Part 4

— Mitä hittoa! sanoi Ensio Vaahti. — Jos kerta muutatte alaa, niin ruvetkaa sitten lukemaan lääketiedettä. Se vasta jotakin on.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi.

Mutta Ensio Vaahti innostui.

— Vakuutan teille, että te sopisitte erinomaisesti lääkäriksi. Te olette päättäväinen ja tarmokas, teillä on tarkka huomiokyky ja hyvä supliikki. Ja ajatelkaa, miten mielenkiintoisille aloille lääketiede viime aikoina on ulottanut tutkimuksensa. Psykoanalyysi esimerkiksi on jotakin tavattoman hauskaa. Ja suggestioni-ilmiöt sitten! Suggestioni on tulevaisuuden taidetta, jos niin saa sanoa. Tulkaapas, neiti Selin, ylihuomenna minun kanssani kuuntelemaan tohtori Lo Mahran esitelmää suggestionista ja katselemaan, miten koko Helsinki antautuu hänen kokeiltavakseen. Vakuutan, että se on mielenkiintoisempaa kuin mikään taidenäyttely konsanaan. Tulettehan?

Kyllevi oli Vaahdin kaunopuheisten sanojen aikana hajamielisesti silmäillyt ulos Kluuvikadulle. Näytti siltä, kuin hänen kavaljeerinsa innostunut puhe olisi mennyt kokonaan ohi hänen korviensa. Vähitellen hän irroitti katseensa vastapäätä katua olevan kellokaupan kylttikellosta ja suuntasi hajamielisen haaveilevat silmänsä Vaahtia kohti.

— Sanoitteko te jotakin?

Ensio Vaahti hymyili enkelimäisen kärsivällisesti.

— Kysyin, haluatteko tulla kanssani ylihuomenna tohtori Lo Mahran esitelmää kuuntelemaan.

— Ylihuomenna? sanoi Kyllevi uneksivalla äänellä. — Ei, silloin minä en voi tulla.

— Niinkö? sanoi Vaahti surullisesta, ja hänen kauniit kasvonsa synkkenivät. Hän oli hemmoitellun lapsen näköinen, jolta kielletään namusia.

Syntyi hetken vaitiolo. Kyllevi silmäili taas itsepintaisesti Kluuvikatua. Ja Ensio Vaahti poltti savukettaan maailmantuskainen ilme suupielissään.

Ylä-Fazerin kaikilta pöydiltä kuului kuppien kilinää ja iloisten äänten sorinaa. Mutta eräässä ikkunakomerossa vallitsi haaveellinen hiljaisuus.

Vihdoin Vaahti katkaisi äänettömyyden.

— Tahdotteko te kahvia vai suklaata? kysyi hän.

— Suklaata luonnollisesti, vastasi Kyllevi. — Sen te muuten varsin hyvin tiedätte.

— Minulla on muuten jo vähän kiire, sanoi Ensio. — Pitäisi mennä luennolle.

— Kiire! sanoi Kyllevi halveksivaisesti. — Jumala loi aikaa eikä puhunut kiireestä mitään. On muuten epäkohteliasta, että herroilla on kiire, kun he ovat ulkona naisseurassa.

Kyllevi avasi palttoonsa napit ja pani turkiskauluksensa tuolinselustalle. Sitten hän otti muhvistaan käsilaukun ja käsilaukustaan pienen peilin ja rupesi järjestelemään hatun alta esiinpistäviä kiharoitaan. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut asettautua asumaan Ylä-Fazerille loppupuoleksi päivää.

Ensio katseli häntä silmät onnettoman rukoilevina.

— Mitä varten te ärsytätte minua?

— En minä ärsytä.

— Juu.

— Ei.

Keskustelu päättyi uudelleen. Kyllevi katsoi taas ulos ikkunasta. Hän ei oikein voinut käsittää, miksi hänen ajatuksensa koko ajan kieppuivat sen Ateneumin Edelfelt-salin ympärillä. Hänen silmissään väikkyi koko ajan jotakin sinistä, hän näki edessään sinisen lentäjän-univormun ja uskollisen siniset silmät, jotka anoivat ja pyysivät...

