Part 3

— Nyt minä menen lopettamaan sen alustuksen, ja teen sen niin pitkäksi että keskustelukysymys kestää koko yön, eikä kukaan ihminen ehdi tanssia kierrostakaan, sen takaan.

— No hyvä! julisti Kyllevi. — Silloin minä en tule koko osakuntaan. Menen mieluummin sinfoniakonserttiin, koska minulla on sinne ylioppilaslippukin jo valmiiksi jonotettuna.

— Ole tulematta sitten, sanoi Elvi ovelta. — Ei suinkaan sinua siellä liioin kaivatakaan.

Mutta silloin Kyllevi äkkiä muisti jotakin.

— Elvi, kuulehan! huusi hän. — Tuleeko sinne se luutnantti?

— Kuka luutnantti?

— No älä nyt ole olevinasi. Se lentäjä tietysti, jolla oli niin autuaallinen hymyily.

— Vai Veikko-Ilmari! Tulee hän, tulee tietystikin minun puhettani kuulemaan, sanoi Elvi ja meni huoneeseensa.

— Hei hellumarei! huusi Kyllevi. — Kyllä minäkin silloin sinne tulen. Ja ihan viivana vielä!

6.

Kyllevi istui osakunnan kokoussalissa Elvin puhetta kuuntelemassa. Tai oikeastaan hän ei paljoa kuunnellut, istui vain tuolillaan ja väänteli päätään koko ajan. Hän katseli sivulleen ja taakseen ja tähtäsi katseensa ovelle päin joka kerta kun se aukeni ja joku myöhästynyt kansalainen tuli varovaisesti sisään. Mutta hän ei kaikesta päättäen nähnyt sitä henkilöä, jota hän haki, sillä sitä myöten kuin aika kului, kävi hän yhä nyrpeämmän näköiseksi.

Lopulta hänen oli enää mahdotonta hillitä itseään, ja kun Elvi samassa lopetti lennokkaan alustuksensa ja keskustelu rupesi kankeasti ja verkalleen pääsemään käyntiin, nousi Kyllevi varovaisesti tuoliltaan ja hiipi klubihuoneen ovea kohti.

Aivan ovensuussa istui Nisse, ja Kyllevi kuiskasi hänelle ohimennessään:

— Eikö sen luutnantin pitänyt tulla tänne, vai kuinka?

— Piti kyllä, sanoi Nisse. — Mutta hän soitti äsken, ettei hän pääsekään Santahaminasta ihan kokouksen alkuun. Hän lupasi tulla vasta vähän myöhemmin. Mitä sinä hänestä tahtoisit?

— Enpä juuri mitään erikoista, sanoi Kyllevi välinpitämättömästi ja luisui nokkelasti ovenraosta klubihuoneeseen.

Klubihuoneen sohvapöydän ympärillä istuivat Irja Heimo, Arma Walli ja Maire. He olivat ottaneet huolehtiakseen tarjoiluhommista ja pitivät itseään senvuoksi etuoikeutettuina istumaan kokouksen aikana klubihuoneessa rupattelemassa.

— Morjens tytöt! sanoi Kyllevi. — Minun täytyy tulla tänne vähän huokaamaan. Siellä sisällä rupesi jo maistumaan sangen pöpörältä. Mitä te hommaatte?

Kyllevi istuutui sohvalle siten että saattoi nähdä avoimesta ovesta suoraan eteiseen.

— Me perustamme yhdistystä »Miehet pois yliopistosta», sanoi Arma. — Toivottavasti sinäkin liityt jäseneksi.

— No ihan viivana vaan, sanoi Kyllevi.

— Saako sen yhdistyksen kokouksissa tanssia?

— Kyllevi, sinä olet patentti! julisti Maire.

— Totta kai siellä tanssitaan, sanoi Irja Heimo. — Nimittäin jos siihen ylipäänsä liittyy miesjäseniä.

— Muuten minä en vaan piittaa koko yhdistyksestä, sanoi Arma.

