Part 10

Leena oli levottomuuttaan haihduttaakseen tahtonut taas nähdä miehensä ja uudestaan ottaa puheeksi tuskallisen asian, mutta peläten hänen ärtyisyyttään viipyi epätietoisena salissa rauhoittaakseen rajusti sykkivää sydäntään. Hän kohotti oviverhoa kuullessaan Uuraan ja Eliisan äänet ja jäi vastoin tahtoaankin kuuntelemaan. Se, mitä hän näki ja kuuli, oli hänelle niin vihlovaa ja lamauttavaa, ettei hän aluksi voinut paikaltaan liikahtaa, ei paeta eikä astua eteenpäin.

Mutta sitten hänen tarmonsa palasi ja säkenöivä viha täytti mielen. Nyt hän ei olisi voinut olla astumatta miehensä eteen.

Hän kulki raskain askelin lattian poikki, ja Uuras kääntyi häntä kohti.

-- Totta totisesti sinussa on sutta enemmän kuin luulinkaan! -- puhui Leena painostaen joka sanaa ja hiukan kangertaen, sillä suutuksissaan hänen oli aina vaikea puhua selvästi.

-- Pitäisikö minun tässä lampaana määkiä?

Uuraskin oli valmis taisteluun tuntien helpotusta saadessaan purkaa pettymystään Eliisan tavoittelussa, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt tytön vastahakoisuus.

-- Oletko sinä todella unohtanut sen vanhan jutun? Eikö se uhri koskaan muistu mieleesi?

-- Taivaan nimessä, mitä sinä tarkoitat?

-- Anjaa! -- vastasi Leena painavasti.

-- Vai nyt sinä sitä muistutat minulle, vaikka et ole koskaan ennen tahtonut asiaan kajota, et sinä, ei äiti, ei kukaan!

-- Tiedätkö miksi? -- huusi Leena hengittäen raskaasti ja purkaen sanat työntämällä esille. -- Sinä olet lyhentänyt sen lapsen elämän, eikä sellaista saa uudistaa!

Uuras syöksyi raivostuneena Leenaa kohti tarttuen hänen hartioihinsa:

-- Sano, sano kaikki!

-- Niin, miksi en sanoisi? Anja upotti itsensä sinun tähtesi!

Uuras hellitti otteensa ja tuijotti Leenaan hapuillen käsillään kuin olisi nähnyt juuri lausutut sanat ilmassa palavina ja tahtonut ne sammuttaa. Leena näki sanojensa tuhoisan vaikutuksen ja riensi sitä lieventämään.

-- En olisi sitä sinulle koskaan sanonut, olenhan niin monta vuotta pitänyt sitä sinulta salassa, kun tiesin, että se tieto surmaisi senkin vähän hellyyden, mikä sinulla on minua kohtaan, mutta kun juuri näin Eliisan ja sinut -- -- -- niin sen täytyi -- -- täytyi tulla ilmi!

-- Anja, Anja! -- huusi Uuras äänessään miehen peloittava tuska, heittäytyi pöytää vasten ja itki rajusti.

XXII.

Eliisa oli paennut omaan kamariinsa, johon mentiin sivuportaista. Siellä hänellä oli kuin oma koti ja oma vapaus. Leena ei suinkaan ollut niitä jotka karsain silmin katsovat nuorten iloa, ja usein hän toivoi, että Eliisa olisi ollut vilkkaampi ja halukkaampi ilojen pitoon, pukeutunut aistikkaammin, sievä kun oli, ja seurannut häntä huveihin. Eliisa ei tahtonut. Hänellä oli kuitenkin tovereita, ja niistä uskollisin rakennusmestari Murtola.

Kun hän nyt vapisevana ja onnettomana pakeni huoneeseensa ja istuutui avatun akkunan eteen haukkoen raitista ilmaa, sillä ahdistava tunne oli kuin pahoinvointia, näki hän Murtolan aivan edessään katukäytävällä.

-- Tule sisään! -- sanoi Eliisa, ja kun Murtola oli huoneessa, huomasi hän, että jotakin oli tapahtunut ja jouduttanut nuoren miehen saapumista.