Sitten hän äkkiä havahtui, kun tarjoilijatar asetti suklaakupin hänen eteensä ja leivostenmyyjätär lähestyi kukkuroillaan olevan tarjottimensa kanssa. Ei, hiisi vieköön koko haaveilemisen. Ei nyt ollut sellaiseen aikaa.

Hän katseli Ensiota ja huomasi, että tämäkin oli ruvennut silmäilemään ulos ikkunasta. Silloin hän raivostui. Nuoret tytöt tahtovat kyllä mielellään istua ja katsella unelmoiden ulos ikkunoista. Mutta he suuttuvat vallan kauheasti, jos heidän kavaljeerinsa menettelevät samoin. Ja Ylä-Fazerilla on kavaljeerilla kaikkein vähimmin lupa olla hajamielinen ja haaveksivainen.

Siksi Kyllevi tähtäsi murhaavimman katseensa Ensiota kohti ja sanoi ääni oikeutetusta kiukusta ja ivasta väristen:

— Teille taisi varmaankin jäädä puheenkerä taskuun, herra lääketieteen kandidaatti.

— Mitä varten te olette tänään noin julmettuneen tuppisuu, jos saan luvan kysyä?

Ei vastausta. Ensio Vaahti silmäili vain yhä tarkkaavaisemmin Kluuvikatua.

Silloin Kyllevi löi nyrkkinsä pöytään, niin että lusikat kilahtivat ja kermavaahto läikkyi kupista teevadille.

— Mitä te oikeastaan mulkoilette, häh?

Ensio käänsi hitaasti silmänsä Kylleviä kohti ja katseli levollisesti, joskin samalla hieman hajamielisesti hänen kiukusta punoittavia kasvojaan.

— Seurasin vain neidin taidehistoriallisen katseen viitoittamaa suuntaa. Ja minun täytyy ihmetyksellä tunnustaa, että Kluuvikatu on todellakin satumaisen kaunis juuri tässä valaistuksessa. Nuo ihmeelliset valöörit, nuo valojen ja varjojen vaihtelut...

Nyt Kyllevin kärsivällisyys räjähti kokonaan.

— Suu tukkoon, ja vähän sassiin! Älkää enempi nokkaanne naputtako!

Hän kokosi kuumeisella vimmalla kauluksensa ja muhvinsa ja käsilaukkunsa.

— Nyt minä lähden! Moints!

Ensiolla oli täysi työ saadessaan hänet rauhoittumaan.

— So so, sanoi hän lepyttävällä äänellä. — Älkää nyt huoliko. Leikillänihän minä vain... Istutaan rauhassa ja puhutaan mukavia. Eikös niin? Esimerkiksi siitä uudesta Valentino-filmistä. Mitenkäs olisi, jos menisimme sitä tänä iltana katsomaan. Vai eikö teillä ehkä ole aikaa?

— Valentino! — Kyllevin silmät loistivat ja hän istuutui innoissaan uudelleen paikalleen. — Totta kai me lähdemme katsomaan Valentinoa, ja ihan viivana vielä. Voi jukrapoo, hän on hurmaava! Tiedättekö te, minä suorastaan jumaloin häntä, hän on minun ihant...

Ensio naurahti ja silitteli hellästi Kyllevin kättä. Kyllevi ei ollut mitään huomaavinaankaan, vaan antoi hänen silitellä.

— Te jumaloitte häntä, sanoi Ensio ymmärtäväisesti. — Luonnollisesti te jumaloitte häntä. Mutta voitteko selittää minulle miksi? Voitteko te antaa psykologisen analyysin tunteittenne motiiveista?

— Psykologisen analyysin! Kyllä teidän kanssanne käskee. Mitä varten teidän oikeastaan aina pitää olla niin riivatun psykologinen, sitä en käsitä. Ettekö te tiedä, että me tytöt emme jaksa olla psykologisia?

