»Mitä se on?» tiedustin.

»Ratsumiehiä — nostosillalla», vastasi hän lyhyesti. »Joukkue, äänestä päättäen.»

Näiden sanojen vahvistukseksi kuului sitten linnanpihalta jyminää ja kavioiden kapsetta. Vanha palvelija seisoi avuttoman kauhun vallassa, väännellen käsiään ja valittaen: »Monsieur, monsieur!» Mutta varakreivi astui ripeästi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Sitten hän purskahti nauramaan silminnähtävästi rauhoittuneena ja ilmoitti ihmettelevästi:

»Ne eivät olekaan ratsumiehiä. Pikemminkin ne näyttävät seurueelta yksityiseen liveriin puettuja palvelijoita; ja siellä on vaunut — _pardieu_, kahdet vaunut!»

Mieleeni välähti heti muisto Rodenardista ja seuralaisistani. Kiitin taivasta siitä, että olin vuoteenomana, joten hän ei voinut nähdä minua. Nyt hänet otaksuttavasti käännytettäisiin pois tyhjin käsin ja selitettäisiin hänelle, ettei hänen isäntänsä ollut saapunut eikä häntä odotettukaan.

Mutta se otaksumani oli ennenaikainen. Ganymedes oli sitkeätä ainesta, ja siitä hän antoi nyt näytteen. Kuultuaan, ettei Lavédanissa tiedetty mitään markiisi de Bardelysistä, ilmoitti uskollinen isännöitsijäni aikovansa jäädä sinne odottamaan minua, koska se paikka, hän vakuutti varakreiville, oli minun matkani määrä.

»Ensimmäinen mielijohteeni oli», selitti Lavédan kertoessaan siitä minulle myöhemmin, »haikailematta käskeä häntä tiehensä. Mutta ajatellessani asiaa ja muistaessani, kuinka mahtava kuninkaan suosikki tämä hirveä Bardelys-irstailija on, tuntui minusta viisaammalta antaa suojaa tälle kauhealle seurueelle. Hänen muonamestarinsa — veltto, julkea vintiö — väittää Bardelysin eronneen heistä viime yönä lähellä Mirepoixia ratsastaakseen tänne, käskien heidän seurata häntä tänään. Omituista, ettemme ole kuulleet hänestä mitään! Se mahdollisuus, että hän olisi pudonnut Garonneen ja hukkunut, olisi liian suuri onni voidakseni sitä toivoa.»

»Mutta miksi sitä toivoisitte, herra varakreivi?»

»Koska tiedän, millä asialla hän tulee Lavédaniin. Hän aikoo kosia tytärtäni.»

Jos hän olisi heittänyt pommin vuoteeseeni, ei hän olisi voinut sen paremmin saada minua hätkähtämään.

»Se hämmästyttää teitä, niinkö?» Hän naurahti katkerasti. »Mutta minä voin vakuuttaa teille, että asia on siten. Kuukausi sitten vieraili luonani kreivi de Chatellerault — toinen hänen majesteettinsa hienoista suosikeista. Hän saapui kutsumatta, ei esittänyt tulolleen mitään muuta syytä kuin että hän muka huvikseen matkusti maakunnassamme. Tuttavuutemme oli perin vähäinen enkä minä lainkaan halunnut sitä lujittaa. Mutta yhtäkaikki hän majoittui tänne mukanaan kymmenkunta palvelijaa ja näkyi aikovan viipyä täällä pitkään.

— Minua se kummastutti, mutta seuraavana aamuna sain siihen selityksen. Eräältä hovissa olevalta vanhalta ystävältäni sain kuriirin mukana kirjeen, jossa hän ilmoitti, että herra de Chatellerault oli tullut Lavédaniin, koska kuningas oli kehoittanut häntä kosimaan tytärtäni. Syiden arvaaminen ei ollut vaikeata. Kuningas pitää hänestä ja tahtoo tehdä hänestä varakkaan; helpoin keino on rikas avioliitto; ja Roxalannea pidetään perijättärenä. Sen lisäksi tunnetaan vaikutusvaltani tässä maakunnassa ja pelätään minun vastustavan kardinaalin puoluetta. Mitenkä voitaisiin minut paremmin uudelleen liittää kruunun kannattajiin — sillä kruunu ja hiippa merkitsevät samaa nykyisessä sekavassa Ranskassa — kuin naittamalla tyttäreni jollekin kuninkaan suosikille?