-- Tapasin jo aamulla Uuraan, ja hän puhui sinusta -- -- se mies ei osaa pitää naamaria!

-- Mikä sinun on? -- kysyi Eliisa ihmeissään. -- Olethan aivan suunniltasi!

-- Herra Uuras -- -- --!

-- Älä sano mitään, jos se on ikävää, -- sanoi Eliisa sävähtäen punaiseksi.

-- Minä olen kuvitellut -- --

-- Mitä?

-- Mielialat näkyvät tarttuvan. Älä peittele, tunnenhan minä sinut, vanha vierustoveri!

-- Voithan sitten sanoa, koska tunnet, itse en tiedä, mikä minua vaivaa!

-- Kas näin, sano nyt, ennenkuin joku tulee! -- pyysi Murtola pidellen Eliisaa käsistä.

-- Minua ahdistaa, tahtoisin paeta täältä, mutta en voi, tuntuu kuin kaikki ovet olisivat lukossa.

-- Sinähän vapiset, Eliisa kulta! -- puhui nuori mies vetäen tyttöä lähemmäksi.

-- En uskalla puhua ääneen, täällä on kuin seinilläkin olisi korvat!

-- Kuiskaa korvaani! -- sanoi Murtola käyden jo hilpeäksi. -- Kas näin, nyt uskallat, olen utelias!

-- Minä en voi sitä sanoa, minulla ei ole oikeutta -- --

-- Se siis koskee jotakuta kolmatta?

-- Tietysti, eihän se muuten mitään olisikaan. -- Luuletko, että nyt voisin tyytyä pelkkiin viittauksiin? Sinä olet luvannut olla ikuinen toverini!

-- Minä en voi. Ainoastaan hän ja minä, kukaan muu ei saa sitä tietää.

-- Niinkö ovat asiat? Olisit sentään voinut sen sanoa ja aikoja sitten! -- ja Murtola poistui ovelle.

-- Ei, älä mene, älä jätä minua -- -- tuntuu kuin hukkuisin ilman sinua. Sinä olet aina ollut -- -- -- en tiedä kuinka, niin läheinen minulle!

-- Puhu, kerro kaikki!

-- Anna kätesi -- -- älä katso minuun, etkö tunne, kuinka minun on tukala?

Murtola veti nyt Eliisan rohkeasti povelleen, ja Eliisa salli sen, arkailematta painuen kuin turvaa etsivä ystävänsä syliin.

-- Sydämesi lyö niin rajusti! -- kuiskasi Murtola.

-- Tässä lepään, tekisi mieli itkeä, ellei se olisi niin hupsua, -- sanoi Eliisa hymyillen.

-- Itke, itke vain, ei se ole hupsua!

-- Sinä olet niin hyvä, en osaa sinua vierastaa. Eikö ole suurenmoista, että mies ja nainen voivat olla näin läheisiä, vaikkei ollakaan kihloissa?

-- Niinhän sinä puhut, mutta tiedätkö ehkä mitä sydämessäsi on?

-- Tiedän, ei kenelläkään ole sellaista suhdetta kuin meillä kahdella nyt on!

-- Niin, ehkei!

-- Minä en välitä mistään, kun sinä olet -- --

-- Oikein, oikein lähellä! -- huudahti Murtola painaen Eliisaa povelleen.

-- Minä olin äsken niin onneton!

-- Itke, itke, minä olen tässä, kuivaan kyyneleesi, pikku toveri, rakas Eliisa! -- ja hän suuteli nuorta tyttöä kiihkeästi.

-- Niin, minä rakastan, rakastan, -- sanoivat he kuin yhdestä suusta.

-- Hyvä Jumala, minä rakastan sinua enkä sitä tiennyt, sinä paha poika, mikset sitä jo ennen sanonut?

-- En oikein uskaltanut, sinä olit aina niin omissa ajatuksissasi.

-- Nyt on -- --

Eliisa ei saanut jatkaa, tunnit vierivät, ja he unohtuivat keskenään rupattelemaan.

-- Leena-tädille minun pitää vielä tänään sanoa. Hän on kyllä nähnyt sinut ennenkin täällä, mutta ei kuitenkaan tiedä.