Ensio hymyili.

— Anteeksi. Unohdin kokonaan. Kun te tytöt ette jaksa olla edes yksinkertaisen loogillisia, niin tietysti ette kykene olemaan psykologisia, mikä on paljon monimutkaisempaa. Mutta antakaahan kun yksinkertaistutun asian. Mikä teitä Valentinossa erikoisesti viehättää?

Kyllevi tuumi hetkisen.

— Ulkonainen...

— Oletteko te todella niin pinnallinen?

— Älkää keskeyttäkö minua. Ulkonainen ja sisäinen olemus yhdistettyinä. Hänen mystillisesti välähtelevät silmänsä, hänen vakava ja hieno hymyilynsä, hänen joustava vartalonsa, hänen ratsastamisensa, hänen tanssinsa ja hänen suutelemisensa. Hänen ritarillisuutensa, hänen kuuma intohimonsa ja hänen romanttinen surumielisyytensä. Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys koko hänen olemuksessaan, missä ulkonainen kuvastaa sisäistä ja missä voi lukea sielun väreilyt kuin avoimesta kirjasta. Tuota aivan erikoista miehekkyyden ja poikamaisuuden yhdistelmää, sitä me tytöt rakastamme. Ymmärrättekö te mitä minä tarkoitan?

— Kiitos. Täydellisesti. Teillähän on kerrassaan loistavat retoriset lahjat! Te olette sitäpaitsi aivan vastustamattoman suloinen, kun te innostutte noin.

Kyllevi katsoi hetkisen kriitillisesti Ensiota.

— Teillä on muuten paljon samoja ominaisuuksia kuin hänellä, sanoi hän kuin ohimennen.

Ension kasvot kirkastuivat.

— Todellako? Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys, sielun väreilyt kuin avoimessa kirjassa, miehekkyyden ja poikamaisuuden yhdistelmä?

— Top tykkänään! Parasta että työnnymme nyt ulos, muuten tulette vielä enemmän itserakkaaksi kuin mitä te jo muutenkin olette.

He painuivat alas Fazerin rappusia, ja Ensio haki päällysvaatteensa naulakosta.

— Hei hellumarei! huudahti Kyllevi. — Teillähän on uusi tyköistuva päällystakki! Ja knalli sitten vielä. No, nytpä te vasta näytätte filminäyttelijältä. Teihin voisi oikein pihkaantua!

Ensio suorastaan säteili. Hän saattoi Kylleviä kotiin Esplanaadia ja Erottajaa pitkin kuin nuori lumoava satuprinssi pientä Tuhkimoansa. Hän jutteli ja nauroi, ja hänen valkeat hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään. Hän oli varma siitä, että kaikki tytöt kääntyivät taakseen ja katselivat häntä.

Hän seurasi Kylleviä sisälle porraskäytävään saakka. Siellä hämärässä hän äkkiä kumartui Kyllevin puoleen hymyillen vastustamatonta ja voitonvarmaa hymyilyään.

— Mitä te ajattelette? kuiskasi Kyllevi pelokkaana. — Jokuhan voi koska hyvänsä tulla.

Mutta Ensio kietoi käsivartensa lujasti ja määrätietoisesti hänen vyötäistensä ympäri.

— Kyllevi, äänsi hän hiljaa ja hänen silmänsä välähtivät. — Pikku Kyllevi!

Kyllevi pysyi hiljaa kuin hiiri hänen syleilyssään.

Hänen raikkaat, pyytävät huulensa lähenivät Kyllevin passiivisen epävarmoja huulia, ne lähenivät lähenemistään, kunnes oli vain muutaman millimetrin ero.

Silloin katuovi äkkiä aukesi ja joku tuli sisälle.

Kyllevi huudahti säikähtyneenä ja työnsi Ension luotaan. Sitten hän huomatessaan kuka tulija oli syöksyi vinhaa vauhtia rappusia ylös. Ensio tyköistuvine palttoineen ja knalleineen hävisi jonnekin porraskäytävän hämärään.