— Jollen olisi hyvissä ajoin saanut varoitusta, niin Jumala tietää, kuinka onnettomasti olisi käynyt. Mutta nyt ei herra de Chatellerault saanut nähdä tytärtäni kuin kahdessa tilaisuudessa. Heti samana päivänä, jona sain mainitsemani tiedot, lähetin hänet Auchiin eräiden hänen äitinsä sukulaisten hoiviin. Chatellerault viipyi viikon. Sitten hän kävi kärsimättömäksi ja tiedusti, milloin tyttäreni palaisi. 'Kun te poistutte, monsieur', vastasin, ja kun hän tiukkasi syitä, puhuin hänelle siksi avoimesti, että hän laittautui kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa paluumatkalle Pariisiin.»

Varakreivi lopetti puheensa ja käveli huoneessa, sillä aikaa kun minä mietin hänen sanojaan, jotka paljastivat minulle mielenkiintoisen seikan. Sitten hän alkoi taaskin puhua:

»Ja kun nyt Chatelleraultin aikeet eivät onnistuneet, valitsee kuningas vaarallisemman henkilön saadakseen toivomuksensa täytetyiksi. Hän lähettää markiisi Marcel de Bardelysin Lavédaniin samalle asialle. Epäilemättä hän pitää Chatelleraultin epäonnistumisen syynä kömpelyyttä ja on päättänyt tällä kertaa valita sellaisen miehen, jolla on hienokäytöksisen hovimiehen maine ja joka osaa armastelun taidon niin hyvin, että hän ehdottomasti saa tyttäreni kiedotuksi pauloihinsa. Hän imartelee meitä lähettäessään hovinsa komeimman ja tahdikkaimman herrasmiehen — niinhän maine kertoo — mutta se imartelu ei minuun pysty. Bardelys lähtee täältä yhtä tyhjin toimin kuin Chatelleraultkin lähti. Kun hän vain näyttäytyy, matkustaa tyttäreni taaskin Auchiin. Eikö suunnitelmani ole hyvä, herra de Lesperon?»

»Niin, kyllä», vastasin hitaasti, ikäänkuin punniten sanojani, »jos olette varma siitä, että Bardelysia koskevat päätelmänne ovat oikeat.»

»Olen enemmän kuin varma. Mitä muuta asiaa voisi hänellä olla Lavédaniin?»

Siihen kysymykseen en yrittänyt vastata.

VI

TOIPUVANA

Siitä viikosta, joka seurasi Lavédaniin tuloani, on minun hieman vaikea kirjoittaa. Se oli minulle hyvin tapausrikasta aikaa ja tuntui muovaavan luonteeni uudestaan sekä tekevän minusta kokonaan toisenlaisen henkilön kuin se Marcel de Bardelys oli, jota Pariisissa nimitettiin Uhkeaksi.

Rodenard viipyi tovereineen linnassa kaksi päivää, ja hänen vitkastelunsa huoletti minua alituisesti, sillä en tietänyt, kuinka kauan tuo hupsu katsoi sopivaksi sitä pidentää. Onneksi minulle oli herra de Lavédan yhtä huolissaan siitä, sillä häntä ei silloisena aikana miellyttänyt sellaisen miehen palveluskuntaan kuuluvien ihmisten läsnäolo, joka oli niin ilmeisesti kuninkaan puoluelainen. Vihdoin hän tuli neuvottelemaan minun kanssani siitä, mihin toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä, että heistä päästäisiin eroon, ja minä — perin kerkeänä punomaan hänen kanssaan salajuonia niin toivottua tarkoitusta varten — kehoitin häntä huomauttamaan Rodenardille, että herra de Bardelysiä oli kenties kohdannut onnettomuus ja että hänen olisi viisainta etsiä isäntäänsä maakunnasta tuhlaamatta aikaansa Lavédanissa.

Varakreivi noudatti tätä neuvoa ja tulos oli niin erinomainen, että Ganymedes, jonka velvollisuudentunto oli herätetty, lähti vielä samana päivänä — jopa samalla tunnilla — etsimään minua, mieli perin levottomana — sillä monista puutteistaan huolimatta tämä vintiö rakasti minua vilpittömästi.