Kassahuoneen puoliavoimesta ovesta tunkeutui samassa neitosten sieraimiin sakeata tupakansavua. Osakunnan piintyneimmät vanhatpojat istuivat siellä kuten tavallisesti ja polttelivat piippujaan.

Kuuluipa sieltä hiljaista laulunhyrinääkin:

Kun Jerikon muurit ne valloitettiin, ei naisia tarvittukaan.

— Tuo oli Jukka Jakkulan ääni, julisti Irja Heimo. — Hävytöntä laulaa tuollaisia.

Osakunta kun naisilta valloitettiin, ei suutamme soitettukaan, vaan yksin me nurkassa murjotettiin ja poltimme piippua vaan.

Tytöt katselivat ovelle päin vihasta leimuavin silmin. Vain Kylleviä nauratti. Kertosäkeet tunkeutuivat heidän korviinsa selvinä ja voimallisina:

Hiis vieköhön naiset nyt vaan, hiis vieköhön naiset nyt vaan!

— Ihan sappi kiehuu, kun tuollaista täytyy kuulla, sanoi Arma.

Ja Maire virkkoi levollisesti:

— Halveksikaamme heitä viisi minuuttia.

— Tarvitsisivat selkäänsä joka sorkka ja sormi, julisti Kyllevi.

Samassa ilmestyi Jukka Jakkula klubihuoneeseen jotakin lehteä hakemaan sanomalehtihyllyltä. Hän hymyili ja nyökytti ystävällisesti päätään neitosille, mutta he eivät olleet häntä huomaavinaankaan.

— Kuinka siellä sisällä on asiat? kysyi Jakkula Tauno Aavikolta, joka juuri tuli kokoushuoneesta.

— Ilmari Kielo par'aikaa pitää suuren puheensa naisylioppilaita vastaan. Mutta Elvi Lackson ja Tellervo Ilokeimo pitävät urhoollisesti puoliansa. Ilma suorastaan väreilee intohimoisesta väittelystä.

— Aijai, tuumi Jakkula joviaalisesti. — Pitäisiköhän sitä Kielon poikaa mennä auttamaan...

Silloin tyttöjen parissa syntyi levottomuutta. Jakkula tunnettiin taitavaksi puhujaksi, jonka ironisia letkauksia kaikki pelkäsivät.

— Jos Jakkula oikein rupeaa myrkyttämään, niin hän saa kaikki naurajat puolelleen, kuiskasi Maire touhukkaana. — Ja kuinkahan Elvin silloin käy?

— Hänet täytyy estää menemästä sisälle, keinolla millä hyvänsä, sanoi Irja.

Jakkula oli juuri menemäisillään kokoushuoneen ovesta sisälle. Tytöt istuivat neuvottomina.

Silloin Kyllevi äkkiä keksi keinon. Hän katseli Jakkulaa mielistelevin silmin ja rupesi laulamaan:

Tule tänne, poika kulta, anna suuta mulle! Ei tuo mamma torune, ja ei tuo synti olle!

— Ei mutta Kyllevi! sanoi Maire kauhistuneena.

Mutta Jakkula kääntyi ovella eikä mennytkään sisälle ottamaan osaa keskusteluun.

— Tahdoin vain osoittaa, että kyllä täälläkin osataan eri viisuja, sanoi Kyllevi Jakkulalle. — Te kun lauloitte niin hemasevan kauniisti tuolla kassahuoneessa äsken.

Irja teki tilaa Jakkulalle viereensä sohvalle.

— Istukaa nyt kiireimmäksi aikaa, kehoitti hän suloisesti hymyillen.

Jakkula vilkuili sivulleen eikä oikein tiennyt mitä tekisi, mutta sitten hän kuitenkin istuutui tavalliseen flegmaattiseen tapaansa.

Tytöt huoahtivat helpotuksesta.

Mutta kassahuoneesta kuului taas piippuapolttavien vanhojenpoikien surunvoittoinen sävel:

Siks tyttöjen turha on aatella meit' ja hurmaten katsella päin.