Tulija oli Elvi.

9.

Hovineuvoksetar Lacksonin syntymäpäiväkutsuilla oli paljon arvokkaan näköisiä ja kunnioitusta herättäviä tätejä ja setiä, joten Kyllevi pysyi alussa hyvin hiljaisena ja harvasanaisena. Päivällispöydässä Veikko-Ilmari istui häntä vastapäätä Elvin vieressä, mutta hän ei uskaltanut sinne juuri vilkaistakaan. Elvin paljonpuhuva katse oli ollut hänen kauhistuksensa sitten toissapäivän, jolloin tuo onneton porraskäytäväkohtaus sattui.

Kyllevi huomasi kuitenkin, että Elvillä ja Veikko-Ilmarilla oli tavattoman hauskaa keskenään. Elvi rupatteli ja nauroi koko ajan, ja Veikko-Ilmari katseli häneen herkeämättä sivultapäin kauniine sinisine silmineen ja suu hellässä hymyssä, kuten Kyllevistä tuntui. Elvillä oli uusi tummansininen silkkipuku, joka puki häntä erinomaisesti. Hänen paljaat olkapäänsä ja käsivartensa loistivat valkeina ja täyteläisinä, hänen kapeat kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, hänen intelligentit silmänsä täynnä eloa ja vilkkautta.

Hänellä on kypsän naisen kaikki houkutuskeinot, ajatteli Kyllevi katkerasti, vaikka hän kuitenkin varsin hyvin tiesi, ettei Elvi ollut kuin kahdenkymmenenkuuden ikäinen. Mutta kun itse on vasta seitsemäntoista vanha, niin silloin kaksikymmentäkuusi on jo kypsä ikä.

Kyllevi huomasi, miten Mia-täti koko ajan paikaltaan pöydän päästä katseli Elviä ja luutnantti Launoa noin erikoisen suojelevasti ja siunaavasti, ymmärtäväinen hymy huulillaan, niinkuin vanhoilla tädeillä usein on tapana katsella nuorta ihmisparia, joka heidän luulonsa mukaan on »löytänyt toisensa». Mia-tädin suopea ja myhäilevä katse raivostutti Kylleviä vielä enemmän. Hän tunsi, miten kiukku ja mustasukkaisuus kasvamistaan kasvoivat hänen povessaan.

Olihan Launo tosin toissapäivänä Ateneumissa yrittänyt suudella häntä, mutta samaahan oli Vaahtikin kohta sen jälkeen yrittänyt tehdä rouva Lacksonin paraatirapuissa. Ja Kyllevin vaisto sanoi hänelle, että nuoret miehet ylipäänsä varsin kernaasti tahtovat suudella pieniä kokemattomia tyttölapsia, tällaisilla suudelmilla kuitenkaan tarkoittamatta mitään erikoisen vakavaa. Ja kun Kylleville itselleen hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli suhteissaan nuoriin herroihin viime aikoina menetellyt hieman häilyväisesti, niin eihän hän saattanut olettaakaan muuta kuin että nuoret herrat tavallisesti maksoivat tytöille samalla mitalla takaisin.

Päivällisen jälkeen, kun muut joivat kahvia salissa, Elvi vei Veikko-Ilmarin omaan huoneeseensa hieman erilleen muista. Kyllevi seurasi tarkasti heidän hommiaan avonaisesta ovesta. He keskustelivat vilkkaasti ja istuutuivat molemmat vieretysten Kyllevin sohvalle.

— Noo, mitä varten pikku Kyllevi on niin miettiväisen näköinen tänään? kysyi Mia-täti hyväntahtoisesti ja istuutui hänen viereensä.

— Minun sydämeni on kovasti ylösmurheellistutettu, sanoi Kyllevi hieman hajamielisesti, irroittamatta katsettaan pariskunnasta Elvin huoneen sohvalla.

— Lapsi parka, sanoi Mia-täti hellästi. Hänen alituinen hellyytensä kiusasi Kylleviä.

