Part 9

-- Sinä olet aivan mahdoton tänä iltana. Ei, hyvästi nyt, muuten menetän haluni mennä juhlaan. Hyvää yötä -- unohda harmit. Tänään minä juhlin. Oletko varmasti päättänyt? Ehkä kuitenkin tulet mukaan.

-- Ei minua haluta. Se on jonninjoutavaa!

-- Minä kun tätä pukua tilatessani otin lukuun juuri sinun makusi! Katsos, kaulallani on nyt ensi kerran peite, vaikka vain harsoa. En ole koskaan ennen juhlapukuun teettänyt korkeaa kaulusta. Se on niin kömpelöä. Hyvää yötä, -- sanoi Leena viipyen hetkisen salin ovella.

Uuras vain nyökkäsi ja jäi istumaan pöydän ääreen. Hetken kuluttua tuli Eliisa pienestä työhuoneestaan papereita kädessään.

-- Tässä on työlista, huomenna on palkanmaksu tehdasrakennuksella, -- sanoi hän laskien paperit pöydälle.

Uuras oli omissa ajatuksissaan, kunnes äkkiä nousi ja asteli jälleen lattialla peukalot liivien hihanrei'issä.

-- Palkanmaksu -- niin on, ja ehkä he lopettavat työn! -- sanoi hän katsoen Eliisaan. -- He sanovat minua kovaksi, kaikki täällä, varsinkin työväki. Olenko minä ollut sinullekin kova, pikku Eliisa?

-- Ette suinkaan, minähän tahdon tehdä työtä.

-- Niin, muuta ei olekaan olemassa kuin työtä -- -- meikäläisiä varten. Mutta entä jos onkin tehnyt työtä väärällä tavalla ja turhaan, jos senvuoksi kaikki menee myttyyn ja lopuksi tulee vararikko? Huh, hiiteen kaikki mietteet!

Nuori tyttö katseli häntä ihmeissään ja hypisteli papereita pöydällä aivan kuin ei olisi voinut lepuuttaa käsiään hetkeäkään.

-- Minä kai olen ottanut työtä irti sinusta niinkuin muistakin?

-- Kyllä te osaatte, mestari!

-- Olenko minä niin hiivatin vieras sinulle, että sinun aina pitää sanoa: "mestari"?

-- Ei, mutta kun aina olen niin sanonut, -- vastasi Eliisa hymyillen.

-- Aina sanonut ja aina ollut. Tiedätkös, minä en enää jaksa, aion vetää jalkani ylös tästä suosta ja astua kuivalle maalle.

-- Te puhutte tänään vertausten kautta. Se on ollut hyvin hauska suo, kelpaisi siihen vajota vielä kauaksi aikaa.

-- Ei, peijakas sittenhän siihen vielä hukkuisi! Kuulehan, mitä sinä oikeastaan ajattelet istuessasi täällä kirjojen ääressä kaiket päivät.

-- Kuvittelen kaikenlaista, -- sanoi Eliisa istuen nahkasohvalle valkea liina hartioillaan. Nyt on kevät, lumi on sulanut ja taivas noussut korkeaksi. Minun on kevyt olla, ja ajatukset -- --

-- Niin, ne ajatukset! -- huokasi Uuras istuutuen hänkin pöytänsä ääreen.

-- Eipä mitään, -- sanoi Eliisa ja nauroi katsoessaan Uuraaseen, -- se on niin lapsellista!

-- Kerro sentään.

-- Jos olisin vanha, taikka -- taikka rikas, menisin erämaahan!

-- Se on toivomus sekin. Mitä sinä siellä erämaassa tekisit?

-- Rakentaisin kodin!

Uuras nousi muuttuen vakavaksi, läheni Eliisaa ja nosti hiukan hänen leukaansa sanoen:

-- Etkö sinä ole koskaan rakastanut?

-- En, -- sanoi Eliisa arasti punastuen.

Uuras ryhtyi jälleen selailemaan papereita pöydällä, heitti ne äkkiä ja astui lattialla kädet selän takana.