Jakkula loi kaipaavia silmäyksiä ovelle päin. Hän oli unohtanut piippunsakin sinne pöydälle. Mutta tytöt piirittivät hänet joka taholta.

On syömmemme kylmä kuin jää, on syömmemme kylmä kuin jää, ei hehkumahan sitä voi sytyttää, se kylmä vain on niinkuin jää.

Sanat kuuluivat taas kiusallisen selvinä kassahuoneesta. Ja Jakkulasta rupesi tuntumaan hieman kuin hän olisi kavaltanut vanhat uskolliset veljensä jäädessään tänne neitosten pariin.

— Onko totta, herra Jakkula, kysyi Irja Heimo, — että osakunnan kaikki kaikessa, meidän yhteinen ystävämme Viljo Holm on joutunut sotaväkeen?

— Totta on, kruunun pöksyissä paseerailee poika nykyään. Osakunnassa on jo pantu toimeen rahankeräyskin, jotta hänelle tilattaisiin »Sotahuuto».

— Mainiota! huusi Irja.

— Minäkin avustan viidellä pennillä, jahka tästä rikastun ja köyhtymästä lakkaan, sanoi Kyllevi.

— Hyvä on, sanoi Jakkula. — Pienimmätkin avustukset otetaan kiitollisuudella vastaan. Kestääköhän kovinkin kauan, ennenkuin te täytätte lupauksenne? Tarkoitan vain, että jos se Holmin poika olisi vähän niinkuin päässyt pois armeijasta silloin jo.

— Ei ole tietoa, sanoi Kyllevi. — Kun on niin haljusti käynyt, että Jumala unohti ne markanlantit minun kelkastani. Hei hellumarei, olisipa minulla miljoona markkaa, niin mitäs muuta kuin ostaisin auton, ottaisin äijän ja lähteä huristaisin ulos maailmalle!

Kyllevi oli innoissaan hypännyt pöydälle istumaan. Huoneeseen oli vähitellen kokoontunut useita osakuntalaisia, jotka eivät viitsineet mennä keskustelukysymystä kuuntelemaan, vaan olivat tulleet osakuntaan vain huvitellakseen ja tavatakseen tuttavia. Ja Kyllevi näkyi olevan jokaisen huomion esineenä.

— Vai autoko se teidän päämääränne tässä elämässä on? kysyi Jakkula.

— Niin justiinsa. Hyvässä kunnossa oleva vähänkäytetty auto. Ostettu vanhanpiian huutokaupasta. Mitäs minun on paremmalla väliä, vanhan ryssänlesken. Ja se mieskin voisi sitten samalla olla sofföörinä, eli kuinka sitä hienosti sanotaan, minä nähkääs olen vähän niinkuin maakalaistunut siellä Peräkulmalan puolella.

Jakkula nauroi katketakseen.

— Jaaha, hyvä tietää, sanoi hän. — Nykyaikaisen nuoren siivettären korkein toivomus on siis mies ja auto. Luvut jätetään luonnollisesti kesken, kun nämä päämaalit on saavutettu. Varsin havainnollinen esimerkki keskustelukysymystä varten tuolla sisällä.

— Miten mielenkiintoista, neiti Selin! puuttui Tauno Aavikko puheeseen. — Te siis avoimesti tunnustatte tahtovanne niin pian kuin suinkin päästä naimisiin.

— Kyllä vallan, mutta en tietenkään teidän kaltaisenne poikaklopin kanssa. En minä pikkuisista mammanpojuista ja räkänokista piittaa. Ei, minusta ei mies ole mies eikä mikään, ennenkuin se on kolmekymmentä täyttänyt!

Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Aavikko lensi tulipunaiseksi.

Mutta Kyllevi tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän istui tyytyväisenä pöydällä ja heilutteli jalkojaan ilmassa.

— En minä vaan kenenkä kanssa tahansa naimisiin mene, älkää luulkokaan. Kyllä sillä minun tulevalla miehelläni pitää olla kreivinkruunu ja häntä perässä, muuten minä heitän hänet huuthelkkariin. Ei ränttää rookkia sitä räämiä, kun ei se muutenkaan miltään maistu.