— Olen nimittäin tässä jauhanut erinäisiä kysymyksiä, mutta mitäpä minusta mullikasta on niitä asioita selvittelemään.

— Pikku Kyllevi on tainnut opiskella kovin vakavasti viime aikoina, sanoi Mia-täti.

— Kittiä vielä, täti kulta! En minä ole opiskellut yhtään. Olen vain istunut Fazerilla ja leffandessa kaiket päivät. Olen suuttunut koko opiskelemiseen. Se on minusta ihan yhtä turhaa kuin että sialla on sarvet ja torpparin hevosella kaksi häntää.

— Ei mutta Kyllevi, kuinka sinä tuolla tavalla puhut, sanoi Mia-täti moittivasti. — Pitää harrastaa hyödyllisiä ja vakavia asioita.

— Minä harrastan Valentinoa nykyään, sanoi Kyllevi. — Täti menisi vain kerrankin häntä katsomaan, niin täti pihkaantuisi heti paikalla. Tietääkös täti, hänellä on sellainen autuaallinen pususuu, niin että oikein hemasee. Justiinsa niinkuin tuolla luutnantilla tuolla Elvin sohvassa.

— Elvi on niin kovasti iloisen näköinen tänä iltana. Oikein sydäntä lämmittää, kun hänen onneaan katselee, sanoi Mia-täti hempeästi.

— Mitä myrkyn pakanaa täti oikein meinaa? Minusta Elvi on aika retkunsekainen katsella, kirjava kuin kanan kylki.

Ja Kyllevi nousi päättäväisesti seisomaan.

— Nyt minä lähden tästä travaamaan, silmät killillä katselen kaikki mitä talossa hommataan.

Kyllevi lähti hitaasti luovimaan ympäri salia, Elvin huone salaisena päämaalinaan.

Elvi ja Veikko-Ilmari keskustelivat juuri kaikessa rauhassa autosuggestionista, kun Kyllevi lähestyi.

— Tohtori Lo Mahra on nero, kerrassaan nero, sanoi Elvi. — Ihailen häntä aivan tavattomasti. Suren kovasti, etten päässyt hänen esitelmäänsä tänään, mutta seuraavalla kerralla varmasti menen. Varmasti sinäkin innostuisit, Veikko-Ilmari, jos vain tahtoisit.

— Tuskin, sanoi Veikko-Ilmari hajamielisesti.

Hän oli huomannut Kyllevin ovella.

— Tulisit vain kerrankin häntä kuuntelemaan, sanoi Elvi rukoilevasti. — Minua surettaa, että sinä tässä asiassa olet niin välinpitämätön, meillä molemmilla kun aina muuten on ollut niin samanlaiset mielipiteet... Jassoo, Kyllevi. Haetko sinä jotakin.

— Tulin vain katsomaan tätä sinun mielenkiintoista sohvaasi, Elvi-kultaseni, sanoi Kyllevi hieman pisteliäällä äänellä. Tahtoisin nimittäin niin hiivatin mielelläni tietää, onko se rokokoota vai rousseauta, vai mitä tyyliä se on.

— Se on empireä, sanoi Elvi. — Se sinun varsin hyvin pitäisi tietää, sinä kun olet lukevinasi taidehistoriaa.

— En minä enää lue taidehistoriaa. Se on jo voitettu kanta. Olen päättänyt muuttaa alaa ja lukea lääkäriksi.

— Niinkö? naurahti Elvi. — Kolmannen kerran tänä syksynä! Mitähän sinä, lapsikulta, vielä ennätätkään, ennenkuin lukukausi päättyy!

Myöskin Veikko-Ilmari nauroi.

— Kun yliopiston tiedekunnat loppuvat, niin te kai menette talouskouluun ja käsityökursseille, sanoi hän. — Sitenhän loppuu niin monen siivettären yliopistollinen odysseia.