-- Niin, kyllä se lienee parasta. Minäpä ilmoitan itse.

-- Kiitos, Karl, mene heti, muuten olen niin levoton.

Murtola ilmestyi Uuraan työhuoneeseen ja tapasi hänet siellä kävelemässä edestakaisin pää kumarassa.

-- Tahtoisin mielelläni puhutella rouva Uurasta, -- sanoi hän.

-- Hän on tuolla sisällä! -- ja Uuras viittasi saliin päin.

-- Mieluummin teitä molempia, jos suinkin sallitte!

Uuras katsoi kummastellen nuorta miestä ja soitti palvelijaa, joka haki talon rouvan.

Leena riensi levottomana sisään, mutta rauhoittui nähdessään Murtolan.

-- Ehkä hiukan hämmästytte, kun näin äkkiä ilmoitan, että Eliisa ja minä olemme juuri menneet kihloihin!

Uuras jäykistyi paikalleen ja tuijotti Murtolaan. Äkkiä hän suoristautui kuin olisi vasta tajunnut sanat. Leena onnitteli sydämellisesti, mutta Uuraan tuijottaminen kävi heille molemmille tuskalliseksi. Uuras osasi kuitenkin hillitä itsensä ja sanoi kylmästi:

-- Minä en suostu. Eliisa ei ole voinut -- -- hän on vielä alaikäinen, ja minä olen holhooja!

-- Eliisan onnea me emme tahdo estää, -- sanoi Leena.

-- Ja kuitenkin -- --!

Uuras ei sanonut enempää, mutta tuoli rusahti hänen kätensä painosta ja hän itse nojasi pöytää vasten ummistaen silmänsä. Leena-rouva ja nuori mies peräytyivät hämmentyneinä saliin.

XXIII.

Eliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen saakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon ja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki hiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.

Uuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka raskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin. Kaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän märehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen estääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet tukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä laajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia ihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja onnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän koskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan, toiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset -- unohtaa, unohtaa -- elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha, jossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota alati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta sille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta, minkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä lähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.

Voi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä pyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten johtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.

Hän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa ylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli itse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän oli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen sieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi unohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja ylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja tuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan valtoihinsa.

Oli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä ylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa lienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien elämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa kyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.

Mikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta pientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä naurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.

Hän oli lapsena liittänyt kätensä yhteen toistaen äidin sanellessa:

Levolle lasken, luojani, armias ole suojani, jos sijaltan' en nousisi, taivaaseen ota tykösi!

mutta se ei hänellä koskaan muuttunut uskoksi. Aika oli epäuskoinen ja hän samoin.

Hänen mielestään oli se pohjaton ihmissielussa piilevä rakkaus ja nimetön kaipuu, joka tavoittaa Jumalaa, vain oman itsensä täydentämistä, halua omistaa hänelle kaikki taivaat ja maat, kaikki inhimillisistä ihanimmat ja korkeimmat ominaisuudet vain siksi, että Jumala voisi olla luottamuksemme arvoinen ja korkein toiveittemme määrä.

Hän oli mieheksi tultuaan päässyt selville ilman suurempaa tuskaa taivaan ja iankaikkisen kadotuksen olemattomuudesta ja tuntenut sydämensä lämpenevän siitä ajatuksesta, että ihminen ilman pelkoa tai palkinnon toivoa voi elää puhtaasti kohdistaen kaiken toivonsa ja pelkonsa omaan itseensä, kasvattaen omaatuntoaan tavoittamaan ja tekemään hyvää hyvän vuoksi ja karttamaan pahaa sen tuottaman tuhon takia.

Nyt se katsantokanta astui hänen tuomarikseen vaatien katsomaan taakseen, elettyyn elämään. Hän ei tahtonut tinkiä erehdyksistään ja tiesi tuskansa tulleen siitä pahasta, mitä oli tehnyt, mutta uskoi voimiensa vieläkin olevan nousussa ja matkalla korvaamaan hyvällä sen, mitä oli elämältä hyvää saanut.