— Rakas Kyllevi, älä viitsi huutaa noin kovasti, kuiskasi Maire hänen takanaan. — Sinun meluamisesi kuuluu varmasti kokoussaliin.

— Älä sinä Maire häiritse minun räkninkini sekoitusta. Minä olen niin pirunmoisen riehaantuneella päällä juuri nyt!

— Se on oikein se, ei saa häiritä häntä, huusi Kosti Kaipiakin. — Tiedättekö te, neiti Selin, te olette suurenmoinen! Lyön vetoa siitä, ettei osakunnalla moniin aikoihin ole ollut niin hauskaa kuin nyt.

Osakunnan pojat piirittivät kilvan Kyllevin. Hän oli täydelleen voittanut heidät.

— Kesyttämätön villivarsa jostain Peräkulmalasta, kuiskasi Kosti Kaipia Jakkulalle. Ihastuttavan alkuperäinen. Kerrassaan hurmaavan maakalainen!

— Hm, hm, sanoi Jukka Jakkula. — Vaarallinen otus. Suuren maatilan ainoa perijä. Saa nähdä kuka meidän osakuntamme pojista hänet sieppaa.

— Kun ei vaan jonkin vieraan osakunnan hurmaaja ehtisi väliin, sanoi Kaipia synkkänä. — Näin jentan tässä yhtenä päivänä Fazerilla sen adonismaisen medisiinari Vaahdin kanssa. Tiedäthän, se pitkäkoipinen, suloisesti hymyilevä nulikka, johon kaikki böönat pihkaantuvat.

— Aijai, sanoi Jakkula ja kävi murheellisen näköiseksi.

Kokoussalista työntyi vähitellen yhä lisää osakuntalaisia. Jakkula rupesi jo pelkäämään että sinne vähitellen ei jäisi keskustelua jatkamaan muita kuin inspehtori ja kuraattori sekä alustaja itse.

Kyllevi oli kaiken keskustana. Hän lausui peittelemättä julki suuttumuksensa sen johdosta, että keskustelukysymyksen pitkittymisen tähden ei saatu tanssia. Hän innostui opettamaan muille erästä tanssia, jonka hän vakuutti olevan tavattomasti muodissa Peräkulmalassa ja jota tanssittiin laulun säestyksellä. Sen nimi oli »Kerenski».

Kerenski se leipoi hapantaikinan, suolaksi hän aikoi köyhän Suomen maan. Ai ai, Kerenski...

Silloin Kyllevi äkkäsi luutnantti Launon, joka hänen huomaamattaan oli tullut sisälle ja jäänyt seisomaan ovensuuhun.

Kyllevi pysähtyi keskelle lattiaa ja huusi yli huoneen:

— Hei hellumarei, luutnantti!

Kyllevi harppasi Launon luokse ja puristi kättä.

— Hyvää ehtoopäivää, pruukataan sanoa.

— Hyvää ehtoota, neiti Selin. — Mitä teille kuuluu?

— Siinähän se minun elämäni roikkuu kuin hantuuki naulassa, sanoi Kyllevi. — Entä mitä teille yläilmoihin kuuluu?

— Vanha rauha! Kaunis ilma ja vähän kärpäsiä.

— Eikös sentään tunnu jukran jännältä liidellä siellä korkealla pilvien yläpuolella? kysyi Kyllevi silmät loistaen vilkasta mielenkiintoa.

Luutnantti Launo hymyili. Kyllevi ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka teki hänelle samanlaisen kysymyksen.

— Sitä tottuu kaikkeen, sanoi hän. — Kuten ehkä tiedätte, on ensimmäinen päivä hirressäkin aina pahin.

— Mutta ajatelkaa miten hirveätä, jos sattuisi jokin onnettomuus! sanoi Kyllevi silmät suurina.

— Mitä vielä. Ei niitä niin vain satu.

— Juu-u, intti Kyllevi. — Sanomalehdissä puhutaan ehtimiseen lento-onnettomuuksista. Minusta ei mikään ole niin kauheata kuin ajatella nuoren soman upseerin makaavan ruhjottuna maassa koneensirpaleiden alla.