-- Sinä sanoit: erämaahan -- -- totta tosiaan -- -- erämaahan! -- Sitten hän äkkiä kääntyi kantapäillään ja nauroi. -- Minä tahtoisin myöskin lähteä sellaiseen erämaahan. Kunpa saisi näillä kahdella kädellä nostaa asumuksen kuivalle hiekalle! Tietäisitpä miltä tuntuu, kun käsissä on voimaa, ja se voima vähä vähältä muuttuu taloksi, sellaiseksi työpajaksi, jossa yksin takoo ja suunnittelee lakkaamatta, yksin, kenestäkään riippumatta, varmana, ettei työ jätä, ettei sitä voida minulta riistää, ja ettei sen tulosta hajoiteta kuin tuhkaa tuuleen!

-- Kyllähän teidän työnne täälläkin näkyy, -- sanoi Eliisa.

Uuras iski niihin sanoihin kiivaasti:

-- Luulisin, että näkyy! Minun työni seisoo täällä satoja vuosia. Onttolan vainioille olen viidentoista vuoden kuluessa rakentanut monta komeata taloa.

-- Minäkin olen ollut täällä jo monta vuotta.

-- Sinäkin olet nähnyt ihmeitä. Mene vaikka minne täällä, aina näet kätteni jälkiä. Satama on minun johdollani rakennettu, uudet kansakoulut, kaupungintalo, hallit, keskikaupungin liikerakennukset. Kaikkialla tehtaissa on jokin merkki minusta. Olen ollut mukana suunnittelemassa, perustamassa ja toteuttamassa uusia yrityksiä: telefoonia, sähköä, kaupungin myllyä ja monta muuta. Sinäkin olet apulaisenani nähnyt, kuinka näillä kourilla on kaapattu hemmetin ahnaasti ja näillä peukaloilla painettu monta pikku pohattaa oikein tuntuvasti. Olen ajanut heitä täällä kaupungissa oikein pirunkyytiä. -- Hän reuhtoi käsillään ja nauroi. -- Ja kuitenkin on kaikki käynyt liian hitaasti. Alan jo tuntea itseni ikämieheksi, kaikki häipyy minulta -- --

Hän rauhoittui, istuutui jälleen ja tavoitti otsaansa nojaten kyynärpäätään pöytään.

-- Niin, mitä minun piti sanoa -- -- ei ole mitään, mihin itse olisin tyytyväinen. Se on ollut vain yhteistyötä, joka ei kuulu enää minulle.

He olivat hetkisen vaiti ja Eliisa aikoi juuri nousta mennäkseen nukkumaan, kun Uuras kohotti päätään ja sanoi:

-- Se sinun erämaasi miellyttää minua!

-- Se nyt oli vain sellainen haave.

-- Etkö sinä usko voivasi lähteä vaikka erämaahan? -- tiukkasi Uuras aivan kuin olisi itsekin ollut omasta voimastaan epävarma.

-- Uskon, ihan varmasti uskon! -- huudahti Eliisa Uuraan tulisuuden sytyttämänä.

-- Sinä tahtoisit kaiketi myöskin ihmisen, joka sinua seuraisi?

-- En tiedä ketään, joka tahtoisi.

-- Minäkin tahtoisin!

-- Tekö, ettehän te voi!

Uuras huusi kuin tuskasta parahtaen: -- Minä voin mitä tahdon, etkö sinä usko, etkö luota minuun? --

-- Uskon, -- sanoi nuori tyttö nousten sohvalta.

-- Sinä olet suora ja rehellinen tyttö, -- sanoi Uuras ja laski kätensä Eliisan hartioille, -- työn kouluttama, minun kaltaiseni. Me kaksi voisimme viljellä erämaata!

Hän veti kätensä pois, mutta ei hellittänyt katsettaan Eliisasta.

-- Minua peloittaa, -- sanoi Eliisa.

-- Peloittaa, mikä?

-- En voi sanoa!