Uuraan luonteeseen ei kuulunut pitkä miettiminen. Kun ensimmäinen musertavan pettymyksen isku oli kestetty, alkoi hän heti suunnitella uutta elämäänsä. Lyhyt ottelu oli kuitenkin ollut hänelle kylliksi synnyttämään kaipuun päästä käsiksi ruumiilliseen työhön. Hän oikein himosi sitä niinkuin janoava vettä. Tarttua käsin, raataa itsensä uuvuksiin, nähdä voimiensa ja työnsä tuottama tulos, unohtaa kaikki hyvin ansaitussa unessa ja päästä kaipaamasta suurta ja etäistä -- --

Taaskin hänen mielessään välähti se nuoruudenhetki, jolloin rakkaus oli ensi kerran koskettanut hänen sieluaan ja samalla ajanut kodin piiristä ulos maailmaan. Ja vielä toisenkin kerran -- -- oh, se aamuhetki, se suuri keväinen silmänräpäys, jolloin hänen huulensa vain kerran koskettivat rakastetun otsaa. Minkä voiman hän silloin olikaan itsessänsä tuntenut ja uskonut rakentavansa erämaahan mahtavan pajan, jossa se suuri ja etäinen piti ilmoille saataman!

Ja nyt, nyt hän saisi hitaasti, epäillen tunnustella perustusta ja käsin nostaa seinät ja vieraan lupaa kysyen tiedustella maan kaistaletta -- -- pyytää luottoa!

Siinä oli se isku, joka raippana löi. Ja yksin -- -- aivan yksin oli erämaa vallattava!

Hän päätti mennä tapaamaan pormestari Forsia näyttääkseen hänelle konepajansa suunnitelman ja kustannusarvion. He olivat usein ennenkin puhuneet saman yrityksen aloittamisesta, niin että sen ei nyt tarvinnut erikoisesti herättää epäilyjä, mutta Uuras ei uskonut menestyvänsä, olipa melkein valmis uskomaan, että Fors ja hänen tähtensä Hillikin kieltäytyvät. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen hän kuitenkin tahtoi tehdä seikkaperäisen ehdotuksen.

Ennen sitä hän kävi kotona Lehvissä neuvottelemassa vanhan isänsä kanssa. Siellä oli hänelle tarjottu sopivaa maata ja metsää, johon kuului järvi, kaikki lähellä rautatietä. Uuras aikoi saada Lehvin varakkaimpia isäntiä osakkaiksi yritykseen ja myöskin isänsä. Sillä tapaa hän pelastuisi olemasta kokonaan riippuvainen oman kaupungin liikemiehistä.

Hänen isänsä tehtäväksi jäi kuulustella lehviläisten mieltä asiassa, ja Uuras palasi kotia odottamaan siitä tulosta, ennenkuin lähemmin puhuisi Forsille ja Hillille.

Pari viikkoa myöhemmin ukki saapuikin kaupunkiin. Maalaisille oli Uuraan suunnitelma ollut outo, kuten hän itse olikin epäillyt, niin että mitään tuntuvia rahamääriä ei sieltä käsin ollut odotettavissa. Maapalsta kyllä oli saatavissa edullisilla ehdoilla.

Uuraalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää Forsia ja Hilliä osakkaiksi tai takaajiksi.

XXIV.

Uurasta odotellessaan Leena istui aamupäivällä miehensä huoneessa, joka oli hänelle viihtyisin ja johon liittyivät niin monet onnelliset ja tuskallisetkin muistot. Tuntui kuin olisi siellä ollut Uurasta lähempänä ja häntä paremmin ymmärtänyt, samalla vapautuen raskaasta huolesta.

Palvelija ilmoitti pormestari Forsin tahtovan tavata rouvaa, eikä Leena vielä ennättänyt vastata, kun Fors jo seisoi salin ovella verhoa syrjään vetäen ja hattu kädessä astui tervehtimään.

-- Mieheni ei ole kotona, -- sanoi Leena väsyneesti.