Kyllevi loi Veikko-Ilmariin vihaisen katseen. Uskaltaakin, senkin mokoma, ajatteli hän itsekseen, mutta ei sanonut mitään. Seisoi vain ovenpieleen nojaten ja tuijotti pariskuntaa sohvalla.

Elvi löi Veikko-Ilmaria kepeän leikillisesti poskelle.

— Herra luutnantille tietysti kelpaisi parhaiten juuri sellainen talouskurssin läpikäynyt rouva, joka osaisi laittaa hyvää ruokaa, vai kuinka? Mutta minäpä näytän, ettemme me naismaisteritkaan niin vallan takapajulla ole, mitä taloudellisiin avuihin tulee. Odotahan, niin käyn hakemassa sinulle kahvia sekä mokkatorttua, jonka todistetusti itse olen valmistanut alusta loppuun saakka.

Elvi loi koketin silmäyksen Veikko-Ilmariin ja lähti saliin.

Kyllevi murjotti yhä ovensuussa. Häntä harmitti, kun Veikko-Ilmari ei puhunut mitään.

— No, mitäs varten te istutte siinä niin tuppisuuna ja killitätte kulmienne alta? kysyi Kyllevi viimein.

— Minäkö? sanoi Veikko-Ilmari ikäänkuin äkisti havahtuen mietelmistään.

— No te juuri, kukas muu. En suinkaan minä tässä seiniltäkään kysellyt.

Kyllevi istuutui hänen viereensä sohvalle.

— Sanokaahan minulle, mitä te pidätte Arma Wallista, kysyi hän hetken kuluttua.

Veikko-Ilmari katsoi häneen hieman ihmetellen.

— Arma Wallista! Kuinka niin?

— Kysyin nyt muuten vain, noin lystikseni.

— Onhan hän aika hauska tyttö, sanoi Veikko-Ilmari.

— Jaaha, sanoi Kyllevi. — Mitä te sitten pidätte Irja Heimosta?

— Kyllä hänkin minusta on noin kokolailla mukava.

— Entä Mairesta?

— Hän on suloinen. Ehdottomasti.

— Jassoo, no hyvä! sanoi Kyllevi ja istui hetkisen totisen näköisenä.

Sitten hän äkkiä kysyi, kuin ohimennen, mutta hieman väreilevällä äänellä:

— Mitä te pidätte Elvistä sitten?

— Elvistä! Tietysti minä hänestä pidän. Kuinkas muuten.

— Niin mutta kenestä tytöstä te pidätte kaikkein eniten? intti Kyllevi.

Veikko-Ilmari hymyili salaperäisesti.

— Kaikkein eniten? Tiedättekö te, sitä minä en todella osaa sanoa. Minä pidän heistä kaikista.

— Pidättekö te kaikista? Herran pieksut sentään, silloinhan te olette oikea don Quixote!

— Don Quixote?

— Niin juuri, ettekö te tiedä. Se espanjalainen setä, josta Mozart on tehnyt oopperan. Kai te hänet tunnette? Minä en tosin ole nähnyt sitä oopperaa, mutta minä luulen, että hän oli kanssa semmoinen joka — joka — joka piti heistä kaikista!

Veikko-Ilmari nauroi täyttä kurkkua.

— Ahaa, te tarkoitatte don Juania! Kiitos kunniasta!

Elvi palasi tuoden kahvia.

— Ole hyvä, Veikko-Ilmari, sanoi hän. — Jos sinäkin tahdot, Kyllevi, niin saat mennä salista noutamaan. En saanut kuin kaksi kuppia kulkemaan.

— Kiitos, Elvi kultaseni, join juuri äsken, kun istuin rakkailemassa Mia-tädin kanssa.

Elvi nauroi.

— Saako luvan kysyä, mistä kantasanasta »rakkailla» johtuu, kysyi hän. — Tuleeko se sanasta rakas vai sanasta rakkari?

— Molempi parempi, sanoi Kyllevi.

Veikko-Ilmari selaili Elvin valokuva-albumia, ja Elvi nojautui tuttavallisesti hänen ylitseen katsellen hänkin Parisin-matkalla ottamiaan kamerakuvia.