Uuras otti hänen päänsä hellästi käsiensä väliin ja sanoi:

-- Minä luulen tietäväni. Sinulla on mielessäsi sellainen onnen ja elämän erämaa. Sinä olet nuori ja suloinen. Sellaista rikkautta ei ole monella. Kauneuden ja työn voimaa ja lisäksi sellainen sitkeys -- -- ne ovat aatteita. Ole varuillasi!

-- En minä ole sitä koskaan ajatellut, mutta nyt, kun te sanotte, tuntuu siltä, kuin ne olisivat -- --

-- Sinä et ole sitä ajatellut, mutta kuka olisi voinut vuosi sitten uskoa, että puhun sinulle niinkuin nyt puhun?

-- Niin, se on hyvin kummallista ja sentään totta.

-- Elämä on minua vienyt, en ole syvälti ajatellut enkä omaa itseäni ensinkään. Minä olen takonut itseäni kuin rautaa pimeässä joksikin työkaluksi, tulkoon sitten miekka tai rautanaula. Ja senvuoksi kai olenkin tällainen töherrys! -- ja Uuras nauroi katkerasti.

-- Te olette merkillinen mies!

-- Minä olen aina yksin, en ymmärrä muita ihmisiä enkä jaksa kauaa pitää heille seuraa. Kun näen mitä he ovat, niin heitän.

-- Minäkin olen yksin.

-- Niin, sinä et ole kuin muut tytöt. Osaatko edes tanssia?

-- Minä tanssin väliin yksin.

-- Minkä vuoksi yksin?

-- Kun menen tanssiaisiin, ei kukaan minua tanssita.

-- Hm, sinulla ei ole ollut aikaa hankkia tuttavuuksia, ja kun olet köyhä, ei sinua myöskään tavoitella.

-- Kyllä he kaikki minut tuntevat ja juttelevat kanssani.

-- Annahan kun katson sinua, mikä sitten on syynä! -- Uuras otti hänen kätensä kuin piloillaan. -- Niin, lapsukainen, silmissäsi on suuri ajatusten maailma, salaperäinen onnenkaipuu. Katseesi syvyys peloittaa. Tyhjät ihmiset sitä säikähtävät. He tuntevat oman köyhyytensä sinun rinnallasi. Varo itseäsi, he vihaavat sinua!

-- Ja minä kaipaan ihmisiä, kaipaan kiihkeästi onnea ja huumausta. Kaipuu tekee minut toisinaan aivan sairaaksi. Ja kun en voi ketään saada ymmärtämään -- kaipaan erämaahan!

Uuras katsoi Eliisaa silmää räpäyttämättä kuin haltioissaan.

-- Totisesti, sinä olet Anjan näköinen, muistutat hänestä jollakin tavalla. Nyt sen ymmärrän, miksi aina olet ollut minulle kuin omainen. Ja sinä puhut minun ajatuksiani ja tunnet minun tunteitani, lapsi. Mistä sinä ne olet saanut?

-- Ne ovat minussa. Hyvää yötä! -- ja Eliisa aikoi poistua.

-- Hyvää yötä, Eliisa! Sinäkin jätät minut, et luota minuun.

-- Kyllä minä luotan, tahtoisin olla hellä ja hyvä, tehdä onnelliseksi ja rikkaaksi.

-- Sinä suloinen ja kallis lapsi, hyvää yötä!

Uuras otti hänet syliinsä ja painoi kiihkeästi rintaansa vasten.

-- Ei, ei, se on vaarallista! -- huudahti Eliisa vapauttaen itsensä.

-- Vaara siinä viehättääkin! Kunhan tulisikin vakava taistelu ja työ, johon saisi ryhtyä kahden käden ja täysin voimin. Täällä on vain jotakin väistyvää, aavemaista ja ylivoimaista, johon en ulotu. Anna minulle sanasi, silloin voin kaikki!

-- En, en, en koskaan, te petytte, erehdytte!

Eliisa juoksi pois, ja Uuras jäi yksin, tuijotti eteensä, hapuili ilmaa ja hoippui tuolilleen, jääden siihen kuin nukkunut.