-- Käyntini tarkoittaakin teitä, rouva, -- vastasi pormestari, laski hattunsa pöydälle ja jäi itse seisomaan hymyilevänä ja hyväntuulisena. -- Voinko puhua peittelemättä? -- lisäsi hän vilkaisten ympärilleen ja istui emännän tarjoamalle tuolille.

-- Miten vain tahdotte, -- sanoi Leena.

-- Olen niin usein leikillä muistuttanut teille vanhaa lupaustanne viisitoista vuotta sitten. Muistatteko?

-- Eihän sellaisia lupauksia pidetä niin erinomaisen tärkeinä.

-- Teidän mielestänne ei -- -- minun mielestäni se ei ole unhotukseen heitettävä. Asiat ovat nyt kärjistyneet sille kannalle, että pidän viisaimpana neuvotella kanssanne.

-- Onko sattunut jotakin? En oikein ymmärrä.

-- Olen kuullut Uuraalta itseltään, että hän siirtyy pois kaupungista ja on pyytänyt teitä suostumaan avioeroon.

Leena kalpeni tuntien silmissään pimenevän ja kääntyi akkunaan peittääkseen mielenliikutustaan.

-- Se seikka, että teidän sydämenne silloin -- -- Uuraan tultua kaupunkiin -- -- äkkiä minulle kylmeni huolimatta varmasta sopimuksestamme, ei nyt estä minua uudestaan kysymästä, kun näyttää siltä, että avioliittonne tulee purettavaksi ja teidän ja Uuraankin asiat kaipaavat järjestämistä, -- jatkoi Fors varovasti.

-- Kiitän teitä, herra pormestari, kunniakkaasta tarjouksestanne. Se -- se tulee vain niin äkkiä. Minä en voi antaa mitään järkevää vastausta. Voittehan käsittää, etten ole aavistanut mitään tämäntapaista tulevan puheeksikaan.

-- Minä olen piintynyt vanhapoika ja tottunut teitä odottamaan. Senhän olette aina tiennyt ja myöskin ymmärtänyt. Olen myöskin joskus luullut nähneeni väläyksen onnellisemmasta käänteestä omaksi hyväkseni. Ettehän sitä nyt kieltäne, kun olemme ratkaisuun joutumassa?

-- En suinkaan. Olemme niin vanhoja ja läheisiä ystäviä, että on voinut olla paljonkin -- --

-- Sen, mitä nyt esitän, ei pitäisi siis olla niin perin outoa, -- huomautti Fors yhä hymyilevänä.

-- Se on niin raskasta, -- sanoi Leena hiljaa.

-- Sen käsitän, olettehan niin paljon uhrannut, paljon tehnyt Uuraan hyväksi. Teidän viisautenne ja viehätysvoimanne on saanut koko kaupungin uskomaan Uuraasta suurta.

-- Niin, se on ollut riemuani! -- huudahti Leena kuin elpyen.

-- Hm, saippuakupla voi heloittaa jonkun aikaa merkillisen viehättävissä väreissä.

-- Jos hän on ollut saippuakupla, on koko kaupunki kuvastunut hänessä, ja me olemme kai olleet hullunkurisia muodoltamme, pöhöttyneitä, pikkuisia ja pitkäkorvaisia -- -- enpä tiedä!

-- Älkää naurako, Leena-rouva, te olitte itse heidän joukossaan, mutta Uuraalle se oli hyvä afääri!

-- Herra pormestari!

He katsoivat toisiinsa, Leena punastuen suuttumuksesta ja Fors kylmästi hymyillen.

-- Jos niin olisi ollutkin, ei se asiaa muuta, sillä hän ei koskaan ole tahtonut käyttää minun omaisuuttani, -- sanoi Leena.

-- Niin, rahoja, mutta mitä rahat merkitsevät Uuraan tapaiselle? Pelinappuloita. Teidän kauttanne hän saavutti sen, mihin ei muuten olisi ulottunut: aseman, luoton, pääsyn sivistyneisiin piireihin ja oman kehityksensäkin. Siitä oli vain kädenojennuksen matka johtomieheksi.

-- Aivan niin, ja hän ojensi kätensä, käski teitä kaikkia niin kauan kuin häntä halutti. Nyt hän on siihen kyllästynyt, -- puhui Leena hehkuvin katsein ja kiihtyi omista sanoistaan.