— Muistatko, Veikko-Ilmari, tuota suloista pientä puistoa Montmartressa? Siellä vietimme ihanan kevätillan, muistatko? Kastanjat kukkivat ja läheisestä kahvilasta kuuluivat tangon sävelet. Sinä olit ostanut minulle vanhalta kukkienmyyjättäreltä pienen orvokkikimpun, joka tuoksui lumoavasti...

Kyllevi pani merkille, miten Elvin ja Veikko-Ilmarin katseet kuin muistojen kyllästyttäminä upposivat toisiinsa.

— Ohoo, tokaisi Kyllevi, teillä näkyy olleen yhteinen menneisyys, huomaan minä!

Elvi rypisti otsaansa, mutta Veikko-Ilmari käänsi nauravat kasvonsa Kylleviä kohti.

— Siitäkö tuntuu, pikku Kyllevi-neiti! Mutta ehkä sen sijasta meillä molemmilla, teillä ja minulla, on yhteinen tulevaisuus! Mitä te siitä arvelette?

— Hahahaa! nauroi Kyllevi täyttä kurkkua. — Kylläpä te osaatte!

Kyllevin silmät loistivat. Ja hän rupesi äkkiä innostuneena hoilaamaan:

Hamppari loikki maantien poikki, ja lakki oli kaheliansa, juu!

— Niin meillä Joutsenlahdessa päin lauletaan, selitti hän. — Ja sitten siellä lauletaan yhtä toista kaunista laulua, jota punakaarti aina veisasi, nimittäin että »Köyhä Suomen kansa...» No, mitä te nyt minuun noin tuijotatte niinkuin lehmä uutta navetanovea?

— Ehkä olet ystävällinen ja hieman hillitset itseäsi, pikku Kyllevi, sanoi Elvi. — Kuten ehkä kuulet, soittaa Mia-täti juuri Schumannia salissa, joten vieraittemme mielestä sinun punakaartilaislaulusi varmasti vaikuttaisivat häiritseviltä.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Sinä nyt aina olet noin nokka solmussa, kun minä yritän pitää hauskaa.

— Älä huoli kiivastua, sanoi Elvi rauhallisesti. — Tahdoin vain varoittaa sinua, ettet uudelleen tekisi samanlaista skandaalia kuin silloin osakunnassa. Tai kuin toissa päivänä meidän rappukäytävässä.

— Elvi! huusi Kyllevi ja sävähti tulipunaiseksi.

— Niin, ajatteles, Veikko-Ilmari, jatkoi Elvi mitään piittaamatta. — Tulin kotiin päivällisille ja tapasin äkkiarvaamatta paraatirapuissa Kyllevin suutelemassa erästä tuntematonta herraa, jolla oli tyköistuva musta palttoo ja knallihattu. Mikä skandaali! Ennenkuulumatonta!

Nyt se pamahti!

Kyllevi kalpeni äkkiä ja katseli Veikko-Ilmariin. Hän kohtasi Veikko-Ilmarin ällistyneen, surullisen, sinisen katseen. Kyllevistä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi jähmettynyt hänen rinnassaan, kun hän näki tuon katseen. Nyt oli kaikki lopussa!

Kyllevi ei yrittänytkään puhua mitään, ei selitellä. Hän jätti Elvin ja Veikko-Ilmarin vieretysten istumaan empire-sohvalle ja juoksi tiehensä. Hän hiipi läpi salin, missä Mia-täti yhä soitteli Schumannia, ja päätyi lopulta Nissen huoneeseen.

— Mikä sinun on? kysyi Nisse, joka käväisi savukkeita noutamassa. — Mitä varten sinä täällä yksinäsi murjotat?

Kyllevi yritti nauraa.

— Minun rupesi tekemään niin hassusti mieli laulaa sitä laulua. Ja Elvi sanoi, että minä häiritsin. Mutta täällähän ei kukaan kuule.