Hetken kuluttua hän haki hyllyltä kirjan yrittäen lukea, mutta heitti sen, alkaen taas miettiä ja kävellä, kunnes väsyi ja lopultakin syventyi kirjaan tehden paperille muutamia muistiinpanoja.

Oli jo myöhäinen yö, kun Leena astui sisään yllään väljä yöpuku.

-- Terveisiä juhlasta! -- sanoi hän läheten Uurasta. -- Näin täältä valoa ja tulin sanomaan hyvää yötä.

-- Hyvää yötä! -- murahti Uuras liikahtamatta.

Leena laski kätensä hänen olalleen.

-- Joimme sinun maljasi, ja kaikki kaipasivat sinua juhlassa!

Uuras kääntyi äkkiä häneen päin.

-- Leena!

-- Niin, samppanja taisi mennä päähän. Minua huumaa, annahan kätesi. Oo, miksi sinä noin katsot? Onko tämä ensi kertaa? Sanoinhan jo päivällä, että tahdon taas pitkästä ajasta juoda samppanjaa. Olen kiusannut itseäni kotona, kun et tullut mukaan. Nyt osaan yksinkin. Hyvää yötä, osaan minä yksinkin mennä nukkumaan. Hyvää yötä!

Leena poistui Uuraan pysyessä tiukasti vaiti.

XIX.

Keväinen aamu valkeni huikaisevan kirkkaana, ja varpuset sirkuttivat kilpaa Uuraan puutarhan pensaissa pyrähdellen parvittain aidalle ja käytäville, kuoputtaen ja nokkien multaisilla kukkapenkeillä.

Oli jo aamupäivä, kun Leena-rouva raukeana nousi ja tapansa mukaan pukeutui huolellisesti. Hän tuli aina säännöllisesti suurukselle kuultuaan miehensä askeleet ruokasalissa, joka oli liian suuri ja tuntui kolealta vain heidän kolmen pöydässä istuessaan. Mutta Leena oli sen tahtonut näin tilavaksi, sillä vanhassa talossa oli liian ahdas ruokasali ollut aivan riittämätön hänen lukuisille vierailleen.

Vuosien kuluessa Leena oli ylläpitänyt laajaa seurustelua ja altista vieraanvaraisuutta. Hänen erinomaiset ruokalajinsa ja viininsä ja ennen kaikkea iloinen seura houkuttivat tähän taloon, missä emännän imarteleva huomaavaisuus teki oikeutta jokaisen vieraan erikoisansioille, loihtien ne esiin seuran ihailtaviksi sillä tavalla, ettei kenenkään itsetuntoa loukattu eikä kateutta herätetty.

Leena-rouvan sali oli usein täynnä tilapäisesti saapuneita vieraita, niin että se tuntui ahtaalta ja hän toisinaan tuumi, eikö sitä sopisi laajentaa yhdistämällä siihen viereinen huone. Tosin siellä englantilaiseen tapaan rakennettu uuni ja laaja akkuna, jonka leveällä laudalla oli harvinaisia kukkia, olivat ehkä liian suuret hänen nykyiseen saliinsa. Vieraiden mielestä oli iltahetkien viihtyisyys suloista tässä salissa hehkuvan uunin edessä varsinkin silloin, kun puolihämärä heitti pehmeitä varjoja ja kaunislehtiset viuhkapalmut tukevilla jalustoillaan, veistokuvat ja taulut seinillä peilien pintaan kuvastuneina tuntuivat elävän ja liikehtivän.

Leenalla ei koskaan riittänyt malttia harjoittaa soittoa niin perinpohjaisesti, että olisi voinut vieraitaan sillä huvittaa, mutta vieraat hoitivat sen puolen pitäen mieluisana tehtävänään esiintyä vaadittaessa.

Uuras viihtyi harvoin vaimonsa vastaanotoissa, ellei ollut läsnä ketään hänen liiketuttavaansa tai kaupungin toimihenkilöitä, joiden kanssa hän kuitenkin mieluummin seurusteli kotinsa ulkopuolella. Siitä huolimatta luettiin talon vieraanvaraisuus Uuraankin ansioksi. Erikoisena suosionosoituksena pidettiin pääsyä Uuraan omalle puolelle hänen työhuoneeseensa, jossa Uuras tunsi olevansa kotonaan ja vapautuvansa orjuuttavasta seurustelusta.