-- Miksi kiistellä? Sanon teille vain yhden asian: hyvin pian huomaatte, että on pakko kuunnella ehdotustani -- -- Uuraan vuoksi, -- puhui Fors heittäen Leenaan uhkaavan katseen.

-- Te vihaatte Uurasta!

-- Uuras niittää ystäviensä viljaa ja myy sen heille kalliista hinnasta. Minä aion lakata ostamasta, -- selitti Fors peittelemättä.

-- Minä en käsitä -- --

-- Uuras on pyytänyt minua takaajaksi.

-- Ja te?

-- En tiedä, en ole päättänyt. Tahdoin ensin neuvotella teidän kanssanne.

-- Minulla on teille vielä maksamatta velkani, se kymmenen tuhatta. Ja tällä kertaa minun on hyvin vaikea sitä asiaa järjestää. Mutta itse tahdon ne rahat suorittaa. Uuras ei siitä tiedäkään, -- sanoi Leena.

-- Sallitteko, että annan teille hyvän neuvon? -- kysyi Fors syrjäyttäen Leenan puheen velasta.

-- Olkaa hyvä, sitä minä pyydänkin.

-- Suostukaa Uuraan ehdottamaan eroon!

-- Entä sitten?

-- Minä annan hänelle siinä tapauksessa takuuni.

-- Luuletteko, että Uuras suostuisi sillä ehdolla käyttämään apuanne?

-- Hätä käskee, eikä siinä pitäisi oleman mitään väärää, -- vastasi Fors tähystäen Leenaa tutkivasti.

-- Jos Uuras suostuisi sellaiseen -- -- sopimukseen, entä sitten?

-- Te olisitte vapaa, voisitte mennä uusiin naimisiin.

-- Se on jo liian myöhäistä.

-- Riippuu siitä kenen kanssa.

-- Täytän jo pian viisikymmentä, -- sanoi Leena hymyillen.

-- Ja minä viisikymmentäkuusi ja pyydän teitä vielä kerran vaimokseni!

Fors oli noussut, astui lähemmäksi ja katsoi jännittyneenä Leenaan, joka katse poispäin luotuna ei kieltänyt eikä myöntänyt.

-- Otaksutaan, -- sanoi Leena viimein, että Uuras suostuu ottamaan vastaan takuunne, vaikka saakin kuulla ehtonne. Silloin minäkin suostun teidän viimeiseen kunnioittavaan tarjoukseenne, -- ja hän painosti joka sanaansa, samalla kuin tumma puna nousi kaulalta poskille. -- Vielä yksi ehto: meidän on kaikkien kolmen yhdessä käsiteltävä tätä sopimusta.

-- Niinkuin tahdotte.

Fors oli juuri lähdössä, kun Uuras saapui kotiin, ja selitti tälle miettineensä tarkemmin konepajan perustamista ja olevansa halukas jatkamaan keskusteluja.

-- Niin, olenhan vuosien kuluessa tottunut pitämään sinua ja Hilliä liikekumppaneina, -- sanoi Uuras vilkastuen.

-- Ja hyvinä perhetuttavina. Rouva Uuras ja minä olemme hyvin vanhat ystävät, jo ennen sinun kaupunkiin tuloasi, -- lisäsi siihen Fors.

-- Luonnollisesti, -- myönsi Uuras kiireesti, kuin tahtoen syrjäyttää sen puolen asiata.

-- Olemme myöskin olleet raha-asioissa, vieläpä näinä vuosina, -- sanoi Fors.

-- Miten? -- kysyi Uuras.

-- Olen ottanut lainan herra Forsilta, -- riensi Leena selittämään.

-- Miksi sinä olet ottanut lainan? -- kysyi Uuras yhä jännittyneempänä.

-- Silloin olit matkoilla.

-- Ja sitten, kun tulin kotiin -- --?

Leenat ei vastannut, katsoi vain Forsiin, joka näin saatuaan äänettömän kehoituksen jatkoi:

-- Pikku summahan se on, enkä minä sitä tahdo painostaa. Tahdoin vain huomauttaa sinulle, kuinka läheisissä tekemisissä olemme.