Kylleviä värisytti. Mutta Veikko-Ilmari naurahti.

— Tiedättekö te, neiti Selin, että kun kaikki ympäri käy, niin kyllä täällä maan päällä on paljon vaarallisempi olla kuin ilmassa. Ainakin minua peloittaa paljon enemmän maata omassa sängyssäni kuin liidellä jossakin yläilmoissa.

— Ohoo?

— Sillä täytynee kai teidän tunnustaa, että kuolee paljon enemmän ihmisiä sängyissä kuin lentokoneonnettomuuksissa. Eikö totta?

Tämän sanottuaan luutnantti Launo lähti kokoushuoneeseen kuuntelemaan keskustelukysymystä.

Kyllevi seisoi hieman nolona ja katseli hänen jälkeensä. Pitääköhän tuo minua narrinaan, ajatteli hän ja suutahti.

Mutta hetkistä myöhemmin hän jo taas kieppui ylinnä klubihuoneessa, missä osakunnan pojat kilvan koettivat saada häntä riehaantumaan.

— Sanoitte että »Kerenski» nykyään on muodissa Peräkulmalassa päin, sanoi Tauno Aavikko. — Ettekö te osaisi mitään muuta hauskaa laulua sieltäpäin?

— Voi jusupätkä, kyllä minä niitä osaan, ja niin vesmoja, että te varmasti kuuntelisitte vaikka viikon syömättä. Esimerkiksi »Luostarin kellot», joka on niin liikuttava että minua aina rupeaa itkettämään, tai »Isontalon Antti» tai »Melperi lähti sotaan».

— Mutta ei noin surullisia. Tahtoisimme kuulla jotakin hauskaa.

— Kyllähän minä hauskojakin osaan. Tästä laulusta minä etenkin kovasti tykkään...

Kyllevi hyppäsi tuolille seisomaan ja aloitti laulunsa kuulijakuntansa suureksi riemuksi:

Sielläpä vasta hauskaa oli Kilu-Kallen häissä, sielläpä vasta hauskaa oli, morsiankin oli päissään...

Kukaan ei ollut huomannut, että keskustelukysymys juuri oli loppunut ja kokous julistettu päättyneeksi. Ovi kokoussaliin oli Kyllevin laulaessa avattu, ja kynnykselle jäivät inspehtori, professori Dahlius, sekä kuraattori ja osakunnan muut pomot hämmästyneinä seisomaan.

Kyllevin laulu katkesi äkkiä kesken. Hän tuijotti inspehtoriin ja inspehtori tuijotti häneen. Mutta vielä enemmän kuin inspehtorin kunnianarvoisa professorinnaama kauhistutti häntä se sanomatonta paheksumista kukkuroillaan oleva katse, jonka Elvi professori Dahliuksen takaa tähtäsi häneen.

Huoneessa oli äkkiä syntynyt haudanhiljaisuus. Kukaan ei puhunut mitään. Kunpa he edes sanoisivat jotakin, toruisivat tai huutaisivat, ajatteli Kyllevi itsekseen. Mutta tämä kammottava vaitiolo!

Kyllevin entiset kuulijat olivat noloina vetäytyneet sivullepäin ja yrittivät näyttää siltä, kuin ei heillä olisi mitään koko asian kanssa tekemistä. Kyllevi huomasi äkkiä seisovansa tuolillaan ihan ypöyksin keskellä huonetta, kaikki hirveän vakavat katseet kohdistettuina itseensä. Hän jähmettyi kauhusta ja silmäili ympärilleen ikäänkuin jotakin apua anoen, mutta kaikkien kasvot ilmaisivat tylyä säälimättömyyttä.

Kyllevin silmät täyttyivät vähitellen kyyneleillä.