Sitäpaitsi estivät Uuraan loppumaton kiire ja jokapäiväiset työt ja kokoukset, joita kesti myöhään yöhön, pitämästä säännöllistä perhe- ja seuraelämää. Hänen oli usein pakko aterioida kiireessä ja eri aikoina ja viettää viikkomääriä toisella seudulla töiden vuoksi. Varsinkin oli kaksi viimeistä vuotta kulkutautisairaalaa rakennettaessa erottanut hänet kodista pitkiksi ajoiksi. Eikä vain kodista, vaan myöskin kaupungin luottamustoimista. Vähä vähältä hänen oli ollut pakko tappioitaan peittääkseen ja sairaalan rakennukset loppuun suorittaakseen myydä osakkeitaan niissä monissa yrityksissä, joiden perustajiin ja omistajiin hän kuului. Samalla hän joutui pois johtokunnista ja kosketuksista rahamaailmassa uhratessaan kaiken työnsä ja aikansa ylivoimaiseen urakkaan.

Leena ei paljon tiennyt miehensä asioista. Rikkaana ja itsenäisyyteen tottuneena hän ei koskaan neuvotellut arkielämän menoista. Hän piti sitä omana asianaan. Isänsä kuoltua hän oli saanut tuntuvan perinnön, josta osa käytettiin talon uudestirakentamiseen, ja muu rahamäärä riitti tyydyttämään Leena-rouvan satunnaisia tarpeita monena vuonna. Uuras ei tahtonut käyttää näitä varoja omiin yrityksiinsä. Siten oli kummallakin viime vuosiin saakka ollut oma kassansa.

Uuras antoi rahalle arvoa vain liikkeensä välittäjänä. Yksityisiin tarpeisiinsa hän käytti perin vähän, ollen vaatimaton ja paikoin tyystikin, mutta talouteen ja Leenan rahojen käyttöön hän ei tahtonut puuttua myöntäen aina pyydettäessä tuntuvia summia.

Vasta viimeisinä vuosina hän oli alkanut kysellä ja vähä vähältä huomata, kuinka paljon heidän elämänsä maksoi ja kuinka vähän tästä suuresta touhusta oli tulosta. Ei niin, että hän olisi välittänyt rahasta, mutta elämäntyö näissä oloissa ja sillä tavalla ei häntä tyydyttänyt. Se tuntui tyhjältä ja herätti ammottavan onttouden tunteen.

Hän liikkui paljon ihmisten joukossa, ja heidän elämänsä kiinnitti kyllä hänen huomiotaan, mutta hän ei tahtonut joutua läheisiin väleihin kenenkään kanssa. Hän vain vertaili heitä itseensä vuosi vuodelta pannen merkille, että hän itse ikäänkuin lamautui, ei enää voinut koota voimiaan tekemään mitä tahtoi, kuten ennen nuoruudessaan. Ja kuitenkin hän myönsi suruksensa, ettei ollut vielä tehnyt mitään siitä, mitä tunsi itsessään piilevän. Hän kaipasi omaa työtä, joka pysyisi ja eläisi ja olisi yksinomaan hänen luomaansa, niinkuin hän oli sanonut Eliisalle. Päiväkaudet ja monet unettomat yöt hän mietti ja suunnitteli omaa konetehdasta, mutta huomasi sen ylivoimaiseksi.

Eihän siinä tosin ollut mitään outoa eikä pilventakaista, mutta kolmen vuoden jättiläistyö valtion kulkutautisairaalan urakassa, joka oli niellyt hänen omaisuutensa, oli nujertanut hänet, ja tuskanhiki otsallaan hän tunnusti olevansa uupunut. Se tunto hiipi salaa yllyttäen alistumaan ja tyytymään tilaansa ja keinotellen tinkimään pyrinnöistä parempaan.