Rodenardin lähdön jälkeisenä päivänä söin päivällistä perheen seurassa ja kohtasin uudelleen neiti de Lavédanin, jota en ollut nähnyt muutamia päiviä aikaisemmin tapahtuneen öisen parvekeseikkailun jälkeen. Myöskin varakreivitär oli saapuvilla; hän oli perin ankaran ja ylimyksellisen näköinen nainen — vartalo hoikka kuin keihäs, nenä perin kauhea — mutta mieleltään, kuten pian sain havaita, ylenmäärin taipuvainen puhelemaan häväistys- ja muita höystettyjä juttuja hovista, jossa hän oli viettänyt tyttöaikansa.

Siirsin katseeni hänestä hänen tyttäreensä ja kiitin taivasta siitä, ettei Roxalanne ollut äitinsä jäljennös.

Hän oli perinyt äidiltään yhtä vähän luonnetta kuin ulkonäköä. Sekä piirteiltään että sielultaan neiti de Lavédan muistutti isäänsä, ylevää, uljasta herrasmiestä.

Aterialla oli mukana vielä yksi henkilö, josta minulla tuonnempana on enemmänkin kertomista. Hän oli nuori mies, jonka ulkonainen vaikutus oli hyvä, lukuunottamatta kenties liian silmään pistävää narrimaisuutta, ja jonka herra de Lavédan esitteli minulle perheensä kaukaiseksi sukulaiseksi, herra de St. Eustacheksi. Hän oli varsin pitkä mies — hyvinkin minun mittaiseni — ja hänen ruumiinrakenteensa oli erinomainen, vaikka hän olikin hyvin nuori.

Hän näytti hupaiselta nuorukaiselta, jonka hupaisuus oli kielteistä laatua, pelkkää säyseyttä, mutta joka muutoin oli tympeä ja mieleltään kehittymätön — maalainen, kuten voi odottaa sellaisen olevan, joka on viettänyt elämänsä syntymämaakunnassaan, ja tämän maalaisuuden tekivät vielä näkyvämmäksi hänen ponnistuksensa sen salaamiseksi.

Hän kääntyi minun puoleeni kysäisten, tunsinko hovin hyvin. Olin vähällä tehdä auttamattoman virheen nauramalla hänelle vasten kasvoja; mutta malttaen ajoissa mieleni, vastasin epämääräisesti tuntevani sitä jonkun verran, minkä jälkeen hän melkein sai minut ponnahtamaan tuoliltani tiedustamalla minulta, olinko koskaan tavannut uhkeata Bardelysiä.

»Minä — olen hänen tuttavansa», myönsin varovasti. »Miksi sitä kysytte?»

»Hän johtui mieleeni sen johdosta, että hänen palvelijansa olivat täällä kaksi päivää. Tehän odotitte markiisia itseään, eikö niin, herra varakreivi?»

Lavédan kohautti äkkiä päätään sellaisen miehen tapaan, jolle oli lausuttu loukkaus.

»En odottanut, chevalier», hän vastasi painokkaasti.

»Ettekö ole koskaan tavannut häntä, monsieur?» kysyi chevalier.

»En koskaan.» Isännän äänensävystä saattoi jokainen muu paitsi tomppeli käsittää, ettei hän toivonut mitään vähemmän kuin tällaista kohtausta.

»Ihastuttava mies», mutisi St. Eustache, — »loistava, huikaiseva persoonallisuus.»

»Te — te kai olette hänen tuttaviaan», huomautin minä.

»Tuttavia?» kertasi tuo pöyhistelevä valehtelija. »Me olimme kuin veljeksiä.»

»Kuinka mielenkiintoista! Mutta miksi ette ole siitä ennemmin mitään hiiskunut?» torui talon rouva, silmäillen nuorukaista kateellisena — yhtä kateellisena kuin Lavédan paheksivana. »Onnettoman ikävää, että herra de Bardelys on muuttanut suunnitelmiaan eikä enää aio tulla meille. Sellaisen miehen kohtaaminen merkitsee sitä, että taaskin saa hengittää _grand monden_ ilmaa. Muistattehan, herra de Lesperon, tuon Bourgognen herttuattaren jutun?» Hän katsoi häijysti hymyillen minuun päin.

»Muistan sitä hämärästi», vastasin kylmästi. »Mutta luullakseni ovat huhut liioiteltuja. Kielikellot useinkin suurentavat mitättömän ojapahasen kohisevaksi vuoripuroksi.»

»Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, mitä minä tiedän», väitti hän veitikkamaisesti. »Usein kyllä, sen myönnän, huhu paisuttaa tällaisten juttujen merkitystä, mutta tässä tapauksessa en usko huhun olleen edes kylliksi värikkään. Minulle on kerrottu, että hän on hyvin komea mies», lisäsi hän, vedoten minuun saadakseen vahvistusta sanoilleen.

»Madame», vastasin, »häntä pidetään varsin hauskannäköisenä.» Ja anteeksipyytävästi hymyillen jatkoin: »Minun on sanottu jonkun verran muistuttavan häntä.»

»Niinkö?» huudahti hän, kohottaen kulmakarvojaan ja silmäillen minua tarkemmin kuin sitä ennen. Ja sitten minusta tuntui, että hänen kasvoilleen hiipi pettymyksen ilme. Jollei tuo Bardelys ollut kauniimpi mies kuin minä, niin silloin hän ei ollut läheskään niin kaunis kuin hän oli kuvitellut. Hän kääntyi St. Eustacheen päin ja kysäisi:

»Onko asianlaita todella niin, chevalier? Huomaatteko te yhdennäköisyyttä?»

»_Vanitas, vanitate_», jupisi nuorukainen, jonka päässä oli joitakuita latinankielisiä sirpaleita ja joka mielellään toi ne näkyviin. »Minä en voi nähdä vähääkään yhdennäköisyyttä — en jälkeäkään siitä. Onhan herra de Lesperon komea kylläkin, sanoisin. Mutta Bardelys!» Hän loi katseensa kattoon. »Ranskassa on vain yksi Bardelys.»

»_Enfin_», virkoin nauraen, »te epäilemättä pystytte hyvin arvostelemaan sitä. Minä olin imarrellut itseäni sillä, että yhdennäköisyyttä oli jonkun verran olemassa, mutta otaksuttavasti olette te nähnyt markiisin useammin ja tunnette hänet paremmin kuin minä. Mutta siitä huolimatta tahdon, jos hän sattuu tulemaan tänne, pyytää teitä katselemaan meitä, kun olemme rinnakkain, ja arvostelemaan yhdennäköisyyttämme.»

»Jos sattumalta olen täällä», sanoi hän, käyden äkkiä hillityksi, minkä syytä ei ollut vaikea arvata, »ryhdyn mielelläni arvostelijaksi.»

»Jos sattumalta olette täällä?» kertasin, kummastellen. »Mutta varmastikin te, jos kuulisitte, että herra de Bardelys aikoo saapua, siirtäisitte toistaiseksi kaikki mahdollisesti silloin suunnittelemanne matkat, voidaksenne uudistaa sen suuren ystävyyden, jolla väitätte kunnioittavanne häntä.»

Chevalier silmäili minua sellaisen miehen näköisenä, joka katselee toista hyvin korkealta. Varakreivi hymyili tyynenä itsekseen, sivellen etusormellaan miettivästi komeata partaansa, samalla kun jopa Roxalanne, joka oli istunut äänettömästi kuunnellen keskustelua — lempeästi häntä säästettiin liian yksityiskohtaisesti sitä seuraamasta — loi minuun huvitetun katseen. Vain talon rouvasta — joka samoin kuin hänen laatuisensa naiset yleensä oli erikoisen hidasälyinen — ei tilanteessa ollut mitään erikoista.

VII

ST. EUSTACHEN VIHAMIELISYYS

Seuraavina päivinä näin chevalier St. Eustachea usein. Hän oli hyvin ahkera vieras Lavédanissa, eikä sen syytä ollut vaikea arvata. Omasta puolestani minä en pitänyt hänestä. Meidän suhtautumisemme toisiamme kohtaan kävi asteittain, tosin niin vähitellen, että sitä tuskin saattoi huomata, yhä vierovammaksi, kunnes se viikon lopulla oli tullut niin vihamieliseksi, että Lavédan näki sopivaksi ottaa sen puheeksi.

»Varokaa St. Eustachea!» hän varoitti minua. »Avoimesti puhuen pelkään häntä ja neuvoisin teitä tekemään samoin. Se mies on valehtelija, jos kohta vain kerskaileva valehtelija — ja valehtelijat voivat hyvin helposti tehdä tahallisia, tuhoisia kepposia.»

Nämä sanat olivat eittämättä järkeviä, mutta niihin sisältyvää neuvoa ei ollut helppo noudattaa, etenkään sellaisen miehen, jonka asema oli niin erikoislaatuinen kuin minun.