Silloin apu äkkiä tuli. Luutnantti Launo tunkeutui hitaasti mutta varmasti esille Elvin ja inspehtorin ohitse ja suuntasi askeleensa Kylleviä kohden. Veikko-Ilmarin kasvot olivat hieman kalpeat, mutta levolliset. Hän tuli suoraan Kyllevin luo ja sanoi rauhallisella äänellä, kuin ei mitään olisi tapahtunut:

— Tahtoisin näyttää teille erään Pekka Halosen talvimaiseman. Se on tässä viereisessä huoneessa.

Hän tarjosi kätensä Kylleville, ja tyttö hyppäsi alas tuoliltaan. He menivät yhdessä kassahuoneeseen, ja Kyllevi oli pelastettu.

Puolisen tuntia myöhemmin hän tanssi shimmyä luutnantti Launon kanssa kokoussalin parketilla ja oli yhtä iloisen ja huolettoman näköinen kuin aina ennenkin. Hän nauroi heleästi ja ääneensä kavaljeerinsa keskustelulle, ja hänen silmänsä loistivat lapsellisen viattomina. Mutta kun Elvi tanssi Kosti Kaipian kanssa heidän ohitseen, painoi hän äkkiä katseensa lattiaan. Hän ei uskaltanut kohdata Elvin katsetta!

7.

Seuraavana päivänä oli Kyllevi Selinillä ja Veikko-Ilmari Launolla kohtaus Ateneumin edustalla. He olivat nimittäin tutkiessaan Halosen talvimaisemaa osakunnassa yht'äkkiä havainneet, että heidän teki mieli katsella enemmän Halosen maisemia ja paljon muitakin kauniita tauluja. Ja Kyllevihän ei ollut koskaan ennen käynyt Ateneumissa...

— Kyllä te olette sentään huissin visu, kun tahdotte minua hiukan sivistää, sanoi Kyllevi porraskäytävää ylösnoustessaan. — Nämä »Haaksirikkoiset» minä kyllä muuten olen jo ennen nähnytkin, niin että katsellaan mieluummin näitä muita. Jos nimittäin teillä sattuisi olemaan vähän niinkuin kiire lentämään...

Veikko-Ilmari vakuutti, ettei hänen tarvinnut tänään lentää ollenkaan. Hän ylipäänsä teki paljon kaikenlaista muutakin kuin lensi.

— No, totta kai, kyllä minä sen ymmärrän. Katsokaa, en minä sentään niin kollo ole kuin päältä näyttää. Jaaha, tässä on sitten ne Ruotsin kuninkaat ja heidän arvoisat prouvansa. Kylläpä ovat totisen näköisiä. Tuokin pitkänaamainen herra tuossa ihan kuin professori Dahlius eilen illalla. Ai niin, oli koko lailla metkaa eilen osakunnassa, eiköstä?

— Metkaa?

— Niin juuri, sitten loppupuolella nimittäin, kun saatiin tanssia. Minä en yhtään uskalla ajatellakaan sitä, mitä aikaisemmin tapahtui. Se oli pöyristyttävää. Mutta minä nyt kerta kaikkiaan olen semmoinen hunsvotti, että minä aina panen maailman kirjat sekaisin. Ja kun ne toiset vielä hassuttivat minua hoilaamaan. Senkin hävyttömät koirankuonolaiset jättivät minut sitten vielä sinne yksin tuolille keskelle lattiaa. Selkäänsä tarvitsisivat, ja oikein isän kädestä. Niin, se vasta oli makkaratemppu, se minkä teitte, kun pelastitte minut kliisteristä. Kiitos ja kunnia teille siitä, luutnantti. Te olette jukulauta ainoa kenslemanni koko sakissa.

Ja Kyllevi puristi lujasti Veikko-Ilmarin kättä.

— Älkää viitsikö turhia, sanoi Veikko-Ilmari ja säilytti Kyllevin kättä omassaan. — Ei suinkaan se asia lopultakaan niin kovasti vaarallinen ollut. Mutta älkää sentään toiste huoliko laulaa sellaisia lauluja seurassa, ettehän? Kättä päälle, eikö niin?