Samalla tuppautuivat esille kaikki ne kohtalonkäänteet hänen elämässään ja kehityksessään, joista uusi ura ja voimanponnistus oli lähtenyt, aivan kuin ilkkuen muistuttamaan häntä nykyisestä lamaannuksen tilasta. Toisaalta hänen uupumuksensa oli mieltäviihdyttävää velttoutta, ja hymyillen hän totesi välistä tavoittelevansa nuoruutta ja viehättyvänsä sen haaveista. Toisinaan väikkyi Anjan kuva hänen mielessään, ja hän luuli huomanneensa, että Eliisa hyvin paljon muistutti hänen nuoruutensa puhdasta lemmittyä. Se oli kuin haavenäky, joka todellisuudeksi muuttuneena ja houkuttelevana kulki edellä sormi huulilla kehoitellen: "tule, tule!" mutta tavoittaessa muuttui jälleen Eliisaksi, lapseksi, jonka hän kohtalon tarjoomana oli hoivaansa ottanut.

Samoin oli hänen entinen tarmonsa tavoitella jotakin uutta ja eloisaa vielä jäljellä hänessä itsessään, mutta ei niin varmana eikä iskevänä, ei edes käskettävissä. Niinkuin nuori tyttö oli väistynyt, niin tunsi Uuras nyt oman tarmonsa, oman luomiskykynsä väistyvän. Hän myönsi todellakin olevansa väsynyt.

He olivat syöneet suuruksensa sanaakaan vaihtamatta. Ja kun Uuras nousi pöydästä mennen työhuoneeseensa, seurasi Leena häntä sinne kuiskaten Eliisalle:

-- Nyt tahdon kerrankin tiedustella, mikä häntä vaivaa!

XX.

Leenasta tuntui, kuin Uuraan huoneen hiljaisuus olisi kuunnellut hänen sydämensä rajua lyöntiä. Hän oudoksui omaa levottomuuttaan eikä keksinyt mitä sanoa miehelleen, joka hänen sisään astuessaan oli tarttunut sanomalehteen ollen siihen syventyvinään.

Leena istui akkunan kohdalle rahille nojaten käsiään pöydälle.

-- Uuras, -- sanoi hän, -- minusta sinä näytät väsyneeltä, sinä olet jo pitkän aikaa -- --

-- Sehän on minun oma asiani.

-- Eiköhän, mutta tiedäthän, että minäkin tahdon saada osani sinun huolistasi.

-- Ei niitä huolia voida jakaa.

-- Mitä huolia sinä tarkoitat?

-- Ne ovat yksinomaan minun omiani, eivät näy eikä kuulu, ei voi koskettaa eikä tavoittaa, tuskin tajuta, jos sinulle kertoisin.

Leena-rouva katsoi mieheensä pitkään, ja outo ahdistus puristi hänen rintaansa.

-- Mitä sinä sanot?

-- Lienen aivan toisenlainen ihminen kuin kaikki ne hienot vieraasi, joita lohduttelet ja ymmärtelet.

-- Puhu peittelemättä, sitä minä sinulta hartaasti pyydän.

-- No niin, tapahtukoon tahtosi. Huomaan kyllä itsekin, ettei tämä elämä pitkän päälle voi jatkua näin. Olen ajatellut jättää kaupungin ja asettua tykkänään maalle.

Leena-rouva tuijotti mieheensä kysyvänä ja hämmästyneenä.

-- Niin, sinä tietysti jäät kaupunkiin. Minä tahtoisin muuten kysyä sinulta, oletko voinut tyytyä tähän puolinaiseen elämäämme?

-- Puolinaiseen? En ole tuntenut mitään puuttuvan, -- vastasi Leena tekeytyen aivan levolliseksi.

-- Niin, jos olet voinut viihtyä, niin eihän muutos sitten olekaan varsin suuri, -- sanoi Uuras, hänkin pysytellen rauhallisena. -- Minä tahtoisin sopia kanssasi erosta tyynesti ja vakavasti. Kävisi pitkäksi selitellä kaikkia syitä, sanon vain kerta kaikkiaan, että kaipaan yksinäisyyteen ja uuteen toimintaan.