Lisääntyvästä vihamielisyydestämme huolimatta chevalier ja minä jouduimme varsin usein toistemme seuraan. Syynä siihen oli luonnollisestikin se, että missä hyvänsä Roxalanne oli, siellä tavallisesti olimme myöskin me molemmat. Minä olin kuitenkin siksi edullisessa asemassa, että se varmaankin lietsoi hänessä kalvavaa vihaa, joka perustui yhtä paljon mustasukkaisuuteen kuin mihinkään muuhun tunteeseen, sillä samalla kun hän oli Lavédanissa vain jokapäiväinen vieras, asuin minä siellä yhtä mittaa.

Siitä, miten sen ajan käytin, minun on vaikea puhua. Heti siitä hetkestä alkaen, jolloin olin nähnyt Roxalannen ensi kerran, olin tajunnut todeksi Chatelleraultin väitteen, etten ollut koskaan tuntenut naista. Hän oli oikeassa. Niillä, joita minä olin tavannut ja joiden mukaan minä olin heidän sukupuoltaan arvostellut, oli päinvastoin kuin tällä lapsella vain vähän oikeutta vaatia itselleen naisen nimeä. Ja se veto sitten! Kuinka kirosinkaan sitä niinä päivinä Lavédanissa! Kuinka sadattelinkaan Chatelleraultia, ovelaa, taitavaa juonittelijaa! Kuinka kiroilin itseäni, kun olin ollut siksi vähän ritarillinen ja kunniallinen, että olin niin helposti antanut narrata itseni näin halpamaiseen juttuun! Sillä joka kerta, kun vedon muisto johtui mieleeni, toi se perässään epätoivon. Jos olisin huomannut, että Roxalanne oli sellainen nainen kuin olin olettanut — jollaisia minä olin tuntenut — niin kaikki olisi ollut helppoa. Olisin kertonut hänelle olevani Bardelys, ja sellaiselle naiselle, jollaisen olin odottanut tapaavani, ei minun olisi ollut ollenkaan vaikea tunnustaa kaikkea. Mutta Roxalannelle! Jollei vetoa olisi ollut, olisin voinut ilmaista, kuka olin. Asian näin ollen tuntui minusta mahdottomalta paljastaa toinen ja salata toinen.

Oivalsin täydelleen, kuinka jokainen kulunut hetki teki tunnustamisen yhä vaikeammaksi. Kuta aikaisemmin sen tekisin, sitä todennäköisempää olisi, että minua uskottaisiin; kuta myöhemmäksi sen lykkäisin, sitä otaksuttavammaksi kävisi, että sanojani pidettäisiin valheena. Voi! Tuntui siltä, että Bardelysin muiden puutteiden lisäksi oli tullut raukkamaisuus.

Mitä tulee Roxalannen kylmyyteen, niin se oli pelkästään Chatelleraultin sepitystä, tai sitten vain haavemielisen La Fossen olettamus, keksintö. Asia oli todella aivan päinvastoin; minä en löytänyt hänessä lainkaan uhmailua enkä kylmyyttä. Aivan kokemattomana sukupuolensa juoniin nähden ja ollenkaan tuntematta keimailutemppuja hän oli luonnollisuuden ja neitseellisen yksinkertaisuuden perikuva.

Varakreivi huomasi, että suhteemme kävivät yhä läheisemmiksi, mutta hän ei koettanut sitä estää. Tämä ylevä herrasmies olisi luullakseni ollut sydämessään mielissään, jos meidän välillämme suhteet olisivat kehittyneet huippuunsa, sillä niin köyhänä kuin hän lieneekin minua pitänyt — Lesperonin Gascognessa olevat tiluksethan tultaisiin todennäköisesti takavarikoimaan hänen valtiopetoksensa tähden — hän samalla muisti, mistä se aiheutui ja kuinka innokkaasti se mies, jona minä esiinnyin, kannatti Orleansin Gastonin asiaa.

Mitä tulee varakreivittäreen, niin samat syyt, jotka olivat jossakin määrin tehneet tyttären minulle huomaavaiseksi, tehosivat hyvin myöskin äitiin.

Hän oli ollut kiintynyt chevalieriin, ennenkuin minä saavuin. Mutta mitäpä tiesi chevalier suuresta maailmasta verrattuna siihen, mitä minä osasin kertoa? Hänen mieltymyksensä häväistysjuttuihin pakotti hänet kyselemään minulta milloin mistäkin henkilöstä, joista useimmat olivat hänelle pelkkiä nimiä.