Kyllevi punehtui hieman. Mutta katsoi sitten suoraan Launon sinisiin silmiin ja sanoi:

— Olkoon menneeksi sitten. Koetan ainakin parastani. Taisi se olla vähän pahasti tehty eilen, vaikka en minä tässä suotta viitsi murhettakaan kantaa. Elvi tietysti on raivonnut koko aamupäivän, kun minun piti olla semmoinen tomppeli. Vihdoin julistin hänelle, että nyt minä lähden lavistamaan kaupungille, sillä minulla on treffi teidän kanssanne, ja sitten minä paiskasin oven kiinni hänen nokkansa edestä.

— Kerroitte siis Elville...

— Että minulla oli möötti? No totta kai, ihan viivana. Minua rupesi lopulta harmittamaan, kun hän istui kuin pataässä sen rokokoo-kirjoituspöytänsä ääressä ja vain haukkui. Oli ihan oikein, että hän sai tietää sen, hän kun kuulemma on niin hassun pihkaantunut teihin.

— Mitä?

— Niin Maire ainakin väittää. No, herranpieksut, kannattiko tuosta nyt noin punastua. Vai ehkä tekin olette pihkassa häneen?

— Tämä Rembrandtin vanha munkki on suurenmoisen hieno, eikö teistäkin? sanoi Veikko-Ilmari.

Ja sitten he kulkivat ääneti parin huoneen läpi.

— Taide on sentään huissin intresanttia, julisti Kyllevi viimein. — Paljon mukavampaa kuin juridiikka. Minä rupeankin lukemaan taidehistoriaa ja heitän pellolle koko lain.

— Onneksi olkoon, sanoi Veikko-Ilmari. He olivat pysähtyneet Munchin uimakuvan eteen.

— Hyi olkoon, sanoi Kyllevi. — Nuo herrassöötingit tuossa ovat niin apposen alasti, ettei niitä ilkiä katsellakaan.

— Erinomaisen etevä taulu, minun mielestäni, sanoi Veikko-Ilmari. — Mutta taiteen ja siveyden suhteesta en tahdo mennä väittelemään, siinä asiassa voitte ammentaa itsellenne oppia dosentti Kaunosen luennoilla.

Kyllevi lensi kuin perhonen taululta taululle, ihastui välittömästi nähdessään jotakin oikein kaunista ja lausui peittelemättä julki paheksumisensa, jos jokin taideteos ei ollut hänen mieleensä.

Luutnantti Launo ei lopulta saanut paljonkaan aikaa taulujen katselemiseen, hänen täytyi alituisesti seurata katseellaan tuota reipasta ja elämäniloista pientä olentoa, joka kieppui västäräkkinä hänen edessään.

Edelfelt-salin keskellä oli sohva, ja he kävivät siihen istumaan. Vahtimestarit olivat äkkiä kadonneet, ja mitään muuta yleisöä kuin he tuskin galleriassa näin arkipäivänä olikaan.

Luutnantti painautui hyvin likelle tyttöä ja osoitti hänelle seinällä riippuvia naisten muotokuvia.

— Tiedättekö te, että te olette minulle paljon elävämpi kuin kaikki nämä ihanat naiset tässä ympärillä. Teidän punaiset huulenne ovat monta vertaa houkuttelevammat kuin heidän maalattu hymyilynsä. Te olette minusta monta vertaa kallisarvoisempi kuin kaikki nämä kallisarvoiset taideteokset täällä. Teidän silmänne, jotka kimaltelevat kuin elävät tähdet, teidän poskenne, jotka punoittavat kuin hienot omenat, teidän ruskea tukkanne...

Kyllevi katseli häneen suurin, ihmettelevin silmin. Tuolla tavoin ei kukaan mies ollut hänelle vielä puhunut! Tämähän kuulosti ihan kuin runolta, niin kaunista se oli. Ja luutnantin ääni väreili niin pehmeänä ja kiehtovana. Se ääni soi Kyllevin korvaan melkein kuin musiikki.

Mutta sitten luutnantti kietoi kätensä tytön vyötärön ympäri, ja hänen huulensa lähentelivät tytön huulia. Lähentelivät ja lähentelivät, kunnes oli vain pari millimetriä jäljellä.