-- Tahdotko siis minusta eroon! Sitä eroako sinä oikeastaan tarkoitat?

-- Avioeroa.

-- Hyvä jumala, kuinka sellainen ajatus on voinut sinussa herätä?

-- Se on vain seuraus siitä, että minussa on niin kova halu päästä uuteen elämään. Väsymykseni on sitä laatua, ettei se siedä entistä.

-- Kerro edes suunnilleen, mitä olet ajatellut uudesta elämästäsi. Tämä kaikki tulee niin äkkiä, etten pysty sitä käsittämään.

-- Se ei vielä ole valmiiksi suunniteltua, mutta voidakseni toimia tarvitsen täyden vapauden.

-- Minun ymmärtääkseni, rakas Uuras, olisi parasta odottaa, kunnes olet aivan selvillä asiastasi, -- sanoi Leena ja läheni miestään huolestuneesti hymyillen. -- Ja sinä tiedät, mitä ikinä sattuukin, voin minä kestää siinä kuin sinäkin.

-- Se on aivan tarpeetonta, koska et voi minua sillä tapaa auttaa. Tässä asiassa minä olen puolestani varmasti päättänyt selviytyä aivan yksin ja vaatia vapaat kädet! -- sanoi mies niin varmasti, että Leena kalpeni jääden tuskasta sanattomaksi.

-- Mutta rakas Uuras, eikö ole mitään keskitietä?

-- Ei, etkö sinä ymmärrä, että minun tarvitsee kerätä kaikki voimani, kaikki mahdolliset apuneuvotkin vielä kerran aloittaakseni uudestaan? Nyt se on vaikeampaa kuin nuorena, ymmärrätkö? Usko itseeni ei ole sama!

-- Pitääkö aloittaa uudestaan?

-- Sen voin itse päättää, ja siihen sinun täytyy tyytyä!

-- Minne sinä muuttaisit?

-- Oh, sanoinhan, etten vielä tiedä.

Leena ei jaksanut kauempaa. Hän oli ensi kerran elämässään saanut suuren surun. Se oli kuin kuoleman sanoma, jonka tietää todeksi, eikä kuitenkaan saa siitä todellista tuntemusta ennenkuin jonkun ajan kuluttua.

Hän muuttui äkkiä vanhaksi naiseksi, kävi hajamieliseksi, tavaten itsensä toiselta puolen huoneistoa tietämättä, miksi oli sinne mennyt.

Eliisa tuli häntä vastaan kysyen:

-- Onko täti sairas?

-- Olenko minä? -- vaikeroitsi Leena sulkien tytön syliinsä kuin peläten olla yksin.

Komea koti ja kaikki hänen ympärillään tuntui äkkiä tarkoituksettomalta. Uuraan ovi oli hänestä kuin uhkaava muuri, jonka läpi ei ollut pääsyä.

Vuosi vuodelta oli hänen tunteensa Uurasta kohtaan yhä enemmän saanut äidillisyyden luonteen. Uuraan ulkonainen mukavuus ja viihtyminen oli hänen parhaana huolenaan, samalla kuin hän pyrki kaikkialla miehensä uraa tasoittamaan ja edistämään käyttäen apunaan vaikutusvaltaista tuttavapiiriään ja hyvää aineellista asemaansa. Yleinen luulo olikin, että Leena-rouvalla oli suuri ansio Uuraan nopeaan nousuun. Mutta Leena puolestaan teki kaikkensa johtaakseen pois huomion itsestään ja työntääkseen Uuraan etualalle.

Hän oli monet kerrat ajatellut: -- Miten voisinkaan elää ilman Uurasta, sillä se, että hän toimii ja elää täydestä sielustaan mukana kaupungin liike-elämässä, se on minun suurin onneni.