Niinpä kaikki — paitsi kenties chevalier de St. Eustachea — edistivät yhdessä juonessa kosintaani niin voimakkaasti, että sen olisi täytynyt saada Chatellerault kiristelemään hampaitaan raivosta, jos hän olisi voinut sen nähdä, mutta pani minut kiristelemään hampaitani epätoivosta, kun ajattelin tarkoin, missä asemassa olin. Eräänä iltana — olin ollut linnassa kymmenen päivää — olimme me, Roxalanne ja minä, soutelemassa Garonnella ja etenimme puolen penikulman päähän. Kun palasimme, ajelehtien virran mukana, airot toimettomina käsissäni, mainitsin hänelle, että aioin lähteä Lavédanista. Hän katsahti nopeasti ylöspäin; hänen ilmeensä oli melkein hätääntynyt, ja hänen silmänsä laajenivat, kun katseemme sattuivat vastakkain — sillä, kuten olen sanonut, hän oli täydelleen perehtymätön sukupuolensa temppuiluun ja luonteeltaan liiaksi vilpitön koettaakseen näytellä tai verhota tunteitaan.

»Mutta miksi teidän on lähdettävä?» hän kysyi. »Lavédanissa olette turvassa, mutta muualla saatatte olla vaarassa.»

»On paljon, mademoiselle, todella paljon pidättämässä minua Lavédanissa», jatkoin vihdoin. »Mutta velvollisuuteni vaativat minua lähtemään.»

»Tarkoitatteko yhteistä asiaa?» hän huudahti. »Uskokaa minua, te ette voi tehdä mitään! Uhrautumisestanne ei ole mitään etua. Voitte palvella herttuaa äärettömän paljoa paremmin, jos odotatte, kunnes aika on kypsä uutta iskua varten. Ja miten voisitte paremmin säilyttää henkenne kuin pysymällä Lavédanissa siihen asti, kunnes vaino on lakannut?»

»En ajatellut yhteistä asiaa, mademoiselle, vaan yksistään omaa itseäni — vain omaa kunniaani. Toivoisin voivani selittää teille kaikki, mutta minä pelkään», lopetin avuttomana.

»Pelkäätte?» kertasi hän, kohottaen kulmakarvojaan ihmeissään.

»Niin, pelkään. Pelkään teidän halveksimistanne ja vihaanne.»

Hänen kasvojensa kummastunut ilme kävi selvemmäksi, ja siitä kuvastui kysymys, johon minä en voinut vastata. Kumarruin eteenpäin ja tartuin toiseen hänen sylissä velttoina lepäävistä käsistään.

»Roxalanne», kuiskasin hyvin hellästi; sävyni, kosketukseni ja hänen nimensä käyttäminen pakottivat hänet ummistamaan silmänsä.

»Roxalanne», toistin, »olemme olleet hyviä ystävyksiä, te ja minä, siitä yöstä alkaen, jolloin kiipesin suojaa pyytämään teidän kammioonne, olemmehan?»

»Olemmehan toki, monsieur», änkytti hän.

»Siitä on kymmenen päivää. Ajatelkaa — ei enempää kuin kymmenen päivää. Ja tuntuu siltä kuin olisin ollut Lavédanissa kuukausimääriä, niin hyvin olemme tutustuneet toisiimme. Näiden kymmenen päivän aikana olemme muodostaneet itsellemme käsityksen toisistamme. Mutta siinä on se erotus, että minun on oikea, teidän väärä. Olen oppinut tuntemaan teidät koko tämän maailman suloisimmaksi, herttaisimmaksi pyhimykseksi. Jospa Jumala olisi sallinut minun tutustua teihin aikaisemmin! Silloin saattaisi kaikki olla aivan toisin; minä olisin voinut olla — minä olisin — toisenlainen, enkä olisi menetellyt niin kuin nyt olen. Te olette oppinut tuntemaan minut onnettomaksi, mutta kunnialliseksi herrasmieheksi. Sellainen en ole. Täällä käyttämäni värit ovat väärät, mademoiselle. Onneton lienen — ainakin on viime aikoina minusta siltä tuntunut. Kunniallinen en ole — en ole ollut. Siitä, lapsikulta, en voi puhua enempää.»

Keskeytin puheeni, ja olimme hetkisen hiljaa. Sitten hän äkkiä katsahti minua silmiin, ja hänen sormensa puristivat kättäni.