Silloin Kyllevi äkkiä riuhtaisi itsensä irti.

— Joku varmaan tulee. Kuulin askelia. Veikko-Ilmari heristi korviaan. Ei kuulunut askelia.

Hän tavoitteli uudelleen tyttöä.

— Kyllevi!

Kyllevistä tämä oli niin oudon juhlallista, ettei hän tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän päätti nauraa.

— Hahahaa! Mitäs vielä, sanoi puotipoika ja pani taas sokeria suuhunsa!

— Mutta Kyllevi, kuulkaahan toki.

Luutnantin ääni oli rukoileva.

— Kyllevi, tiedättekö te, että parin viikon perästä minä matkustan ja...

— Niinkö? No, jos ikävä tulee, niin paiskatkaa postikortilla.

— Mutta minä lähden...

— Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuvat valokuvilla, jatkoi Kyllevi säälimättömästi.

— Mutta minä lähden lentokoneella, ja siitä voi tulla aika vaarallinen matka.

Kyllevi kävi äkkiä vakavaksi.

— Mitä? Ette suinkaan vain tarkoita, että voi sattua jokin onnettomuus?

— Kuka sen tietää! Täytyy aina olla valmistunut kaikkeen. Ja mitä tavatonta siinä olisi, jos jotakin sattuisikin. Yhden luutnantin henki ei ole niin kovin kallisarvoinen kapine, että sitä kannattaisi surra. Jos joskus syöksyn alas, niinkuin epäilemättä ennemmin tai myöhemmin teenkin, niin tuskin siitä kukaan välittääkään.

Luutnantin ääni oli hyvin, hyvin murheellinen.

— Ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo! Hyi, kuinka te olette häijy, kun puhutte tuollaisia. Minä rupean itkemään.

Kyyneleet kohosivat jo Kyllevin silmiin.

Silloin Veikko-Ilmari hätääntyi.

— Älkää nyt sentään huoliko. Enhän minä sitä tarkoittanut. Naurakaa taas, niin en koskaan enää puhu näin.

— Lupaatteko?

— Lupaan. No, kas noin.

Tyttö hymyili taas veikeästi.

Luutnantti taivutti tytön luokseen, huulet lähenivät taas huulia, pari millimetriä oli taas vain väliä...

Silloin kaikuivat taas askeleet, tällä kertaa todelliset, proosalliset vahtimestarin askeleet.

— Kello on neljä. Galleria suljetaan.

He olivat molemmat kavahtaneet pystyyn. Kyllevi katsoi rannekelloaan.

— Juupeli sentään! Noin paljon. Ja minun kun piti puoli neljältä... Nyt minä lähden lavistamaan, ja ihan viivana!

— Odottaakahan nyt, minä tulen saattamaan.

— Kittiä vielä! Minun täytyy lähteä oikein sassiin nyt. Älkää unohtako tädin syntymäpäivää ylihuomenna. Hei!

Kyllevi huristi jo portaita alas. Äkkiä hän kääntyi ja huusi ylöspäin:

— Minulla on nähkääs möötti yhden toisen pojan kanssa nyt. Fazerilla. Moints.

8.

— Oho, olettepa te nyt myrtyneen näköinen, sanoi Kyllevi ja istuutui hieman hengästyneenä marmorilevyisen pöydän ääreen eräässä Fazerin ikkunakomerossa.

Ensio Vaahti puhalsi taiturimaisen savukiehkuran ilmaan.

— Tuskittelen vain sitä, että minun kelloni näkyy ruvenneen käymään niin perhanasti edellä...

— Hyi, kuinka te voitte käyttää noin rumia sanoja naisen läsnäollessa, nuhteli Kyllevi ystävällisesti. — Voin muuten ilmoittaa teille, että olin Ateneumissa, joten minä tuota noin olen taasen tiedoissa ja taidoissa vähän edistynyt, jos niin passaa sanoa. Minä nimittäin aionkin ruveta lukemaan taidehistoriaa.