Ja nyt se onni uhkasi pettää ja hän jäisi omana varjonaan jatkamaan tarkoituksetonta elämäänsä. Hän mietti sitä päivät päästään uskaltamatta uudestaan kysellä Uuraalta, joka näytti unohtaneen, mitä oli vaimolleen sanonut. Mihin hän tarttui, se heltisi kädestä; mitä hän ajatuksissaan tavoitti, väsähtyi tuskan tuntoon, eikä hän keksinyt mitään varmaa syytä, joka olisi kaiken tämän aiheuttanut, ja niin hänen mieltään jäyti epämääräinen pelko miehensä kohtalosta.

XXI

Kaiken päivää Uuras oli piirrellyt suunnitelmia ja tehnyt laskelmia. Hänen vihellyksensä kuului kautta koko talon, ja Leenakin elpyi toivomaan.

Avonaisesta akkunasta tulvi Uuraan työhuoneeseen aurinkoa ja kevään huumaavaa ilmaa. Uuras seisoi hetkisen akkunassa, ja mullan tuoksu herätti hänessä muiston Lehvin pajasta, kuinka hän siellä oli keväisin, talvisin, väliin vuoden umpeensa takonut ja toisinaan ovella levätäkseen seisonut ja katsellut ruohoa, joka vaaleassa vihreydessään nousi vanhan korren juurelle purojen loristessa, lintujen livertäessä ja mullan pirteästi tuoksuessa. Se oli paisuttanut hänen rintaansa synnyttäen kiihkeätä halua päästä pois kotoa maailmalle, näkemään, kuulemaan, oppia ottamaan, uutta, suurta ja tuntematonta saavuttamaan. Ja silloin oli rauta aina parhaiten taipunut ja vasaran alla kauniisti muodostunut siksi kaluksi, mitä hän milloinkin tahtoi.

Hän kääntyi pois akkunasta sulkien sen ja palasi pöytänsä ääreen antautuen jälleen työhönsä.

Eliisalle hän oli antanut tehtäväksi laatia luettelot rakennustarpeista, mitä nyt oli varastossa, ja auttanut häntä hinnoittamisessa, ja nyt tyttö toi ne hänelle pyytäen täyttämään muutamia puuttuvia numeroita.

-- Arvaappas, Eliisa, mitä tästä tulee! -- sanoi Uuras osoittaen piirustuksiaan pöydällä.

Eliisan silmät seurasivat pohjapiirrosta, joka ei näyttänyt mitenkään suurta rakennusta tarkoittavan.

-- Tiedätkö, minne tämä rakennetaan? Sinun ja minun erämaahani. Ajatteleppas, sinä annoit minulle tämän lahjaksi.

-- Te sen otitte, te sen keksitte. En tiennyt enkä usko vieläkään, että minulla olisi mitään antamisen arvoista.

-- Jos sinä olisit, niinkuin minä nyt, uudesti syntymässä, niin käsittäisit, kuinka paljon annoit ja voisit antaa.

Nuoren tytön silmät paljastuivat verhojensa alta, ja niissä kimalteli ja välähteli ihmettelevä kysymys.

-- Sinä olet minulle hyvin kallis, -- sanoi Uuras tuskin kuuluvasti.

Eliisa punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Minun on niin vaikea olla, -- sanoi hän. -- Se on niin outoa ja kummallista.

-- Minä odotan, kunnes sydämesi taipuu, -- sanoi Uuras etsien nuoren tytön katsetta, mutta Eliisa oli jälleen sulkenut sielunsa, eikä silmissä enää ollut salaperäistä eloa eikä säteilyä.

Uuras sai levottoman ahdistuksen vallassa pidätetyksi kätensä nousemasta Eliisan painuneelle päälle.

-- Eikö sinussa kevät ja aurinko herätäkään suloista raukeutta ja tuskaa? -- sanoi Uuras hetken kuluttua ottaessaan Eliisalta vastaan varastoluettelot.

-- Kyllä, -- vastasi nuori tyttö kohottaen silmänsä, joissa jälleen säteili ja paloi.

Uuras painoi hänet äkkiä povelleen ja suuteli otsalle. Mutta samassa Eliisa huudahti ja riensi pois.

Uuras vaipui tuolilleen ja kätki kasvot käsiinsä.