Ja Kyllevi alkoi:

Köyhä Suomen kansa raappi varpaitansa. Kärsimysten malja jo kukkuroillaan on!

— Eikös ollutkin hauska viisu, vai mitä, Nisse? Ja tämän punakaartilaisten lauluun valkoiset lisäsivät:

Kärsimysten malja on täynnä rapakaljaa!

— Eikös ollutkin nerokasta, vai mitä, Nisse? Hahahaa!

— Kyllevi, sinähän olet hullu!

10.

— Meine Damen und Herren, bitte, kommen Sie hierher!

Tohtori Lo Mahra loi hypnoottisen, voimakkaan katseensa kuulijakuntaan, ja siellä täällä rupesi henkilöitä nousemaan mennäkseen lavalle kokeiluvälineiksi.

— Tämä on huiman intresanttia, sanoi Kyllevi. — Mutta en minä sentään uskalla mennä.

— Te olette varmasti erinomainen meediumi, vakuutti Ensio Vaahti. — Tulkaa te mukaan vaan.

— Enkä tule. Olen ihan varma että epäonnistun ja Lo Mahra lähettää minut takaisin paikalleni. Ajatelkaa, miten hirveätä! Silloinhan koko yleisö luulisi, että minä olen idiootti.

— Kuinka niin?

— Ettekö te kuullut, miten Lo Mahra juuri äsken selitti, että kaikki terveet ihmiset ovat hypnotismille alttiit, mutta eivät idiootit ja mielenvikaiset.

— Mitä turhia. Saattaahan epäonnistuminen johtua myöskin tilapäisestä indispositsionista tai jostain muusta sellaisesta. Ei teidän yhtään tarvitse pelätä olevanne idiootti silti. No, lähdemmekö?

— Ei kuulkaa, totta puhuen, minä en tule. Olen ihan varma, että kesken kaikkea purskahdan nauruun ja pilaan kaiken. Ja minä olen mielestäni matkaansaattanut kyllin monta skandaalia viime aikoina.

— Ahaa, teistä on tullut varovainen ja kiltti, huomaan minä, sanoi Ensio ja katseli Kylleviä hymyillen hiukan ivallisesti.

— Minä olen kehittynyt kovasti viime aikoina, sanoi Kyllevi. — Uskokaa pois, se on ihan totta!

— Hm.

— Ellette usko, niin olkaa herran nimessä uskomatta sitten. Eihän se mikään uskonkappale olekaan.

— Hyväinen aika, jos te vakuutatte, niin...

— Minä olen äskettäin saanut kokea vakavia ristiriitoja, sanoi Kyllevi surullisella äänellä. — Ja sieluntuskat kehittävät aina ihmistä.

Ensio silitteli hellästi hänen kättään.

— Pikku Kyllevi, sanokaa, onko ehkä minulla — tuota noin minulla mitään syytä noihin sieluntuskiin.

Kyllevi katseli häntä hieman hämmästyneenä.

— Teillä? Miksi juuri teillä?

— Ajattelin vain...

Silloin Kyllevi äkkiä purskahti nauruun.

— On, onhan sitä syytä teilläkin! Juur' vissist'. Tehän se juuri oikeastaan kaiken alku ja juuri olettekin. Hahahaa! Mitä varten te tulitte noin nolon näköiseksi, sanokaa?

— En oikein ymmärrä... Kun te nauratte noin kovasti.

— Teistä ne ristiriidat kyllä oikeastaan johtuvat, mutta ei sillä tavalla kuin te luulette, ei, ei ollenkaan!

— Millä tavalla minä sitten luulen?

— Että minä... Hahahaa, se on liian hassua, oikein naurattaa, kun sitä ajattelee. Että minä muka olen — olen pihkaantunut teihin! Niin te luulette. Hahahaa! No, ei teidän silti tarvitse olla noin nöyrtyneen näköinen. Erehtyväthän sitä suuremmatkin psykoanalyytikot.

Ensio Vaahti ei sanonut mitään. Istui vain paikallaan ja jurotti.