Minä en suinkaan tarkoita, että se olisi maksettava.

-- En ymmärrä -- tämä on niin kummallista. Leena on sinulle velkaa, mutta sinä et tahdo rahojasi takaisin?

-- Puhukaamme takuusta. Minä suostun pyyntöösi ja otan lukuun myöskin tämän summan, jos rouvasi sen sallii.

-- Sen minä kyllä käsitän. Olisit heti sanonut.

-- Mutta rouvasi kanssa on puhuttu eräästä ehdosta. Hän suostuu antamaan sinulle haluamasi eron, jos minä annan sinulle takuuni.

Uuras tuijotti heihin vuorotellen, vasta hetken kuluttua ymmärtäen Forsin sanat.

-- Nyt ymmärrän. Vaimoni olisi jonkinlainen uhri. Ehkä sinun vaatimuksestasi -- --?

-- Onko se niin ihmeellistä! -- sanoi Leena katsoen Uuraaseen ja jatkoi tukehtuneella äänellä: -- Herra Fors on älykäs, rikas, naiset häntä suosivat. Hän rakastaa minua, on rakastanut jo monta monituista vuotta ja pysynyt naimattomana yhä odottaen! -- Leenan ääni selveni ja kiihtyi. -- Sinä tahdot eroa ja saatkin sen ja vielä takuun päälliseksi. Minun tunteistani sinä et ole välittänyt -- miksi sinua nyt säälittelisin? Älä tuijota noin? Etkö sinä voi ymmärtää, kuinka minä kärsin?

Tuska esti Leenaa jatkamasta pitemmälle.

-- Nyt ymmärrän täydellisesti. Takuutasi en voi ottaa vastaan. Senhän sinä, Fors, voit kai käsittää. Minä en myy vaimoani. Jos hän muuten tahtoo erota minusta ja kuulua sinulle, niin se on hänen asiansa.

Leena poistui itkien ja vapautuneena kovasta jännityksestä. Uuras oli todellakin mies, oikea mies, ja kaikki muu häipyi Leenan mielestä yhdentekevänä.

Hän oli hetken aikaa epäillyt ja toivottomuudessaan uskonut, että Uuras ottaisi vastaan takuun välittämättä millä ehdoilla. Nyt hän oli ehdotuksen hylännyt, ja Leenasta oli kaikki muu mitätöntä.

XXV.

Uuraasta näytti, kuin hän olisi repinyt itseltään kaikki sillat kaupungissa, niin ettei ollut pääsyä taaksepäin eikä eteenpäin. Se tuotti hänelle eräänlaista helpotusta. Ikäänkuin pelastuneena jostakin välttämättömästä pahasta, joka oli koeteltava ja kestettävä, ennenkuin pääsisi jatkamaan matkaansa, hän nyt mietti, kuinka saisi lunastetuksi tarjotun maapalstan, joka oli hänelle aivan välttämätön. Missään tapauksessa hän ei tahtonut hankkia varoja kiinnityksellä taloon, joka hänen käsityksensä mukaan kuului Leenalle.

Pian hän sai kokea, etteivät kaikki keinot kuitenkaan vielä olleet lopussa. Hän sattui kertomaan pankinjohtaja Hannulalle uudesta yrityksestään ja saatuaan hänet asiasta innostumaan esitti koko suunnitelmansa. Joku aika takaperin Hannula oli perinnön kautta päässyt käsiksi melkoiseen rahasummaan, josta hän nyt sijoitti osan Uuraan konepajahankkeeseen, ruveten salaiseksi yhtiömieheksi, vaatimatta rahoistaan takuuta, mutta sensijaan koron lisäksi voitto-osuutta. Tällä keinoin Uuras tosin sai vain osan siitä, mitä olisi tarvinnut kunnollisesti aloittaakseen, mutta viisikymmentä tuhatta oli tyhjää parempi. Ja luovutettuaan Leenalle hänen velkansa suoritukseksi kymmenen tuhatta hän oli vapaa lähtemään erämaahansa.